Esileikit

By Jan Blomstedt

Vivahteikas historiallinen romaani täynnä 1900-luvun alun symbolismia ja dekadenssia.
Leo Holm, kemisti ja perheenisä, kärsii keuhkovaivoista ja lähtee ajan tavan mukaan hoitamaan terveyttään vuori-ilmalla Davosiin. Parantolaa hänelle on suositellut hyvä ystävä, kauppaneuvos Wenho, jolla on yhteyksiä myös Pietarissa toimivaan nenäliinaliikkeeseen. Parantolassa Holm huomaa, ettei mikään ole kuten hän on kuvitellut, ja pian hän joutuu unenomaiseen tuoksujen valtakuntaan. Siihen kietoutuvat unet, erotiikka, anarkismi, huumaavat naiset, Freud ja alkemia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788727109688

Book preview

Esileikit

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2006, 2023 Jan Blomstedt and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727109688

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Neljä vuotta ennen kuolemaansa Leo Holm oli kahvilla Esplanadin Kappelissa kauppaneuvos Juutas Wenhon kanssa. Leon silmät verestivät unettoman yön jälkeen, katse hortoili Kauppatorin suuntaan ja pysähtyi suihkulähteen patsaaseen. Se oli pystytetty siihen pari vuotta sitten: etelän luonnotar, meren manteli, pakanallinen persikka nousemassa merestä, kukkaan auenneena.

Leo ei tiennyt naisten kypsymisestä paljoa. Kun hän tapasi Alman, tulevan vaimonsa, tämä oli jo kypsä nainen. Äiti kuoli varhain, täti oli täti, tytär oli vasta kymmenvuotias. Kun Nina puhkeaisi kukkaan, se tapahtuisi isän poissaollessa. Joskus Suomi-neitokin puhkeaisi kukkaan… Se oli toive, yhtä harras kuin tämä: kokea vielä jotain, minkä varovainen nuoruus eväsi. Ei mitään surkeasti päättyvää syrjähyppyä (Leo tunsi pistoksen rinnassaan), vaan jotain missä aikuiseen viisauteen sekoittuisi anteeksiannettava määrä puolikypsää aistillisuutta.

Hän muisti päivän, jolloin Alma ja hän olivat ensi kertaa olleet kaksin. Ikkuna antoi merelle, pakkanen oli piirtänyt laseihin jäiset hieroglyfinsä. Sisällä oli kuumaa. Almasta näki, ettei hän ollut kokemusten keräilijä, hän ei kiirehtinyt eikä pelännyt. Leo oli hyväillyt Alman polvea talvihameen, alushameen ja villahousujen läpi. Leo muisti Alman huulten raottumisen, sierainten laajentumisen ja lempeän katseen. Kummallakin heistä oli sama vahva ajatus: tästä kehittyy jotain. Ja niin kehittyikin. Onnellinen avioliitto ja terve tyttölapsi.

Mies tupakanvärisessä jakussa puheli Leoa vastapäätä. Ajatuksistaan havahtuvan onnistui palauttaa mieleen pari avainsanaa. Ylä-Guinea oli yksi, toinen oli sivettikissa.

Onhan siellä eurooppalaisia sairastellut ja kuollut, Juutas Wenho totesi. Kuiva kausi joulukuun ja maaliskuun välillä, se olisi ehkä paras aika. Ja huokaus päälle.

Oli Leon vuoro avata suunsa. Hän kokeili filosofista sisääntuloa: Jospa elämässä ehtisi kaiken nähdä ja kokea, mutta ei! Aina ei voi kulkea aistit auki – täällä Helsingissäkään.

Wenho sormeili monokkeliaan. Ei mikään pyöreä ja muodista väistynyt monokkeli, vaan neliömäinen tulevaisuuden silmälasi. Katse monokkelin takana teeskenteli myötätuntoa, siinä oli myös tahatonta ilkikurisuutta.

Ikkunaraosta tulvahti sisään hevosenlannan tuoksahdus. Kumpikaan ei haistanut sitä. Leoa hajut pelottivat, kun ne tunkivat liian lähelle partaa. Parta kertoi, mistä mies oli tulossa, eikä kaikkien tarvinnut tietää. Torilla hän kiersi kalatiskit kaukaa, ellei ollut pakko ostaa kalaa. Wenho taas eli hajuvesillä ja öljyillä. Hänellä oli vikansa, keuhkoissa ja hajuaistissakin. Jälkimmäinen puuttui täysin.

Leo ei tiennyt sitä. Wenho seurasi hajualan kehitystä (vuodesta 1890 siihen päivään se oli ollut rajua). Oli varmaan noloa tunnustaa, ettei tiennyt mitä myi, ainakaan enää. Kauppaneuvos kävi usein Pietarissa. Siellä oli Suomesta katsoen paras asiakaskunta. Pariisissa hän vieraili kerran vuodessa ja lomaili välillä Sveitsin Alpeilla hoitamassa keuhkojaan. Hän suositteli paikkaa Leolle, joka epäuskoisesti otti vastaan osoitteen ja lääkärin nimen.

Kahvipöydässä Wenho oli puhunut hajuaineesta, jota saatiin guinealaisen sivettikissan takapuolesta, joten hän uskoi asian kiinnostavan Leoa, kemistiä ja pakinoitsijaa. Ihminen on vain läjä molekyylejä, Leo oli kirjoittanut. Hän hyödynsi pakinoissaan nykytieteen näkökulmia. Miksi sivetti ei olisi kiinnostanut? Joskus häijyt juorutkin kelpasivat. Wenho oli syystä varovainen.

Ymmärrän mitä tarkoitat, hän sanoi. Mutta minunkaan alallani kaikki eivät ole niin aistillisia kuin luulet. Pietarissa minulla on liiketuttu. Koko Pietari tuntee hänet nenäliinoistaan.

Nenäliinoista? Puhut jostain kangaskauppiaasta?

Kuuntele.

Pietarilainen kauppias Jegorov sai vuonna 1905 huomattavan kansalaisen kunnianimityksen. Hän oli vuosia aikaisemmin perustanut naisten nenäliinoihin erikoistuneen liikkeen, Katariinan nenän. Tätäkin ennen hän oli ollut hovin tiedossa ja suosiossa, eikä tietenkään olisi voinut ristiä liikettään entisen keisarinnan mukaan ilman hovin lupaa. Nenä – siinä oli nimen hankaluus.

Jegorov sai kumartaa sinne, kumartaa tänne ja selittää, että kyseessä oli uusi ilmiö, aluevaltaus: hajustetut nenäliinat. Eikä nimi viitannut… räkäneniin, ei tietenkään, vaan taivaallisiin tuoksuihin, joilla liinat oli aateloitu. Hän tuli ymmärretyksi, mutta totuus oli, että Jegorov oli vain rättimikko, aiemmin juhlapuvuistaan tunnettu. Tuoksuista hän ei tiennyt mitään ja sai kiittää liikeideastaan suomalaista kauppaneuvosta, joka oli tarjonnut vaate- ja hajuvesialan yhteistyötä ja esitellyt hänelle pätevän parfymöörinkin, Nikolain. Nikolailla oli Ranskasta hankittu lääkärin koulutus (hän kun ei juutalaisena saanut opiskella Venäjällä), ja Pariisin tohtorina hän halusi tehdä muutakin kuin kuunnella sairaiden surkutteluja. Hän halusi hajuvelhoksi.

Yhden asian Jegorov haistoi: rahan. Sitä alkoikin pian marssia sisään korkokengissä, solkitossuissa, sudennahkakengissä, talvisaappaissa, kevätkalosseissa. Lyhyesti: Jegorov rikastui. Mitä rikas kauppias tekee? Moni antoi valokuvauttaa itsensä liikkeensä edessä, mutta Katariinan nenän omistaja inhosi uusia keksintöjä, kameraa, puhelinta ja elokuvaa. Ei, sen piti olla maalaus, kangasta ja öljyväriä. Ja kultaiset kehykset ympärillä.

Päätös syntyi yhtenä aamuna. Yleensä hän ei muistanut uniaan, mutta edellisen yön uni oli jäänyt mieleen. Unessa hänelle oli valjennut, että hänen vaimonsa oli nainen. Jegorov kyllä tiesi sen jo naimisiin mennessä, mutta silloin se ei vielä ollut valjennut.

Selittäisitkö minullekin, Leo mutisi kahvikuppiinsa.

Nainen on entinen tyttö, Wenho sanoi, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää on, ettei nainen enää pelkää meitä. Pahaa taas, että ihastus on niin lyhytaikaista.

Leo naurahti. Wenho ei ollut naimisissa. Sinä pelkäät naisia.

Jos ei ole pelkoa, ei ole toiveissakaan puhtia, Wenho vastasi. Miehellä ne liittyvät yhteen. Nainen osaa toivoa ilman pelkoakin, ja siitähän on etua meille kauppiaille. Mutta takaisin Jegoroviin. Hän oli nähnyt vaimostaan aistillisen unen.

Herättyään Jegorov ilmoitti vaimolleen, että panisi taiteilijan maalamaan taulun, josta näkisi miten kaunis pari he olivat. Vaimo luuli miehen tulleen hulluksi. Suostui kuitenkin. Jegorov kysyi samana aamupäivänä Nikolailta neuvoa ja sai erään maalarin osoitteen. Hän meni tapaamaan maalaria ja asetti kaksi ehtoa. Ensimmäinen ehto oli, että muotokuvan piti olla näköinen. Jegorov halusi tunnistaa kuvasta itsensä ja vaimonsa.

Ja toinen ehto, taiteilija kysyi.

Haluan että näytämme in-intohimoisilta.

Jos hinnasta sovitaan, taiteilija sanoi. Ja hinnasta sovittiin. Muita toiveita?

Minulle nenäliina etutaskuun, vaimolle… Jegorov mietti. Se voisi leijua…

Selvä. Kirjoitan muistiin: lii-na… lei-juu.

Taiteilija sai kauppiaalta nenäliinanäytteen. Siitä leyhähti nenään hento yöhyasintin tuoksu. Liinaa sai vapaasti pudotella ja leijutella – silloin kun pari ei ollut mallina.

Muutaman viikon kuluttua taiteilija kutsui kauppiaan luokseen näyttääkseen valmiin työn. Tällä välin kauppias oli hoidellut liikeasioitaan, uni tuntui jo kaukaiselta, hänen piti verestää muistiaan. Katsellessaan maalausta hän mumisi itsekseen: Tuo ei ole se. Tuo ei ole se.

Ai kuinka? taiteilija kysyi. Ei ole mikä?

Kauppiasta harmitti. Hän ei osannut selittää, vaan huitaisi: Emme ole tuonnäköisiä. Maksan taulusta vain puolen hinnan.

Taiteilija oli ymmällään, hän oli tyytyväinen hahmojen näköisyyteen ja oli pelännyt pikemminkin toiseen ehtoon liittyvää arvostelua. Hän otti paperin, tekstasi siihen isoin kirjaimin jotain ja pyysi paperiin allekirjoitusta. Se oli lausunto, jossa kauppias irtisanoutui kuvan hahmoista ja luopui kaikista vaatimuksista taulun suhteen. Kauppias ei joutunut maksamaan ruplan ruplaa. Moiseen ehdotukseen oli helppo suostua. Kauppias lähti, ja taulu jäi taiteilijalle.

Sitten juorut lähtivät liikkeelle. Kerrottiin, että taiteilija aikoi panna maalauksen esille tulevassa näyttelyssään. Juoruttiin, ettei muotokuva ollut hyvän maun mukainen, kauppias ja hänen vaimonsa oli riisuttu ilkialastomiksi. Huhu lennähti myös Jegorovin korvaan.

Huomattava kansalainen huolestui ensin, sitten raivostui. Hän juoksi taiteilijan luo ja uhkasi oikeustoimilla. Hän oli unohtanut lausuntonsa. Taiteilija työnsi sen hänelle nenän eteen. Se siitä. Kauppias yritti vielä uhkailla viranomaisilla, maalaus oli siivoton ja sensuuri ankara. Taiteilija ei hätkähtänyt. Kunhan ihmiset näkevät. Tuomitkoot, kunhan katsovat. Ja taatusti katsovatkin. Viimein kauppias tarjosi alussa sovittua hintaa. Se ei taiteilijalle enää kelvannut.

Tein kuvan eteen paljon lisätyötä, hän väitti. Kasvoihin en koskenut, etteivät ne vahingossakaan muistuttaisi teitä ja rouvaa, mutta… Huomatkaa tuo hohde ja henkinen kauneus!

Kauppias katsoi ja näki vain törkyä.

Hinta on nyt moninkertainen, taiteilija sanoi.

Wenhon tarinoista tämä huvitti Leoa eniten. Hän keräili kaskuja ja tunnisti hyvän jutun, vaikka yksityiskohtia olisi ollut liikaa. Niitä piti karsia, kaskun teki kaskuksi pelkistys. Ennen kuin Leo antoi kaskulle lopullisen silauksensa, jätti pois hajut, nenäliinat, unet ja muun turhan, hän kokeili eräänä iltana kaskun tehoa Almaan.

Alma luki olohuoneessa mustaa kirjaa. Kannessa oli risti: ei siis huono hetki häiritä. Kaskun kuultuaan vaimo tuli mietteliääksi. Kulta, ei kai kauppias tuhonnut sitä taulua?

Hyvä huomio, Leo sanoi. Lopetan olettamalla, että taiteilija maalasi pariskunnalle vaatteet päälle. Kauppias sai säädyllisen kuvan. Siitä tulee lukijoille hyvä mieli.

Alma näytti yhä mietteliäältä. Kulta, miten se pariskunta oli?

Miten? Ai että miten? Leo aivoissa tapahtui salamannopeita liikkeitä. Toistamalla kaiken, mitä Wenho oli kertonut, hän olisi joutunut sivuteille, toisen tarinan sisään. Ei kaikkea tarvitse tietää. Jotain pitää jättää mielikuvituksen varaan.

Jospa… No, ei mitään. Alma tunsi miehensä.

Mitä sinä luet siinä? Leo tivasi.

Psalmeja. Täällä puhutaan viettelyksistä. Haluatko kuulla? Ja vaimo luki ääneen: Olen valmistanut vuoteen, levittänyt peitteet, monenväriset Egyptin pellavakankaat ja levittänyt niille mirhaa, aaloeta ja kanelia. Tule, iloitaan yhdessä.

Jännittävää, Alma. Mutta ei kovin vitsikästä.

Olet oikeassa. Millä alalla se kauppias olikaan?

En muista, Leo valehteli.

No olkoon, Alma huokaisi. Mutta jos kauppias oli vaimonsa kanssa sillä lailla, ei vaatteiden maalaaminen olisi riittänyt. Koko kuva olisi pitänyt muuttaa, koko tunnelma.

Voi Alma! Leo repi partaansa. Aina niin peevelin… Kiitos, Alma.

Jääköön kasku arkistoon odottamaan, Leo päätti, julkaisen sen joskus myöhemmin.

Hän kuuli vaimonsa sanovan: Leo, leipoisinko meille tänään kanelipullia?

Kun Leo ensi kertaa tapasi Wenhon – kenraalikuvernööri Bobrikov oli silloin yhä vallassa – Leoon teki vaikutuksen Wenhon tarina siitä, miten hän keksi tulevaisuutensa.

Nuori Juutas oli ollut perheensä kanssa lomalla Välimeren rannoilla, hän oli samoillut yksin satama-alueella, kun joku oli heittänyt häntä takaapäin mustekalalla. Imukuppi tarrautui niskaan, otus jäi siihen roikkumaan kuin elämänsä kunnossa. Mutta kuollut se oli, ja mätä. Harva haju vetää vertoja mädälle mustekalalle, Wenho väitti. Se ei ollut vain kauheaa, se oli jollain lailla myös innoittavaa. Juutakselle oli heti valjennut tuoksujen merkitys. Hän tiesi mille alalle ryhtyisi.

Uskon sinua, Leo oli sanonut. "Minullakin