Paha veli -verkosto

By Unto Katajamäki

Kunnalliskonsultti Martti Piha on erikoisen tilanteen äärellä. Hänet on vastikään kutsuttu selvittämään erään pikkukaupungin kuntaliitosta. Liitokset ovat harvoin kivuttomia prosesseja, mutta tässä pirkanmaalaisessa kaupungissa liitoksen suunnittelu menee erityisen pahasti pieleen – kuntaliitosta vastustanut poliitikko löydetään nimittäin tapettuna. Kuka poliitikon on tappanut? Onko paikallisissa poliitikoissa joku, joka on valmis kolaamaan vastustajansa pois tieltään? Piha päättää alkaa selvittää tapausta. Myös Pihan omat perhekuviot tuovat päänvaivaa kunnalliskonsultin elämään.Martti Piha on iäkäs mies, joka on työskennellyt pitkään kunnallispolitiikassa. Kerta toisensa jälkeen Piha kuitenkin joutuu keskelle erikoisia murhamysteereitä – ja silloin kunnallispolitiikan tuntemisesta on etua! Apua Piha saa poliisina työskentelevältä pojaltaan Petriltä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2021
• ISBN: 9788726760446

Book preview

112.

1

Martti Piha hyräili radion soittamaa tuttua romanssia Helmenkalastajista ajellessaan tapaamaan kaupunginjohtaja Risto Lehtoa. Olisi mukava nähdä entinen kollega pitkästä aikaa. Hän oli yllättynyt, kun mies oli soittanut niin monen vuoden jälkeen ja tarjonnut kuntaliitoksen selvitysmiehen paikkaa. Aihepiiri oli kiinnostanut häntä jo ennen Riston soittoa, ja soiton jälkeen hän oli kahlannut läpi lähes kaiken sen, mitä kuntaliitoksista ja sote-uudistuksesta oli netistä löytänyt, vertaillut tietoja omiin kokemuksiinsa ja varmistunut, etteivät ne juurikaan poikenneet toisistaan. Hänellä olisi kyllä tarpeeksi kapasiteettia jutun hoitamiseksi.

Nukuttuaan yön yli hän oli suostunut. Mahdollisuus päästä uudelleen mukaan kunnallispolitiikan kiemuroihin innosti ja tuntui haasteelliselta.

Ongelmana oli ollut vain se, ettei hän ollut vielä puhunut mitään Tuulalle.

Marttia hymyilytti, kun hänen silmiensä eteen piirtyi kuva Tuulan yllättyneestä ilmeestä. Hyvin nopeasti vaimon yllätys oli muuttunut hienoiseksi piikittelyksi. Nainen oli naurahtanut ja sanonut, että sinäkö ryhtyisit jälleen virkamieheksi.

Martti oli korjannut, ettei hän miksikään virkamieheksi aikonut ryhtyä, vaan ottaisi vastaan määräaikaisen tehtävän selvitysmiehenä.

Vauva Tuulan sylissä oli vaistonnut muuttuneen tunnelman, reagoinut ja protestoinut sillä ainoalla tavalla, minkä vauva osasi.

Tuula puolestaan oli tarttunut opettajan ottein hänen käyttämäänsä ilmaisuun ja korjannut topakasti, ettei selvitysmiehenä vaan selvityshenkilönä. Martti oli hymähtänyt, että eikö se nyt ole sama, miten asian ilmaisi, kunhan vain tuli ymmärretyksi. Vaimo oli sanonut, ettei se suinkaan ollut sama asia, ja oli jatkanut:

– Etkö sinä ole tajunnut jo mediaa seuraamalla, millaisesta asiasta tässä on kysymys? Yhtä riitaa ja epämääräisyyttä koko juttu. Valtaosa kuntajohtajistakin oli kyselyn mukaan sitä mieltä, että pieleen menee. Luulisi, että jo kokemasi perusteella kiertäisit kaukaa tällaiset tehtävät. Heillä on termitkin sekaisin, sotesta he puhuvat ja sitten taas pakkoliitoksista.

Tuula oli viitannut johonkin epämääräiseen tahoon, jolla oli pallo täysin hukassa. – Minä ainakin olen jo mennyt sekaisin, mitä oikein halutaan. Antaisivat ihmisten elää elämäänsä rauhassa.

Martti ei ollut ruvennut avaamaan sotea, sillä totta kai Tuula tiesi, että lyhenne tarkoitti sosiaali- ja terveystoimen uudistusta. Häntäkin ärsytti, kun kaikki piti lyhentää muka selvyyden vuoksi, vaikka useimmille lyhenne vasta etäinen olikin. Eikä hän edes enää tiennyt, miten koko uudistuksen lopulta kävisi.

– On ollut niin mukavaa, kun olet työskennellyt kotona. Onhan sinulla ollut jatkuvasti töitä. Minäkin olen päässyt käymään kaupoissa ja ystäviä tapaamassa.

Hän oli vakuuttanut Tuulalle, ettei hän poissa viikkokausia olisi. Matkaa muutama kymmenen kilometriä, pian hän sen ajaa. Totta kai hän on yöt kotona.

Tuula oli pojan syntymän jälkeen uppoutunut täysin vauvan hoitamiseen ja ylenmääräiseen lepertelyyn. Martista tuntui joskus siltä, ettei vaimo edes huomannut hänen läsnäoloaan paitsi silloin kun antoi lyhytsanaisia käskyjään, hae sitä, tee tätä, minähän sanoin miten se pitää tehdä. Martti koki, että hänestä oli hyvää vauhtia tulossa Tuulan pikku apupoika. Turhan iäkäs apupoika elämään kaiken sen keskellä, mitä pojan syntymä oli aiheuttanut. Ei ollut yksinkertaista ryhtyä kypsässä keski-iässä pienen lapsen isäksi.

Hän ei ollut halunnut eikä edes uskaltanut paljastaa Tuulalle, että irtautuminen lapsiperheen arjesta edes hetkeksi oli ollut yksi syy, minkä takia hän oli suostunut Lehdon pyyntöön.

– Voisin veloittaa konsulttien taksan mukaan, Martti oli huomannut lisätä.

– Onko niillä joku taksakin? Tuula oli tuhahtanut.

Martti oli ymmärtänyt, että Tuulan koulussa konsultteja ja kaikkia koulun ulkopuolisia neuvojia katsottiin väheksyen ja paheksuen jonkinlaisina häirikköinä, jotka vain sotkivat itsestään selviä asioita.

– Mikä se taksa sitten olisi?

Kun Martti oli ilmoittanut summan arviolta, Tuula oli vilkaissut häntä selvästi yllättyneenä, ja ilmeessä oli välähtänyt uudenlainen kiinnostus.

– Ai, ei se olekaan aivan vähäinen summa.

Sitten nainen oli miettinyt hetken. – Kyllä minä huomaan, kuinka sormiasi oikein syyhyää, että pääsisit neuvomaan niitä byrokraatteja. Sen kun menet, mutta kotiin kyllä tulet yöksi. Minä en uskalla olla öitä yksin Veikon kanssa.

Martti oli vielä selittänyt, kuinka hän oli Lehtoon tutustunut ja kuinka tämä oli jokin aika sitten valittu kaupunginjohtajaksi. Hän ei maininnut, että kyseessä oli pikkukaupunki, jossa oli tuskin kymmentätuhatta asukasta. Ilman tuota tarkennusta Lehdon asema kuulosti tärkeämmältä ja niin ehkä myös hänen oma tehtävänsä. Ja kyllä Tuula tiesi, ettei kyseessä kovin suuri paikkakunta ollut.

Martti pysäköi autonsa kaupungintalon parkkipaikalle ja katsoi kelloonsa. Neljäkymmentä minuuttia, vartin verran meni, ennen kuin pääsi Tampereen keskustasta moottoritielle. Ei hassumpaa.

Kaupunki oli hänelle aivan vieras. Hän tiesi siitä oikeastaan vain sen, mitä oli netistä lukenut ja keskustan karttaa katsonut.

Hän otti salkun käteensä ja nousi autostaan, mutta jäi hetkeksi tarkastelemaan ympäristöä. Kuusikymmentäluvun elementtitalo, hän arvioi. Hän pani merkille, että lämpörappaus oli peittänyt elementtien saumat ja rosoisen pinnan, joten taloa olisi helposti luullut edellisen vuosikymmenen tiilitaloksi, elleivät arkkitehtoniset ja ajalle leimalliset yksityiskohdat olisi paljastaneet totuutta.

Hän oli aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista. Oli mukava sijoittaa rakennuksia aikakausiin ja hakea tyylille ominaisia piirteitä. Tosin maan arkkitehtoninen historia ei kovin pitkälle menneisyyteen ulottunut, mutta hänen mielityyliensä, jugendin ja funktionalismin, mestaritöitä löytyi Tampereeltakin lukuisia.

Vaahteroiden ja lehmusten ympäröimä kaupungintalo näytti kokonaisuutena ihan mukavalta. Kuulas päivä ja jännittynyt odotus olivat virittäneet mielialan positiiviseksi, miltei innostuneeksi.

Hän rekisteröi puolitangossa roikkuvan lipun ja ajatukset käväisivät tuntemattomien surevien omaisten luona. Levottomuus kohosi mieleen vasta, kun pihaa koristavan tuuhean tuijarivistön takaa paljastui poliisiauto.

Kuolemantapaus ja poliisiauto?

Hän meni sisälle ja selvitti neuvonnassa Lehdon huoneen sijainnin. Neuvonnan jo ikääntynyt nainen vilkaisi uteliaana, mutta ei maininnut mitään lipusta eikä poliisiautosta.

Kaupunginjohtajan huone oli toisessa kerroksessa. Martti kulki pitkää, valkoiseksi maalattua käytävää, josta johti suljettuja ovia työhuoneisiin. Mikä rauha, hän ajatteli, vaikka olettikin, että ovien takana virkailijat olivat paneutuneet tehtäviinsä.

Käytävän katkaisi palo-ovi. Hän pani merkille, että kaupunginjohtajalle, sihteerille ja neuvotteluhuoneelle muodostui oma eristetty osastonsa.

Lehdon ovipielessä paloi punainen. Martti mietti hetken ja koputti sitten käytävän toisella puolella olevalle ovelle. Sen pielessä luki: Noora Lepistö, johdon sihteeri.

Kuultuaan kutsun sisään Martti avasi oven ja astui huoneeseen.

Työpöydän takana istuvan naisen silmät olivat vetiset ja luomet punoittivat. Kädessään tämä piti nenäliinaa. Nainen nousi seisomaan.

Martti esitteli itsensä ja selitti, että hänellä oli sovittu tapaaminen kaupunginjohtajan kanssa.

– Poliisi on vielä kaupunginjohtajan huoneessa, sihteeri sanoi ja yritti samalla selvittää kurkkuaan.

– Onko Lehdolle sattunut jotain?

– Ei, ei Lehdolle, mutta Lasse Loimuneva, eräs valtuutettu, on kuollut, Noora Lepistö kertoi huulet vapisten.

– Mutta miksi poliisi?

Lepistö pudisti päätään, kääntyi poispäin ja istui hetken kuluttua tuoliinsa.

Martti seisoi tovin paikallaan, mutta katsoi sitten parhaaksi poistua. Hän epäili, ettei juuri nyt saisi tarkempaa selitystä. Hän istui odottamaan kaupunginjohtajan oven viereen ja ihmetteli, kuinka henkilökohtaisesti nainen tuntui ottavan poliitikon kuoleman.

Martti otti lehden käteensä. Valtuutetun kuolemassa täytyi olla jotain poikkeavaa, sillä muutoin poliisi ei olisi paikalla. Aamukahvia juodessaan hän oli selannut lehden nopeasti, mutta ei ollut huomannut mainintaa liikennekuolemasta eikä muistakaan onnettomuuksista, joita olisi tapahtunut tällä seudulla. Onnettomuuden oli täytynyt tapahtua lehden painoon menon jälkeen.

Kuolemantapaukset eivät enää sykähdyttäneet eivätkä tuntuneet omilta huolilta, sillä niistä sai lukea lähes joka päivä lehdistä. Onnettomuuksista lukiessa sitä rupesi vain ajattelemaan, että taas yksi tuollainen tapaus. Hän ei kuitenkaan uskonut olevansa sen tunteettomampi kuin valtaosa suomalaisista. Ihmiset olivat turtuneet kuolemiin, sillä ne olivat jatkuvasti läsnä tiedotusvälineissä.

Poliisi viipyi edelleen Lehdon huoneessa. Martti mietti tulevaa tehtäväänsä, tuijotti kaupunginjohtajan ovea, sitten käytävän tyhjiä seiniä. Ei hän voinut istua siinä turhan panttina kovin pitkään. Sihteeri saisi kyllä luvan kaivaa liitoksia koskevat asiakirjat esiin. Hän nousi ja meni Lepistön ovelle. Koputus jalopuulla viilutettuun oveen kaikui ontosti.

Martti ei edes ehtinyt pyytää papereita, kun nainen jo nousi tuolistaan ja ojensi ne hänelle.

He seisoivat hetken vastakkain. Noora Lepistö oli melko pitkä, läheni ehkä neljääkymmentä ikävuotta. Silmäkulmiin ilmestyi säteittäinen ryppyjen viuhka, kun hän ilmehti. Hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset ja sirot kasvot. Kaula kohosi ylväänä ja jotenkin uhmakkaana turkoosin puseron väljästä aukosta, lanteita ja sääriä peittivät tiukat mustat housut.

– Näitä sinä ilmeisesti tarvitset. Siinä ovat johtoryhmän, hallituksen ja valtuuston kuntayhteistyötä koskevat paperit.

Martti otti nipun, selaili sitä hetken ja sanoi pyytävänsä, mikäli tarvitsee jotain muuta.

– Minne minä voisin asettua?

Nainen mietti hetken, kulmat rypistyivät.

– Tuo neuvotteluhuone on ainakin vapaa. Kai Lehto osoittaa sinulle sitten pysyvän paikan, kun ehtii.

Noora vaikutti jo hivenen rauhallisemmalta, joten Martti työnsi huoneen oven puolittain kiinni ja osoitti vierastuolia.

Kun nainen nyökkäsi, hän istuutui, mietti hetken ja taivutteli huomaamattaan paperinippua käsissään. Kuolema kiinnosti sittenkin.

– Lehdessä ei mainittu mitään onnettomuudesta, Martti sanoi.

Nainen vilkaisi, tarttui pöydällä olevaan lyijykynään kuin johonkin turvaan, hypisteli kynää hetken ja laski sen sitten pöydän reunalle paperipinkan viereen. Pinon päällimmäiseen lehteen oli tehty merkintöjä lyijykynällä. Hän nieleskeli hetken ja kohotti viimein katseensa.

Martti havaitsi kosteuden nousseen uudelleen naisen silmiin.

– Ei ole kysymys onnettomuudesta, nainen miltei kuiskasi. – Sehän tässä niin kamalaa onkin.

– Mistä sitten? Martti kysyi jännittyneenä ja korjasi asentoaan, vaikka oli juuri istuutunut.

– En minäkään siitä paljoa tiedä. Puhuvat, että häntä oli lyöty veitsellä. En tiedä. Ruumis löytyi aamulla radan ylittävän kevyen liikenteen sillan päästä lepikosta tai siitä viereisestä ojasta.

Murha! Sitä varten poliisi oli paikalla! Oikeastaan hän oli jo arvannut Nooran käyttäytymisestä, että kuolema ei ollut vain tavallinen onnettomuus, vaan siihen liittyi jotain outoa. Outoa oli myös se, että hän tunsi kuolemantapauksen heti kuin haasteena.

– En tunne vielä kaupunkia, Martti selitti, koska ei keksinyt siihen hätään muutakaan sanottavaa.

– Paikka tulee vastaan, kun menee tuota Keskuskatua puolisen kilometriä eteenpäin. Ennen alikulkua kevyen liikenteen väylä nousee ramppia myöten ylös penkalle ja jatkuu siltana radan yli. Siellä toisessa päässä Lasse oli maannut.

Martti oli kaupunkiin ajaessaan pannut merkille, että keskustassa oli vain yksi pääkatu, vähän kuin perinteinen kylänraitti. Siitä lähti muutamia sivukatuja, joiden jalkakäytävät jatkuivat vain kappaleen matkaa ennen kuin kadut muuttuivat tavallisiksi maanteiksi.

– Sanoit, että murha oli tehty veitsellä. Entä muuta? Onko tekoon jotain syytä tai tiedetäänkö tekijää?

Noora henkäisi kuuluvasti.

– Ei mitään. Kaikenlaisia huhuja kyllä liikkuu.

– Kuollut oli siis kaupunginvaltuutettu?

Noora nyökkäsi.

– Lukion biologian lehtori ja valtuutettu.

– Luin lehdestä, että täällä oli eilen valtuuston kokous. Tapahtuiko siellä jotain poikkeavaa?

– En tiedä, kuinka poikkeavaa siellä oli, mutta riita kyllä paisui aivan hirveäksi. Ihmiset menivät henkilökohtaisuuksiin, Noora Lepistö sanoi. – En minä yleensä niissä kokouksissa ole, mutta Lehto pyysi sihteeriksi, kun hallintojohtaja oli sairastunut. Hän kirjaa yleensä kokouksen asiat.

– Syntyikö riita jostain erityisestä syystä? Martti kysyi.

– Mistäpä muusta kuin kuntaliitoksesta.

Martti tunsi viileän aallon kulkevan kehonsa läpi. Liitosselvitys ei tainnut ollakaan läpihuutojuttu, jos se herätti noin vahvoja tunteita.

– Ei kai sanailu sellaisesta aiheesta voi sentään murhaan johtaa?

– En minä niin sanonutkaan, vaikka kai sekin mahdollista voisi olla. Jotkut valtuutetut pelkäävät, että liitos aiheuttaa heille talouteen tai valtaan liittyviä ongelmia. Puhumattakaan siitä, kuinka kuohuksissa kaupunkilaiset ovat, kun huhutaan, että palvelut siirtyvät muualle.

– Siitä siis eilen sanailtiin? Martti kysyi.

– Lähinnä puhuttiin siitä, millaisia uhkia kaupunkilaiset kokevat, vaikka tosiasiassa taustalla ovat valtuutettujen omat pelot henkilökohtaisista menetyksistä. Se paistoi niin selvästi läpi. Ei kai kukaan sano julkisesti vastustavansa liitosta sen takia, että pelkää menettävänsä valtuustopaikkansa.

– Eivät liitoskeskustelut ainakaan aikaisemmin ole murhaan johtaneet, Martti sanoi. – Jos joku pelkää menetyksiä, niin joku toinen taas ei ymmärrä, miksi kuntien yhteen kasvanut asutus ja liikekeskustaajama jakautuvat kahdeksi hallinnolliseksi alueeksi, vaikka kuntarajaa ei enää edes huomaa. Joku kolmas ihmettelee, miksi molemmin puolin rajaa elätetään isoa virkamieslaumaa, vaikka yhteen liittymällä ainakin osasta päästäisiin.

– Olet valinnut epäkiitollisen tehtävän, Noora sanoi.

– Siltä vaikuttaa, Martti virkkoi, mutta ajatteli, etteivät riidat kai ylipääsemättömiä ole. – Mutta miten tämä kaikki liittyy Loimunevaan?

– Lasse jäi vielä kokouksen jälkeen kiistelemään erään Perälän kanssa. Kalevi Perälä on innokas kuntaliitoksen kannattaja.

– Ja Loimunevako oli vastustaja?

Noora nyökkäsi.

– Lasse ei nähnyt mitään järkeä liitoksessa. Minun kävi Lassea hiukan sääli. Näin, miten Perälän kasvot heijastivat voitonriemua, kun hän meni Lehdon luo ja selosti jotain ryhmälle, joka oli jo kerääntynyt kaupunginjohtajan ympärille. Lasse seisoi yksin sivussa, kuin osattomana, tuijotti ryhmää ja asteli sitten määrätietoisin askelin joukkoon. Näin, kun hän tarttui Perälää hihasta. Perälä vilkaisi ja pudisti ensiksi ärtyneenä päätään, mutta kun Lasse sanoi jotakin, mies seurasi vastahakoisena perässä. Tarkkailin Lassen kiivaita suun liikkeitä, sitten vaikenemista ja hymyä.

Noora piti pienen tauon.

– Huomasin, kuinka Perälä kalpeni. Hän nykäisi hihansa irti, tokaisi jotain ja lähti takaisin kohti ryhmää. Hän meni Lehdon viereen ja kuiskasi tälle jotain. Tuskin kukaan, Lehtoa lukuun ottamatta, huomasi miesten liikkeitä, sillä keskustelu kävi edelleen erittäin kuumana, vaikka kokous oli jo päättynyt.

– Oletko varma, että he kiistelivät juuri kuntaliitoksesta?

– Lasse ja Peräläkö? Noora kysyi.

Martti nyökkäsi, ja nainen jatkoi: – Siinäpä se. En ole suinkaan varma. Jostain muustakin saattoi olla kyse.

– Tarkoittaako tuo kaikki sitä, että Perälä on vaarassa joutua epäilyn alaiseksi.

– Ei, herra paratkoon, Noora melkein huudahti. – En minä sitä tarkoita. Kalevi Perälä on kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja ja merkittävä yrittäjä.

– Minkä alan yrittäjä hän on?

– Hänellä on kasvitarhoja. Parin viime vuoden aikana hän on rakentanut uuden tarhan per vuosi. Tukkuliikkeiden autot noutavat kuormat ja jakavat ne, jolleivat nyt ympäri maata, niin ainakin Pirkanmaan alueelle, Noora selitti.

Martti huomasi, että väri oli palannut naisen kasvoille.

– Varallisuus ja menestys eivät suinkaan estä tekemästä rikoksia, Martti huomautti. – Joskus käy päinvastoin. Joku asettuu esteeksi menestymiselle, ja sellainen on raivattava pois tieltä. Ratkaisevaa on, että rikoksen tielle lähtenyt itse kokee teon välttämättömäksi, tai tekee sen pikaistuksissa.

Martti oli joutunut seuraamaan läheltä muutaman henkirikoksen selvittelyä ja huomannut, ettei motiivin tarvinnut ulkopuolisen näkökulmasta olla kovin merkittävä.

Noora ei kommentoinut Martin väitettä, mutta kertoi, että aamun tunteina oli jo ehditty epäillä, että kysymyksessä olisi ollut ryöstö.

Ryöstö tietysti, Martti innostui. Hän tunsi jo jonkinlaista huojennusta, sopimatonta ja moraalitonta huojennusta sen vuoksi, ettei rikos johtunutkaan poliitikkojen välisestä riidasta, sillä se olisi mutkistanut hänen omaa tehtäväänsä.

– Veitsi sopii hyvin ryöstäjän aseeksi, Martti ryhtyi selittämään. – Joku on saattanut pysäyttää uhrin, pyytää rahaa tai tupakkaa. Tämän kieltäydyttyä syntyi suukopua, ja riita päättyi tappoon.

– Minä sanoin vain, että on puhuttu, nostettu ryöstö yhdeksi mahdollisuudeksi. Mutta minä en usko ryöstöön. Ei Lasse näyttänyt sellaiselta mieheltä, joka olisi kannattanut ryöstää. Poninhäntäpäinen ja farkkuasussa kulkeva mies ei yleisen käsityksen mukaan kanniskele omaisuuksia mukanaan.

– Katuryöstäjä ei välttämättä mieti, olisiko juuri tuolla miehellä rahaa. Tuntematon uhri tulee vastaan, ryöstöpäätös syntyy silmänräpäyksessä, varaton uhri aiheuttaa pettymyksen ja väkivaltainen reaktio syntyy. Niin se on voinut mennä, Martti sanoi.

Noora vaikutti mietteliäältä.

– Ehkä kuitenkin tapahtui jotain muuta.

– Mitä tarkoitat?

– Lasse puhui viime aikoina jostakin välikohtauksesta, johon hän oli törmännyt pyöräretkellään. Minua se jäi vaivaamaan.

Martti katsoi kysyvänä ja odotti jatkoa.

– Ehkä sillä ei ole mitään tekemistä viimeöisen kanssa, Noora kuittasi sitten nopeasti, sillä kaupunginjohtajan ovi kuului käyvän.

2

Martti meni ovelle ja kurkkasi käytävälle. Lehdon huoneesta poistui kaksi virkapukuista poliisia.

– Petri! Martti huudahti, kun huomasi poikansa. Hän vilkaisi Nooraa ja sanoi, että palaisi vielä asiaan.

Petri pysähtyi yllättyneenä käytävälle. Hän oli jo muutaman vuoden työskennellyt Sisä-Suomen poliisissa rikosylikonstaapelina. Pojan virkauran alku oli ollut, jollei nyt aivan myrskyisä, niin ainakin vaiheikas. Hän oli noussut yllättävän nopeasti esimiesasemaan, mutta pian nimityksen jälkeen poliisin organisaatiota oli alettu uudistaa. Ennusteet irtisanottavien määristä olivat vaihdelleet, oli puhuttu erityisesti esimiesasemassa olevien irtisanomisista. Petri oli pelännyt virkansa puolesta. Marttikin oli huolestunut. Oli tuntunut melko varmalta, että karsinta kohdistuisi joko Petriin tai tämän vaimoon Lauraan, joka myös oli poliisi.

Nuoret olivat tavanneet poliisiammattikorkeakoulussa opiskeluaikoinaan. Molemmat olivat loppujen lopuksi saaneet pitää työnsä, sillä leikkauksia ei heidän sektorillaan ollut tarvittu. Laura oli kuitenkin säikähtänyt ja ryhtynyt erikoistumaan talousrikoksiin.

Pitkänhuiskea poika näytti komealta virkapuvussaan, Martti ajatteli ja astui käytävälle.

– Sinäkö tutkit tätä tapausta?

– Niin tässä pääsi käymään, Petri virkkoi, vilkaisi sitten työpariaan ja esitteli miehet toisilleen. – Mutta mitä sinä täällä teet?

Martti kertoi saamastaan konsulttitehtävästä.

– Isäpappa ei olekaan mikään turha mies, vaan oikea miesten mies. Hän nelikuukautisen pojan isä, Petri letkautti työparilleen, jonka oli vaikea pidätellä hymyään.

– Ehditkö jutella hetken? Martti kysyi vakavana eikä reagoinut Petrin leikilliseksi tarkoitettuun, yllättävään ja mauttomaan heittoon.

Petri sopi tapaavansa kollegansa puolen tunnin kuluttua autolla.

Kun käytävän lasinen palo-ovi sulkeutui poliisin jäljessä, Martti osoitti neuvotteluhuoneen avoimen oven suuntaan.

– Mennään tuonne.

– No, mitä nyt? Petri kysyi ärtyneenä, kun Martti sulki oven takanaan. – En nyt ehdi pitää mitään sukukokousta.

– Sinähän järjestit juuri puoli tuntia aikaa, Martti sanoi rauhallisesti ja veti kokouspöydän tuolin alleen. Petri seurasi esimerkkiä.

Marttia harmitti, että Petrin asenne häneen oli muuttunut pian sen jälkeen, kun Tuula oli alkanut odottaa lasta. Se oli outoa, sillä Petri oli aiemmin kannustanut häntä, kun seurustelu Tuulan kanssa oli tullut ilmi. Martti ei ymmärtänyt, miksi Veikon syntymä oli Petrille niin kova pala. Siitä ei ollut koskaan puhuttu, mutta jotain väärää siinä Petrin mielestä oli.

– Pitääkö sinun aina leukailla Veikon syntymästä?

– Saa hävetä, kun vanha mies rupeaa hankkimaan lapsia.