Postinkantaja ja muita kertomuksia

By Ulla-Mari Kivi

Postinkantaja ja muita kertomuksia on Ulla-Mari Kiven neljäs novellikokoelma. Hän kirjoittanut myös romaaneja.
Kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat jokaista lähellä. He jakavat työpaikan kanssasi, ovat sukulaisiasi tai asuvat naapurinasi. Tarinoiden henkilöt kaipaavat muutosta elämäänsä, joutuvat yllättäviin tilanteisiin ja tekevät merkittäviä ratkaisuja.

Novellien tunnelma vaihtelee surusta iloon ja jossain pilkahtaa huumorikin. Matkustat henkilöiden mukana Kainuuseen, Pohjois-Pohjanmaalle ja Lappiin tai Suomen rajojen ulkopuolella.
Miksi tyynyä tarvitaan koulussa? Miksi on turha soittaa poliisille? Miksi on epämiellyttävää seisoa kassajonossa? Ja miksi saunassa on joskus tukalan kuuma?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 23, 2024
• ISBN: 9789528073598

Ulla-Mari Kivi

Ulla-Mari Kivi on Ylivieskassa asuva Alavieskan kirjastotoimenjohtaja. Postinkantaja ja muita kertomuksia on hänen neljäs novellikokoelmansa. Hän on kirjoittanut myös kolme romaania Rakkauslukko (2020, Avain sydämeesi (2021)ja Koko sydämestäni (2023). Hän on mukana myös useissa kokoelmateoksissa ja hän on kirjoittanut myös pienoisnäytelmiä, kolumneja ja laulunsanoja.

Book preview

Kiitokset rakkailleni.

Ilman teitä elämä olisi kuin puuton metsä.

Lämmin kiitos Jaanalle ja Jormalle, että jaksoitte ottaa kiinni kirjoitusvirheitäni.

Sisällys

Turvassa

Hiljaiset

Perillä

Päätös

Postinkantaja

Turistit

Tyyny

Yöpyjät

Nimettömät

Elämänpinna

Kadonnut

Nimettömät 2

Mökkitie

Lauteilla

Askel

Näyttely

Turvassa

Matti istuutui lattialle ja veti polvet niin lähelle vartaloa, että oli helppoa kietoa kädet niiden ympärille. Hän keinutti hitaasti itseään. Sydämen syke kumisi korvissa. Se kuulosti siltä kuin joku löisi tahtia tamburiinilla. Se toi mieleen koulun liikuntatunnit. Hän ei ollut pitänyt niistä.

Hän oli ollut pienikokoinen ja heiveröinen lapsi, jota etenkin telinevoimistelu kauhistutti. Kun muut olivat hyppineet reippaasti hevoselle ja tehneet kieppejä voimistelurenkaissa, Matti oli seisonut sivummalla epävarmana niin kauan kuin opettaja oli pakottanut hänet yrittämään. Hän oli ollut kömpelö ja oli huomannut, miten muut lapset tuijottivat häntä.

Hänestä ei tullut koskaan motorisesti taitavaa. Opiskeluajan ja armeijan jälkeen hänestä oli helpottavaa, kun pakkoliikunta oli mahdollista jättää taakse. Hän ei käynyt punttisalilla, ei treenannut maratonia, ei pelannut tennistä kuten työkaverit, jotka jaksoivat aluksi pyytää usein Mattia mukaan erilaisiin liikuntaharrastuksiin, joihin liittyi myös saunaillat tai pubioluet. Matti ei lähtenyt ja kukaan ei enää kysellytkään.

Matti ei ollut pahoillaan tai oli toisaalta, sillä hän piti useimmista työkavereistaan. Hän vain jäi jollain tapaa yksin työyhteisössä. Se tosin oli aika tavallista esihenkilöasemassa olevalle henkilölle. Pomo ei ollut yleensä se, jolle juoruiltiin tai kerrottiin hauskoista kapakkareissuista ja lasten syntymäpäivistä. Kuitenkin hän tiesi, että häntä arvostettiin reiluna tyyppinä. Sen piti riittää.

Se oli riittänyt, mutta riittäisikö arvostusta enää jatkossa. Matti ei tiennyt, miten voisi luovia tilanteessa, joka oli niin mahdoton. Hän yritti ajatella luovasti ja etsiä ratkaisuja. Vuori oli edessä, se oli iso kuin Norjan Galdhøpiggen, sitä ei voinut ylittää. Mahdoton tehtävä. Matista tuntui, että mikään terapeutti ei pystyisi ratkaisemaan hänen ongelmaansa. Akin päätös oli epäreilu. Asioista pitäisi keskustella eikä tehdä omia päätöksiä, joista sitten vain ilmoitettiin muille. Matti ei olisi toiminut Akin lailla. Ei missään tapauksessa.

Lattia tuntui hieman viileältä ja kovalta takamuksen alla, mutta Matista tuntui, että hän ei uskalla liikahtaa vähääkään. Hän puuskutti ja yritti tasoittaa hengitystään. Hän piti silmiään kiinni ja yritti sulkea kaiken pois. Syke alkoi vähitellen tasaantua.

Iltapäivä oli jo pitkällä. Hän avasi silmänsä. Pienestä ikkunasta tuli enää niukasti valoa. Hän nojautui hieman taaksepäin. Hänen yläpuolellaan roikkuivat Tiian jakut, tunikat, hameet siistinä, tiukkana rivinä vaatetangossa. Matti ajatteli, että olisi aika nousta ylös, mutta tunsi samalla, että se oli edelleen mahdoton ajatus. Jalat tuntuivat voimattomille. Oli parempi vain olla paikallaan ja antaa ajan kulua.

Aki oli Matin esihenkilö. Nuori, vasta kauppakorkeasta valmistunut ja kaikesta innoissaan. Toisinaan Matti kaipasi Moilasta, Akin edeltäjää. Moilanen oli vanhan liiton johtaja, auktoriteetti, mutta neuvotteleva ja kohteli alaisiaan tasavertaisesti. Aki puolestaan oli kaikkien kaveri ja hiukan pinnallinen Matin mielestä. Matti tiesi, mikä Akissa vaivasi eniten. Se oli Akin sporttisuus. Matti ei kestänyt sitä. Hän ei ollut kuitenkaan osannut odottaa, että Aki tekisi myös yksin ratkaisuja, jotka koskivat kaikkia neuvottelematta. Hyvä johtaja ei tee niin.

Matin osastolla työskenteli kahdeksan henkilöä. Matti oli lähiesihenkilö. Akilla oli puolestaan heidän osastonsa lisäksi kaksi muuta talon osastoa alaisinaan ja myös yksi osasto Raahen toimipisteessä. Miksi Aki oli valinnut juuri heidän osastonsa? Se oli Matille valtava pettymys. Kun Aki oli ottanut asian puheeksi iltapäivän palaverissa, Matista oli tuntunut, ettei hän osaa enää ovesta ulos. Hän oli istunut kokoushuoneessa vielä sen jälkeen, kun muut olivat keränneet esityslistansa, sammuttaneet tietokoneensa ja lähteneet kahville.

Kun kokoushuone tyhjeni, Matti kokosi itsensä ja poistui työpaikalta. Hän ajoi suoraan kotiin, jossa hän jätti tieto-konelaukun eteiseen, potkaisi kengät jalasta ja kiirehti turvaan ennen kuin sydän hajoaisi. Sydän selvisi. Se pumppasi verta tasaisesti palaamatta Matin kiihtyneeseen tilaan. Matti oli kiitollinen vahvasta sydämestään, että hänessä oli edes sen verran vahvuutta ja muutakin kuin etevä matikkapää.

Multisport-kisa. Extreme-lajeja. Matti ja Matin osasto joukkueena muiden firmojen joukkueita vastaan. Fatbikeja, melontaa, seikkailuliikuntaa Aki oli kertonut lähes täristen innostuksesta. Moni muukin oli innostunut ajatuksesta ja etenkin siitä, että kokonaisen työpäivän voisi kuitata urheilemalla päivän firman piikkiin. Paikalle tulisi maakuntalehti tekemään juttua kisoista. Matti oli ansassa. Hän ei voinut työroolinsa takia kieltäytyä osallistumasta. Se olisi huono viesti alaisille. Hän ei vain tiennyt, miten selviytyisi kaikesta.

Hän ei huomannut ajankulua, vaan oli jämähtänyt paikoilleen. Kännykkäkin oli jäänyt takintaskuun. Hän kuuli, miten ulko-ovi paukahti ja Tiian napakat askeleet keittiöön. Nyt pitäisi lähteä kysymään Tiialta, miten hänen päivänsä oli mennyt ja auttaa mahdollisesti ruuanlaitossa. Lapset olivat syyslomalla mummolassa. He olivat kotona kaksin. Harvinaista laatuaikaa lapsiperheessä, mutta hän istui yhä lattialla. Hän kuuli, miten Tiia avasi radion ja lauloi tutun biisin mukana.

Tiia huusi keittiöstä häntä. Matti ei vastannut. Hän toivoi, että ei edes olisi talossa tai missään. Jospa hän vain voisi kadota, haihtua olemattomiin. Yhtäkkiä ovi riuhtaistiin auki. Tiia seisoi oviaukossa ja napsautti valot pieneen vaatehuoneeseen. Valo häikäisi Matin silmiä. Hän nosti käden silmiensä suojaksi.

Tuu syömään. Hain pizzaa kotimatkalla, kun teki mieli jotain roskaruokaa. Tuu nyt syömään mun kanssa. Olen jo kattanut pöydänkin.

Minä, Matti aloitti.

Tiia ojensi kätensä Mattia kohti. Matti tarttui siihen.

Mennään nyt. Ne jäähtyvät niin nopeasti. Arvasin, että istut täällä.

Matti ryhdistäytyi ja kampesi itsensä ylös ja kysyi:

Miten niin arvasit?

Ne kisat, eikö? Näin Leinosen Akin pizzeriassa ja se selitti suu vaahdossa, miten mahtavat kisat teillä on edessä, Tiia selitti.

Matti ei sanonut mitään, vaan jäi odottamaan, mitä Tiia sanoisi seuraavaksi.

Mulla on kamala nälkä. Syödään ensin ja mietitään sitten. Aina on olemassa joku ratkaisu, Tiia vakuutti.

Hiljaiset

Katsahdin keittiön ikkunasta joelle. Päivä oli harmaa, aurinko paksujen pilvien takana piilossa. Rannan keltaisina värjöttelevät koivut janosivat kesän mennyttä lämpöä. Joutsenet keinuivat joen liikkeiden mukana. Niiden poikaset olivat kasvaneet jo riittävän isoiksi muuttamaan talven alta, mutta niiden vanhemmat eivät pitäneet kiirettä. Jos talvi tulisi hitaasti, ne viipyisivät pitkään joella, jonne kaupunki toi niille viljaa syötäväksi. Niistä oli tullut pullasorsia, melkein puolikesyjä, kun ihmiset pyörivät joenrannalla koko kesän kuvaamassa niitä. Jotkut nakkelivat leivän ja pullan paloja veteen, vaikka sitä oli kielletty tekemästä.

Ootko valmis? Mika huusi eteisestä.

Joo, olen tai pesen vielä tämän kahvipannun.

Palasin ikkunan luota tiskipöydän ääreen ja avasin hanan. Huuhtelin pannun nopeasti, laitoin sen kuivauskaappiin. Nykäisin kahvinkeittimen johdon irti, vaikka olisimme vain muutaman päivän poissa, eikä tähän aikaan vuodesta juuri ukkosia esiintynyt. Sammutin keittiön valon, ja kävin vessassa. Mika seisoi eteisessä jo takki päällään. Vilkaisin häntä, mutta en sanonut mitään. Puin takin päälleni, otin käsilaukun ja pienen matkalaukun mukaani. Kävelin Mikan ohi, avasin ulko-oven ja pujahdin käytävään.

Vedin