Jenkkivuosi

By Anu Jaantila

Eletään vuotta 1976. Kun 17-vuotias suomalaistyttö Sanna lähtee vaihto-oppilaaksi Michiganiin, hänen elämänpiirinsä laajenee kertaheitolla. Kaikki on Yhdysvalloissa jännittävää ja uutta, aina ruokatarjonnasta lähtien. Sanna harrastaa pianonsoittoa, ja uusista luokkatovereista löytyy myös muita musiikista kiinnostuneita. Kesken vuotta tapahtuu yllättävä käänne, ja Sanna saa tilaisuuden tutustua paremmin meksikolaisamerikkalaiseen luokkatoveriinsa Sauceriin. Mutta minkälainen ystävyys heidän välilleen voi syntyä, kun tulevaisuudessa välissä on valtameri? Jenkkivuosi on Anu Jaantilan vauhdikas esikoisteos. Se voitti Pirkanmaan Plättä -palkinnon vuonna 1980. Teoksella on kolme jatko-osaa: Dear Sanna, Love, Sam sekä Sanna ja Sam – forever?Yksi vuosi ulkomailla voi vastata montaa kotimaassa. Tämän saa tuntea Sanna-niminen lukiolaistyttö, kun hän lähtee Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi. Varsinkin, kun tunteilla voi olla valtaa muuttaa koko loppuelämä...

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 19, 2022
• ISBN: 9788728436011

Book preview

Jenkkivuosi

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1979, 2022 Anu Jaantila and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728436011

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Longing to be

Near my dreams

Just about to feel them

And there she comes

In my dream

And soon there is nothing

My broken thoughts

Lead me nowhere

She never saw my point

I don’t think I’m able to finish this

Michael D .

Elokuu

Lentokone veti jarrut päälle ja vaihtoi moottorien tasaisen jylinän pehmeäksi liitelyksi. Mä vaan odotin koska kapteeni huutaisi mikrofoniinsa meille käskyn pitää vähän pienempää suuta. Mitä lähemmäs maata kone painui, sitä korkeammalle kiisi tunnelma. Yli kaksisataa hysteeristä nuorta, jotkut vielä ekalla lentomatkallaan. Jotkut oli etsineet pilkkijöitä Atlannilta. Ja inkkarit ja Aku Ankka olis kuulemma vastassa Detroitissa. Mä tuijotin ulos yhä lähenevää talomerta ja haukottelin. Koko päivä lennetty ja silti täällä oli vielä keskipäivä.

– Me otetaan aikaa kiinni, kato, ihan tuntee kuinka parta vetäytyy sisään ja maksa pehmenee, joku veisteli.

Humps ja kriik, mahtava jarrutus koko DC-kympin voimalla.

– Tajuutsä tätä? mun vieressä istuva Aila kysyi. – Täällä taas.

Aila oli asunut Amerikassa pari vuotta kun se oli jotain kahdeksan. Nyt se oli menossa Houstoniin, Texasiin, ja sitä jännitti kauheasti. Mutta se ei ollut mitään muhun verrattuna, mä olin jäykkänä kauhusta koska mun perhe oli mua vastassa jo lentokentällä. Useimmat jatkaisi vielä ties minne. Meidät oli ripoteltu umpimähkään tuntemattomalle mantereelle, ja vuoden kuluttua meidän uudet sivupersoonat kerääntyisi takaisin Detroitin lentokentälle. No, sitä oli nyt turha ajatella. Ihmiset pomppi tuoleistansa kun kone vielä rullasi, ja lentoemännät kajautteli suloäänillään kärsimättömiä komentojaan. Ei ihme että ne oli vähän tiukkoina, jotkut oli pyydelleet sinappia kuumien pyyhkeiden väliin tai valittaneet pyyhkeistä että »onpa teillä sitkeitä keksejä». Pari poikaa oli harhaillut keittiöön etsimään pyykkinarua.

Mä tunnistin Johnin ja Lindan heti. Ne oli lähettäneet valokuvan. Niiden sukunimi oli Larsen. Mä raahasin valtavaa nuottikassiani, nuotit olisi painaneet liikaa matkalaukussa.

– Sinun täytyy olla Sanna!

Mä hukuin Johnin valtaisaan halaukseen ja ajattelin että sen kanssa oli varmasti helppo tulla toimeen. Linda antoi kukkapaketin näköisen käärön Johnille pidettäväksi ja toivotti vuorostaan tervetulleeksi. Mun jännitys alkoi laueta ja mä yritin pusertaa jotain mielenkiintoista sanottavaa suustani.

– Ne ei edes avannu mun laukkuja tullissa.

– Ehkä sä et näytä niin roistolta. Miten matka meni?

Mun luokkatoveri Jarmo tuli sanomaan hyvästejä, sen täytyi vaihtaa terminaalia kun se jatkoi Marylandiin johonkin pikkukaupunkiin Washington D.C.:n lähelle. Mä ajattelin että se sopi sille, Capitolit ja senaattorit ja sellaset. Jarmo oli hyvä hissassa ja yhteiskuntaopissa ja talouspoliittisessa mantsassa, ilmiselvä diplomaatinalku muutenkin. Mä esittelin Jarmon Johnille ja Lindalle ja se varoitteli niitä koko vuoden kestävästä koettelemuksesta. Jarmo antoi vielä osoitteensa ja Linda kirjoitti niiden osoitteen, 1665 Aspen Street, Jarmon Finnairin lautasliinaan.

– Oliko tuo sun poikaystävä? John uteli.

– Ehei, ei mulla ole. Se oli vaan luokkatoveri.

– Sitten on parasta hankkia heti että pääset vähän ulos iltaisin, John virnisteli ja oli paljon oikeammassa kun mä sillä hetkellä uskoin.

– Missä tytöt on? Kathy ja Laura.

– Kathy on lastentarhassa ja Laura on naapurissa, Laura on vielä niin pieni.

Linda antoi mulle kukkapaketin ja mä availin sitä innokkaasti. Siellä oli pieni ruukku josta roikkui rönsyilevä kasvi yli laidan.

— Sen nimi on Henry Kissinger. Se on nimittäin vaeltava juutalainen, Linda selitti. Mulla kesti vähän aikaa tajuta että »vaeltava juutalainen» oli kasvilajike. Mua nauratti.

John ja Linda riisti multa matkalaukut ja nuottikassin ja mä kannoin Henryä, jonka jalona tarkoituksena oli tehdä mun huoneesta kodikkaampi. Mun tulevaan kotikaupunkiin oli vielä yli kahden tunnin matka, Johnin mielestä mukava pikku ajelu.

Autossa mä kerroin matkasta ja äidistäni ja pikkuveljestä Masasta ja että mun isä oli kuollut kun mä olin seitsemänvuotias ja että mulla oli koira. Mä olin kyllä kertonut melkein kaiken jo kirjeissä. Ne kertoi Kathystä ja Laurasta. Ja vähän Michiganistä, että se oli tuottoisa maatalousvaltio, lihaa ja maitoa. Ne halusi asua pikkukaupungissa koska Chicago oli liian iso. Johnin tietokonefirma oli Chicagossa, ja se ajoi sinne joka päivä parin tunnin matkan. Mä huomasin että välimatkat mitattiin aina ajassa eikä koskaan maileissa.

– Laura jäi sinne itkemään, se on sellanen vauva vielä, täyttää keväällä kaksi. Tytöille voit ruveta opettamaan suomea, täytyyhän suvussa säilyä joku skandinaavinen kieli.

John oli tanskalaista sukua ja Linda ruotsalaista, Linda oli käynyt Ruotsissakin ennen naimisiinmenoaan.

Mä katsoin ohikiitäviä peltoja. Maisemat oli kun Aku Ankasta reväistyjä, Mummo Ankan maatiloja peräjälkeen. Isoja viljasiiloja ja kulmikaskattoisia navettoja. Tie oli kuusikaistainen ja halkoi peltoja viivasuorasti. Maihinnousu USA:an oli sujunut kivuttomasti. Mä olin hypännyt amerikkalaiseen karuselliin keskelle polttavaa auringonpaistetta. Tosin sitä ei ilmastoidussa autossa juuri huomannut.

Kathy haettiin lastentarhasta, vilkas sinisilmäinen neljävuotias. Se katseli mua silmät suurina ja jutteli piirtämisestä ja askarteluista joita ne oli tehny. Ja se opetteli sanomaan Sanna.

John ajeli pitkin pääkatua, Colemania. Varsinaisen keskikaupungin jäätyä taakse Colemania reunustivat bensa-asemat ja autoliikkeet. Käytettyjä ja upouusia, tyylikkäitä Myrskylintuja, campingautoja, pieniä kuorma-autoja kotikäyttöön ja Range Rovereita. John halusi välttämättä esitellä pahamaineisen South Monroen jolla ei saanut kulkea öisin. Siellä hiippailivat Johnin mukaan vain rahapulassa olevat naiset.

Larsenien talo sijaitsi hyvinhoidetussa puutarhamaisessa kaupunginosassa jonka keskellä oli kaupungin Country Club ja Johnin intohimo, golfkenttä.

– Siellä se tulee saamaan sen sydänkohtauksensa, Linda pelotteli. – Kaikki chicagolaiset liikemiehet päättää päivänsä golfkentällä.

Auto jätettiin tallin eteen ja me mentiin tallin läpi ovesta suoraan keittiöön. Talon olohuoneessa oli piano, se oli tärkeintä. Oli kolme makuuhuonetta ja iso kylpyhuone, jonka verhot ja pyyhkeet ja matto ja vessanpytynpäällinen ja saippua oli kaikki sitruunankeltaisia. Mun huoneessa oli sinikukalliset verhot ja vaaleansininen sängynpeite. Oli kirjoituspöytä ja kirjahylly johon mä ladoin heti kaikki pianonuottini. Mä tunsin tulleeni hyvin kodikkaaseen luksushotelliin. Linda ajatteli että mä tahdoin heti mennä nukkumaan mutta mä halusin nähdä alakerran ensin.

Se oli yksi suuri huone jonka joka nurkassa tehtiin erilaisia asioita. Lindalla oli siellä pesukone ja kangaspuut, mistä mä olin tosiaan yllättynyt. Johnilla oli työkaluhyllyt ja postimerkkipöytä. Yhdellä seinällä oli valtava ruokahylly täynnä säilykepurkkeja, keksejä, muroja, kuivattuja hedelmiä, maapähkinävoita ja erilaisia hilloja. Larsenit näytti varautuneen tulvaan tai lumimyrskyyn tai muuhun katastrofiin joka erottaisi ne muusta yhteiskunnasta vähintään vuodeksi. Keskellä huonetta oli biljardipöytä. John lupasi että se tekisi musta kuukauden kuluessa aikamoisen hain, pool sharkin.

Linda toi Lauran naapurista ja taikoi jostain samalla minuutilla juustovoileipiä jotka se työnsi mikroaaltouuniin. Laura vähän ujosteli, se oli vuosi ja neljä kuukautta. Voileipien jälkeen Linda auttoi mua purkamaan matkalaukun. Mä kaivoin niille tuliaisiksi kaksi puista kynttilänjalkaa, katajaisen voiveitsen ja Sibeliuksen toisen sinfonian levyllä. Toivottavasti ne piti klassisesta koska sitä niiden oli pakko kuunnella seuraavat kaksitoista kuukautta. Varsinkin kun piano oli olohuoneessa.

Linda ja John alkoi kuunnella Sibeliusta. Mä kuukahdin sänkyyn.

Seuraavana aamuna mä löysin pöydältäni ison lasillisen tuoremehua. Mä join sen ja silmät poksahti auki. Linda kertoi että John ei millään herännyt ilman mehua. Joka ilta Linda vatkasi tehosekoittimessa pakastettua mehutiivistettä ja vettä ja laittoi sen yöksi jääkaappiin.

Aamupäivällä John ajeli taas ympäri kaupunkia ja näytti mulle South High Schoolin. Se oli iso matala punatiilinen rakennus josta rönsyili erilaisia siipiä. Keskellä oleva kupu oli konserttisalin ja teatterin katto. Kaupungissa oli toinenkin oppikoulu, sen nimi oli East. East ja South otti rankasti yhteen kaikissa urheilulajeissa. Mun kouluun oli vain puolentoista kilometrin matka joka oli juuri sopiva kävellä, piti vain mennä tunnelista moottoritien alta. John oli ensin kauhuissaan, ja kyseli aioinko mä yrittää itsemurhaa säännöllisesti joka aamu? Mä vihjailin jotain Lasse Virenistä ja suomalaisesta kunnosta ja se alkoi uskoa että mä todella halusin kävellä kouluun.

Illalla me käytiin Lindan vanhempien luona kylässä. Sen äidillä oli harmaa tukka ja sellaiset vinot silmälasit ja se rakasti ristipistotöitä. Linda oli tuonut sille Ruotsista paljon niitä, ja seinillä olikin kirjailtuja ruotsalaisia sananparsia. Lindan isä oli ollut luterilaisen kirkon kanttori ja sillä oli piano ja sähköurut alakerrassa. Mä kokeilin kumpaakin, mutta niistä uruista mä en ollut niin innostunut. Nappuloita painamalla niihin sai erilaisia rytmejä, siis jonkinlainen yhden miehen orkesteri. Lindan äiti tarjosi kurpitsapiirasta joka oli mulle täysin uutta. Ruskeata ja hyvää, päällä läjä kermavaahtoa. Lindan äiti oli ollut kotitalousopettaja South High Schoolissa kuten Lindakin ennen Lauran syntymää. Opetustehtäviin oli kuulunut ruuanlaittoa, perheneuvontaa, kodinhoitoa ja lainsäädäntöä, paljon sellaista mitä Suomen kouluissa ei opiskeltu.

Mä kerroin ystävistäni Marikasta ja Timosta jotka soittaa huilua ja selloa Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla kuten minäkin. Marikan ja Timon kanssa me soitetaan huilutrioja ja käydään konserteissa. Ja mä kerroin Elinasta, mun luokkatoverista. Elina on ihan rautanen, se on niitä jotka lähettää synttärikortteja joissa lukee »75 år, Hjärtlig Lyckönskan».

Linda ja John yritti keksiä sopivia nähtävyyksiä lähiympäristöstä ja ne päätyi Greenfield Villageen joka oli Detroitissa. Silmiinpistävin näky oli Fordin autotehdas jonka tuotteita kaahaili kaduilla. Ja hypermoderni Hyatt Regency -hotelli jonka seinät näytti umpikuparoiduilta, ikkunoita ei näkynyt missään. Greenfield Village oli puistoalue jonne oli raahattu vanhoja rakennuksia joka puolelta Amerikkaa. Me käytiin Edisonin työpajassa, Stephen Fosterin syntymäkodissa, vanhassa uudisraivaajakoulussa, Wrightin veljesten polkupyöräkaupassa ja syntymäkodissa joissa oli seinillä kuvia niiden ensimmäisestä lentomatkasta. Opas kertoi että koko lento oli lyhyempi kuin nykyaikaiset suihkukoneet. Oli keramiikkapaja ja silkkikutomo ja rautatieasema lännen tyyliin. Laura nukkui rattaissa suurimman osan ajasta ja mä kannoin Kathyä reppuselässä. Fordin automuseo jätettiin väliin kun voimat loppui kesken. Detroit oli täynnä autoja ja mustia ihmisiä, mä en ollu koskaan nähnyt niin paljon kumpiakaan.

Syyskuu

Mä menin istumaan reunimmaiseen riviin seinän viereen keskimmäiseen pulpettiin. Ensimmäisellä tunnilla oli kai tarkoitus saada vähän informaatiota. Mun takana istui vaaleatukkainen poika, me oltiinkin ainoat rivissä. Sen tukka oli selvästi auringon haalistama ja otsatukka roikkui silmillä.

– Sä olet varmaan uintijoukkueessa, mä sanoin sille. Sitä hymyilytti.

– Mistä sä niin päättelet?

Mun oli pakko vastata koska mä olin kerran alottanut.

– Sun tukasta, uimareiden tukka on aina kesän jälkeen vaalee. Etkä sä ole muuten vaalea.

– Kyllä mä uin paljon mutta en mä mikään urheilija ole.

Sillä oli ruskeat silmät ja ne just oli hyvä vastakohta vaalealle tukalle. Se suoristi selkäänsä ja venytteli.

– Ainakin sä soitat viulua, mä sanoin sille ja odotin kiinnostuneena mitä se sanoisi. Sen haukotus jäi hämmästyksestä kesken.

– Mistä sä voit tietää? Oletsä joku selvänäkijä?

– Sun kaulasta, ja mä osotin siinä olevaa tulehtunutta jälkeä. – Taidat olla aika hyvä?

– Mistä sä muuten olet? Sä puhut hyvin mutta sulla on aksentti.

– Suomesta. Vaihto-oppilas.

– Jännää. Soitan mä viulua, mua ei edes kiinnosta mikään muu. Soitatsä jotain?

– Pianoa, olen soittanu kakstoista vuotta.

Mä ajattelin pistää heti kaikki osakkeeni peliin, sillä tämä poika tuntui olevan musiikki-ihmisiä. Se kertoi soittaneensa viulua kolmetoista vuotta ja sen mielestä Sibeliuksen viulukonsertto oli kaikkein paras. Se harjoitteli sitä parhaillaan.

– Mitä sä olet soittanu pianolla?

– Sonaatteja, Mozartia, Beethovenia, sitten Chopinia, nocturneja ja sellasta. Ja tietysti suomalaisia.

– Huvittaisko sua ruveta säestämään mua? Täällä ei kukaan soita pianoa tosissaan, paitsi tietysti Eric. Se on meidän musiikinopettaja eikä se ehdi koskaan.

– Mä en tiedä jos mä pystyn. Ihan totta, ethän sä tiedä miten mä soitan.

– Kokeillaan. Mä tuon sulle nuotteja ja sä sanot mitä sä haluat soittaa.

Mä ajattelin että näinkö helposti Amerikassa miehiä isketään. Mun kaverit kotona oli nimittäin selittäny että mä lähden vaan miehiä metsästämään kun ei kotimaiset kelvanneet. Mua nauratti, koulu ei ollut edes alkanut ja jo oli yksi viulisti pussissa.

– Sovittu. Mikä sun nimi on?

– Chas, se on lyhennetty Charlesista.

Mun eteen oli tullu istumaan ilmeisesti luokan herkkupala. Se huuteli kaikille kimeällä äänellä että sillä oli ollut upea kesäloma. Mun vieressä istui silmälasipäinen poika jota kohtaan mä tunsin syvää sukulaisuutta, me oltiin nimittäin ainoat joilla oli silmälasit. Mä toivoin että se olis oikein mukava. Joku tummatukkainen poika pysähtyi juttelemaan Chasin kanssa ja meni sitten sen taakse istumaan. Opettaja tuli luokkaan, kuulemma Mrs. Pike joka opetti englantia. Se esitteli ensin uudet oppilaat eli mut ja saksalaisen vaihto-oppilaan Ilsen. Me vilkaistiin toisiimme kärsivän näköisinä.

– Etnisyys kunniaan, joku huusi. Kaikki nauroi.

Mrs. Pike selitti lukujärjestyksiä. Mulla oli Amerikan historiaa ja englantia, ranskaa, psykologiaa ja kuoroa. Kuoroharjoitukset oli siis mukavasti kouluaikana. Mä otin vielä ylimääräisenä musiikkia, mä oletin että siinä olisi vähän teoriaa ja historiaa. Sen musiikkitunnin takia koulupäivät alkoi aina puoli kahdeksalta aamulla. Mä kysyin Chasilta mitä sillä oli.

– Ranskaa, musiikkia, historiaa, englantia, orkesteria ja viulua.

– Onko sun viulutunnit täällä?

– Joo, koulu on hankkinu opettajan Michiganin yliopistosta. Se käy täällä tiistaisin ja mä menen Ann Arboriin perjantaisin. Kysy maikalta sun pianotunneista, Miss Meade on varmaan sun pianomaikka.

Ihmiset järjesteli lukujärjestyksiään. Sillä mun edessä olevalla tytöllä oli draamaa, modernia tanssia, historiaa, espanjaa ja bändiä. Se kertoi soittavansa huilua.

Ensimmäinen ajatus oli että taitaapa mennä helpolla tämä vuosi. Joka päivä oli sama lukujärjestys ja kaikki musiikki sisältyi oppitunteihin, ei ollut harjoituksia iltaisin. Silmälasipäinen poika kysyi mitä aineita mulla oli.

– Perustetaanko huononäköisten kerho? Me ollaan ainoat joilla on silmälasit, mä heitin selvityksen perään.

– Melkein kaikilla tytöillä on piilolasit, se valisti mua.

Mä tunsin itseni menneiden vuosisatojen tuotteeksi, tietysti kaikki mun farkutkin oli ihan antiikkisia. Chas kuuli mistä me puhuttiin.

– Sitten kaikilla on höyrykihartimet, se virnisti.

Useimmat tytöt oli tosiaan muotilehdistä leikatun näköisiä, mä tunsin automaattisesti kuuluvani toiseen sukupolveen tai kastiin. Yhdellä oli pitkä punainen tukka ja sen terve ulkonäkö rauhotti vähäsen.

Seuraavalla tunnilla mä tutustuin ranskanopettajaan jota oppilaat kutsuivat vain Moniqueksi. Se oli ihan pesunkestävä ranskalainen, nykyiseltä nimeltään Mrs. Singleton. Ranskanopetus oli ilmeisesti turvattu ja opiskelu oli vähän edellä siitä missä me oltiin kotona. Se punatukkainen tyttö istui mun vieressä ja kysyi olinko mä lukenu ranskaa ennen. Sen nimi oli Gail, ja se asui kolme mailia Aspenilta pohjoiseen. Mä kerroin missä mä asun, ja Gail tiesi Larsenit koska Linda oli opettanut kotitaloutta sille ennen Lauran syntymää.

Muilla oli jo syksyn kirjat ja Monique kirjoitti mulle nimet ylös.