Eno

By Reijo Honkonen

Mitä tehdä, kun suunniteltu rikos epäonnistuu täydellisesti?Eletään 1980-lukua. Mikko Hiltunen on yrittäjä, jonka elämässä ei ole kaikki mennyt putkeen. Kun Hiltusen firma kaatuu, hän päättää lähteä epärehelliselle tielle. Olisiko hänestä pankkiryöstäjäksi? Pankin ryöstäminen kuulostaa niin helpolta ratkaisulta kaikkiin ongelmiin... Hiltusen suunnitelmat eivät kuitenkaan onnistu odotetun mukaisesti – kiitos Hiltusen enon ja tämän vauhdikkaiden ehdotusten. Pian Hiltusen elämä on ennennäkemättömän pahasti solmussa. Millainen rangaistus mahtaa odottaa ihmistä, joka on ottanut panttivankeja?Eno on Reijo Honkosen huumorilla maustettu jännitysromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728459799

Book preview

Eno

Cover images: Shutterstock and Unsplash

Copyright © 1992, 2022 Reijo Honkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728459799

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Lohenlihan punaiset, Mikko Hiltunen ajatteli katsoessaan käsiään puhalluslampun liekkiä vasten. Sitten hän tarttui kiinni vaijeriin, mutta otteessa ei ollut voimaa. Liekki lämmitti käsiä, tunto palasi niihin aluksi pistelynä, sitten poltteena. Hiltunen laski liinojen varassa roikkuvaa kaappikelloa pykälän kerrallaan, kunnes alhaalta kuului kolaus kellon osuessa pakettiauton oveen.

Hän juoksi metalliportaat alas, liukastui viimeisellä askelmalla ja putosi nelinkontin hankeen. Ranteisiin sattui, menikö luita poikki? Ei mennyt, ei saanut mennä. Nyt!

Vetävien pyörien alle oli kaivettava ura.

Hän pudottautui polvilleen ja kaapi paljain käsin lumen routaa myöten pyörien edestä pois. Rystyset olivat auenneet. Verentulo asettui vasta kun hän rikkoi jalallaan hangenkuoren ja työnsi kätensä pehmeään kylmään lumeen ja piti niitä siellä minuutin… kaksi.

Kauempana keskustassa lauloi mieskuoro Maammelaulua, tuuli venytti laulun niin että kuulosti aivan kuin se olisi laulettu väärällä nopeudella. Pian kiteeläiset huutaisivat eläköön tulevalle vuodelle ja saisivat nähdä pienen budjetin ilotulituksen. Sitten ne nukkuisivat humalansa pois ja aloittaisivat uuden vuosikymmenen krapulassa. Sisimmässään ne häpeäisivät eläköönhuutojaan, sillä kyllä niiden piti varsin hyvin tietää, etteivät vuodet huutamalla parane.

Hiltunen hyppäsi pakettiautonsa ohjaamoon. Auto tärisi kun hän pakitti. Kaappikello roikkui jo puoliksi sisällä, ja hän kävi heittämässä lattialle styroksisia kuljetussuojia, jotka hän oli varannut joulumyynnin kestäessä varastoon.

Talja ei antanut periksi, hänen oli juostava ylös antamaan löysää ja sitten takaisin alas katsomaan, että kello asettui oikein päin. Ovi kolhiintui, kellosta irtosi koristelista.

Ylhäällä paloi puhalluslamppu. Hiltunen juoksi portaat ylös, pysähtyi ylätasanteella.

– Rakettejako sinä meinaat sieltä katolta ampua? joku huusi tien laidasta.

Siellä oli seurue.

– Ammuin jo. Kerään vielä vehkeet pois, Hiltunen keksi ja käänsi selkänsä seurueelle.

Huutaja lähti tulemaan kohti. Se horjui ja jupisi itsekseen. Muut pyysivät sitä jatkamaan matkaa. Se nojasi pakettiautoon ja aukaisi sepaluksensa. Seurueen naiset haukkuivat sitä siaksi. Miestä nauratti. Se hytkyi.

– Sinullahan on täällä kello, mies sanoi kurkistettuaan avoimesta autonovesta sisälle.

Hiltunen kääntyi miestä päin.

– Niin on, minun kello.

Mies könysi lähemmäs.

Hiltunen otti työkalupakista vasaran ja löi sillä kaiteeseen.

Kaksi miestä tien laidalla odottavasta seurueesta tuli hakemaan kaveriaan.

– Se haastaa riitaa, hakataan se, mies ehdotti.

Miehet taluttivat kusijan tielle. Seurue jatkoi matkaansa. Hiltunen kuuli miehen haastavan nyt riitaa seurueen naisten kanssa. Se sanoi, ettei niiden pidä puolustaa ventovieraita jotka yrittivät pilata niiden juhlat.

Hiltunen hieroi vasaraa kämmentään vasten ja heitti sen lopulta työkalupakkiin. Pakin hän kantoi autoon, samoin puhalluslampun. Sitten hän käveli julkisivun puolelle. Näyteikkunassa oli pahvijulisteita, joissa hymyili iloinen karhu. Loisteputkista roikkui joulukuusen koristeita, keinokuusen oksilla oli spraylunta. Ikkuna oli osallistunut Nuorkauppakamarin järjestämään Kaunein jouluikkuna -kilpailuun. Ääniä se ei ollut saanut. En minäkään tuollaista söhellystä olisi äänestänyt, Hiltunen pohdiskeli ja naurahti vaisusti. En, vaikka itse sen viritin, kerran lauantai-iltapäivänä, sekavassa mielentilassa, kun olin ensin sanonut Lahtisen Eevankin, viimeisen vakituisen työntekijäni, irti.

Liikkeen ovessa oli iso munalukko ja lukon vieressä lappu. LIIKE ON LOPETTANUT TOIMINTANSA. Lukko ja lappu ilmestyivät tapanin jälkeisenä arkipäivänä. Sisällä olevat tavarat olivat konkurssipesän omaisuutta. Vintin ovea ne eivät olleet jostain syystä lukinneet. Ehkä ne eivät olleet huomanneet sitä, sijaitsihan se takapihan puolella, auraamattoman tien päässä, ja kaiken lisäksi sopiasti räystään suojassa, niin että sitä on vaikea edes havaita.

Hiltunen ajoi tielle. Katulampun kajo piirsi jyrkän rajan näyteikkunaan.

Vastaan tuli yön viimeisiä juhlijoita. Tuuletin alkoi vihdoinkin huokua lämmintä ilmaa. Ihmiset löivät käsiään yhteen ja hyppivät pitääkseen itsensä lämpiminä. Naiset ottivat valssiaskeleita, miehet tömistelivät kuin karhut. Kun Kiteen keskusta jäi taakse, Hiltunen kääntyi valtatielle ja sitä pari kilometriä etelään ajettuaan sivutielle, jota pitkin hän jatkoi, kunnes eteen tuli ensin lato ja sitten iso luminen kumpu, joka kätki sisäänsä maakellarin. Sadan metrin päässä sijainnut päärakennus oli purettu ja hirret oli myyty jo pari kesää sitten pois.

Hiltunen työnsi kaappikellon kellarin oviaukosta sisään. Valkoinen kellotaulu loisti kuin kasvot, fosforoidut viisarit näyttivät kellon pysähtyneen varttia vaille yksitoista. Silloin Hiltunen oli tunkenut koneiston sekaan setelinippunsa. Lohturahoiksi, niin kuin hän oli rahoja syksyn mittaan pimittäessään ajatellut.

Päästyään takaisin kerrostaloasunnolleen hän soitti itselleen puhelinherätyksen. Kolme tuntia nukuttuaan hän nousi, kävi suihkussa ja joi aamuteen. Askaroidessaan hän ajatteli enoa, joka odotti häntä pihamökissään. Eno oli sanonut, ettei se juhlisi vuotta millään lailla, sillä sen mielestä elämä ei edennyt vuosien pätkissä, ei missään pätkissä, vaan kaikki oli yhtä samaa jolkutusta, pitkänmatkan juoksua, jonka kestäessä jokainen nyykähti vuorollaan, eikä kukaan päässyt maaliin, ja joka sellaiseen jostain syystä yritti kiirehtiä, nyykähti muita aiemmin, tyhjän takia.

Hiltunen oli jo porraskäytävässä kun puhelinherätys tuli. Hän ei palannut asuntoonsa.

Eno touhusi mökkinsä pihalla. Löpö teki lumeen reiän, jonka eno sotki jalallaan ja pyyhki sitten kaatokannun kyljet trasselilla puhtaiksi. Sisällä se kaatoi lämmittimeen kolme kannullista löpöä, kantoi prikettipussin porinmatin viereen ja hinasi pulkkansa työnsä tehtyään päärakennuksen alustaan. Se haki löpön ja priketit aina unionilta. Se sanoi, että kesoililla ne katsoivat sitä ja sen pulkkaa karsaasti, ikään kuin sosiaalihuollon rahat eivät olisi käypää valuuttaa siellä. Eno puhui tasaisella, matalalla äänellä. Se oli selvästi pahalla päällä.

– Ei ne Ceauceskut mitään kuolleita niissä kuvissa olleet. Lavastivat itse senkin näytelmän ja pakenivat sitten Pohjois-Koreaan tai Kiinaan.

Hiltusta hymyilytti.

Eno jatkoi:

– Pilasivat joulun, tiesivät ettei maailmalla paavin puhetta kummempaa kuitenkaan tapahdu ja päättivät varastaa maailman huomion lavastukselleen.

Hiltunen ei viitsinyt ruveta kinaamaan enonsa kanssa.

– Enkä minä usko sen Panaman pellenkään pidätykseen. Karkuun ne jenkit sen Noriegan sieltä auttoivat, ettei se olisi joutunut omiensa kynsiin.

Eno tarkkaili siskonpoikaansa pöydän toisesta päästä. Kun tämä ei vastannut mitään, se sanoi:

– Sinua eivät isot asiat kiinnosta? Kunnallispolitiikka riittää?

– Älä viitsi, en minä enää ole valtuustossa.

– Olisit, mutta kun et päässyt.

Hetken mietittyään eno jatkoi:

– Heittivät sinut syrjään kuin tyhjän viinapullon.

Hiltunen yritti keskeyttää, mutta eno korotti ääntään:

– Ne puhuivat sinut ympäri, lupasivat napapaikkoja, joiden perään sinä olet aina ollut. Mutta sait vain kaksitoista ääntä ja paskaiset naurut kylällä.

Vihdoin eno vaikeni. Se haki päärakennuksen alakerrasta sangolla vettä. Hiltunen istui ikkunan luona ja katsoi, miten se käveli pää kallellaan ja itsekseen jupisten pihalla.

– Gunnar-pässi, Hiltunen muisteli vanhan renkutuksen sanoja.

Enon asunto oli harmaaelementtinen pihamökki, jonka seinässä oli punainen, peltinen postilaatikko. Eno sanoi kyllä hakeneensa kunnan asunnottomille poikamiehille tekemään asuntolaan, mutta ei se ollut päässyt sinne, koska sillä ei ollut mitään varsinaista ongelmaa, henkilökohtaista tai muutakaan. Se sai pihamökin, pulkan ja rahat priketteihin ja löpöön. Kai ne olivat katsoneet sen kuitenkin omalla tavallaan epäsosiaaliseksi ainekseksi, ainakin siinä mielessä, ettei se edes halunnut tulla ihmisten kanssa toimeen. Se oli kaksi tyttöä kasvattanut ja tiilitalon rakentanut mies, mutta niin kuin se itse asian sanoi: Jotta elämä olisi tosi, piti minun kaikki se myös menettää.

Vaimonsa se muisti aina unohtaa, jos se elämäänsä joskus muisteli.

Eno repi pulmutopan puolivälistä auki. Sillä ei ollut keksejä tai maitoa. Se toi pöytään ruisleivän ja vuoli siitä puolikaaren muotoisia siivuja.

– Vieläkö Jaakko kulkee sydäntautisten jumpassa? se kysyi Hiltusen isästä.

– Se oli liian rajua sille.

– Kaikki sille aina on ollut liian rajua, eno sanoi ja heitti leivänkannikan tiskialtaaseen.

Suku hylkäsi enon, kun se heittäytyi kunnan elätiksi. Nyt kun se oli jo vanha ne olisivat ottaneet sen kotiinsa jouluksi ja olisivat antaneet sukat ja hyvonit, olihan joulu hyväntahdon juhla ja siksi korvensi useimpien suomalaisten omaatuntoa. Mutta ei se enää lähtenyt, vaan istui pihamökissään ja paistoi kokonaisia lanttuja jouluruoaksi itselleen, niin että eteinen tuoksui vielä nytkin imelälle. Mikon, kummipoikansa, se joten kuten hyväksyi. Ehkä siksi että Mikko oli samanikäinen kuin sen esikoinen ja oli aikanaan ollut sen leikkikaveri. Eno arvosti sitä, että Mikko oli Hiltusen perheen lapsista ainoa, joka oli muuttanut kotoa ja pannut pystyyn oman elämän, radioja kodinkoneliikkeen ja yksiön, mikä ei tietenkään ollut paljon, etenkään nyt, kun kaikki tiesivät missä jamassa Mikko bisneksiensä kanssa oli.

– Minä otan sinut kaveriksi rakennuksille, eno ehdotti.

Hiltunen pyöritti päätään:

– Parketintekijäksi?

– Apupojaksi.

– Minä olen toimitusjohtaja.

– Ei se haittaa, kyllä minä sinut opetan.

Mikko Hiltunen käveli yhdistettyyn makuu- ja olohuoneeseen. Sieltä hän huusi:

– Ei se käy. On muita suunnitelmia.

Eno jäi keittiöön raivaamaan astioita pöydästä.

– Kun tavarantoimittajat alkoivat kesällä puhua siihen malliin, että ne siirtäisivät edustukseni Nyyssöselle, sille entiselle myyjälleni, niin että minulle olisivat jääneet vain stereot, televisiot ja muu humpuuki, aloin laahata laskujeni maksun kanssa ja lopetin niiden maksamisen loppusyksystä kokonaan, niin ettei niiden auttanut muuta kuin sanoa edustukset irti ja pitkän perintäkaavan jälkeen hakea liikkeeni konkurssiin.

Eno raotti oven paikalla olevaa verhoa.

– Minulla on nyt kolmesataa kaksikymmentä tuhatta markkaa tilittämättä jääneitä ja ohi kirjanpidon myydyistä koneista saatuja rahoja.

Eno sytytti kamiinan. Se laskeskeli mielessään summaa.

– Se on sellainen kiikunkaakun summa, se sanoi lopulta. – Ja sinä joudut vastaamaan niistä rahoista vielä.

Eteisestä kuului kolinaa. Enon vuokraemäntä kävi kiittämässä enoa, koska se oli tehnyt lumityöt myös ison pihan puolelta. Eno kippuroi, kuin pahanteosta yllätetty, selitti, että sillä sattui olemaan pyhinä joutilasta aikaa, vaikka Mikko ja vuokraemäntä hyvin tiesivät, ettei sillä muunlaista aikaa ollutkaan.

– Viime yönä kävin hakemassa liikkeestä sinun tekemäsi kaappikellon ja rahat Helismäen maakellariin piiloon.

– Kello menee kosteassa pilalle.

Hiltunen rapsi kynttilöistä valunutta talia pöytäliinalta. Eno meni kiikkutuoliinsa ja tapitti sieltä Mikkoa.

– Olisit kysynyt viisaammiltasi, kun ei oma järki näemmä mitään virkannut.

Hiltunen katsahti enoa silmiin. Se oli suutuksissa. Enemmän kuin ceauceskujen tai panaman pellen takia. Enemmän kuin se oli koskaan ollut.

– Minä teen lisää rahaa ja lähden sitten nostelemaan.

– Teet? Painat? Kopioit nelivärikopiokoneella?

– Ryöstän.

– Pankista?

– Sieltä kai.

Hiltunen ei jatkanut. Eno lisäsi vauhtia kiikkuunsa.

– Vai pankin meinaa Mikko-poika ryöstää? se toisti hymähdellen.

Mikko vetäytyi eteiseen. Ovenraosta oli tuiskuttanut lunta kynnysmatolle. Enon sanomalehdillä peittämä parkettipalapino oli lähes miehen korkuinen. Mikko veti pinon keskeltä yhden palan.

– Kakkoslaatua. Ja sinut tuntien varastettua, Mikko huusi ennen kuin poistui kaulukset pystyssä ulos.

Ulkona tuiskutti yhä. Mikko Hiltunen aikoi käydä tervehtimässä vanhempiaan, mutta suuntasi kulkunsa konkurssipesän omistamaan yksiöön, jossa hän sai asua, kunnes se saataisiin muutettua rahaksi.

Vielä samana iltana hän ajoi Savonlinnaan, jossa hän opiskeli 70-luvun loppupuolella. Tuuli oli muotoillut tienvarren lumipenkkoihin laineita. Ne toivat mieleen Saharan hiekka-aavikot. Ajatuksiin nousivat kouluajat. Luokkakaverit olivat kiusanneet häntä Mikko Mallikkaaksi, joka oppi satukirjoissa yhtä jos toista hyödyllistä.

– Kohta Mikko Mallikas ryöstää pankin, hän sanoi hiljaa ja ajoi hitaasti pääkatua. Tähdet Savonlinnan yllä eivät tuikkineet, ne olivat umpijäässä.

Teppo Hiltunen yritti saada vedettyä nimensä pois takaamastaan kahdenkymmenen