Siitosen erotiikkabussi

By Reijo Honkonen

Seksi myy aina – vai myykö sittenkään?Montonen on liikemies, joka on mielestään saanut oikean kuningasidean. Seksi ja erotiikka täytyy viedä maaseudulle, pieniin paikkakuntiin, joissa ei ole erotiikasta tietoakaan! Mukaan hän houkuttelee Siitosen, tuikitavallisen kauppa-auton kuljettajan. Ei kulu aikaakaan, kun Siitonen ohjaa kauppa-auton sijaan erotiikkabussia. Vaan mitä miesten bisnesideasta mahtaa tulla? Haluavatko maaseudun ihmiset oikeasti vierailla erotiikkabussissa? Entä Montosen ja Siitosen omat elämät – mitä miesten maineelle käy tämän yrityksen myötä?Siitosen erotiikkabussi on humoristinen romaani erotiikan maailmasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728459775

Book preview

Siitosen erotiikkabussi

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1996, 2022 Reijo Honkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728459775

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Montosen Rolex edisti viisi minuuttia. Se oli asettanut Rolexin nojatuolille silkkibokseriensa päälle. Hengarissa roikkui Hugo Bossin puku ja naulassa silkkisolmio. Itse se istui nyt saunassa, jossa se oli marinoinut itseään eukalyptushöyryissä jo toista tuntia. Joku oli uskotellut sille, että eukalyptuslöylyt kaksi kertaa viikossa hidastivat vanhenemista ja puhdistivat aivoja. Se sanoi, että eukalyptus pesi löysät ajatukset päästä.

Siitonen haistoi vaatteitaan. Nekin haisivat eukalyptukselle. Siitonen käveli avonaisen ikkunan luo haukkaamaan raitista ilmaa.

Tehdasrakennukset muistuttivat falskaavia painelaatikoita. Ne puskivat elokuun pimenevälle taivaalle piipuistaan ja rööreistään savuja ja höyryjä, jotka tehdasalueen valot värjäsivät vaaleanpunaisiksi hattaroiksi. Hattarat purjehtivat pilvettömällä taivaalla valepilvinä, kunnes tuulet repivät ne riekaleiksi. Kaiken yläpuolella mollotti täysikuu, jykevänä kuin kivi.

– Lisää punaviiniä?

Siitonen laski lasin kädestään porealtaan reunalle. Pali täytti lasin ja meni vilpolan ovesta puutarhaan kokoamaan astioita pöydistä.

Siitä näki, että se oli tanssinut joskus balettia. Kun se käveli, sen jalkaterät olivat ulospäin. Sitä katsoessa tuli mieleen, että se ei sopinut tänne, että se liikkui tarjoilijaksi liian itsevarmasti. Suomalaisen tarjoilijan piti olla nöyrä ja kumara, sekä luonteeltaan että käynniltään, sillä siitä sille palkkakin maksettiin.

Siitonen maistoi punaviintä ja laskeutui seuraavalle tasolle.

Poreallas oli kolmeen tasoon rakennetun saunaosaston alimmalla tasanteella. Vieressä oli seitsemän metrin uima-allas, kuntopyörä ja steppilaite, jonka Montonen sanoi hankkineensa vaimolleen, joka ei ollut kuitenkaan koskaan siihen jalallaan astunut.

Ylemmällä tasanteella oli sauna, ja sen yläpuolella baari, joka oli jaettu viherkasveilla baaritiski- ja loosiosastoon. Hyllyissä oli kallista viinaa, jota Montonen avokätisesti aina vierailleen juotti.

Montonen oli ostanut talon entiseltä kunnanlääkäriltä. Edustuskodiksi, se muisti aina mainita. Kolmessa sadassa neliössä oli yllin kyllin lääniä yhdelle miehelle, sillä Montosen vaimo oli muuttanut pari vuotta sitten kerrostaloon kaupungin keskustaan, ja Palikin asui siipirakennuksessa, jonka neliöitä Montonen ei laskenut mukaan edustuskotinsa neliöihin.

Siitonen oli nyt ensimmäistä kertaa Montosen luona kylässä. Sen pihan rautaportit aukenivat harvoille ja valituille. Siksi Siitonen ei ollut edes harkinnut kieltäytyvänsä, kun Montonen oli soittanut ja pyytänyt häntä saunomaan. Sitä paitsi kaupungilla kulki varmana tietona, että kutsu Montosen saunailtaan merkitsi aina rahantuloa. Tällä seikalla Siitonen oli saanut lepytettyä Irjankin, joka ei ollut koskaan pitänyt Montosesta. Sen mielestä Montonen oli öky, jonka menestys liike-elämässä oli täysin käsittämätön sattuma, kuin viisi perättäistä loton päävoittoa.

Saunasta kuului kihaus, sitten ähkäisy, jota seurasi uusi kihaus. Ähkäisyt ja kihaukset seurasivat toisiaan vuoropuheluna, kunnes saunan ovi lopulta lennähti auki ja ovesta ilmestyi punaisena puhiseva Montonen.

– Minä laitatan saunaan puulämmitteisen kiukaan, Montonen sanoi astuessaan portaat alas uima-allastasanteelle. – Sähkösaunat ovat pelkkiä simulaattoreita, krematorioita, se lisäsi ja hyppäsi mahalleen uimaaltaaseen.

Vettä roiskahti ikkunoihin, mikä sai Palin juoksemaan hätääntyneenä pihalta vilpolaan. Kun se näki, että isännällä ei ollut mitään hätää, se palasi puutarhaan.

– Palin minä ylennän saunamajuriksi, Montonen nauroi ja nousi altaan reunalle seisomaan. – Koulutan siitä vielä kunnon kyypparin ja yleismiehen. Joku päivä se vielä kävelee kuin miehet, iskee jalkansa permantoon kunnolla, eikä sipsuta kuin pituushyppääjä jonka askel ei koskaan käy.

Siitonen iski nyrkillä porealtaan käynnistinnappulaa ja pian allas oli täynnä kutittavaa vesimöyryä, josta ei oikein osannut sanoa, tekikö se ololle hyvää vai huonoa.

– Lämpiääkö sinun saunasi puilla? Montonen kysyi.

– Puilla se. Itse aina kesälomalla menen rankametsään ja teen talven puut. Se tekee kropalle hyvää, Siitonen vastasi.

Montonen istui kuntopyörään.

– Kun minä olin koulupoikana kunnantalon rakennustyömaalla yhden kesän tiiliä kantamassa, minä päätin, että sellaiset hommat ovat väen töitä. Kekseliäs ja viitseliäs ihminen hankkii leipänsä kyllä vähemmilläkin rakoilla.

Montonen vilkaisi Siitosta.

– Mutta en minä laiskan leipää ole syönyt. Kun ne rakensivat paikkakunnalle tehtaan, minä perustin ensimmäisen kauppaliikkeeni. Ravintolan minä perustin siinä vaiheessa, kun lauantaivapaat tulivat. Tehtaan alkaessa myydä markalla tontteja työntekijöilleen minä avasin pikamyymälän ja pikaruokalan sekä rakennustarvikeliikkeen.

Montonen naurahti.

– Aavistin, että kiireeksi ja karhuvillaksi niiden elämä menee.

Siitonen joi punaviininsä loppuun, kietaisi pyyhkeen lantionsa ympärille ja meni ikkunan luo.

Pali oli kadonnut sisälle. Varpuset nokkivat kivilaataloilta maahan pudonneita ruoantähteitä. Hirvenvirran ja Montosen talon välissä olevalla kevyen liikenteen väylällä liikkui jokunen pyöräilijä. Tehtaalaisia. Matkalla kymmenen vuoronvaihtoon.

– Ja oikeassa olin, Montonen jatkoi. – Ne uurastivat tonteillaan lomansa ja vapaansa kuin kusiaiset. Ei niillä ollut aikaa muuhun kuin pikaelämään. Tein niiden kiireellä ensimmäisen miljoonani.

Pali ilmestyi baaritiskin takaa konjakkilasien kanssa. Montonen haisteli lasiaan pitkään ja heitti konjakin sitten kerralla suuhunsa. Se yritti pitää kasvojaan peruslukemilla, mutta joutui irvistämään vähän.

– Kun vielä oppis juomaan viinaa irvistelemättä, se nauroi ja ojensi lasinsa takaisin Palille, joka riensi täyttämään sitä.

Siitonen joi konjakkiaan pienin siemauksin. Pyöräliikenne vilkastui. Pyöriä kulki nyt molempiin suuntiin.

Yhtäkkiä kaikki oli ohi. Tehdas oli imaissut uudet ihmiset sisäänsä ja oli sylkäissyt entiset ulos lähiöihin. Sama näytelmä toistui kolme kertaa vuorokaudessa, vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen. Vain sattuma saattoi rikkoa kaavan. Ylioppilaaksi tulo tai ajautuminen huonoon seuraan, taiteilijapiireihin. Tosin ylioppilaatkin palasivat usein paikkakunnalle insinööreinä tai opettajina. Vain taiteilijat katosivat Etelä-Suomeen kuin mustaan aukkoon. Ehkä ne tajusivat olevansa ei-toivottuja paikkakunnalla, jonka jumala oli luonut työhulluuden reservaatiksi, jossa ihmiset väänsivät sellua unissaankin.

Pali tuli konjakkipullon kanssa Siitonen luo. Siitonen antoi täyttää lasin. Palin poistuttua saunaosastolta Montonen sanoi:

– Sääli miestä. Neljäkymppisenä heittivät selän takia kansallisoopperasta eläkkeelle. Otin sen harjoittelijaksi, säälistä kai, sillä olisi tarjolla ollut nuoria naisiakin.

Montonen lähti kohti saunaa ja mutisi mennessään:

– Hyvä työmies siitä tulee. Nyt sillä on vielä aina rooli päällä. Joutsen tai joku.

Siitonen jäi ikkunan viereen. Saunasta kuului kiukaan suhahdus. Ähkäisy. Suhahdus. Ähkäisy. Montoselle elämä oli aina ollut taistelua. Jos ihmistä ei ollut lähettyvillä, se alkoi taistella kiuasta vastaan. Kun se puhui voitosta, se ei tarkoittanut rahaa, vaan että oli pystynyt lyömään jonkun toisen ihmisen. Kai sillä oli kirjanpidossakin oma rivinsä näille lyödyille. Se saattoi käyttää uskomattomia summia rahaa voittaakseen jonkin mitättömältä tuntuvan taistelun.

Raha oli Montosen ase.

Montonen omisti ydinaseen.

Siksi sen kanssa kannatti olla väleissä, Siitonen mietiskeli, joi konjakkinsa loppuun ja lähti saunaan.

– Monet minun ikäiseni kauppiaat ovat jo muuttaneet Etelän maihin, Montonen ähisi. – Asuin minäkin Floridassa kolme kuukautta, mutta tulin takaisin kun en kestänyt sitä toimettomuutta. Tai olin minä siellä mukana yhdessä tietotekniikkahankkeessa, mutta huomasin pian, ettei minun äly sellaiseen taivu. Puolitoista miljoonaa siinä paloi, ei sen enempää.

Taas se heitti löylyä. Ja ähkäisi.

Siitonen kyyristyi. Löyly nuoli hartioita kuin liekit, mutta Siitonen istui ja puri hammasta.

– Pitää tunnistaa vahvuutensa ja tunnustaa heikkoutensa, Montonen sanoi ja näytti saunan panoraamaikkunaa kohti löylykauhalla. – Minun vahvuuteni ja rahani on aina ollut noissa ihmisissä. Kun niillä ei ollut ruokaa, minä myin niille ruokaa; kun niiden oli kylmä, minä myin niille vaatteita ja eristeitä taloihin; kun niiden teki mieli viinaa, minä myin niille kapakassani viinaa.

Montonen pyyhki hikeä kasvoiltaan.

– Minä olen aina tiennyt mitä tavallisen ihmisen mielessä liikkuu, koska olen itsekin lähtöisin samanlaisista oloista. Minä tiedän, miten ylpeä joku esirullaajan apulainen oli, kun se grillasi ensimmäiset pihvinsa omakotitalonsa pihagrillissä, partyssa, tai sai ensimmäisen lämpöpukunsa tai lensi Mallorcalle ja joi sikajuhlissa nelikymppisenä elämänsä ensimmäisen kerran viiniä.

Montonen lasautti kolme kauhallista vettä kiukaalle. Siitonen nitkahti uudelleen kyyryyn.

– Kysymys on perustarpeista ja niiden täyttämisestä, Montonen luennoi. – Siinä bisneksessä raha sikiää kaikkein joutuisimmin.

– Ymmärrätkö sinä? se kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

– Luulen ymmärtäväni, Siitonen vastasi, vaikka muisti osuusliikkeen mestarimyyjäkursseilla oppineensa, että elintason noustessa ihmisten tarpeet olivat eriytyneet ja perustarpeiden tyydyttämiseen ihmisiltä kului aina vain vähemmän rahaa.

Montonen haki lisää löylyvettä ja alkoi urakoida sitä kiukaalle. Siitonen sinnitteli lauteilla aikansa, mutta joutui luikkimaan lopulta selkä kyyryssä porealtaaseen. Montonen seurasi hetken päästä perässä.

– Tähän saakka ihmisille on riittänyt ruoka, lämpö, suoja ja naurettavat pikku ylellisyydet, leipäkoneet ja uistimet, jotka eivät tartu pohjaan kiinni. Tehtaalaiset ovat niitä paljon puhuttuja pieniä ihmisiä, kusiaisenkokoisia, joiden onni on niin pienissä asioissa ettei sitä paljaalla silmässä äkkinäinen edes näe.

– Jos sinä pääsisit kärpäseksi niiden kotien kattoihin, näkisit olohuoneen nurkassa visailua suoltavan television, sohvalla makaisi shaalin alla puolihorroksessa aikanaan vaimoksi taloon naitu naisihminen, väsynyt ja äreä ilmestys, ja keittiön pöydän ääressä kauhoisi suuhunsa ruokaa vasta töistä tullut mies, joka on levittänyt eteensä päivän sanomalehdestä urheilusivut. Ja siinä se pähkäilee, paneeko vähät rahansa Tottenhamin vai Liverpoolin puolesta likoon.

Montonen piti tauon.

– Onnellisia ihmisiä muka? Montonen kysyi painokkaasti? – Varmasti, kun eivät paremmasta tiedä.

Siitonen nousi poreammeesta. Pali tuli tarjottimen kanssa. Siitonen valitsi pullon saksalaista olutta. Montonen otti konjakin, joi sen ja irvisti.

– Samalla tavalla mitätöntä elämää eletään maalaistölleissä ja toimistotoukkien kodeissa.

Montonenkin tuli ikkunan viereen.

– Kun ihmisen elämä asettuu uomiinsa, ensimmäisenä ovesta karkaa seksi, jos sitä on siihenkään saakka mitenkään mainittavammin ollut. Kun lapset on tehty, vehkeet joutavat naulaan.

Siitonen kuunteli Montosen yksinpuhelua hiljaa. Lapsista puhuminen kirpaisi vieläkin, vaikka asia oli Irjan kanssa aikanaan puhuttu moneen kertaan loppuun. Siitonen tunsi heidän lapsettomuudestaan edelleen syyllisyyttä. Kun selkeää syytä ei ollut aikanaan löytynyt, Siitonen oli vaistomaisesti ajatellut, että vika oli hänessä.

– Tämä maa huutaa seksiä! Montonen kuiskasi. – Ihmiset riutuvat seksin puutteessa, piehtaroivat levottomina öitään ja ramppaavat lääkäreillä hakemassa rauhoittavia lääkkeitä omituisiin vaivoihin. Ja kyllä ne rauhoittuvat, nuokkuvat sohvillaan. Nurkassa televisio heittää ilta illan perään sinistä unihiekkaa silmiin.

Ehkä Irja oli puolestaan syyllistänyt itsensä. Ainakin se vaihtoi nopeasti puheenaihetta, jos puhe tuttavaperheiden kanssa kääntyi lapsiin. Joskus se lohdutti itseään sanomalla, että olihan sillä opettajana koulullinen lapsia.

– Ihmiset pitää nostaa sohviltaan naida napsauttelemaan, Montonen uhosi. – Tai se osa väestöstä, jolla on varaa seksiin.

– Onnelliset avioparit ovat seksin suhteen omavaraisia, Siitonen sanoi.

– Ihmiset ovat seksin suhteen kuin auton moottoreita, joista laturit on poistettu. Niille pitää myydä laturit. Lehtiä. Videoita. Tarvikkeita.

– Seksikauppoja on jo nyt liikaa.

– Niin onkin, koska ne sijaitsevat väärissä paikoissa, isoissa kaupungeissa, joissa ihmisillä on muutenkin mahdollisuus solmia seksisuhteita, Montonen vastasi nopeasti ja tökkäsi Siitosta hyväntahtoisesti kylkeen. – Vaan menepä vaikkapa tällä paikkakunnalla Polsuun. Quickströmin Enni kaataa sinulle tuopin, sinä istut toppatakki päällä liemesi ääreen ja kuuntelet, kun sellunkeittäjä valittaa selkäänsä. Ryönääjä-Nuokkala kiertää pöydissä kippaamassa paukunjämät ja miettii mennessään ikuisia kysymyksiä, kuten: laskisiko persettä vai nostaisiko housuja. Revi siitä erotiikkaa!

Pali toi Montoselle uuden konjakin, jota se ei kuitenkaan juonut kerralla pois, vaan pysähtyi katsomaan lasi kädessään tehtaalle päin.

– Pikkukaupunkien ja maalaiskylien polsuihin seksillä on ikuinen porttikielto. Jos niissä joskus tanssitaan, sekin on pelkkää kohmeisten mehiläisten hidastettua punnerrusta eikä mitään kimalaisten tanssia.

– Siksi seksi pitää viedä maakuntiin, Montonen heitti pitkän tauon jälkeen ilmaan. – Ymmärrätkö sinä? Viedä ja rahastaa!

Siitonen ei vastannut. Montosen äänensävy oli muuttunut jotenkin kovaksi ja vaativaksi.

– Maailmalla seksi on valtava bisnes. Isompi kuin sellu, Montonen hehkutti.

– Entäs sitten? Siitonen vastasi ja alkoi pukeutua.

Montonen jäi ikkunan ääreen. Se katsoi tehtaalle päin, kunnes Siitonen oli saanut päällysvaatteetkin ylleen. Sitten se kääntyi ja sanoi:

– Minä olen päättänyt ryhtyä seksibisnekseen ja tarjoan sinulle myyjän paikkaa.

– Kiitos vaan, mutta minulla on vakihomma.

– Minä tarvitsen luotettavan myyntijohtajan, kansanmiehen, joka ymmärtää ihmisten perustarpeiden päälle.

Siitonen meni ovelle.

– Minä olen myymäläauton kuljettaja, ei minusta ole myyntijohtajaksi.

– Minä haluan sinut erotiikkabussiini töihin, toimialajohtajaksi, Montonen sanoi oudon matalalla äänellä.

Siitonen säikähti.

Montonen nyökytteli päätään ja toiseli: – Kuulit oikein. Me ryhdymme kuskaamaan lohtua maakuntiin. Myymäläauton kuljettajana sinä olet juuri oikea henkilö sellaiseen hommaan.

Siitoseen iski pakokauhu, hän poistui Montosen rautaporteista hyvästelemättä. Vasta nähdessään kotitalonsa hän alkoi rauhoittua. Irjakin näytti valvovan. Se poltteli kynttilöitä ja kuunteli Griegiä. Se tuli Siitosen luo ja sanoi, että lähiaikoina