Tule Eedeniin

By Ilmari Eskola

"Jos olisi kysymyksessä joku itseoppinut puoskari, olisi laki ja oikeus heti sen niskavilloissa kiinni, mutta tämähän parantaakin sanan voimalla ja se tuntuu olevan luvallista."Kun Suomen maaseudulle saapuu amerikkalainen saarnamies, jonka kuullaan parantavan sairaita, odotukset ovat kovat. Koska rovastikin kovasti suosittelee pienen kylänsä asukkaita seuraamaan suuren saarnaajan sanoja, miehen on oltava huhujen arvoinen. Näin ainakin uskoo asutustilallisen Antti Lanun Maiju-vaimo, joka haluaa pariskunnan kuusivuotiaan tyttären parantuvan polvisairaudestaan. Ilmari Eskolan romaani Tule Eedeniin vuodelta 1957 on samalla sekä satiiri ihmisyyden synkemmästä puolesta että myötätuntoinen kuvaus elämän raadollisuudesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 5, 2022
• ISBN: 9788728467275

Book preview

Tule Eedeniin

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 1957, 2022 Ilmari Eskola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728467275

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kahdeksansataa vuotta takaperin nousi länsimainen kulttuuri’ maihin tähän maahan jota köyhäksi ja karuksi sanotaan. Myötätuuli pullisti laivojen purjeita, puiset, maalatut ja kullatut pyhimyksenkuvat ojentelivat keulassa käsiänsä luvattua maata kohden. Se tuli tekemään tästä maasta sivistyksen etuvartion, ristilippu ja ruhtinaitten viirit mastoissa hulmuten. Se tuli puettuna purppuraan ja välkkyviin haarniskoihin, laski jalkansa korveneläjän, pakanan, rinnalle, miekkansa ja keihäänsä hänen kurkulleen ja sanoi: Usko ja ota kaste.

Nuoli ei pystynyt haarniskaan ja kypäränsilmikko suojasi keihäältä, ja vaikka tuohivirsu oli jalassa kevyempi kuin kaulussaapas, seurasivat viirit ja haarniskat korveneläjää hänen kotipesälleen.

Oli ensimmäinen maihinnousu, toinen maihinnousu, kolmas maihinnousu, ja niin oli kansa, kinttupolkujen ja tiettömien taipaleiden takaa, alistettu oikeaan autuaaksi tekevään uskoon ja, mikä tärkeintä, alistettu verolle.

Pyhät karsikot kaadettiin, noidat poltettiin roviolla, sillä lainalainen yhteiskunta ei toki voinut sallia, että poppamummot ja -ukot, loveen langeten ja rumpua kumistaen, tekivät ihmetöitä ja noitakonsteillaan paransivat sairaita. Ei toki, kaikki tuo tuollainen ei kuulunut asiaan länsimaisen sivistyksen, kulttuurin ja uskonnon vallitessa maassa. Ei, noin ei saanut tehdä, vaan sen sijaan oli kärsimyksen ja ahdistuksen tullessa kumarruttava suutelemaan pyhimyksen viitanlievettä ja uhrattava kolikko kirkkoruhtinaiden hallussa olevaan armolippaaseen ja tietenkin annettava vähintään kymmenys kaikista maan, metsän ja veden antimista.

Ja korvenasukas antoi, vaikka nurisikin. Miekka ja haarniska olivat erittäin kelvollisia opetusvälineitä. Niiden avulla ja voimalla opetettiin tuo korvenasukas myös huutamaan sotahuuto. Kuninkaan ja uskonnon puolesta. Korvenasukas antoi kymmenyksensä ja taisteli verta vuotaen oikean uskonnon puolesta ympäri Eurooppaa sellaisessakin maassa, jonka nimeä hän ei edes oppinut tuntemaan.

Hän huusi sotahuutonsa kuninkaan ja uskonnon puolesta ja tuli, jos pystyi, takaisin kotimaahansa sokeana, käsipuolena, raajarikkoisena. Hän nuoli haavansa, rakensi hävitetyn pesänsä uudelleen ja siitti uusia jälkeläisiä. Hän taisteli korpea vastaan, kunnes taas kutsuttiin taisteluun kuninkaan ja uskonnon puolesta.

Näin kului neljäsataa vuotta ja Saksanmaalla syntyi mies, joka sanomalla »Tässä seison enkä muuta voi…» pyyhkäisi tuon autuaaksi tekevän uskonnon tästäkin maasta ja rakensi perustuksen uudelle uskonnolle.

Tuo Saksanmaalla keksitty Raamatun oppien uusi selitys vei taas tämänkin maan miehet uuteen uskontaisteluun, jonka muistoksi tehtyä marssia soitetaan vieläkin silloin, kun joku tilaisuus halutaan saada erittäin juhlalliseksi.

Aika kului.

Kahdeksansataa vuotta. Se on paljon tai — vähän.

Se on paljon silloin, kun näkee päivänkorennon elävän ja leikkivän hetken kesäisenä poutapäivänä. Se on vähän, kun vertaa tuota aikaa niihin satoihin miljooniin vuosiin, jotka ovat kuluneet siitä hetkestä, kun tämän nykyisen ihmissuvun kantaäiti nousi kalana merestä manterelle.

Nousi maihin ja kai töllisteli hetken tyhmänä ympärilleen katsellen, mutta oppi sentään aikakausien kuluessa yhtä ja toista.

Oppi muun ohella myös tankkaamaan katekismuksestaan käskyn »Älä tapa» ja oppi huutamaan sotahuutonsa uskonnon puolesta.

Ja oppi tekemään ristiretkiä.

Kahdeksansadan vuoden kuluttua arveltiin tuon aikoinaan uskonsotia taistelleen korveneläjän jälkeläisen olevan uuden ristiretken ja maihinnousun tarpeessa. Tämä maihinnousu nimitettiin atomiajan ristiretkeksi ja se herätti valtavan kohun. Kansa oli liikkeellä ja puhui sydämensä kyllyydestä. Kuka mitäkin.

Eräässä pienessä sisämaan kaupungissa sanoi asutustilallinen Antti Lanun lankomies:

— Suunnilleen samanlaiset niillä on nykyisinkin välineet, ovat vain nykyaikaisemmat. Haarniskaa vastaa lentokoneen metallisiipi, mastojen huipussa olleita viirejä matkalaukkujen kylkiin liimatut mannermaisten suurhotellien leimat. Teräsmiekan asemesta käytetään sanansäilää. Ovatpa ne pakanoiden noitarummunkin ottaneet käytäntöön; sitä vastaa nykyaikainen mainosrumpu.

Selkäkylässä sanoi taas Suikin vaari:

— Tpyih. Sanomalehdet kertovat, että tämän ristiretkeilijän kotimaassa on kymmeniä miljoonia pakanoita, sellaisia ihmisiä jotka eivät tunnusta mitään uskontoa eivätkä kuulu mihinkään kirkkoon. Eiköhän tuolla olisi ollut kotimaassaan työtä aivan tarpeeksi.

TOINEN LUKU

— Hyppää kyytiin vain.

Oli heinäkuun ensimmäisen päivän aamu, kun nuo sanat kuuluivat kaupungin meijerin pihalla. Aamuyöksihän tuota aikaa tosin suurin osa ihmisistä nimittäisi, kello oli vasta joitakin minuutteja vailla neljä, mutta niille, joiden oli haettava kaupunkilaisten aamumaito likipitäen sadan kilometrin takaa, oli tuo aika jo totista aamua ja työn aikaa. Mikäli aikoo pitää huolen siitä, että kauppojen avattua ovensa on kansalaisten puuromaito heti saatavilla, on tuollaisten maitoautonkuljettajien lähdettävä liikkeelle jo ennen lypsäjiä. Eipä silti, että lypsäjillekään jäisi pitkästi aikaa ja yön syrjää kyljellään olla. Semminkään jos on nuori ja veressä veto.

— Hyppää kyytiin vain.

Mies, reppu selässä, asutustilallinen Antti Lanu, kolmekymmentä hehtaaria suota, kivikkoa ja kitukasvuista tyhjää metsää. Lieneekö tuossa taustaa tarpeeksi miehen tuntomerkeiksi? Lisätään keskentekoinen pihattonavetta ja asutusasiain rakennusosaston tyyppipiirustusten mukainen ’päärakennus’, arkkitehtien ja muiden ’asiantuntijoiden’ määräämä: noin on sinun hyvä asua, muunlaista älä tee mikäli aiot kauttamme avustukset ja lainat saada. Kolme suurin piirtein valmista huonetta alhaalla — ei paperia seinissä, ei maalia ikkunoissa — ylhäällä kaksi aloittamatonta huonetilaa, kellarissa sauna, tilat juurikasveille — sitten kun pelto suostuu niitä kasvamaan — ja polttoainevarasto, jossa viime talvena oli hevonen.

Nykyaikaisen asuntorakennustyylin säästäväisyys huipussaan, kaikki sopii saman savukanavan ympärille.

Niin — asutustilallinen Antti Lanu, vaimo, vanha äiti ja luutuberkelia sairastava tytär, suuret vahvat työmiehen nyrkit ja harmaat totiset silmät, etsii itselleen paikan tyhjien maidonkuljetusasioiden keskeltä. Tosin nuo astiat eivät kaikki ole tyhjiä, toisissa palautetaan laskettua maitoa takaisin tuottajalle, ryypättäväksi palkollisille ja porsaille. Sikäli kuin palkolliset nykyaikana enää ovat talon ruoassa, porsaat lienevät vielä. Laihaa kaljaa parempi on sentään laskettukin maito, toteaa Antti Lanu, joka palaa kotiin kaupungista kolme viikkoa kestäneeltä työmatkaltaan.

On aika palata jälleen sinne omien keskentekoisten rakennusten ja kuokkimattomien peltojen luokse. Ei ole lupa liikaa pitkittää rakennusten ja peltojen valmistumista, vaikka leivän aineet onkin haettava kaupasta paperisäkissä. Siitä liiasta pitkittämisestä voi seurata että menettää ikioman asutustilan, jonka vuosikausia kestäneen paperisodan jälkeen on vihdoinkin nimiinsä saanut, vakavana velvoituksena tilan saattaminen määrävuosien kuluttua kuntoon niin rakennusten kuin pellonkin osalta.

Tyhjä kukkaro ja maksamattomat velkain korot pakottivat kuitenkin tänäkin kesänä etsimään kukkaron täytettä kodin ulkopuolelta, ja siltä matkalta mies nyt palailee. Lankomies urakoi kaupungin laitamilla omakotitaloja ja hänen apurinaan saa ahkera ja kätevä mies pitkiä päiviä tekemällä lompsaansa yhtä paljon kymppitonneja kuin uhraa kesäisiä viikkojakin.

Niinpä ovatkin vasemman käden peukalo ja etusormi nauloista lähteneessä mustassa. Ei kovakaan hankaus eilisiltana kaupungin saunassa saanut niitä puhtaaksi. Käyttipä niitä ylimainostettuja pulvereita mitä tahansa, oli tulos aina sama, mutta olkoot, kylläpähän kuluu tuokin musta, kun muutaman päivän heiluttelee viikatetta ja heinähankoa. Se työ olisi nyt tehtävä äkkiä, että ehtisi hiukan kohennella niitä omia seiniä ja kaivella uusia pellon ojia.

Oli vain se saunareissu hiukan epäonnistunut loppu muuten hyvin sujuneelle urakalle. Tai ei oikeastaan se saunassa käynti asiaa pilannut, sen paremmin kuin ne muutamat olutpullotkaan, jotka saunan jälkeen käytiin tyhjentämässä.

Kiusalliselta vain tuntui, vaikka olut kihisikin hiukan kulmissa, kun se siskon mies haki vihityn vaimonsa sieltä suuresta rukousteltasta. Ei sinne itse viitsinyt sisään mennä, ulkona Lanu odotti autossa sen ajan kun lanko vaimonsa käsipuolesta sieltä pois talutti.

Oli siinä siskossakin syytä, tunsi kai tuo jo miehensä, kolmattakymmentä vuotta jalat saman pöydän alla olleet, suut samasta kupista syöneet, ja olisihan sinne puhujaa kuulemaan ehtinyt myöhemminkin, ensimmäistä iltaa se vasta paikkakunnalla vieraili.

Sisko tiesi, mutta ei välittänyt siitä, että urakan lopettajaisiin kuuluvan kylvyn jälkeen poiketaan oluelle, se on langon vanha totuttu tapa. Sen jälkeen kotona ruoka ja kahvi, kahvin aikana pullo, parikin pulloa pöytään ja hauska rupatteluhetki kaverin kera. Juttua kaikista maailman asioista.

Lähdepäs ja jätä hella kylmäksi. Mutta ruokaa ja kahvia saatiin, kun oli ruoan laittaja haettu kotiin, oikein autolla haettukin. Sieltä mestarin jalkojen juurelta.

— Eiköhän äiti liene siellä Suuren Saarnaajan jalkojen juurella.

Noin sanoi siskon tyttö, parturioppilas, värjätessään kulmiaan peilin edessä, kun saunasta ja oluelta tultiin ruoattoman pöydän ääreen. Ja hän lisäsi vielä ovenraosta karkuun luiskahtaessaan:

— Saatte kai te ruokaa itsekin, aikamiehet, tai menkää kapakkaan syömään.

Isälleen ja enolleen heitti tuollaisen sanan. Siitä se lanko lopullisesti suuttui, auto vain ja vaimo kotiin, ja pakko oli tulla. Kantamalla lanko olisi kai tuonut, jollei vaimo olisi sovinnolla lähtenyt.

— Katsos, ne ovat suurin piirtein laumaeläimiä kaikki naiset, sanoi lanko. — Tuo minunkin vaimoni, sinun siskosi, hyvä ihminenhän se on ja hyvinhän me olemme toimeen tulleet. Rakastettukin on niin paljon kuin tällainen tavallinen työmies ilkeää tunteitaan näytellä. Ja näin pikku kaljoissa kehtaa sanoa, että enemmän meillä on ollut niitä ihania hetkiä kuin tällaisia riitoja. Ja mihin tuo minunkaan vaimoni siitä luonnostaan pääsee? Sen paremmin kuin tässä itsekään omista tavoistaan.

Lanko otti ryypyt välillä ja jatkoi.

— Se on kummaa tämä Suomen kansa, joku mieskin joukossa, mutta kumminkin etupäässä naiset. Tulee — tai paremmin sanoen: tuotetaan, sellaisten toimesta jotka tuntevat missä raha haisee ja tietävät mistä narusta täytyy nykäistä, — tänne joku missi, niin kuin ne sanovat ’eksoottisen’ miehensä kanssa. Tuotetaan sellainen, jonka rinnan mitta on sama kuin lantion kaari, vatsa hoikkana kuin neula siinä välissä, silloin mittaushetkellä, tarkoitan. Myöhemmin