Tikapuut huipulle

By Ilmari Eskola

"Ensi syksynä on taas kunnallisvaalit. Valitaan kaksikymmentäyhdeksän pölvästiä istumaan ja nostamaan palkkaa tuolla talossa."Pienen kunnan paikallispolitiikassa sattuu ja tapahtuu, kun tyhjäntoimittaja Jallu saa käsiinsä valitsijayhdistyksen paperit ja asettuu ehdolle. Kunnan kummankin puolueen, Asiallisten ja Maltillisten, olisi tehtäviä ihmeitä saadakseen aikaan muutoksen. Kenties uusi kunnanjohtaja tuo vihdoin uuden järjestyksen, mikäli siis selviää poliittisesta pelistä, jota hänen ympärillään pelataan. Ilmari Eskolan satiiri Tikapuut huipulle (1960) kuvaa pienen paikkakunnan ihmisten pikkumaisuutta ja itsekkyyttä 1950-luvun Suomessa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 5, 2022
• ISBN: 9788728467282

Book preview

Tikapuut huipulle

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 1960, 2022 Ilmari Eskola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728467282

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

On hauska joskus kääntää

kiikari takaperin

ja katsoa miltä suuret

näyttävät pieninä.

1

Miehen ikä oli — noin ulkoapäin arvioiden — lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä, mutta lehmä oli huomattavasti nuorempi. Vasta kaksi rengasta oli sen sarvissa todistuksena siitä, että se oli kahdesti saanut nauttia äitiyden onnesta.

Lehmän nimi oli Mansikki ja miehen Jallu.

Hyvät perisuomalaiset nimet, jotka riittivät kumpaisellekin. Kumpainenkaan ei kaivannut enempää. Lehmä oli kuullut tuon nimensä vain neljän vuoden ajan, mutta mies oli kulkenut lavean ja leveän tiensä tuon nimen avulla ja varjossa jo vuosikymmeniä. Tietenkin miehellä oli muitakin nimiä, mutta niitä hän ei kaivannut eikä — tähän päivään mennessä — liioin tarvinnut. Ne nimet olivat vain virkamiehiä varten. Niitä, joiden tehtävänä oli saattaa ihmisen elämä mahdollisimman kiusalliseksi.

Kerran oli siihen suljettuun ja huolellisesti valittuun seuraan, johon mies kuului, ilmestynyt toinenkin Jallu, ja silloin tämä mies sai nimekseen Jallu Ensimmäinen. Mutta tuo toinen Jallu oli epäkelpo mies. Todennäköisesti toisen Jallun epäkelpoisuus oli perinnöllistä, jonkinlaista sukurasitusta, sillä kunnolliset vanhemmat eivät anna Jallu-nimeä sellaisille perillisille, joista tulee epätyydyttäviä ihmisiä. Niin kuin se toinenkin Jallu. Aivan epäkelpo mies. Ei kunnioittanut lakia eikä asetuksia, vaan yritti hankkia elämän pieniä mukavuuksia epärehellisin keinoin. Laittomuus — silloin kun sen harjoittajalla ei ole tarpeeksi korkeaa asemaa yhteiskunnan portailla — johtaa epäystävällisiin väleihin virkavallan kanssa. Niin kävi sille toiselle Jallullekin. Kiltti poliisi tuli ja vei hänet pois.

Mihinkä? Sitä ei haluttu tietää. Eemeli vain huokasi.

— Jaa-a, hänellä ei ole enää huolta huomispäivän leivästä.

Ja kun kukaan ei sanonut siihen mitään, katsoi tämä mies, silloinen Jallu Ensimmäinen, asiakseen kysyä:

— Jaa-a, onkos sinulla sitten huolia?

Se oli kyllä hiukan tuhmasti kysytty, sillä Eemeli oli heistä ainoa, joka rehellisesti söi yhteiskunnan leipää. Eemeli oli talvet kunnalliskodissa ja kuului vain kesällä vakituisesti veljeskunnan sisärenkaaseen.

Sen enempää asiasta ei puhuttu. Sisimmässään jokainen oli tyytyväinen, sillä tuolla toisella Jallulla oli ollut pahoja tapoja jopa veljesten keskenkin.

Se saattoi tehdä sellaistakin, että rehellisesti laittoi peukalonsa kynnen pullon kylkeen juuri sille kohdalle, mitä myöten lasisen kuoren sisällä oleva aine olisi hänelle kuulunut ja jolla kunnon toverin rehtiys punnittiin, mutta luuleeko joku, että se otti pullon pois huuliltaan oikealla ajalla. Ei. Aina meni aineen pinta jonkun millimetrin alemmaksi siitä mihin sen olisi pitänyt jäädä. Kerran se joi pullon, ja melkein täyden pullon, ihan yksinään tyhjäksi, kun toiset tarkkaavasti kuuntelivat, kun tämä, silloinen Jallu Ensimmäinen, selosti mikä ero on kukkasen heteellä ja emillä.

Silloin Eemeli aikoi lyödä, mutta Yki ehti väliin. Eemeli tosin vain aikoi. Tokko hän olisi lyönyt, vaikka kukaan ei olisi väliinkään tullut. Eemeli on hyvä mies. Ei tee pahaa kenellekään. Ja lisäksi se lainrikkoja Jallu oli iso ja riski mies ja muutenkin pahatapainen. Hyvä kun hänestä päästiin. On siunattu asia, että maassa on järjestysvalta, joka korjaa epäkelvot yksilöt omiin leipiinsä.

Se oli silloin. Monien vuosien takainen muisto. Yksi niistä elämän monista pienistä — ja jälkeenpäin muistellen tarpeellisistakin, sillä opettavathan ne valitsemaan seuransa huolellisesti — mieliharmeista, jotka tulevat ja menevät ja unohtuvat.

Nyt oli edessä vain tämä tuleva päivä. Päivä, josta voi odottaa vain hyvää.

Oli huikaisevan kirkas aurinko heinäkuisella taivaalla. Poutapilvet ylhäällä korkealla, saavuttamattomissa kuin nuoruuden unelmat. Järvellä leppoisa tuulen vire ajoi aaltoja takaa ja ratapihalla vihelsi veturi järjestellessään puutavaravaunuja lähtöön kohti kaukaista satamaa. Maantiellä surisi autojen jono ja ilma oli täynnä lintujen laulua. Kerta kaikkiaan päivä, jolta voi odottaa vain hyvää.

Jallu, ei enää Jallu Ensimmäinen vaan paljas Jallu vain, kaivoi vaatteittensa kätköstä palasen leipää. Lehmä yritti ahmaista sen suuhunsa, mutta mies ei antanut. Puheli vain hiljalleen leppeällä äänellä.

— Älähän hätäile, sanon hätäile. Tulepa tänne, niin syödään yhdessä, sanon yhdessä. No, tule vain.

Mies käveli edellä ja lehmä seurasi miestä ja miehen kädessä olevan leivän tuoksua. Tiheällä nurmikolla oli istuin. Aivan kuin jokin kumma jakkara. Keskeltä korkea, pitkäjalkaisia varten tehty, ja molemmin puolin matala. Kylkeen oli maalattu numerot. Keskelle, sen korkean kohdalle, yksi ja sivuille kaksi ja kolme. Jallu istui siihen ykkösen paikalle — sen hän oli omistanut itselleen — ja laski jalkansa siihen kakkosen kohdalle.

Lehmä pysähtyi viereen ja odotti. Jallu taittoi leivästä kaksi palasta. Pisti toisen omaan suuhunsa ja antoi toisen lehmälle. Pääskyset pyyhkivät siivillään miehen pörröistä tukkaa ja lehmän sileää karvaa. Aurinko lämmitti miehen varpaita ja paarmat pörisivät. Leipä maistui kummallekin ja lehmä nuuhkaisi miehen taskua. Se oli huomattavasti nopeampi syömään.

— Joko sinä sen nyt hotaisit? Ei niin nopeasti saisi syödä. Tuolla lailla saa itselleen mahahaavan. Ruoka on pureskeltava kunnollisesti. Ai, suo anteeksi. Minähän unohdin, että sinä syöt ruokasi kahdesti. Mätät kiireesti vatsasi, vai mikä pötsi se on, täyteen ja menet sitten makuulle ja syöt sen uudelleen. Kadehdittava, oikea elämännautiskelijan taito, mutta se ei sovi ihmiselle. Kerran minä tunsin sellaisen joka sitä harrasti, mutta kyllä se oli rumaa. Eivät eläimen tavat sovi ihmiselle. Sinulle kyllä sopii, että syöt ruokasi kahdesti. Jallu antaa vielä lisää leipää. Liikkeen leipurimestari oli tänä aamuna hyvällä tuulella. Antoi kaksi leipää. Onkohan sen mestarin rouva mennyt matkoille? No, tuossa on vielä. Ota ja nauti, Mansikki, sehän sinun nimesi on.

Kärpäset tuppasivat lehmän silmiin ja se nyökytteli pitkää luisevaa päätään. Silmissä oli surullinen ilme. Katsellen noita lehmän silmiä, joissa tuntui asuvan koko maailman tuska, Jallu jatkoi puhettaan.

— Surullinen, kovin surullinen se taitaa olla sinunkin kohtalosi, vaikka saatkin nauttia ruokasi kahteen kertaan. Yksitoista kuukautta vuodesta suntion vaimo repii ja kiskoo tisseistäsi ja vain kerran vuodessa saat tavata ylkäsi ja herrasi. Ihmekös sitten, että aikakausien kuluessa naamasi on venynyt noin pitkäksi ja kapeaksi. Mansikki, sehän on nimesi, mutta pitäisihän sinulla olla toinenkin nimi. Mikä, mikä se on?

Jallun terveet, valkoiset hampaat purivat leipää, mutta otsa vakavoitui ja vetäytyi kurttuihin. Vuosikymmenien takainen tieto pyrki esille ja viimein Jallu sanoi:

— Bubalina.

Paarma puri lehmää, ja se heitti vihaisesti päätään ja häntäänsä koettaen ajaa verenimijää pois. Jallu puisteli päätään.

— Aivan oikein. Minä erehdyin. Ethän sinä mikään laamaeläin ole, vaan kunniallinen lehmä. Suo nyt sentään anteeksi, sillä kovin monta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nimesi kuulin. Yritetään uudelleen.

Jallun käsi nousi kainaloon ja raaputti sen hikistä karvaa. Joskus ennenkin, silloin kun oli jokin asia ratkaistava tai unohtunut tieto kaivettava esille, oli sieltä löytynyt apu. Silmien katse tiukkeni. Järvellä puuskutti yhtiön hinaaja, mutta sitä miehen silmät eivät nähneet. Aivot tekivät työtään. Lehmä nyökytteli päätään, heilutti häntäänsä ja odotti. Vihdoin laukesi.

— Mansikki Bob Taurus, nautaeläimen naaras. Se sinä olet.

Molemmille tuli hyvä olo. Nyykäyttäen vielä kerran päätään lehmä alkoi hamuilla tiheää ruohoa suuhunsa edeten joka askelella miehestä.

Jallu puri leipäänsä ja mietti laiskasti.

Harvassa ovat ne elikot, joilla on näin hyvä laidun — ja kallis. Montakohan miljoonaa tämä lie maksanut. Miljoonia, monia miljoonia tähän on upotettu, mutta eivätpä nekään rahat ole turhasta tulleet. On siinä saanut moni kynä pyöriä ja tehdä ykköstä ja kakkosta ja ristiä. Ja sitten on istuttu korva kiinni radiossa ja tehty taas numeroita, Kuunneltu ja pettyneenä huokaistu, että sivu meni. Lie joku kironnutkin ja lie joku miljoonat taskuunkin käärinyt. Kertovat ainakin, että Tolopan isäntä oli kerran saanut täyden käden. Oikeita numeroita rivittäin. Kuka häntä tiennee, mutta kyllä se sinä kesänä teki Espanjan-matkan. Kävi siellä katsomassa, miten härkä tapetaan. Niin kuin näitä teurastamoita ei lähempänä olisi ollut. Ja seuraavana vuotena se valitti veroistaan aina korkeimpaan saakka, mutta hävinnyt oli. Ota hänestä selvä.

Jallu katseli suntion lehmää, joka käveli punaisen käytävän päälle, köyristi selkänsä, nosti häntäänsä ja poisti käytetyn ruoan sisältään. Sitä piti nauraa.

Heh, heh. Hyvin se on suntion vaimo lehmänsä opettanut. Ei tee tarvettaan nurmikolle. Tuonne se menee radalle ja siellä selkänsä köyristää. Sieltä on suntion hyvä korjata pois. Eihän sitä sinne. Sattuu vaikka joku höynäpäinen tulemaan ja yrittää juoksun askelia. Vaikka vähemmässä ne ovat. Sellaiset höynät. Kertovathan ne, että viime kesänä oli urheilulautakunta vaatinut kunnanhallitusta kenttää käyttämään. Olivat oikein esittäneet haasteen. Kolme niitä oli sitten tänne kentälle ilmestynyt. Kunnanhallituksen puheenjohtaja ja urheilulautakunnan ja se kolmas kuului olleen urheiluohjaaja. Semmoinen kunnallinen virkamies sekin. Ne olivat viime kesän ainoat kilpailut tällä kentällä, ja tänä kesänä täällä ei vielä ole ollut yhtään. Tulleeko? Rauhassa täällä on saatu olla, niin me pojat kuin suntion lehmäkin. Suntio kun on kentän vahtimestari, niin sillä on lehmä täällä. Talvella tässä sitten on luistinrata. Vetivät oikein vesijohdon tänne. Saa laskea vettä kentälle ja kesällä pestä naamansa. Onhan tuossa kyllä järvikin. Olisikohan jo lähdettävä? Pojatkin kohta tulevat. Voi siellä jo Eemeli olla rannassa. Se on aina niin aikainen. Saattaa olla, jos