Täällä kaukana jossain

By Ville Paajanen

Koskettava historiallinen sotaromaani kostosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta.

Vahvasti historiallisiin tapahtumiin nojautuvassa tarinassa seurataan niin suomalaisten kuin venäläistenkin matkaa läpi synkkien sotavuosien 1939 - 1945.

Viipuri kietoo kaikkien kohtalot yhteen ja saattaa heidät törmäyskurssille toisiaan vastaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 4, 2021
• ISBN: 9789528032106

Ville Paajanen

Täällä kaukana jossain on Ville Paajasen esikoisteos, jossa päähenkilöiden kohtalot, pohjoisessa käytävä sota ja maailman historian tapahtumat nivoutuvat saumattomasti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ville Paajanen opiskelee tietojenkäsittelytieteitä Helsingin yliopistossa ja historiassa häntä kiinnostaa erityisesti ihmiskohtalot. Paajanen haluaa ymmärtää suuria kokonaisuuksia, mikä näkyy myös vahvasti hänen esikoisteoksessaan.

Book preview

Sisällysluettelo

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

LUKU 2: TALVISOTA

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

Osa 7

Osa 8

Osa 9

Osa 10

Osa 11

LUKU 3: PAKKORAUHA

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

Osa 7

Osa 8

Osa 9

Osa 10

Osa 11

Osa 12

Osa 13

LUKU 4: JATKOSOTA

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

Osa 7

Osa 8

Osa 9

Osa 10

Osa 11

LUKU 5: SUURHYÖKKÄYS

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

LUKU 6: LASTEN RISTIRETKI

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

1

Kesä 1939, Viipuri

Oli hiljaista. Pohjoisen kesäaurinko oli noussut jo varhain horisontin laidalle ja maalasi kerrostalojen pintaan lämpimiä raitoja. Kaduilla ei liikkunut ketään. Lokki istuskeli torin laidalla ja odotteli, että jotain tapahtuisi. Yön viileys oli muodostanut mukulakivien pinnalle kasteen. Pieni sininen kalastajavene lipui ääneti kohti satamaa muodostaen tyyneen vedenpintaan pieniä aallokoita. Lokki lehahti lentoon ja meni vanhaa kalastajaa vastaan.

Lähellä keskustaa erään kerrostalon toisen kerroksen päätyasunnon ikkunoiden eteen oli vedetty paksut verhot. Yöpöydän päällä oleva metallinen herätyskello raksutti omassa yksinäisyydessään. Kellon viisareiden tahdissa nouseva aurinko löysi hiljalleen tiensä paksujen verhojen välistä sängynpäätyyn. Auringonsäteet lähestyivät hiljalleen peiton alta pilkottavia punaiseksi maalattuja varpaankynsiä. Kaupungin äänet alkoivat kantautua vaimeina sisälle. Kuorma-autojen nouseva ja laskeva mörinä, tööttäykset, kavioiden kopse, ihmisten huudahdukset, polkupyörän kello. Ne eivät kuitenkaan häirinneet Saijaa. Vielä ei ollut hänen aikansa herätä.

Aika lipui vääjäämättä eteenpäin. Sekuntiviisari oli jälleen päättämässä kierrostaan. Kello löi tasan seitsemän ja metallinen pärinä peitti alleen kaiken muun äänimaailman. Jostain peiton alta ojentui siro naisen käsi ja käänsi kellon päällä olevaa vipua. Pärinä lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kello raksutti jälleen. Syvä haukotus ja käsien venyttely. Tummat silmät räpsähtivät auki. Saija ponnahti istumaan. Paksut, tumman kiharat hiukset olivat yöllä löytäneet aivan omanlaisensa kampauksen, jollaista ei muotilehdistä löytynyt. Saija nousi ylös, yllään pitkä vaalea yöpaita. Hän veti verhot syrjään ja päästi auringon valloittamaan huoneen loputkin nurkat. Hetken valo häikäisi silmiä.

Ikkunan takaa paljastui kadun toisella puolella oleva jugendtyylinen kerrostalo, samantyylinen millaisessa hän itsekin asui. Vanhojen vaahterapuiden välistä saattoi nähdä muutamaa kerrosta alempana olevan kadun. Kadulla ihmiset kiiruhtivat jo töihin käyttäen kaikkia mahdollisia apuvälineitä, autosta pyörän tarakkaan.

Saatuaan hiuksensa kammatuksi ja puettuaan vaatteet ylleen Saija meni keittiöön laittamaan kahvipannun kaasuhellalle. Toisesta huoneesta alkoi kuulua herätyskellon pärinä, mutta se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Saija huokaisi syvään ja kaatoi itselleen kahvia jättäen aavistuksen tilaa maidollekin. Kolme hellästi pudotettua sokeripalaa, liraus maitoa ja kahvi oli melkein piripinnassa. Maito ja kahvi kietoutuivat toisiinsa muuttaen mustan vaaleanruskeaksi. Pieni pyöräytys lusikalla ja se oli valmista. Saija nosti kahvin lähelle huuliaan, puhalsi kevyesti ja maistoi. Täydellistä. Lisäksi pohjalla odotti sokeripalojen tarjoama makea loppu.

Saija avasi ikkunalaudalla olevan radion. Virallinen ja matala radioääni alkoi toitottaa: "Vjatšeslav Molotov vaatii kova sanaisesti Suomen Moskovan-suurlähettiläältä Aarno Yrjö-Koskiselta tietoja suunnitelmista Ahvenanmaan linnoittamisesta."

Uutiset eivät kiinnostaneet Saijaa, niillä kun ei ollut koskaan mitään hyvää kerrottavaa. Radio rätisi ja vinkui Saijan etsiessä uutta kanavaa. Ääni selkeytyi jälleen: "…ja seuraavaksi kuunnellaan amerikkalaisen Glenn Millerin In the mood."

Jazzmusiikki sai hyvälle tuulelle. Sen tahtiin oli mukava tehdä kaikki aamun askareet ja hyräillä samalla mukana. Musiikin tahdissa siivoaminenkin sujui joutuin. Saija liikuskeli rytmin mukana ja hörppi aina välillä kahvia kupistaan. Hän oli kuin suoraan kansakoulun maantieto- ja kotiseutuopista, jossa karjalaista kuvattiin tyypillisesti solakkavartaloiseksi ja pitkäksi. Silmät olivat tummat, tukka ruskea ja kihara. Vilkas karjalainen teki mielellään kauppaa sekä rakasti musiikkia.

Asunnon toisen huoneen ovi avautui. Keittiöön asteli unentokkurainen Jaakko, jonka vaaleahkot, hieman taipuisat hiukset olivat aivan sekaisin. Liekö perinyt tukkansa luonteen suoraan äidiltään. Juuri auenneet siniset silmät eivät tahtoneet vielä nähdä eteensä. Saija katsoi keittiön ovella alushoususillaan seisovaa poikaansa ja hymyili. Häntä hymyilytti se, että Jaakko oli perinyt paljon isänsä piirteitä, niin ulkonäkönsä kuin olemuksensakin suhteen. Ne olivat vain korostuneet hänen kasvaessaan täysi-ikäiseksi. Isänsä kaltoin aamu-uninen, mutta herättyään elämänliekki roihahti täyteen loistoonsa. Rämäpäisyys oli saattanut Jaakon lapsuudessaan monesti ongelmiin ja niihin se hänet varmasti jatkossakin veisi. Tuhlasi rahansa. Oli aina pyytämässä lisää. Hyviä piirteitäkin toki löytyi. Järkeä oli, jos sitä vain käyttäisi. Hyväsydäminen niin halutessaan ja puolusti aina ystäviään. Jaakko raapi vatsaansa ja istahti pöytään haukotellen.

– Onko kahvia? Jaakko kysyi.

Saija huokaisi, pojan olisi jo aika oppia itsenäisyyttä ja elämänhallintaa. Äidinvaistot ennättivät kuitenkin järjen edelle ja opit saivat säädä seuraavaan kertaan. Niin kävi yleensä aina. Saija nousi pöydästä, otti hyllystä kahvikupin, asetti sen Jaakon eteen ja vielä täytti sen hänen puolestaan. Hän asetteli vielä pöydälle ruisleivän sekä voirasian ja istuutui sitten takaisin omalle paikalleen. Jaakon kädet hapuilivat leipäpalaa. Mieli oli vielä unten mailla, mutta ruumis oli ryhtynyt jo aamuaskareisiinsa. Saija mietti hiljaa mielessään ja hymyili: aivan samanlainen kuin isänsä. Jaakon huomattua äitinsä lempeän katseen hän tokaisi nyrpeänä.

– Onko naamassani jotakin?

Saijaa ei pojan nyrpeä huomautus haitannut. Ei poika sitä tarkoittanut. Hän ei ollut vain vielä herännyt kunnolla, eikä siksi tiennyt, miten olisi pitänyt puhua.

Saija vastasi hymyillen.

– Paljonkin.

Hän katseli hetken aikaa poikansa leivän ahmimista, kunnes vakavoitui.

– Muista mennä sitten ajoissa töihin.

Jaakko mutisi jotakin myöntävää. Saija huokaisi syvään. Vaikka Jaakko oli pohjimmiltaan hyväntahtoinen poika, niin työpaikoistaan hän ei osannut pitää kiinni. Nuoruus tuntui löytävän aina jotakin tärkeämpää tekemistä kuin työ. Kummallista oli sekin, että vaikka Jaakko oli töissä, niin silti rahat olivat aina loppu. Ehkä hän murehti poikansa puolesta liikaa, ehkä tuo kaikki kuului vain nuoruuteen. Asiat kun olivat loppujen lopuksi paremmin kuin hyvin. Toisin oli silloin, kun Jaakko syntyi.

Saija oli Jaakkoa odottaessaan 18-vuotias. Silloin hän oli toivonut, että ei olisi synnyttänyt yhtään ylimääräistä sielua tähän maailmaan kärsimään. Työläisillä oli haave paremmasta tulevaisuudesta. Jostakin idästä levittäytyi sosialistinen utopia, joka lupasi työläisille oikeutta ja pulleita vatsoja. Aatteet jakoivat kansan kahtia ja saivat veljen kääntämään kiväärin piipun veljeään vastaan. Kymmenet tuhannet menettivät henkensä. Suurin osa kuoli vankileireille nälkään ja tauteihin, kantaen käsivarressaan punaista nauhaa. Keskelle sodan kauhuja hänen poikansa sitten syntyi. Kaiken sen kuoleman keskellä Jaakko oli kauneinta, mitä hän oli koskaan eläessään nähnyt. Moni halusi ja yritti riistää häneltä tuon pienen ja viattoman elämänalun. Aivan kuin tuo vasta syntynyt olisi ollut jotenkin syyllinen siihen, mihin ihmiset olivat itsensä silloin ajaneet. Hänet oli tuomittu kuolemaan siitä verenperinnöstä, jonka syntymässään sai. Monet sirpaleet ja luodit yrittivät täyttää kuoleman tehtäväänsä, mutta hänen poikansa selvisi niistä kaikista. Aikanaan sodan myrskyt laantuivat ja kuoleman oli jälleen annettava tilaa elämälle. Jaakko ei koskaan ennättänyt nähdä isäänsä, jonka tuo sota vei mukanaan.

Noista ajoista oli kulunut nyt parikymmentä vuotta, eikä Saija enää niitä aikoja murehtinut. Se oli myös syy sille, miksi hän inhosi uutisia. Ne kertoivat aina jostakin synkästä, jostakin sellaisesta, mihin ihminen ei voinut vaikuttaa. Mieluummin hän eli omaa onnellista elämäänsä kuin kantaisi kaikkia maailman murheita hartioillaan. Hän ei ollut ainoa, joka teki niin. Moni muukin tahtoi unohtaa nuo tapahtumat ja siksi niistä ei juuri puhuttu. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki olivat päättäneet sulkea suunsa ja unohtaa menneet. Ehkä niin oli parempi. Sota oli jättänyt muistoksi muutaman harmaan hiuksen sekä sirpaleen vasempaan kämmenselkään. Nuo ajat olivat tehneet hänestä lujatahtoisen ja opettaneet selviytymään yksin. Ehkäpä hän siksi huolehti pojastaan ihan liikaa. Katsoessaan unentokkuraisen poikansa leivän syöntiä hänet valtasi hyvä mieli. Tänään, juuri nyt, kaikki oli hyvin.

Saija tajusi kohta myöhästyvänsä ja hörppäsi kahvikupin tyhjäksi. Jäi sentään sokerinen maku suuhun, vaikka kiire tulikin. Hän kietaisi huivin hiustensa suojaksi ja laittoi pitkän punaisen kangas takin ylleen. Saija antoi Jaakolle liudan ohjeita, jotka hänen tulisi tehdä ja muistaa. Niihin kaikkiin vastaukseksi tuli myöntyvää muminaa. Todennäköisesti yksikään annetuista tehtävistä ei olisi suoritettu hänen palatessaan illalla kotiin.

– Nähdään! Saija sanoi ja pamautti oven perässään kiinni.

Rappukäytävässä ovet kävivät ihmisten kiiruhtaessa töihinsä. Aina yhtä hyväntuulinen naapurin vanha mies toivotti Saijalle huomenta. Siinä missä aamukahvi ja radio kuuluivat Saijan aamuisiin rutiineihin, niin yhtä lailla iloisen vanhan miehen kohtaaminen rappukäytävässä kuului niihin myös.

Saija nappasi takapihalla olevasta pyörävarastosta punaisen pyöränsä. Takinhelmat hulmusivat Saijan kiitäessä kohti Viipurin keskustaa. Mukulakivisellä kadulla tuli vastaan iloinen koululaisten lauma, joiden välistä hänen täytyi varovasti pujahtaa. Lapsilauma ja Saija tervehtivät toisiaan, sillä he kohtasivat miltei aina juuri samaisessa kohtaa katua. Molemmat melkein myöhässä. Saijan olisi ollut nopeinta mennä suoraan kauppatorille, jossa hänen kahvilansa sijaitsi, mutta hän tykkäsi polkea mieluummin Pohjoissataman kautta, koska joen keskeltä nouseva Viipurin linna näytti aamuisin erityisen kauniilta.

Viipurin linna, kuten kaupunkikin, omisti vuosisatoja pitkän historian. Pelkästään se sai monen karjalaisen kokemaan ylpeyttä saadessaan asua Viipurissa. Ruotsalaiset olivat tuon linnakkeen rakentaneet vuonna 1293 suojatakseen valtakuntansa itäisiä osia. Jo seuraavana vuonna Novgorod koetteli sen muurien kestävyyttä. Vuosisatojen aikana Viipuri oli ollut vuoroin ruotsalaisten, vuoroin venäläisten omistama. Viipuri oli paikka Pohjolassa, jossa itä ja länsi olivat törmänneet toisiinsa monet kerrat. Muiden omistama, mutta aina suomalaisten asuttama. Suomen itsenäis tyttyä Venäjästä vuonna 1917 Viipurista tuli osa Suomea, ja parinkymmenen kuluneen vuoden aikana siitä oli kasvanut entistä kukoistavampi kaupunki. Se oli nyt yksi merkittävimmistä kaupungeista Suomessa. Viipuriin sekä Karjalaan oli lyhyessä ajassa rakennettu paljon teollisuutta, ja lisää rakennettiin koko ajan. Leningradin läheisyys toi lisää vaurautta Viipuriin ja muualle Karjalaan. Viipurista oli kehittynyt moderni, vilkas ja eloisa satama kaupunki, joka tunnettiin eloisasta kulttuurielämästään.

Saija saapui Kauppatorille, jonka tunnusmerkkinä oli torin laidalla sijaitseva pyöreä tykkitorni. Torni oli ainoa jäljellä oleva osa muuria, joka kiersi kaupunkia 1500-luvulla ja nyt siinä toimi ravintola. Elämä kuhisi torin ympärillä ja sen läheisyydessä. Raitiovanut ja bussit kuljettivat ihmisiä töihin. Torin laidalla lehtiä myyvät pikku pojat huusivat saadakseen niitä kaupaksi. Yksi heistä oli juuri saanut aseteltua jakkaran ja kenkäalustan paikoilleen, kun eräs heidän vakioasiakkaistaan jo saapui. Rikkaan näköinen herra kalliissa puvussaan osti lehden ja istuutui jakkaralle lukemaan sitä. Kohta kengät kiiltäisivät entistä komeammin, vaikka eivät ne kiillotusta varsinaisesti edes tarvinneet. Se oli hänen tapansa auttaa nuoria yrittäjiä työn alkuun. Ehkäpä hän itsekin oli joskus pikkupoikana kiillottanut kenkiä. Nuori nainen oli juuri saanut avatuksi jäätelökioskinsa ja odotteli nyt ensimmäisiä asiakkaita. Vaikka oli vielä hieman viileää, niin selkeä sää sekä aurinko ennustivat jäätelö myyjälle kiireistä päivää. Torikauppiaat olivat saapuneet hevoskärryillään ja pystyttelivät kojujaan. Kalastaja esitteli saalistaan torimyyjälle. Lokki olisi tehnyt siitä mielellään kaupat.

Saija polki torin läpi ja tervehti iloisesti tuttuja kauppiaita. Kalastaja nosti herrasmiesmäisesti lakin päästään. Saija rakasti rutiineja ja kaikkia niiden pieniä yksityiskohtia. Kalakauppias nostamassa hattuaan juuri ostettu kala kädessään. Nuori tyttö asettamassa keppiä kioskin luukun eteen. Äkäinen mummo hätistelemässä lokkeja. Tiaiset myymässä maatilansa tuotteita. Veljeksistä toinen lähinnä nauroi ja toinen puhui. Kuorma-auto, joka ajoi ohi täydellä kuormalla ja palasi hieman myöhemmin tyhjällä.

Saija saapui kahvilansa takapihalle ja pisti pyöränsä parkkiin. Hän laittoi päällysvaatteensa takahuoneessa olevaan naulakkoon, puki essun ylleen ja aukaisi kahvilan ovet. Sen jälkeen Saija kävi viemässä mainoskyltin kadulle, jossa luki Kahvila Toivo. Vastapäätä katua, vanha venäläissyntyinen mies oli juuri avannut lehtikojunsa ja tervehti häntä hyväntuulisena. Saija toivotti miehelle hyvää huomenta venäjäksi ja meni ostamaan häneltä päivänlehdet. He vaihtoivat kuulumisia vaihdellen kieltä välillä venäjästä suomeksi. Saija oli oppinut venäjän hyvin, sillä hänen kahvilassaan kävi usein myös venäläisiä asiakkaita. Myyjä jo tiesi valmiiksi mitkä lehdet Saija kahvilaan ostaisi, joten raha ja lehdet vaihtoivat omistajaa ilman sen suurempia neuvotteluja. Saija oli palaamassa kahvilaansa, kun samalla oven avauksella sisälle tuli ensimmäinen asiakas. Vaatturi Vuorinen käynnisti päivänsä aina hänen kahvilassaan ennen kuin avasi oman liikkeensä. Rutiinit, ihanat pienet rutiinit, muistuttivat häntä joka päivä siitä, että kaikki oli hyvin.

2

Jaakko oli saanut lopulta kammetuksi itsensä ulos asunnosta ja ehtinyt jo unohtaa kaikki ne ohjeet, mitkä äiti oli aamulla antanut. Hän seisoskeli kadun kulmassa lakki päässään ja viittoi raitiovaunua pysähtymään. Raitiovaunu oli täynnä töihin matkalla olevia ihmisiä. Väkijoukon seassa hän näki ystävänsä Heikin, joka lueskeli lehteä ikkunan puoleisella paikalla. Jaakko istahti ystävänsä viereen ja oli huvittunut siitä, että Heikki ei edes huomannut häntä, vaan oli täysin keskittynyt lehteensä. Jaakko ja Heikki olivat tunteneet toisensa jo lapsesta asti. He olivat monella tapaa toistensa vastakohtia. Heikki oli pieni laiha mies, joka oli omistanut pyöreät silmälasit niin kauan kuin Jaakko muisti. Jaakko oli varma siitä, että juuri liiallinen lukeminen oli jättänyt Heikin pieneksi laihaksi mieheksi, joka joutui käyttämään silmälaseja. Heikki oli idealisti, jonka tiedonjano tuntui olevan loputonta. Jaakkoa itseään ei liiemmin maailmanmeno kiinnostanut. Eipä hänen sitä tarvinnut juuri seuratakaan, sillä hänen ystävänsä piti kyllä huolen siitä, että hänkin pysyi perillä maailman tapahtumista, kiinnostipa häntä tai ei. Vaikka he olivat hyvin erilaisia, niin yksi yhteinen piirre heillä oli. Molemmat tuntuivat joutuvan alituisesti ongelmiin muiden kanssa. Jaakko siksi, että ei ehtinyt, eikä jaksanut ajatella ennen kuin jo toimi. Heikki puolestaan siksi, että hän ei koskaan osannut pitää suutaan kiinni; oma mielipide oli vain pakko saada julki. Isolle juopuneelle miehelle luento moraalista ei aina välttämättä ollut se järkevin ratkaisu. Jaakosta poiketen Heikki ei koskaan halunnut tapella, vaan juoksi aina karkuun.

Jaakko katsoi sivusilmällä, mitä Heikki oikein luki, ja näki Eurooppaa käsitteleviä otsikoita. Heikki ei vieläkään huomannut vierellään istuvaa ystäväänsä.

Saksalaissyntyinen rikollinen Eugen Weidmann on teloitettu Ranskassa, giljotiinilla.

Juutalaisia kuljettava laiva St. Luis on käännytetty USA:sta ja oli nyt matkalla takaisin Eurooppaan.

Karjalankangaksella on aloitettu linnoitustyöt.

– Naisistako sitä luetaan, kun ollaan niin nenä kiinni lehdessä?

Heikki säpsähti. Hän tönäisi Jaakkoa kevyesti olkapäähän, johon Jaakko vastasi samalla tavalla.

– Tämä on kyllä huolestuttavaa, mitä tuolla Saksassa tapahtuu, Heikki sanoi.

Ennen kuin Heikki ehti jatkamaan, päätti Jaakko jo vaihtaa puheenaihetta.

– Älä sinä heidän asioistaan huolehdi. Lähdetään viikon loppuna Espilään tansseihin.

Heikki katsoi ystäväänsä niin kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä Jaakko tarkoitti.

– Kai sinä edelleen tytöistä tykkäät? Jaakko kysyi.

– Niin mutta. Tietysti! Mutta ajattelehan nyt. Tuossa ihan vieressä on sen toisen hullun johtama Neuvostoliitto…

– Eli huomenna sitten mennään?

– Huomenna! Niin mutta kohta voi olla kaikki hyökkäämättömyyssopimukset täysin arvottomia…

– Annapas se lehti tänne!

– Hei, älä nyt vie sitä, ethän sinä edes lue lehtiä!

Jaakko piti toisella kädellä lehteä kauempana Heikin yrittäessä napata lehteään takaisin. Jaakko käänsi selkänsä Heikille ja selaili lehteä, kunnes osui itselleen mielekkäälle aukeamalle. Jaakko kääntyi, jotta Heikkikin näkisi lukea.

– Katsos tätä! Fordin Deluxe-malli. 85 hevosvoimaa, V8-moottori ja kaikki.

Heikki huokaisi, sillä hän tiesi, kuinka kaukaisia haaveita nuo olivat heidän tuloilleen. Jaakko oli kuitenkin jo täysin lumoutunut näkemäänsä.

– Tämmöisen minä itselleni hommaan.

Heikki pyöritteli silmiään ja yritti sitten puhua ystävälleen järkeä.

– Ja millähän rahalla? Saat aika monta huopatossua tuon eteen tehdä.

Jaakko ei kuitenkaan nähnyt mitään estettä sille, että hänen haaveensa voisi joskus toteutua.

– Älä nyt manaa, saahan sitä unelmoida. Kun joka palkasta säästää pikkaisen, niin ei aikaakaan, kun rahat ovat koossa.

– Ja paljonkos sinulla on sitten jo säästössä?

Heikki kyllä tiesi jo valmiiksi vastauksen. Jaakko alkoi kaivaa lompakkoaan povitaskustaan. Selailtuaan hetken aikaa lompakon sisältöä hän vastasi maailmanomistajan elkein.

–10 markkaa!

Molemmat repesivät nauruun.

– No alku se on tämäkin.

Jaakko laittoi lompakon takaisin povitaskuunsa ja antoi lehden takaisin Heikille.

– Mutta miten on, lähdetäänkö huomenna? Jaakko kysyi.

Heikki käänteli lehden sivut takaisin kohtaan, mihin oli aiemmin jäänyt.

– Niin että kohta ei ole sitä kymmentä markkaakaan.

– No saahan näitä markkoja aina lisää. Alan säästää sitten seuraavasta palkasta.

Heikki vilkaisi silmälasiensa yli ystäväänsä, joka oli juuri kuulostanut niin vakuuttavalta, että kuka tahansa muu olisi sen varmasti uskonut. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi ollut tosissaan. Moni muukin asia vain ennätti saada matkan varrella niin suuret mittasuhteet, että siinä markka sinne tai tänne ei merkinnyt enää mitään. Heikki huomasi, että raitiovaunu seisoi heidän pysäkillään ja tönäisi Jaakon hereille autohaaveistaan. He hyppäsivät ulos.

Raitiovaunu kolisteli heidän ohitseen. Sen takaa paljastui suuri kyltti, jossa luki isoin kirjaimin Viipurin huopatossu. He odottivat, kunnes ohimenevien autojen väliin tuli sopiva rako ja juoksivat kadun yli. Heikki törmäsi vahingossa kadulla kävelevään upseeriin.

– Hei! Katsohan eteesi nuori herra, upseeri sanoi ja suoristi pukuansa, vaikka siinä ei mitään suoristettavaa ollutkaan.

– Anteeksi! En huomannut teitä.

– Meillä on palveluspäivät nollassa, että kyllä sitä voi kapiainen ihan itsekin väistää, Jaakko sanoi.

Upseerin ilmeettömillä kasvoilla kävi pieni ärtymyksen häivähdys ja hänen teki selvästi mieli sanoa jotakin, mutta sai kuitenkin hillittyä itsensä. Sen sijaan hän vain nyökkäsi molemmille hyvästiksi ja jatkoi matkaansa.

– Kyllä sitä luullaan olevansa niin tärkeitä.

– Tarvitseeko sitä kaikkia aina ärsyttää, sehän oli vain vahinko, Heikki sanoi. – Oletko muuten huomannut, että täällä liikkuu nykyään huomattavasti enemmän armeijan väkeä kuin ennen.

– Ahdasta tulee, jos noita alkaa täällä haahuilla enemmänkin.

Heikki avasi tehtaan oven ja päästi Jaakon ensin sisälle.

– Mennään nyt vain, Heikki sanoi.

Molemmat nyökkäilivät tervehdykseksi muille työntekijöille samalla kun suuntasivat pukukopeille. Joitakin tehtaan koneita jo käynnisteltiin. Jaakko hymyili. Saattoi olla vain yksi syy, miksi Heikki haluaisi lähteä huomenna. Se samainen syy, jonka vuoksi hän oli myös arkaillut.

– Et siis vieläkään ole saanut mitään aikaiseksi? Jaakko kysyi.

– Ei ole ollut sopivaa hetkeä.

Jaakko toisti ivalliseen sävyyn.

– Ei ole ollut sopivaa hetkeä!

Jaakko aukaisi vaatekaapin lokeron ja ryhtyi pukemaan ylleen työvaatteitaan.

– Kyllä sen verran kauniille tytölle muitakin ottajia löytyy.

Heikki näytti siltä, kuin olisi jo luovuttanut.

– Kunhan et nyt sitten jauha mistään politiikasta, se ketään kiinnosta, ei varsinkaan kauniita tyttöjä, Jaakko sanoi. – Keksi jotakin muuta sanottavaa.

– Kuten?

– No, hmm, no sano vaikka, että onpas sinulla kaunis hymy, Jaakko sanoi ja sulki vaatelokeron. – Kyllä sinä tiedät, ihan peruslirkuttelua.

Heikki sai puettua ylleen työhaalarinsa. He menivät tehtaan puolelle. Koneet hyrräsivät jo täyttä vauhtia pitäen suurta meteliä.

– Siinä hymyssä on kyllä jotakin sellaista, jonka toivoisi näkevänsä joka aamu. Pitäisin huolen siitä, että hän saisi aina hymyillä, Heikki sanoi ja asettui omalle työpisteelleen.

Äkkiä käskevä, hieman nariseva ääni keskeytti Heikin haaveilut.

– Ja aletaan pistää taas tossua toisen eteen.

Pyylevä työnjohtaja nauroi omasta mielestään nokkelalle kommentille, jota hän käytti alituiseen. Hän piti itseään hauskana ja humoristisena miehenä. Kaikki muut tosin olivat asiasta toista mieltä. Johtajan ilme näytti siltä kuin hän olisi odottanut kommentilleen vastareaktiota. Huomattuaan että hän ei sellaista saisi, jatkoi hän matkaansa seuraavien työntekijöiden luokse.

– Penni tienattu, enää muutama miljoona samanlaista, Heikki sanoi ja virnisti Jaakolle.

– Mihin?

– No siihen sinun Fordiin.

Molemmat repesivät nauruun.

– Ja hiljaisuutta siellä, olemmehan hupatossutehtaalla, johtaja sanoi.

Jaakko ärähti juuri sen verran hiljaisella äänellä, että johtaja ei sitä kuullut.

– Ihan niin kuin tätä vipua ei voisi puhuessaan vedellä, perkeleen loinen.

– Kuuluuko täällä jonkinlaista suhinaa, mitä, kuuluuko? johtaja sanoi.

Jaakko puri hampaitaan yhteen.

Vaikka ajatus uudesta Fordista oli kaukainen, niin siitä unelmoiminen sai työn tuntumaan mielekkäämmältä. Avoauto matkalla kohti auringonlaskua ja takapenkillä pari kaunista tyttöä, joiden hiukset hulmuaisivat tuulessa. Ihan niin kuin Hollywoodelokuvissa. Jaakko käänsi vipua.

3

Aarne Eemil Kajander, Saksan ja Suomen armeijan kapteeni kuuli takanaan nuoren miehen ivallisen huudon.

– Kyllä sitä luullaan olevan niin tärkeitä.

Kajander puristi kätensä nyrkkiin. Hänen olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja vedellä korville tuota koppavaa nuorta miestä, mutta sai hillityksi itsensä. Kajander ei voinut olla vertaamatta itseään noihin nuoriin. Tuon ikäisenä hän oli juuri valmistunut ylioppilas, joka satojen muiden vapaaehtoisten kanssa liittyi jääkäri pataljoona 27:n (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27) palvelukseen. Tarkoituksena oli saada sotilaallista koulutusta sekä rintamakokemusta Saksasta. Aluksi kaikki oli verhottu partiolais toimintaan, jopa heidän univormunsa olivat partiolaisasuja. Aikanaan partiopojat saivat ylleen armeijan harmaat ja nuotioiden sytyttely vaihtui ammuntaharjoituksiksi. Kaikki olivat patriootteja, ja heillä kaikilla oli haave itsenäisestä Suomesta. Koulutus ja rintamakokemukset ensimmäisestä maailmansodasta opettivat heille kuria sekä ymmärtämään sen hinnan, mikä vapaudesta oli maksettava. He eivät odottaneet, että sen joku heille ilmaiseksi antaisi.

Vapautusta Suomi ei lopulta tarvinnut, sillä Lenin antoi sen heille. Tarkoitus oli näyttää alamaiselle, kuinka kurjaa oli olla yksin suuressa maailmassa. Lopulta Suomi juoksisi takaisin punaisen peittonsa alle, eikä koskaan enää karkaisi. Eroaminen yhdistymistä varten oli teoria, jota ei ymmärtänyt oikein kukaan muu kuin Lenin itse. Hän antoi Suomelle itsenäisyyden, mutta kehotti samalla vallankumoukseen. Heti seuraavana vuonna punaiset nousivat kapinaan ja halusivat takaisin Venäjän hellään syleilyyn, missä heille oli luvattu muutakin kuin orjan virka. Jääkäripataljoona 27:n sotilaat muodostivat valkoisten joukkojen päällystön ja selkärangan. He toivat mukanaan kurin ja koulutuksen, jota punaisten puolella ei ollut. Punakapina kukistettiin verisesti. Rauhan tultua, vankileireillä ammuttiin loput sosialismin aatteet takaraivosta ulos, suoraan parakkien seinille.

Kajander rauhoitti mielensä, puhalsi kiukkunsa ulos ja jatkoi matkaansa. Itsehillintä ja särmikkyys olivat hetki sitten melkein hajonneet palasiksi, mutta nyt hän oli jälleen oma itsensä. Tykistötulen keskelläkin oli helpompi olla rauhallinen kuin nulikoiden marinaa kuunnellessa. Hänellä oli nyt tärkeämpää tekemistä kuin ojentaa nuorukaisia käytöstavoissa. Kajander oli saapunut junalla Helsingistä Viipuriin vain hetki sitten. Esikunta oli kutsunut hänet paikalle rajalle tehtävien linnoitustöiden takia. Se oli projekti, joka oli kestänyt jo vuosikymmeniä, mutta nyt sitä haluttiin nopeuttaa. Maailmantilanne oli muuttunut, eikä Suomi halunnut heittää olemassaoloaan pelkän onnen varaan, tai ainakaan Kajanderin kaltaiset miehet eivät pelkkään onneen luottaneet.

Hän saapui Kauppatorille, jossa alkoi olla vilinää, vaikka oli vielä aamu. Lokit pyörivät jaloissa ja kaartelivat taivaalla etsiessään itselleen helppoa saalista. Hänellä oli vielä jonkin verran aikaa ennen sovittua tapaamista Papulan kasarmialueella. Kajander näki edessään mainostelineen, jossa luki Kahvila Toivo.

Muutamat työmiehet söivät kahvilan pöydissä aamiaistaan ja lukivat päivän lehtiä. Tiskin takana oli suunnilleen hänen ikäisensä nainen, joka tervehti uutta asiakastaan iloisesti hymyillen. Kun naisen huomio kiinnittyi hänen uniformuunsa, hymy ja olemus muuttuivat vaivaantuneiksi. Kajander käveli tiskille ja tilasi kahvin. Nainen ojensi kupin ja tuntui katsovan häntä erityisen tarkkaan.

– Teitä tuntuu nykyään liikuskelevan erityisen paljon täälläpäin, nainen sanoi.

Kajander hymähti.

– Kutsuttiin tänne töihin, Kajander sanoi ja nosti kahvinkupin lautasen päältä. – Rajalla vahvistetaan linnoitteita, maailman meno on mitä on, mutta tuskin tässä mitään sen vakavampaa.

– Yleensä kun joku kertoo, että ei ole mitään hätää, niin silloin kaikki on jo pielessä.

Kajander huomasi naisen hierovan tiedostamattaan vasemmassa kämmenselässään olevaa arpea. Kajander oli hyvä huomaamaan pieniä asioita ihmisissä. Ne paljastivat monesti enemmän, kuin mitä sanat kertoivat. Nainen huomasi, että Kajander tuijotti hänen kättään. Hetken aikaa epävarmat kädet hakivat uutta asentoa ja asettuivat sitten pöydälle. Nainen näytti siltä, kuin olisi pelästynyt Kajanderin nähneen jotakin sellaista, mitä hän ei halunnut muille näyttää. Tuo epävarma pieni hetki katosi kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

– Ei tuo sinun leukapielessäkään oleva arpi nyt kovin kaunis ole, nainen sanoi.

Kajander sipaisi leuassa olevaa arpeaan. Arvilla oli aina tarina. Yleensä ne tarinat eivät olleet kovin onnellisia. Ei heidän ikäpolvensa arvet.

– Anteeksi, ei ollut tarkoitus vaivaannuttaa, Kajander sanoi.

Nainen hymyili vienosti ja sanoi.

– Saat, ja ihan komea tuo leukasikin edelleen on, arvellakin.

Kajanderin ja naisen katseet kohtasivat. Siinä oli molemmin puolista kunnioitusta. Kajander laittoi sokeripalan suuhunsa ja kaatoi varovasti kahvia tassille. Hän nosti sen lähelle huuliaan. Nainen tuntui kiinnittävän asiaan erityisen paljon huomiota. Kajander siemaisi tassin tyhjäksi, yhdellä sisään henkäyksellä, ilman mitään ryystämisen ääntä. Nainen alkoi hymyillä silmät loistaen.

– En ole koskaan nähnyt kenenkään juovan tassilta noin elegantisti, nainen sanoi.

Naisen innostunut ilme ja olemus huvittivat Kajanderia. Ei kukaan aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota hänen tapaansa juoda kahvia.

– Aikanaan metsässä korviketta juodessani halusin kuvitella, että se on oikeaa kahvia ja siksi join sen mahdollisimman arvokkaasti, irvistämättä.

Nainen nauroi ja alkoi sitten hyväntuulisena kuurata tiskiä. Kajander seurasi naisen huoletonta puuhastelua. Tapa, jolla hän puhui ja reagoi, oli Kajanderista viehättävä. Kajander täytti uudelleen tassin. Nainen katsoi jälleen, kun Kajander nosti sen huulilleen. Heidän katseensa kohtasivat. Kajander naurahti ja melkein pärskäisi kahvit yli reunan. Hän ei ollut tottunut tekemään tätä tarkkailun alla.

– Anteeksi, en häiritse enempää, nainen sanoi ja hymyili. – Annan sinun juoda sen rauhassa.

– Ei se haittaa, olen tottunut suoriutumaan kovan paineen alla, Kajander sanoi ja pienen sisäänhengitysäänen saattelemana siemaisi tassin tyhjäksi.

– Kaunis kaupunki tämä Viipuri.

– Kiitos, ja ihmiset ovat oikein ystävällisiä.

– Huomaan.

Nainen kiitti kohteliaisuudesta hymyilemällä.

– Jos aikaa jää, niin käykää ihmeessä katsomassa Monrepos´n puistoa, nainen sanoi.

– Toivottavasti jää. En tiedä, kuinka kauan tämä komennus kestää. Kuka tietää, vaikka jäisin tänne pysyvästi, Kajander sanoi samalla kun kaivoi taskukelloaan esiin. – Mahdatko muuten tietää, missä suunnassa Papulan kasarmialue sijaitsee?

– Jos tulitte junalla, niin täysin päinvastaisessa suunnassa, nainen sanoi ja näytti kädellä rautatien suuntaan, mistä hän oli juuri tullut. – Pyhän Eliaan kirkon kohdalta, rautateiden yli.

– Hemmetti! Kajander sanoi ja tempaisi kahvikupin tyhjäksi. – Täytyy mennä.

Myöhästyminen oli siviilissä epäkohteliasta, mutta armeijassa se oli anteeksiantamatonta. Saksalaisessa Junghansin kellossa ei ollut ylimääräisiä sekunteja. Kajander lähti nopein askelin kohti ulko-ovia, mutta päättikin käännähtää ympäri. Meni sitten syteen tai saveen.

– Ehkä voit joku kerta tulla minulle oppaaksi, vaikkapa sinne Monrepos´n puistoon?

Nainen oli selvästi hämmentynyt kutsusta, mutta hymähti sitten hyväksyvästi.

– Voin minä sinne oppaaksi tullakin, nainen sanoi ja hymyili.

Nuori mies pöydän ääressä naurahti ja nosti katseensa kohti Kajanderia.

– No sinäpä se nopea mies olet, mies sanoi ja käänsi katseensa takaisin lehden sivuille.

Kajander nyökkäsi naiselle ja sanoi hymyillen.

– Selvä sitten.

Saija jäi katselemaan huvittuneena torilla juoksevaa upseeria, jonka jäyhä ja hillitty olemus oli tipotiessään. Saijan sisällä myllersi kuitenkin ristiriita. Hän ei liiemmin pitänyt uniformuista, ne nostivat tahtomattaan mieleen huonoja muistoja. Saija saattoi kuulla korvissaan kiväärien laukaukset, ihmisten huudot, tuntea raivon sekä kostonhimon, joka oli sumentanut kaikkien mielen. Hän ravisti nopeasti ajatukset mielestään ja yritti keskittyä tähän hetkeen. Ne olivat menneitä aikoja. Hän ei antaisi niiden vaikuttaa itseensä. Tuolla miehellä oli oma taakkansa kannettavanaan, sen saattoi nähdä. Se yhdisti heitä molempia. Taakka, jota he eivät halunneet jakaa muiden kanssa. Upseeri oli kieltämättä kyllä aika charmikas ja hillitty ulkokuori puki häntä. Sen alta pilkisti älykäs ja maailmaa tutkaileva mies. Täydellisen hienostunut tapa juoda tassilta oli Saijasta viehättävintä, mitä hän oli koskaan nähnyt. Loppujen lopuksi, aika komea muutenkin.

– Älä huoli, kyllä se tulee takaisin, kahvipöydän mies sanoi.

– Saas nähdä, minähän vain näytän paikkoja.

– Mitähän paikkoja sitä ollaan upseerimiehelle oikein näyttämässä.

Saijaa ei nuoren miehen vitsailut naurattaneet.

– Ja nyt sitten imet pelkästään sitä kahvia, tai lennät ulos täältä!

Kaikki kahvilassa olijat kääntyivät katsomaan Saijaa, joka näytti siltä kuin uhkaus olisi toteutumassa hyvin pian. Mies katsoi parhaimmaksi keskittyä lehteensä.

4

Seuraavana päivänä Jaakko ja Heikki seisoskelivat Torkkelinpuistossa, suuren pronssisen hirviveistoksen juurella. Heillä oli yllään siistit puvut ja kengät oli kiillotettu niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Vuodet olivat jo vieneet komeimman kiillon kengistä ja parhaimman ryhdin puvuista. Saavuttamatta jäänyttä kasvuvaraakin puvuissa oli. Nuorisoryhmiä norkoili puistonpenkeillä haaveillen täysi-ikäisyydestä ja pääsystä puiston keskellä sijaitsevaan ravintola Espilään. Hieno puurakenteinen ravintola, varustettuna suurilla ikkunoilla sekä terassialueella. Ravintolan edessä oli puinen soittolava, jossa yleensä kesäviikonloppuisin oli jokin orkesteri viihdyttämässä ravintolan asiakkaita ja siinä sivussa puistossa olijoita. Tänä iltana musiikista vastasi suomalainen naiskolmikko Harmony Sisters, jonka sanottiin olevan hienointa swingiä, mitä Suomessa oli koskaan kuultu. Suomalaisten vastine amerikkalaisesta Andrews Sisteristä.

Ilta oli jo pitkällä, mutta pohjolan aurinko valaisi yhä. Ravintolan terassialue oli jo täysi ja lisää illanviettäjiä saapui jatkuvasti.

– Ota nyt tuo homopropelli kaulasta pois, Jaakko sanoi.

– Miksi? tämähän on hieno! Heikki sanoi ja katsoi ihmeissään kaulassa olevaa rusettiaan.

– Ai kenen? Äidin mielestä vai?

– No hänen…

– Niinpä tietenkin, tulehan tänne, Jaakko sanoi.

– No niin, saat tämän sitten myöhemmin takaisin.

Jaakko laittoi rusetin taskuunsa ja otti taskumattinsa esille. Kotipolttoista, Talikkalan parhaalta keittäjältä. Hän hörppäsi siitä kunnon kulauksen, irvisti ja tarjosi sitä Heikille.

– En minä, en kehtaa olla humalassa.

– Ota nyt pieni huikka niin rentoudut vähäsen.

Heikki kuitenkin kieltäytyi toistamiseen. Jaakko kohautti olkapäitään.

– Ei väkisin, Jaakko sanoi ja otti itselleen toisen ryypyn. Yhtä pahaa kuin edellinen. Hetken odoteltua meni jo kolmas. Jaakko tuijotti hirviveistosta.

– En ole aiemmin ajatellut, mutta ihan hienon näköinen tämä hirvi, Jaakko sanoi.

– Turhan realistinen, pidän enemmän sellaisesta abstraktista.

– Millaisesta?

– Sellaisesta, ei niin esittävästä, ei niin ilmeisestä.

– Mitä järkeä siinä on, jos et tunnista sitä hirveksi?

– Se herättää ajatuksia, saa pohtimaan.

– Ai, jos tuohon olisi laitettu vaikka kivi, niin kuvittelisit sen sitten hirveksi?

– Ihan sama.

Äkkiä Heikki jähmettyi täysin ja jäi tuijottamaan eteensä. Paeta, taistella, tai kenties luovuttaa saman tien. Hänen mielensä pyrki etsimään ratkaisuja. Niitä ei löytynyt yhtäkään. Ajatukset harhailivat ja muuttuivat täydeksi sekamelskaksi. Keho löi hätäjarrut päälle. Voimat katosivat raajoista, ja sydän ei tiennyt löisikö lujemmin vai jättäisikö leikin kesken. Jaakko kääntyi katsomaan, mihin Heikin katse oli oikein nauliutunut. Viereinen funktionalistinen kirjastorakennus oli kyllä Heikin suosikkipaikkoja, mutta ei se sentään tuollaista reaktiota saanut aikaiseksi. Saara valkoisessa kesämekossa ja punaisissa korkokengissä käveli heidän ohitseen, kohti Espilää. Hän oli laittanut vaaleat hiuksensa nutturalle ja huulet hehkuivat punaisina. Saara hymyili heille. Jaakko tervehti takaisin ja läppäisi Heikkiä olkapäälle, mutta Heikki eikä sanonut mitään. Hänen mielensä etsi edelleen oikeaa vastausta. Tervehdi, hymyile, reagoi nyt jotenkin. Ei mitään, pelkkää hiljaisuutta. Saara tapasi ystävättärensä Espilän edessä.

– No tuota ei kyllä tarvinnut kuvitella, Jaakko sanoi.

– Miksi et sanonut mitään?

Heikin laskutoimitukset olivat päätyneet yhteen ainoaan lopputulokseen. Hän ei selviäsi tästä selvinpäin.

– Anna se taskumatti tänne.

Kulaus ei tuonut välitöntä ratkaisua, ehkä toinen tekisi jo tehtävänsä. Kolmaskin saattaisi maistua.

– No niin, rauhoitutaanpas sitten, Jaakko sanoi ja otti taskumattinsa takaisin. – On se kyllä nätti, miksi et sanonut mitään?

– En minä tiedä.

Jaakko ojensi taskumatin Heikille takaisin.

– Sillähän oli aika hyvännäköinen ystävä, Jaakko sanoi. – Täytynee laittaa tässä itsekin verkkoja vesille.

Eteisvahtimestari katsoi Saaraa ja tämän ystävätärtä arvioiden heidän siveellisyyttään, sillä yksikään ravintola ei halunnut joutua tarkastajien kynsiin ja saada mainetta ravintolana, jossa kävi kevytkenkäisiä asiakkaita. Naiset olivat siistejä ja selväpäisiä, joten eteisvahtimestari nyökkäsi hyväksyvästi.

Harmony Sisters ja tanssiorkesteri Dallape esittivät juuri kappaletta O Josef, Josef, joka oli heidän uusin hittinsä. Ihmiset notkuivat Espilän ulkoterassin pöydissä, eikä sisällä ollut yhtään sen enempää tilaa. Tanssijoiden määrästä päätellen rohkaisujuomia oli otettu riittävästi. Jaakko ja Heikki istuivat ulkoterassilla ja kuuntelivat orkesteria, tai pikemminkin Jaakko kuunteli ja Heikki vilkuili Saaran suuntaan. Heikille ei tuntunut tulevan koskaan sitä oikeaa hetkeä mennä juttelemaan Saaralle. Aina silloin tällöin heidän katseensa kohtasivat, ja joka kerta ajatukset jumiutuivat niin, että hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt seuraavaksi. Mennäkö hänen luokseen ja tulla torjutuksi. Oliko siinäkään järkeä. Ei hän ollut tarpeeksi komea, ei hänellä ollut mitään sanottavaa. Kuka nyt haluaisi tällaisen huopatehtaan työntekijän. Hädin tuskin hän kykeni elättämään edes itseään. Ei hän ollut Saaran arvoinen. Varmistukseksi hänen peloilleen Saaran pöytään asteli itsevarman näköinen mies, joka erottui muista täydellisen tarkalla mittatilaustyöllä tehdyllä valkoisella puvullaan. Rahaa oli, ja se näkyi. Turha oli Heikin mennä kulunutta lompakkoa esittelemään. Miehen itsevarma virne murskasi kaikki kilpailijat ympäriltä. Espilän suurin kukko oli laskeutunut orrelleen. Heikki alistui kohtaloonsa ja kutistui hieman ylisuuren pukunsa sisuksiin. Valkopukuinen mies kysyi jotakin Saaralta ja istuutui sitten pöytään. He keskustelivat jostakin, ja hetken kuluttua naisten naurun saattoi kuulla heidän pöytäänsä asti. Se viilsi korvia. Raastoi mieltä.

Jaakko vilkaisi ystäväänsä, joka oli tyystin lyöty. Jotain täytyi tehdä. Jaakko tyhjensi lasinsa ja nousi pöydästä.

– Mitä sinä nyt?

– Selvitän saatko turpaan vai et, Jaakko sanoi ja lähti kävelemään kohti Saaran pöytää.

Heikki vilkuili ympärilleen, kuin olisi etsinyt itselleen pakoreittiä. Mitä ikinä Jaakko oli sitten tekemässäkään, se vain pahentaisi tätä nöyryytystä. Eikö tämä kaikki voisi vain jatkua samanlaisena haaveiluna kuin silloin oppikoulussa. Saara istui ihan vieressä, välimatkaa oli vain metri. Niin lähellä ja silti niin tavoittamattomissa. Lähempänä kuitenkin kuin yksikään muu takapulpetin poika. Päätäkään ei uskaltanut kääntää, sillä opettaja Sihvosen takaraivossa oli silmät ja karttakeppikäden ranneliike oli luonnottoman nopea. Jälkikäteen ajateltuna takapulpetit olisivat olleet paljon parempia paikkoja tyttöjen seurailuun, mutta kun edessä näki taululle paremmin. Vuodet kuluivat ja välimatka pysyi metrinä. Mieluummin Heikki säilyttäisi edes tuon yhden metrin kuin kadottaisi Saaran näköpiiristään.

Valkopukuinen mies katsoi Jaakkoa mittaillen. Kuka julkesi tulla hänen reviirilleen. Mies otti syvän henkäyksen tupakastaan ja puhalsi savua ulos näyttäen siltä, että saattaisi leimahtaa tuleen millä hetkenä hyvänsä. Moni olisi kävellyt ohitse, antanut asian olla, mutta ei Jaakko. Jaakko sanoi jotakin Saaralle ja osoitti sitten Heikkiä, joka istuskeli yksin omassa pöydässään katsellen muualle. Saara kääntyi katsomaan Heikkiä. Tällä kertaa ei vilkuillen, vaan todella katsoi. Tuona lyhyenä hetkenä Saaran mielessä kävi monta asiaa. Niin monta, että vain luoja saattoi ne luetella, jos edes hänkään. Saara otti viinilasinsa ja nousi pöydästä. Jaakko istuutui Saaran entiselle paikalle ja virnisteli hivenen omahyväisenä valkopukuiselle miehelle.

– Älä välitä, nämä asiat oli päätetty jo kansakoulussa.

Mies hymähti väkinäisesti, kiemurrellen pukunsa sisällä, ja nousi sitten pöydästä sanakaan sanomatta. Jaakko katsoi hetken aikaa miehen menoa ja kääntyi sitten Saaran naisystävän puoleen, joka katseli välinpitämättömänä ympärilleen. Jaakko hymyili. Nyt vedettäisiin verkot rantaan.

Heikki ei voinut uskoa todeksi nähdessään Saaran lähestyvän hänen pöytäänsä. Hän yritti kasata ajatuksensa yhteen ja miettiä, mitä oikein sanoisi. Mitään ei kuitenkaan tullut mieleen. Kaikki ajatukset tuntuivat karkaavan hänen päästään. Älä puhu mitään politiikasta, kemiasta, biologiasta tai ylipäätään mistään tylsästä. Sen ohjeen hän muisti. Mistä hän sitten puhuisi, jos ei niistä. Mitä lähemmäksi Saara tuli, sitä kiivaammin kiellot myllersivät hänen päässään. Hitler, Stalin, sammakonkutu sekä happo. Hetken aikaa Heikki ajatteli jo pakenevansa paikalta, mutta jalat eivät kuitenkaan kantaneet. Se oli menoa nyt, ei ollut paluuta, ei pakoreittiä. Suoraan päin katkeraa totuutta. Saara istuutui pöytään ja hymyili yhtä aurinkoisesti kuin aina ennen. Heidän katseensa kohtasivat, ja Heikki ei voinut enää muuta kuin tuijottaa noita pohjattoman tummia silmiä ja kadota lopullisesti niiden syövereihin. Hän ei uskaltanut tehdä enää mitään, sillä kenties tämä oli täydellisin hetki, minkä hän saisi koskaan tuon naisen seurassa viettää. Puoli metriä. Yksikin väärä liike ja hän saattaisi olla poissa. Sitten täysin odottamatta, jostakin mielen syövereistä, hänen huulensa muodostivat lauseita. Suloisia, kauniita lauseita, jotka karkasivat matkaan, eikä niitä enää voinut napata takaisin.

– Hitler ja Stalin kutevat nykyään niin happoisissa vesissä, että nuijapäillä ei ole enää minkäänlaista omaa aivotoimintaa, Heikki sanoi.

Tajuttuaan, mitä oli suustaan ulos päästänyt, olisi hän halunnut kadota. Hävitä maan alle ikiajoiksi. Saara katsoi Heikkiä ja näytti pohtivan, todella pohtivan.

– Niin, minä en nyt osaa tuohon sanoa oikein mitään.

Miksi en kehunut vain kaunista hymyä, Heikki manasi mielessään. Saara oli edelleen hiljaa ja pohti.

– Voiko niille nuijapäille enää sitten lopulta tehdä mitään? Saksan sisäpoliittinen kehitys on kyllä ollut viime vuosina hyvin huolestuttavaa, kun ottaa huomioon vielä historian…

Heikki ei ollut uskoa korviaan. Saksan sisäpolitiikasta analyysia puhtoisen heleällä äänellä. Sitä olisi voinut kuunnella ikuisuuden. Puheen päätyttyä pöydässä vallitsi hetken aikaa ujo hiljaisuus jonka Saara päätti lopulta rikkoa.

– Etkö sinä käytäkään enää rusettia? Saara kysyi. – Muistan aina koulussa, kun sinulla oli se. Se oli aika söpö, puki sinua oikein hyvin.

– Toki käytän, aina. Tai en nyt aina. Siis nyt se vain jäi kotia.

Heikki mulkaisi vihaisena Jaakkoa, joka levitteli käsiään ymmärtämättömänä mistä oli kyse. Ilta piteni ja keskustelun aiheet vaihtelivat politiikasta tieteen saavutuksiin, sieltä puistoistutuksiin ja takaisin. Kädet koskettivat toisia. Nolla metriä.

Jaakko kierteli ravintolassa. Monta iskurepliikkiä ja yhtä monta torjuntaa myöhemmin hänen huomionsa kiinnittyi valkopukuiseen mieheen, joka oli kasvattanut vihaansa humalan tahtiin. Mies ei ollut millään päässyt yli nöyryytyksestään, eikä pystynyt hyväksymään tappiotaan. Hän ei ollut mikään vähäpätöinen pikkumies, jonka yli mentiin miten mielittiin. Vihainen mulkaisu ja tuopin tyhjennys. Tällaiset asiat ratkesivat vain yhdellä tavalla.

Hieman hoipertelevin askelin hänen viimeinen hyökkäyksensä lähti käyntiin. Jos hän ei saanut sitä, niin sitten ei saa kukaan muukaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt Heikin ja Saaran pöytään, Jaakko veti miehen sivuun. Mies riuhtaisi kätensä vapaaksi ja tönäisi Jaakkoa käskien tätä painumaan helvettiin. Rauhallisempi mies olisi ehkä vielä löytänyt sanat, joilla tilanne olisi rauhoittunut ja kaikki olisivat menneet selvittämään päätään kotia, mutta ei Jaakko. Hänen kehonsa toimi nopeammin kuin mitä ajatus kulki. Ennen kuin hän itsekään tiesi, oli hänen nyrkkinsä tärähtänyt miehen kasvoihin. Espilän kukko ei suostunut kaatumaan yhdestä lyönnistä. Mies tarttui molemmin käsin Jaakon rinnuksista kiinni ja alkoi vääntää. Ympärillä olevat pöydät kaatuivat ja juomat lensivät ihmisten päälle. Jaakko potkaisi miestä sääreen. Mies älähti kivusta ja päästi irti. Jaakko syöksyi perään. He kaatuivat yhdessä lattialle.

5

Aamulla Jaakko asteli ulos Satamatorin vierellä sijaitsevalta poliisilaitokselta. Hänen oikea silmänsä oli turvonnut umpeen ja takintasku revennyt. Melkein heti hänen perässään tuli, ei enää niin valkoiseen pukuun pukeutunut mies. He kääntyivät katsomaan toisiaan poliisilaitoksen oven edessä. Edellisen yön taisteluinto oli laantunut. Jäljellä oli enää katumus ja päänsärky. Jaakko näki miehen puvun kauluksessa olevat veritahrat ja kaivoi povi taskustaan lompakon esiin. Mies viittasi kieltäytyvästi kädellään. Jaakko laittoi lompakon takaisin taskuunsa. He katsoivat hetken tosiaan, kättelivät sovinnon merkiksi ja lähtivät eri suuntiin.

Kotiin Jaakko ei jaksanut heti mennä. Siellä olisi luvassa sellaisen huutomyrsky, että hänen vihlova päänsä ei juuri nyt kestäisi sitä. Sen sijaan hän päätti suunnata suoraan Heikin luokse. Oli kuultava, kuinka ilta oli hänen osaltaan mennyt. Raitiovaunu olisi vienyt lähemmäksi, mutta ehkä kävellessä saisi selvitettyä päätään hieman enemmän. Heikki asui Havin kaupunginosassa, jossa oli isoja puutaloja. Hienoa keskiluokkaista seutua, jossa sijaitsi myös hieno kesäteatterilava sekä ammattikoulu, jossa Jaakko oli hetken aikaa suorittanut automekaniikan opintoja. Riita opettajan kanssa oli päättänyt tuon koulun. Opettajan vika, jos asiaa Jaakolta kysyttiin.

Heikin perheen iso puutalo sijaitsi loivassa rinteessä, jota ympäröi korkea puuaita. Talo ja sen pieni piha olivat hyvin hoidettuja. Jaakko avasi pihaportin ja sulki sen hiljaa kiinni perässään. Käännyttyään ympäri hän näki kuistilla Heikin pikkuveljen Mikon roikkumassa ovenkahvassa. 13-vuotias rasavilli, joka oli vielä toistaiseksi onnistunut välttelemään murrosikää. Mikko tuijotti Jaakkoa kuin olisi saanut tämän juuri kiinni pahanteosta.

– Sinä olet saanut turpaan, Mikko sanoi.

– Kaaduin ovenkahvaan.

Mikon kasvoille tuli ylikorostuneen epäileväinen ilme.

– En kyllä usko.

– Olisitpa nähnyt, mitä sille ovenkahvalle kävi.

Mikko nauroi poikamaisen kirkkaalla äänellä ja näytti sitten ranteessaan olevaa vanhaa kelloa, joka oli niin iso, että oli vähällä pudota hänen kädestään. Vielä kuluisi monta vuotta ennen kuin tuo ranne olisi tarpeeksi paksu tuolle kellolle.

– Katsos Jaakko tätä.

– Oho, onpa hieno kello, mistä sinä tuon olet saanut?

– Isän vanha. Jätättää vähän, eikä niin vähääkään, mutta ei se minua niin haittaa, Mikko sanoi ja katsoi kelloaan. Hän siirsi minuuttiviisaria vähän eteenpäin.

– Nyt se on taas ajassa.

– Ei se aina ole niin minuutilleen. Onko Heikki kotona?

– Heikki! Jaakko tuli käymään!

Mikko katseli sisään odotellen vastausta. Sellaista ei kuitenkaan kuulunut.

– Varmaan vielä nukkuu, Mikko sanoi.

Talon emäntä Veera tuli ovelle pyyhkien käsiään essuunsa.

– Herranjumala! Mitä sinun silmään on sattunut?

– Kaatui! Mikko sanoi. – Mutta ovenkahvalle kävi vielä pahemmin.

Äiti katsoi poikaansa toruen, mutta Mikko vain nauroi. Isäntä Paavo tuli myös ovelle piippua poltellen, sanomalehti kainalossa.

– Voititko? Paavo kysyi.

– Tuomariäänin.

– Hyvä, Paavo sanoi ja kohotti piippuaan. – Heikki se tuolla yrittää vielä kammeta itseään ylös, eiköhän hän kohta tule.

– Tuletko sisään kahville? Veera kysyi.

– Kiitos, mutta täytyy tällä kertaa jättää välistä, muutama sana tässä Heikille. Täytyy sitten mennä kotia.

– Ei ole tainnut äiti vielä nähdä viime yön voittajaa, Paavo sanoi.

Heikki tuli ovelle silmät puoliummessa, silmälasit kädessä, ilman paitaa. Hänellä oli jalassaan vain housut, joita henkselit kannattelivat. Paavo heilautti kättään hyvästiksi ja meni takaisin sisälle.

– Tulehan Mikko kuivaamaan viimeiset astiat, Veera sanoi ja ohjasi poikansa keittiöön. – Kerro äidillesi terveisiä.

– Kerrotaan.

Mikko olisi mieluusti jäänyt isompien poikien seuraan, mutta totteli kuitenkin äitiään.

– Nähdään taas.

Kahdestaan jääneet ystävykset tuijottivat toisiaan sanomatta sanaakaan. Heikki asetti silmälasit päähänsä. Hänen katseensa näytti siltä kuin hän olisi varmistanut, että