Kirjeitä Jekaterinburgiin

By Riina Katajavuori

Novellikokoelma Venäjästä, ihmissuhteista ja identiteetistä.Suomalainen mies on tutustunut Venäjän matkallaan paikalliseen naiseen. Nyt mies kirjoittaa kirjettä Jekaterinburgissa asuvalle naiselle. Hän kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välillä, pohtii sitä, miten ihminen päätykään elämään tietyllä tavalla. Hän purkaa elämänsä solmuja ja muistelee Venäjän matkaa ja sen herättämiä tunteita. Vaan kenelle mies lopulta kirjoittaakaan? Naiselle vai itselleen? Kirjeitä Jekaterinburgiin on Riina Katajavuoren novellikokoelma. Kokoelma sisältää kymmenen novellia, joissa käsitellään niin muutosta, identiteettiä kuin myös rakkautta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 15, 2023
• ISBN: 9788728495384

Book preview

Kirjeitä Jekaterinburgiin

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©2006, 2023 Riina Katajavuori and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728495384

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ripset

– Ajattele, jos olisi kuningas.

He istuivat Ykkösessä. Ville oli nostanut merkiksi etusormen, kun muut vielä kauhoivat Mummon paksua puolukkapuuroa. Liisa oli koko aterian ajan odottanut merkkiä, sävähdys kulki lävitse. He vilkaisivat ympärilleen, kaikki hörppivät hartaasti. Maito jäi huulten väliin valkoiseksi rajaksi, ja jos suun olisi avannut hitaasti, olisi voinut synnyttää hauraan maitokuplan, joka räjähtäisi kahden sekunnin kuluttua pisaroiksi kasvoille.

Täällä ei kauheasti juteltu: kun kokoonnuttiin syömään, niin silloin syötiin ja kunnolla. Piimä oli Vaarin takana kaapin päällä, sitä ja muita juomia piti erikseen pyytää, eikä Vaari kuullut hyvin. Puuro tarttui kitalakeen, lasi oli tyhjä. Ville liusui alas tuolia pitkin ja katosi pöytäliinan alle.

– Kiitos ruuasta, Liisa mumisi varmuuden vuoksi, ennen kuin valui löysänä matona pehmeälle nukkamatolle ja konttasi tiehensä. He osasivat avata ulko-oven äänettä ja jättivät sen raolleen. Sukkasillaan he juoksivat puoli kerrosta alaspäin ja istuivat leveälle vaaleansiniselle ikkunalaudalle. Kylmä tunkeutui hameen läpi. Tulee virtsarakontulehdus, Liisa muisti, mutta ei liikahtanutkaan.

– Jos olisi kuningas, voisi käskeä kaikkia alamaisia leikkaamaan ripset.

– Mitä varten? Ville kysyi.

– Saisi puhaltaa kaikki ripset ja toivoa.

Ville tarttui peukalolla ja etusormella vasemman silmän ripsiin ja kiskaisi.

– Tossa.

Ville ojensi sormeaan, siinä oli kolme tai neljä tummaa kaartuvaa ripseä, joiden juuret olivat valkoiset. Villen iho oli kuiva ja lämmin, sormet tylppiä ja kynnet lyhyet. Pojan kädet. Ville pystyi taivuttamaan lähinnä sormenpäätä olevaa niveltä niin että muu sormi pysyi tikkusuorana. Kun hän nosti molemmat kätensä ja esitteli taituruuttaan, sormenpäät jäykistyivät yhteiseen kumarrukseen kuin viisi paavia arvokkaaseen nyökkäykseen, toisella puolella tervehtivät selkä suorana toiset viisi.

Kun Euroviisuissa kaksi ruotsalaista naista ja kaksi miestä heiluttivat pemppaa, niin kuin Isoäiti sanoi, Ville ilmoitti kappaleen loputtua ykstotisesti: Tää voittaa.

Ja tietysti se voitti. Sitä äiti käytti todisteena Villen musikaalisuudesta ja vainusta.

Liisa sen sijaan osasi raapia, sillä tavalla hän menetteli ja pärjäsi, kun Ville kutitti tai paini kuoliaaksi.

Ville keksi kaiken, hän keksi salaiset kokoontumispaikatkin. Tämä oli Ykkönen. Rappu oli kaunis kuin saduissa, pyöreää käytävää kiersi leveä kukkaköynnös, alhaalla oli puiset läpsähtävät saluunanovet ja porraspylväs jämerä kuin linnan portinpielessä. Askelmatkin olivat niin matalia, että Mummo jaksoi kiivetä ylös kolmanteen kerrokseen. Välillä Mummo huilasi ikkunalaudalla, eikä tiennyt istuvansa Ykkösessä.

Kakkonen oli tuulikaappi ulko-oven ja välioven välissä. Sinne he useimmiten kokoontuivat. Tila oli ahdas ja viileä, juuri heidänmentävänsä. Kerran mainostenjakaja oli pudottanut lehden Liisan päähän. Ville matki hänen säikähtänyttä ilmettään monta kuukautta.

Kolmonen oli Liisan suosikki, se sijaitsi harmaan pyöreävatsaisen sohvan takana suuressa olohuoneessa, jota kutsuttiin saliksi. Ottakaa hedelmää, ottakaa hedelmää, hoki Mummo huoneessa istujille. Pikkupöydällä oli telineessä hienoja hedelmäveitsiä, päärynöitä, omenoita, mandariineja. Enimmäkseen oli talvi, eikä kenenkään tehnyt mieli hedelmiä talvella. Liisa ei muutenkaan ymmärtänyt, miten valtavan päivällisen jälkeen kukaan olisi voinut syödä mitään. Mutta Aini-täti hoki iänikuisesti: Luumut menee väleihin! ja nauroi päälle. Ville ja Liisa inhosivat sanontaa, he näkivät silmiensä edessä suoliston ja juuri syödyt perunat ja färssit ja leivät ja punajuuret yhtenä mössönä, ja luumunmehut valumassa mössöklönttien väleihin. Yäk, he irvistelivät toisilleen sohvan takana.

Äiti sanoi sohvaa pulleanmahtavaksi. Ja sohva olikin epämukava, mutta uskomattoman hieno. Harmaa pinta oli liukas ja siinä luikersi vaaleammanharmaata kukerrusta. Pikkutyynyt oli aseteltu puisia kiiltäviä kädensijoja vasten. Ville sanoi, että isona hän hankkii mustan nahkasohvan.

Sohvalla otettiin heidän perheestään potretti. Liisalla oli mahassa vielä suuria kutiavia rupeentuvia vesirokkoja, hän näki ja tunsi ne aina kuvaa katsoessaan, näki arvetkin, jotka olivat jääneet muistoksi, vaikka muut eivät nähneet. Hänellä oli yllään itävaltalaistyyppinen dirndl-puku, punainen kolttu ja valkea essu. Takkuinen tukka oli epäsiisteillä saparoilla, oranssinpunaiset lettinauhat sojottivat jäykkinä. Tarhapöllö, sanoi Isoäiti. Liisa murjotti, kerrankin, ja Ville hymyili ylikorostetun leveästi, toisin kuin kaikissa muissa kuvissa. Yleensä Ville pyrki järjestelmällisesti pilaamaan kaikki yhteiskuvat irvistämällä tai avaamalla ruokaa täynnä olevan kitansa ammolleen.

Isä skarppasi, sen teki mieli tupakkaa, kerubinkiharat lainehtivat paidan leveille kauluksille. Siihen aikaan ihmiset käyttivät vaatteita, joissa oli maata kohti leveneviä lahkeita, kirkkaita raitoja, alaspäin suurenevia hiuskuontaloita, huolettomasti liehuvia takinliepeitä.

Äiti hymyili tyynesti, hiukset pitkänä silkkinä. Miten se osasi olla noin, juuri siinä paikassa, erehtymättömänä, niin kuin sillä olisi oikeudenmukaista rakkautta heille kaikille, aina ikuisesti. Näitä kuvia Liisa piti todisteina. Todisteina kaikkea sitä vastaan, mitä myöhemmin vaivihkaa tapahtui.

Liisa otti varovasti ripset ja mietti. Hän veti henkeä ja puhalsi: ripset leijailivat talven vinossa valossa. Sisäpihalla näkyivät roskikset, tyhjä keinu ja Vaarin Kupla. Talossa ei enää asunut lapsia, pelkkiä hiljaisia vanhuksia. 50-luvulla oli ollut isä ja isän metelöivät sisarukset, joku heistä oli loikkinut kellariin hakemaan puita, keittiön ikkunalaudalla isä istui pitkinä iltapäivinä juttelemassa Mummon kanssa kouluasioista.

Liisa sulki silmänsä, ettei näkisi, minne ripset laskeutuvat. Epämääräisesti hän aavisti, että puhallettujen toivomusripsien oli tarkoitus vain kadota, pyyhkiytyä toiveen mukana jonnekin. Oli latistavaa huomata reidellä lepäävä ripsi ja pyyhkäistä se sitten harmistuneena tiehensä.

Ville ei kysynyt, mitä hän oli toivonut. Ville ei koskaan olisi ollut niin tyhmä ja tungetteleva. Ville osasi olla hiljaa oikeissa paikoissa ja muutenkin. Kun se sanoi jotain, kaikki kuuntelivat.

Liisa pidätti henkeään. Heillä oli ollut asiallinen keskustelu. Ville oli auttanut häntä. Hetkeä piti vaalia. Koska tahansa Ville saattaisi muistaa isonveljen asemansa ja alkaa mollata häntä. Hyyyyyvä Liisa, muisti Ville aina inistä pilkallisesti, kun Liisa mokasi jotakin; lausui väärin Elviksen kappaleen, vaikka oli harjoitellut sitä iltaisin pimeässä: I got lucky.T-kirjain suhahti aina liikaa, Ville osasi lausua sen d:ksi. Ai gad la-aki, ven ai faund juu.

– Hirveä annos vispipuuroa, mulle laitettiin enemmän kuin kenellekään muulle. Söitsä kaiken? Ville kysyi.

– En, Liisa hihitti. Puolukoita, hän ei tiennyt, kuka niitä niin loputtomasti jaksoi poimia, Mummoko? Vatkaamisen pehmeä, louskuttava, tussahteleva ääni kuului aina Mummon ja Vaarin pitkänomaisesta keittiöstä.

Piilopaikkoja oli vielä kaksi: vessat. Nelonen oli päävessa, se jota kaikki käyttivät. Heidän kokouksissaan Ville istui puisella pöntönkannella ja Liisa lattialla lavuaarin