Debsin uni

By Jack London

Johnny on vasta 12-vuotias pieni poika, mutta sitä ei hänen työurastaan uskoisi – hän on uurastanut perheen toimeentulon eteen jo 7-vuotiaasta lähtien. Työnteko on siirtänyt Johnnyn jo aikaisin aikuisten maailmaan, eikä pojan mieli ole enää viattoman lapsen mieli. Millaisessa yhteiskunnassa lapsi joutuu tekemään töitä, jotta perhe voi selvitä kuluistaan? "Luopio" on yksi Jack Londonin vahvoista novelleista kokoelmassa "Debsin uni". Kokoelma keskittyy erityisesti eriarvoisuuteen ja yhteiskunnan sosiaalisiin epäkohtiin. Nuoren Johnnyn lisäksi aiheita käsitellään muun muassa nyrkkeilymaailman sekä dystopioiden kautta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726636239

Jack London

Jack London (1876-1916) was not only one of the highestpaid and most popular novelists and short-story writers of his day, he was strikingly handsome, full of laughter, and eager for adventure on land or sea. His stories of high adventure and firsthand experiences at sea, in Alaska, and in the fields and factories of California still appeal to millions of people around the world.

Book preview

www.egmont.com

Luopio

Kun taas herään päivän työhön,

mua auta Luoja jaksamaan,

ja jollen enää kestä yöhön

suo et’ kaiken valmiiks’ saan.

— Jos et nouse, Johnny, et saa lainkaan ruokaa!

Uhkaus ei tehonnut poikaan. Hän takertui itsepintaisesti uneen, taisteli sen unohduksen puolesta niin kuin uneksija kamppailee unelmansa puolesta. Pojan kädet puristuivat löysästi nyrkkiin ja hän huitoi heikkoja, kouristuksenomaisia iskuja ilmaan. Iskut oli tarkoitettu äitiä varten, mutta tämä väisti ne tottuneesti, kun hän ravisteli poikaa kovakouraisesti hartioista.

— Anna mun olla!

Huuto alkoi vaimeana unen syvyyksistä, nousi nopeasti kiihkeän sotaiseksi ulvahdukseksi ja sammui, tukahtui epäselväksi vinkaisuksi. Se oli eläimellinen huuto, kiusatun sielun huuto täynnä loputonta vastustusta ja tuskaa.

Mutta äiti ei välittänyt. Naisen silmät olivat surulliset ja kasvot väsyneet, hän oli tottunut puuhaan, jonka joutui toistamaan joka päivä. Hän tarttui peitteisiin ja yritti nykäistä ne pois, mutta poika lakkasi huitomasta ja takertui niihin epätoivoisesti. Hän oli yhdessä mytyssä vuoteen jalkopäässä, mutta yhä peittojen suojassa. Silloin nainen yritti nykäistä vuodevaatteet lattialle. Poika vastusteli. Nainen keräsi voimansa. Hän oli voimakkaampi ja poika ja vuodevaatteet antoivat periksi, edellinen vaistomaisesti jälkimmäisiä seuraten yrittäen saada suojaa ruumiiseensa pureutuvaa huoneen kylmyyttä vastaan.

Kun hän keikahti vuoteen päädyn yli, hän näytti putoavan pää edellä lattialle. Tietoisuus heräsi kuitenkin hänessä. Hän ojentautui ja tasapainoili hetken vaarallisesti. Sitten hän tömähti lattialle jaloilleen. Samalla hetkellä äiti tarttui häntä hartioista ja ravisteli. Jälleen hänen nyrkkinsä ojentautuivat, tällä kertaa voimakkaammin ja tarkemmin. Samalla hetkellä hänen silmänsä aukesivat. Nainen päästi hänet. Poika oli hereillä.

— Hyvä on, hän mutisi.

Nainen sieppasi lampun ja kiiruhti ulos jättäen hänet pimeyteen.

— Sinut erotetaan, hän varoitti poikaa.

Tämä ei välittänyt pimeydestä. Saatuaan vaatteet päälleen hän meni keittiöön. Hän oli laiha ja kevyt, mutta hänen askeleensa olivat hyvin raskaat. Hänen jalkansa laahasivat omaa painoaan, mikä tuntui järjettömältä, sillä ne olivat niin luisevat. Hän veti pöydän eteen tuolin, jonka istuin oli haljennut.

— Johnny! hänen äitinsä sanoi tiukasti.

Hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan sanomatta tiskialtaan luo. Se oli rasvainen ja likainen. Viemäriputki haisi. Poika ei kiinnittänyt siihen huomiota. Altaan haju oli hänen mielestään osa luonnonjärjestystä kuten osa luonnonjärjestystä oli että saippua oli tiskiveden likaama ja vaahtosi huonosti. Hän ei kovin innokkaasti yrittänytkään saada sitä vaahtoamaan. Muutama loiskaus kylmää vettä hanasta täydensi työn. Hän ei pessyt hampaitaan. Suoraan sanoen hän ei ollut koskaan nähnyt hammasharjaa eikä tiennyt, että maailmassa on olentoja, jotka syyllistyvät niinkin suureen mielettömyyteen kuin hampaitten pesuun.

— Sinun pitäisi pestä itsesi kerran päivässä käskemättä, hänen äitinsä valitti.

Hän piti haljennutta kantta pannun päällä, kun hän kaatoi kaksi kupillista kahvia. Poika ei vastannut, sillä kysymys oli ainainen riidanaihe heidän välillään ja asia, jossa hänen äitinsä oli kova kuin kivi. Kerran päivässä oli määräys kasvojen pesuun. Hän kuivasi rasvaiseen pyyhkeeseen, kosteaan, likaiseen ja risaiseen josta jäi hänen kasvoihinsa nöyhtää.

— Toivoisin, ettei meidän tarvitsisi asua näin kaukana, nainen sanoi, kun poika istui pöydän ääreen. — Yritin parhaani mukaan. Sinä tiedät kyllä. Mutta dollari on melkoinen säästö vuokrassa ja meillä on täällä enemmän tilaa. Sinä tiedät sen.

Poika tuskin kuunteli. Hän oli kuullut kaiken aikaisemmin monta kertaa. Naisen ajatuksenjuoksu oli ahdas ja hän palasi aina siihen, miten kovaa oli asua niin kaukana tehtaasta.

— Dollari merkitsee enemmän ruokaa, poika totesi ytimekkäästi. — Kävelen mieluummin ja syön enemmän.

Hän söi kiireesti, pureskeli huolimattomasti leipää ja huuhteli palaset kahvilla. Kuuma ja poroinen neste kulki kahvin nimellä. Johnny ajatteli, että se oli kahvia — ja erinomaista kahvia. Se oli eräs harvoista elämän harhakuvista, jonka hän oli säilyttänyt. Hän ei ollut koskaan elämässään juonut oikeaa kahvia.

Leivän lisäksi pöydässä oli pieni pala kylmää sianlihaa. Hänen äitinsä täytti kupin kahvilla. Kun hän oli syönyt leivän, hän alkoi katsella seuraisiko lisää. Äiti lopetti kysyvän vilkuilun.

— Älä ole ahne, Johnny, hän huomautti. — Olet saanut osasi. Veljesi ja sisaresi ovat pienempiä kuin sinä.

Poika ei vastannut moitteisiin. Hän ei ollut kovinkaan puhelias. Hän siis lakkasi etsiskelemästä nälkäisesti lisää. Hän oli kärsivällinen ja hänen kärsivällisyytensä oli yhtä hirvittävä kuin koulu, missä hän oli sen oppinut. Hän joi kahvinsa loppuun, pyyhkäisi suunsa kädenselkämykseen ja aikoi nousta.

— Odota vähän, nainen sanoi kiireesti. — Luulen, että leipälaatikossa on sinulle vielä viipale. Ohut.

Nainen teki silmänkääntötempun. Hän oli leikkaavinaan pojalle viipaleen, mutta pani leivän ja viipaleen takaisin leipälaatikkoon ja antoi hänelle toisen omista viipaleistaan. Hän uskoi pettäneensä poikaa, mutta tämä oli huomannut metkun. Hän otti kuitenkin häpeilemättä palasen. Hän filosofoi, että jatkuvan sairautensa vuoksi äiti ei kuitenkaan syönyt paljon.

Nainen huomasi, että poika pureskeli leipää kuivana, kurottautui ja tyhjensi kahvikuppinsa hänen mukiinsa.

— Mikään ei kelpaa vatsalleni tänään, hän selitti.

Kaukainen vihellys, pitkä ja läpitunkeva, sai heidät ponnahtamaan pystyyn. Nainen vilkaisi peltistä herätyskelloa, joka oli hyllyllä, Viisarit osoittivat puoli kuutta. Muu tehtaan väki havahtui juuri unesta. Hän heitti huivin hartioilleen ja painoi päähänsä likaisen, muodottoman, iänikuisen hatun.

— Meidän täytyy juosta, hän sanoi, väänsi lampun sydämen pienemmälle ja puhalsi lasin sisälle.

He haparoivat ovesta ja portaita alas. Ulkona oli kirkasta ja kylmää. Johnny värisi ulkoilman ensi kosketuksesta. Tähdet eivät olleet vielä alkaneet vaaleta taivaalla ja kaupunki lepäsi pimeydessä. Johnny ja hänen äitinsä laahasivat jalkojaan kävellessään. Jalkojen lihaksissa ei ollut intoa heilauttaa niitä reippaasti maasta.

Viidentoista äänettömän minuutin jälkeen äiti kääntyi oikealle.

— Älä viivy myöhään, oli hänen viimeinen varoituksensa pimeydestä, joka nielaisi hänet.

Poika ei vastannut, vaan jatkoi järkähtämättä matkaansa. Tehdaskorttelissa avautuivat ovet kaikkialla ja pian hän oli keskellä väkijoukkoa joka kiiruhti pimeydessä eteenpäin. Kun hän astui tehtaan portista, vihellys kajahti jälleen. Hän vilkaisi itään. Katonharjojen rosoisen taivaanrannan takaa alkoi kalvas valo ryömiä esiin. Niin paljon hän näki päivästä ennen kuin käänsi sille selkänsä ja liittyi työryhmäänsä.

Hän otti paikkansa eräästä lukemattomista pitkistä koneriveistä. Hänen edessään pienillä puolilla täytetyn hinkalon yläpuolella oli suuria, nopeasti pyöriviä puolia. Niihin hän kiersi pienten puolien juuttilangan. Työ oli yksinkertaista. Vaadittiin vain nopeutta. Pienet puolat tyhjenivät niin nopeasti ja tyhjentäviä suuria puolia oli niin paljon ettei joutohetkiä ollut.

Hän työskenteli koneellisesti. Kun pieni puola tyhjeni, hän käytti vasenta kättään jarrutukseen, pysäytti suuren puolan ja samanaikaisesti hän nappasi oikealla kädellään pienen puolan juuttilangan pään. Nämä kummankin käden liikkeet tapahtuivat samanaikaisesti ja nopeasti. Sitten hänen kätensä vilahtivat, kun hän teki kutojan solmun, ja päästi puolan pyörimään. Kutojan solmu ei tuottanut lainkaan vaikeuksia. Hän kerskui kerran osaavansa sen unessaankin. Niin hän muuten joskus tekikin, uurasti yhdessä yössä vuosisatoja solmimalla loputtomasti kutojan solmuja.

Jotkut pojista pinnasivat tuhlaamalla aikaa ja koneita jättämällä vaihtamatta pienet puolat, kun ne tyhjenivät. Päällysmies oli ehkäisemässä sitä. Hän huomasi Johnnyn naapurin tempun ja paukautti tätä korville.

— Katso tuota Johnnya. Mikset ole samanlainen kuin hän? päällysmies kysyi vihaisesti.

Johnnyn puolat pyörivät täyttä vauhtia, mutta epäsuora kiitos ei sävähdyttänyt häntä. Kerran oli ollut aika … mutta se oli ollut kauan, hyvin kauan sitten. Hänen apaattiset kasvonsa pysyivät ilmeettöminä, kun hän kuuli itseään pidettävän loistavana esimerkkinä. Hän oli täydellinen työntekijä. Hän tiesi sen. Hänelle oli sanottu usein niin. Se oli jokapäiväistä eikä se sitä paitsi näyttänyt merkitsevän hänelle enää mitään. Täydellisestä työntekijästä hän oli kehittynyt täydelliseksi koneeksi. Kun hänen työssään tapahtui virhe, sen syynä oli, kuten koneessa, viallinen raaka-aine. Täydellinen kynsileikkuri saattaa yhtä hyvin leikata kynnen epätäydellisesti kuin hän tehdä virheen.

Ja pieni ihme. Sellaista aikaa ei ollut ollutkaan, ettei hän olisi ollut läheisissä suhteissa koneisiin. Koneisto oli melkein syntynyt hänessä ja joka tapauksessa hän oli kasvanut siihen. Kaksitoista vuotta aikaisemmin tähän samaan tehtaaseen kuuluvassa kutomosalissa oli ollut pienoista kiihtymystä. Johnnyn äiti oli pyörtynyt. Hänet oikaistiin makuulle lattialle ulvovien koneitten keskelle. Muutama vanhempi nainen kutsutiin paikalle kutomakoneittensa äärestä. Työnjohtaja oli mukana. Ja muutaman minuutin kuluttua kutomosalissa oli yksi sielu enemmän kuin ovista oli saapunut. Se oli Johnny, joka syntyi kutomakoneitten jyskyttävä, murskaava melu korvissaan ja imaisi ensimmäisellä hengenvedollaan sisäänsä kosteaa ilmaa, joka oli sakeana leijuvaa nöyhtää. Hän yski ensimmäisenä päivänä vapauttaakseen keuhkonsa nöyhtästä ja samasta syystä hän yski yhä edelleen.

Poika Johnnyn vieressä ulisi ja niiskutti. Pojan kasvot olivat vääristyneet päällysmieheen kohdistuvasta vihasta. Tämä piti poikaa uhkaavasti silmällä vähän matkan päässä, mutta jokainen puola pyöri täysillä. Poika vannoi hirvittäviä valoja edessään viuhuville puolille, mutta ääni ei kantanut kuin parin jalan päähän, salin melu pysäytti sen ja sulki sisäänsä kuin seinä.

Johnny ei kiinnittänyt tuohon kaikkeen mitään huomiota. Hänellä oli oma tapansa hyväksyä tapahtumat. Sitä paitsi ne muuttuivat toistuessaan yksitoikkoisiksi ja tuon nimenomaisen tapahtuman todistajaksi hän oli joutunut monta kertaa. Hänestä oli yhtä hyödytöntä vastustella päällysmiestä kuin uhmata koneen tahtoa. Koneet oli tehty toimimaan tietyllä tavalla ja suorittamaan tiettyjä tehtäviä. Samoin päällysmiehet.

Mutta yhdeltätoista salissa vallitsi kiihtymys. Näennäisen salaperäisellä tavalla kiihtymys levisi hetkessä kaikkialle. Johnnyn toisella puolella työskennellyt yksijalkainen poika pomppi nopeasti lattian poikki tyhjänä seisovaan hinkalovaunuun. Hän sukelsi sinne näkyvistä kainalosauvoineen. Tehtaan johtaja tuli seurassaan nuori mies. Hän oli hyvin pukeutunut ja hänellä oli tärkätty paita — herrasmies Johnnyn ihmisluokituksessa ja myös Tarkastaja.

Hän vilkaisi terävästi poikia, joitten ohitse kulki. Joskus hän pysähtyi ja kyseli. Niin tehdessään hänen oli huudettava keuhkojensa täydeltä ja silloin hänen kasvonsa vääntyvät naurettavasti, kun hän ponnisteli saadakseen äänensä kuuluviin. Hänen nopea katseensa huomasi tyhjän koneen Johnnyn vieressa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän huomasi myös Johnnyn ja pysähtyi äkkiä. Hän tarttui Johnnyn käsivarteen vetääkseen hänet hiukan kauemmaksi koneesta, mutta laski yllätyksestä huudahtaen otteensa.

— Aika hintelä, johtaja naurahti levottomana.

— Pillikintut, kuului vastaus. — Katsokaa noita jalkoja. Pojalla on riisitauti — alkuasteella, mutta joka tapauksessa. Jollei hän menehdy epilepsiaan, se johtuu siitä että tuberkuloosi ennättää ensin.

Johnny kuunteli, mutta ei ymmärtänyt. Lisäksi hän ei ollut kiinnostunut tulevista sairauksista. Häntä uhkasi välitön ja vakavampi sairaus tarkastajan hahmossa.

— Kuulehan, poikaseni, haluan, että kerrot minulle totuuden, tarkastaja sanoi tai huusi kumartuen lähemmäksi pojan korvaa, jotta tämä kuulisi. — Miten vanha olet?

— Neljätoista, Johnny valehteli, ja hän valehteli keuhkojensa täydeltä. Hän valehteli niin äänekkäästi että alkoi yskiä kuivaa, hakkaavaa yskää, joka irroitti aamupäivän kuluessa hänen keuhkoihinsa kerääntyneen nöyhdän.

— Näyttää ainakin kuusitoistavuotiaalta, johtaja sanoi.

— Tai kuusikymmen, tarkastaja tokaisi.

— Hän on aina näyttänyt samanlaiselta.

— Kuinka kauan? tarkastaja kysyi nopeasti.

— Neljä vuotta. Ei koskaan muutu vanhemmaksi.

— Sanoisin pikemminkin nuoremmaksi. Hän on kai työskennellyt täällä kaikki nuo vuodet?

— Silloin tällöin, mutta se oli ennen kuin uusi laki tuli, johtaja kiirehti lisäämään.

— Hoitajaton kone? tarkastaja ihmetteli ja osoitti miehittämätöntä konetta Johnnyn vieressä. Sen osittain täyttyneet puolat pyörivät hulluina.

— Siltä näyttää, johtaja sanoi, viittasi päällysmiehen luokseen ja karjui hänen korvaansa konetta osoittaen. — Hoitajaton kone, hän selvitti tarkastajalle.

He jatkoivat matkaansa ja Johnny palasi työnsä ääreen helpottuneena vaaran väistymisestä. Mutta yksijalkainen poika ei ollut yhtä onnekas. Teräväsilmäinen tarkastaja kiskoi hänet vaunun pohjalta. Pojan huulet värisivät ja hänen kasvoillaan oli perinpohjaisen ja auttamattoman onnettomuuden uhriksi joutuneen ilme. Päällysmies näytti tyrmistyneeltä aivan kuin olisi ensimmäisen kerran huomannut pojan, mutta johtajan kasvot kertoivat järkytyksestä ja tyytymättömyydestä.

— Tunnen hänet, tarkastaja sanoi. — Hän on kaksitoistavuotias. Olen erottanut hänet kolmesta tehtaasta vuoden aikana. Tämä on neljäs.

Hän kääntyi yksijalkaisen pojan puoleen.

— Lupasit minulle kunniasanalla mennä kouluun.

Yksijalkainen poika purskahti itkuun.

— Kiltti, herra tarkastaja, meiltä kuoli kaksi lasta ja olemme hirvittävän köyhiä.

— Miksi yskit tuolla tavoin? tarkastaja kysyi kuin rikoksesta syyttäen.

Ja yksijalkainen poika vastasi kuin syyllisyyden kieltäen:

— Ei se mitään. Vilustuin vain viime viikolla, herra tarkastaja, siinä kaikki.

Lopulta yksijalkainen poika lähti salista tarkastajan kanssa ja huolestunut ja vastalauseitaan esittelevä johtaja seurasi. Sen jälkeen yksitoikkoisuus palasi jälleen. Pitkä aamupäivä ja pitempi iltapäivä kuluivat ja pilli vihelsi päivän päättymisen merkiksi. Pimeys oli jo laskeutunut, kun Johnny poistui tehtaan portista. Sillä aikaa aurinko oli noussut kultaisia tikkaita taivaalle, hukuttanut maailman siunaukselliseen lämpöönsä ja laskeutunut ja kadonnut länteen katonharjojen rosoisen taivaanrannan taa.

Illallinen oli perheen päivittäinen yhteinen ateria, ainoa ateria jonka aikana Johnny tapasi molemmat nuoremmat veljensä ja sisarensa. Hänelle se oli luonteeltaan tapaaminen, sillä hän oli hyvin vanha, kun taas he olivat ahdistavan nuoria. Hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt heidän ylenmääräistä ja hämmästyttävää nuoruuttaan. Hän ei ymmärtänyt sitä. Hänen oma lapsuutensa oli liian kaukana. Hän oli kuin vanha ja ärtynyt mies, jota heidän nuorten mieltensä rauhattomuus ikävystytti. Hänestä se oli silkkaa typeryyttä. Hän tuijotti äänettömänä ruokaansa ja sai tyydytyksen ajatuksesta, että pian heidän pitäisi lähteä työhön. Se veisi heistä kaiken levottomuuden ja muuttaisi heidät arvokkaiksi ja vakaviksi kuten hän. Näin Johnny teki itsestään inhimilliseen tapaan mittatikun, jolla arvioi maailmaa.

Aterian aikana hänen äitinsä selitti eri tavoin ja loputtomasti kerraten, että hän teki parhaansa, joten niukan aterian päätyttyä Johnny työnsi helpottuneena tuoliaan ja nousi. Hän empi hetken vuoteen ja etuoven välillä ja meni sitten ovesta ulos. Hän ei kulkenut pitkälle. Hän istui verannalle polvet koukussa ja kapeat hartiat eteenpäin työntyneenä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin ja kämmenet tukivat leukaa.

Hän ei ajatellut mitään istuessaan. Hän vain lepäsi. Hänen mielensä oli unessa. Veljet ja sisaret tulivat ulos ja laskivat toisten lasten kanssa meluisasti leikkiä hänestä. Kulman katulamppu valaisi heidän kujeiluaan. Hän oli äreä ja äkäinen, he tiesivät sen, mutta seikkailunhalu houkutteli