Merkkitulia

By Jorma Etto

Rovaniemen kesä on helteisimmillään vuonna 1930, ja joukko paikallisia nuoria viettää aikaa rannalla toisiaan arasti vilkuillen. Ilmapiirin kiristyminen varjostaa kuitenkin rentoa yhdessäoloa: kommunisteja on kuljetettu viime aikoina rajan yli. Kun joku sytyttää Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin aikana kohtalokkaan palon, työläisnuoria aletaan syyttää murhapoltosta.Osittain tositarinaan perustuva romaani kuvaa Rovaniemen tuhopolttoa paikallisten nuorten silmin. Teini-ikäisten ilonpito vaihtuu yllättäen koviin syytöksiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 4, 2022
• ISBN: 9788728342688

Book preview

Merkkitulia

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 1961, 2022 Jorma Etto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728342688

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

— Jukka, tule tänne muiden joukkoon.

Jukka kuuli kyllä, muttei liikahtanut. Aurinko lämmitti silmäluomien lävitse. Jossain pään sisäpuolella, aivojen alla, liikahteli jokin väsyneesti, yritti kohota, mutta painoi sitten kitalakea kuin takertunut purukumi. Janotti. Hiekka tuntui nostavan ilmaan ja kaatavan samalla eteenpäin, loputtomasti. Koski kohisi jossain hyvin kaukana yksitoikkoisesti.

— Nukkuuko se?

Jukka ei kuullut mitä Kerttu vastasi. Hän saattoi kuvitella tytön vain kohauttaneen ruskeita olkapäitään. Tai vain hymyilleen niin että valkoiset hampaat näkyivät. Kenties hän sanoi »Eeeei», hiljaa ja venyttäen kuin jotain samantekevää asiaa. Hiekka kahisi ja kuului pehmeitä tömähdyksiä. Joku oli noussut seisomaan. Se oli kai Väinö, jota tämän velton ja herraskaisen koko päivän makaamisen täytyi ärsyttää. Väinö tahtoi aina toimia, tehdä jotakin hyödyllistä, ansaita rahaa tai hyvää terveyttä. Kun toiset heittäytyivät santaan ja antoivat kuumuuden turruttaa ajatuksensa, Väinö juoksi veteen, sukelteli, porskutteli, juoksi puomilla, huuteli rannalla oleville ja käski nousemaan ylös ja piristymään. »Mitä tehtäisiin?» Se oli aina toistuva kysymys hänen huulillaan. Ja ennen kuin kukaan ennätti mitään edes ajatella, hän jo vastasi itse. »Mennään talolle. Juostaan vaikka vähän. Otetaan pieni hiki. Ruvetaan ryyppäämään. Lähdetään naisiin.» Joskus Väinö teki itsestään pilaakin, oman vilkkautensakin hän ehätti huomaamaan ennen muita. »Elohopea. Minä olen elohopea. Ottakaa minut kiinni, tytöt, jos saatte.» Mutta hänellä oli hirvittävän vetelä sukunimi: Laaso. Joskus, kun hän jostain syystä oli tympäytynyt itseensä ja elämään (sellaista toki sattui harvoin), hän toisteli tuota sanaa ja venytti ja vatkutti sitä kuin koettaen saada sen katkeamaan tai muovautumaan joksikin muuksi.

Kuumanpunainen esirippu silmäluomien sisäpuolelta katosi äkkiä. Jukka luuli auringon menneen pilveen ja alkoi hämmästyneenä räpytellä kohti taivasta. Juhannuksesta asti kansi oli ollut samanlainen: kiihkoutuneen sininen päivällä, sininen ja kireälle jännitetty kalvo, jonka pintaan kuin suunnattoman suurennuslasin polttopisteenä aurinko kärvensi pyöreän reiän, yöllä harvasäikeisempi, löysempi ja lähempänä maata, kuin kuivuessaan venynyt siniharmaa verkko.

Joku seisoi hänen vieressään aurinko päänsä takana. Oli kuin Herran enkeli sädekehä kutreillaan. Enkeli kohotti oikean kätensä ja avasi nyrkkinsä: hiekka valui kämmenestä kuin tiimalasista verkalleen alas Jukan vatsalle.

— Nouse sinä joka makaat ja heräjä kuolleista!

Se oli Paavon ääni. Jukka jännitti vatsalihaksensa ja tunsi hiekan valuvan kuin jyrkännettä alas noustessaan istumaan. Hän painui kontalleen ja tunnusteli Paavon jalkoja.

— Ääni on Paavon ääni, mutta jalat ovat hevosen jalat, hän sanoi.

Paavo potkaisi hiekkaa hänen kasvoilleen.

— Tule tuonne muiden joukkoon ja lakkaa uneksimasta. Väinö lähtee kauppalaan, jos ei kohta tapahdu jotakin. Ruvetaan vaikka kortille.

Paavon jalkojen välisestä kolmiosta Jukka näki siniruutuisen saunapyyhkeen suunnikkaana, jonka lävistäjänä makasi Kerttu, kirkkaankeltainen uimapuku keskipisteen ympärillä. Suunnikkaan toisella puolella istuivat Eeva ja Vilho jalkapohjat vastakkain ja kiskoivat toisiaan käsistä kuin runonlaulajat. Vastakkaisella puolella Kirsti oli polvillaan Väinön jalkojen juuressa. Väinö piteli päänsä yläpuolella korttipakkaa ja heilutti sitä kuin kranaattia, jolla hän räjäyttäisi rikki koko pysähtyneen ajan.

— Kummallista, Jukka sanoi. — Minä luulin, että sinä olit Väinö ja että Paavo on tuolla. Mutta aina minä olen väärässä. Jos olisin luullut päinvastoin, sinä olisitkin ollut Väinö.

— Käy ensin uimassa, että selviät. Sinähän olet aivan sekaisin.

Jukka nousi seisomaan.

— Jos sekapäisyydestä uimalla selviäisi, niin tämä maailma olisi suhteellisen terve. Kuka sen keksi?

— Opettaja sanoi että Jumala.

— Jumala? Nyt sinä puhut maailmasta ja minä korttipelistä. Samantekevää. Kuka hitossa jaksaa pelata korttia tämmöisellä helteellä ja vielä uimarannalla. Täytyykö sen Väinön aina kiristää jousi äärimmilleen?

He tarpoivat vajottavassa hiekassa kohti siniruutuista pyyhettä kuin keidasta. Jukka koetti selvittää itselleen, minkä takia tuo kymmenen metrin matka ei tuntunut koskaan loppuvan. Kertun uimapuvun keltainen läiskä oli jatkuvasti jossain kaukana edessä, suunnikas lävistäjineen litteänä ja liikkumattomana kuin valokuva. Jukasta tuntui kuin aika juhannuksesta alkaen olisi ollut jotain tällaista, se oli alkanut tarpoa helteisten päivien hiekassa paikallaan. Mutta kenties se johtui lomasta. Kesälomasta pitää jokaisen perinteellisen kasvatuksen ja hyvän naapurisovun takia kiskoa irti enemmän elämyksiä kuin työn kuivettama ihminen kestää ja jaksaa tajuta. Näillä helteillä on se tarkoitus, että ihmisen iho tulee ruskeaksi paitsi housujen alta ja naisen rinnoista.

Jukka heittäytyi pyyhkeelle Kertun viereen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hän päästi sormenpäänsä livahtamaan kainalon alitse uimapuvun sisään, koskettamaan hellävaroen nännin pehmeää päätä ja painautumaan sitten syvälle rintaan.

Kerttu käännähti äkkiä ja tyrkkäsi hänen kätensä syrjään. Hän katsoi Jukkaa miltei ilmeettämästi; ruskeiden silmien perimmäisessä pohjukassa vain välähti muiden näkymättömissä mielihyvää ja myöntymystä.

— Älä viitsi kopeloida aina. Mikä autuus siitä sinulle on oikein, sanopa se …

— Mikä autuus, mikä autuus — huh sentään! Väinö sanoi. — Kyllä sinä sen tiedät, neitsyt. Ruvetaanko me pelaamaan vai painutteko te tuonne törmän taakse autuutta hakemaan?

— Puhu siivosti, kun on alaikäisiä läsnä, Paavo sanoi.

— Kuka täällä on alaikäinen? Kirsti nakkäsi niskojaan. — Minun korvat kyllä kestää kuulla mitä tahansa, jos sitä tarkoitat. Jos täällä joku vielä impi on, niin se on Eeva …

— Mitä? Eeva huudahti.

— Kirsti sanoo että sinä olet impi. Mitä sanoo siihen Vilho?

Jukka vilkaisi Eevaan. Tämä näytti loukkaantuneelta ja viskeli pieniä kiukkuisia kiviä pyyhkeelle. Hänen silmälasinsa olivat hikiset ja niissä oli sormenjälkiä. Jukan silmät seurasivat hänen solakan vartalonsa liikkuvia kaaria, pitkiä, joustavia linjoja hiekan epätasaista taustaa vasten. Vilho työnsi mustan kiharaisen päänsä Jukan maiseman eteen kuin tahallaan. Hän oli kaunis poika, hieman huonoryhtinen ja naismainen, iho vaalea ja lihakset pienet ja pyöreät.

— Pelataan kortilla niin että se joka voittaa, saa tutkia asian, Vilho sanoi.

Tuli hiljaista. Jokainen tuntui vaistoavan sen epäaitouden, joka oli noissa sanoissa. Vilho puhui yleensä vähän ja se mitä hän sanoi oli aina epäonnistunutta. Kenties hän kahden kesken osasi valita lauseensa, osasi olla vapaa ja sanoa sen mitä todella tunsi. Nytkin hän hirvittävästi jännittäen koetti olla samanlainen kuin toiset. Noille paksuille aistillisille huulille tavallinen naljaileva puhe sopi yhtä huonosti kuin tupakka tai pullon suu. Jos Vilho olisi nainen, Jukka ajatteli, hän saattaisi suudella noita huulia, jos olisi pimeä eikä kukaan näkisi. Ja silloinkin vain siksi, että saisi tuntea, ovatko ne aidot.

— Älä sotke minun pyyhettäni, Kerttu sanoi Eevalle.

— Nouse pois siitä. Pelataan sen päällä, Väinö komensi.

— Onko sinulla puhtaat kortit?

— Vasta pestyt. Sanohan, tyttönen, montako lakanaa tulee pakasta? Ajattelin ostaa äitimuorille pakan syntymäpäiväksi. Se on ensi lauantaina.

— Paljonko se täyttää?

— Viisikymmentäneljä. Montako lakanaa sanoisit tulevan siitä?

Kerttu katseli Väinöä epävarmasti.

— Kymmenen ehkä. Mutta ei sinun äitisi mitään vuosia täytä.

— Kymmenen? Ei taida tulla kuin kaksi.

— Kaksi! Höh! Pakassahan on kangasta monta kymmentä metriä, huudahti Kirsti väliin.

— No, no. Hiljaa lapset kun isä puhuu. Ei tule kuin kaksi lakanaa vaikka kuinka kauan vetäisi. Katsokaas nyt!

Väinö veti korttipakasta kaksi valkoista korttia, peitti niillä silmänsä ja irvisti.

— Hölmö. Kyllähän minä tuon tiesin. Oliko tuo nyt vitsi vai sotahuuto?

Kerttu hymyili ja katsoi Jukkaa. Jukka levitti käsiään:

— Vaikea sanoa. Sotahuuto ei koskaan käy vitsistä, mutta huonosta vitsistä voi syttyä vaikka sota. Kuulkaas nyt koko seurakunta, tämmöistä hölynpölyä vartenko minut kiskottiin tänne? Tule tänne muiden joukkoon! Minulla oli niin helvetin hyvä maata tuolla yksin ja viis veisata teidän seremonioistanne. Mitä te oikein aiotte kehittää kokoon? Vallankumouksen vai?

Väinön kasvoille levisi ärtynyt, ylimielinen ilme. Silmäterät supistuivat, poskilihakset värähtivät, leuka työntyi eteenpäin, pää kallistui. Hän katsoi Jukkaa kuin kenraali sotamiestä, joka ei pysy ojennuksessa.

— Kas vain. Herra Jukka Kumpu pitää puheen yksilön suhteesta vallankumoukseen ja luokkaan. Jatka vain, toveri Kumpu. Työtätekevät kuuntelevat sinua.

— Lopettakaa jo tuo, Kerttu sanoi. — Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa. Pilaatte koko päivän.

— Sanos muuta, Paavo jatkoi. — Jukka on saanut auringonpistoksen, sitähän minä jo sanoin.

Jukka istuutui Kertun pyyhkeen viereen.

— Jaa kortit sitten, hän tokaisi.

Kerttu ja Väinö istuivat vastakkain pyyhkeen kulmiin. Jukka katsoi eteensä tyhjää nurkkaa. Eeva käveli ohitse hiekkaa tupruttaen. Hän pysähtyi ja katsoi Jukkaa. Sellaista oli sattunut viime aikoina usein; he tunsivat yllättävää kiinnostusta toisiinsa. Yllättävää se oli siksi, että he olivat tunteneet toisensa monta vuotta, katsoneet toisiinsa läheltä ja kauankin tuntematta mitään. Sitä paitsi heillä molemmilla oli omansa, Jukalla Kerttu, Eevalla Vilho. Eevan silmiä ei näkynyt selvästi, silmälasien pinnasta heijastui hiekan ruskeaa, veden sinistä, valojen läikkyjä. Jostain niiden takaa tunkeutui katse: mikä sinä olet? mitä sinä minusta? mitä minä sinusta? leikinkö minä? leikitkö sinä?

— Tule pelaamaan, Jukka sanoi lämpimästi. Hän ei olisi tahtonut ilmaista itseään mitenkään, tuo äänensävy kiusasi häntä ja hän huomasi Kertun kääntävän päätään ja katsovan häntä.

— Mitä peliä se on, Eeva kysyi. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja hän rykäisi hiljaa pieneen nyrkkiinsä. — Marjapussia?

— Pelataan vaatepokkaa, Väinö sanoi. — Taikka pelataan misäärikatkoa, että sinäkin pääset mukaan. Pienimmällä kiinni. Joka saa viimeisen tikin, se riisuu yhden vaatteen. Se on reilua peliä. Meillä on kaikilla vain yksi.

— Paljonko sinä maksoit tuosta uimapuvusta? Kirsti kysyi kauempaa. Poikien nopeaan keskusteluun hän ei ollut ennättänyt saada otetta, hän oli niin hidas eikä häntä koskaan edes kuunneltu. Nytkin hän oli keksinyt kysymyksen vasta viime tingassa ja jo sitä esittäessään pelkäsi sanovansa sen vain itsekseen.

Jukka kuuli, mutta varasti ajatuksen itselleen:

— Sano minulle, Eeva, mitä sinun uimapukusi maksaa?

— Kymmenen markkaa uutena.

— Onko se uusi?

— Melkein.

Kirsti yritti taas sanoa jotain, mutta sen kuuli vain Paavo. He menivät toisiaan lähemmäksi ja keskustelivat jostakin matalalla äänellä. Kirsti piirteli hiekkaan kirjaimia. Paavo sotki ne. Kirsti piirsi uusia, Paavo pyyhki ne pois. Mutta he puhuivat huomaamatta mitä tekivät.

Eeva hymyili Jukalle. Taas he tutkivat toisiaan. Jukka sanoi kieli tahmeana, vatsanpohja värähtäen:

— Riisu se pois päältäsi, minä ostan sen kympillä.

Eeva ei vastannut. Hän raotti huuliaan sen verran, että punaista kieltä vilahti hampaitten raossa. Silmiään liikuttamatta hän kääntyi ja katsoi Jukkaa olkapäänsä ylitse.

Vilho kutsui häntä veteen. Hän juoksi epätasaisesti hypähdellen kuin jostain iloisena. Hän tyrkkäsi Vilhon kumoon rantaveteen ja rajusti porskuttaen ui koiraa ympyrässä.

Paavo tuli peliin. Kirsti istui piruna hänen takanaan ja kutkutti silloin tällöin häntä kainalosta. Aurinko oli taas hänen päänsä takana, sillä Jukka makasi vatsallaan ja katsoi hyvin alhaalta, hän koetti olla varjossa nähdäkseen paremmin kortit.

— Tuo Paavo on kuin mikäkin enkeli kun katsoo tarpeeksi alhaalta, Jukka sanoi.

— Etta enkeli kananpaska rinkeli … Väinö mutisi.

— Pahalla päällä jatkuvasti, Kerttu totesi. — Missä sinä muuten eilen olit, kun ei näkynyt talollakaan.

— Kalassa olin Tamsin Martin kanssa. Meillä oli tarkoitus olla yli pyhän, mutta sitten me ykskaks päätettiinkin lähteä kotiin. Oltiin yksi yönseutu. Paistettiin ahventa nuotiolla ja hyvältä maistui. Ei siellä oikein syönyt. Siksi me lähdettiin.

— Missä te olitte? Minulla on ässä, huomaa se.

— Väärän värinen. Mellalaramella. Se on mukavan matkan päässä. Kymmenessä minuutissa ajaa pyörällä. Martti oli siinä ensimmäisellä lammella ensin minun kanssa. Sitten se illasta meni käymään toisella ja tuli parin kolmen tunnin päästä takaisin. Ei ollut saanut sen enempää kuin minäkään. Sinun vuorosi Jukka.

— Jukka nukkuu taas silmät auki. Mikä sinua oikein vaivaa, Kerttu puhui syyttävään sävyyn. — Koko päivän on ollut