Pelin henki

By Teuvo Masalin

Maalaispoliisi Kortelainen seisoo kovassa ristivedossa. Suhde vaimoon on koetuksella toisen naisen takia, ja periaatteensa rikottuaan poliisin on vaikea vahtia muiden lainkuuliaisuutta. Kortelainen etsii myllerryksen keskeltä uutta oljenkortta: jotakin, mikä auttaisi ulos suhteiden ja roolien ristipaineesta. Teuvo Masalin kuvaa psykologisessa romaanissaan poliisien arkea ja esittelee samalla Kortelaisen, kiehtovan moniulotteisesti toimintaansa puntaroivan miehen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728308516

Book preview

Pelin henki

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1982, 2022 Teuvo Masalin and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728308516

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Kortelainen kolautti oven peräänsä ja juoksi vasen edellä portaita pari kerrosta alas. Jo välitasanteella hän yleensä totesi auton olevan paikallaan. Mutta oli hän säikähtänyt sitä varastetuksikin kun Leena oli arvaamatta lähtenyt sillä töihin. Kiertäessään päädyn kautta kadulle hän havaitsi jalkakäytävällä pankin porrassyvennyksen kohdalla mustat tumppaukset ja pari palloksi puristettua jätskipaperimyttyä. Nuorisolla oli tapana istuskella iltaisin syvennyksessä.

Pari korttelinväliä poliisiasemalle oli sikäli mukava kävelymatka, ettei se koskaan tuntunut liian pitkältä. Siinä ehti ravistella jäsenistään yön tahmeuden, haukata happirikasta aamuilmaa ja silmäillä katuvarren myymälöiden ovet ja ikkunat yön jäljiltä ehjiksi tai päinvastoin. Siksi hän yleensä kulki jalan.

Koska hän ei tuntenut kaikkia ihmisiä, jotka tunsivat hänet, oli hän aika päiviä sitten ottanut tavakseen tervehtiä ensimmäisenä jokaista koululaisia lukuunottamatta. Se saattoi tuntua jopa hassulta ja epäilemättä nyökkäyksiä livahteli ventovieraille käymämiehillekin, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Sitä paitsi kukaan ei voisi moittia häntä epäkohteliaisuudesta. Tuolla parinsadan metrin kävelymatkalla oli aamukahdeksalta keskimäärin kymmenen vastaantulijaa koululaisia lukuunottamatta. Lisäksi tulivat hitaammin samaan suuntaan kävelevät ja ne jotka menivät hänestä ohi. Joukkoon mahtui usein sellaisiakin, jotka keksivät asian poikasen puheille päästäkseen. Hänestä se tuntui mukavalta. Joskus hänkin keksi tutuille sanottavaa jo metrien päästä. Tosiasiassa työaika alkoi esimerkiksi tänään kello kahdeksalta, mutta hän tunsi olevansa jo töihin kävellessään työssä. Kuka niitä minuutteja laskemaan. Ja sattui usein, että hän vei asemalle jutun mennessään tai kirjoitti salkustaan haasteen tai rangaistusmääräyksen kävelymatkan aikana ihmisiä tavatessaan.

Mutta nyt Kortelaisella ei ollut mitään erikoista ruskeassa, siannahkaisessa ja hieman kuluneessa vetoketjusalkussaan. Siellä oli vain pienet voilla ja palvikinkulla höystetyt ruisleipäeväät, joitakin rankkarikaavakkeita, kulmauksistaan hiirenkorville pyörtynyt muistilehtiö, lohkeillut sininen muoviviivoitin ja pieni japanilaisvalmisteinen taskulaskin, joka oli unohtunut salkkuun eräältä perunkirjoitusmatkalta. Aina se sattui silmään muualla kuin kotona, jonne sen olisi voinut jättää. Eikä kukaan pyrkinyt hänen puheilleen ja hän puolestaan antoi ihmisten kulkea rauhassa, häiriten heitä vain tavanomaisilla tervehdyksillään. Epäilemättä hän olisi heittänyt senkin,-jos olisi arvellut jonkun olevan siitä hyvillään.

Vastaan,leveänä ja meluisana lainehtiva koululaisjoukko pakotti hänet kävelemään oikealla ja samalla varomaan jalan nyrjähtämistä ajoradalle. Koululaiset sohivat ja tuuppivat toisiaan. Kuului naurunpärskähdyksiä ja vislauksia. Se sai Kortelaisen ajattelemaan miten helposti yksinäinen tulkitsi ne itselleen. Erehtyisi katselemaan nenänvartta pitkin lahkeisiinsa ja tekemään joitakin tarkoituksettomia liikkeitä tai etsimään joukosta katseelleen haastetta. Mutta Kortelaiselle he kajauttivat reippaat huomenensa ja hän tunsi sydänalassaan pientä hyvän olon kutinaa.

Kävellessään Kortelainen huojui. Lievästi vääräsääriset jalat ahnastelivat kerimällä jalkakäytävää alleen, vartalon ylösalaisen liikkeen jäädessä tuskin havaittavaksi. Litteän atleettivartalon sivulla roikkui suurinyrkkinen vasen käsi. Se oli kuin seinäkellon heiluri tai iskuun vauhtia heijaava nuija. Oikea puristi suorakulmaisesti salkkua kainaloon. Kävelyssä oli jotain merkille pantavaa. Se ei ollut mitään kaunista, mutta jo kaukaa tunnistettavaa. Sumussa, hämärässä, vieraissa oloissa ja vaatteissa sekä selän takaa siitä saattoi tunnistaa tietyn henkilön.

Kortelainen huomasi valinneensa väärät sukat ja manaili mielessään, ettei ollut heittänyt niitä pois jo aikoja sitten. Illalla se viimeistään tapahtuisi. Hikeä imemättömät keinokuituharsot liimaantuivat inhottavasti jalkapohjiin ja tekivät hänet hieman ärtyisäksi. Seisoa nyt päivä sellaisissa sukissa. Hän tunsi myös silmäluomensa raskaiksi. Kasvot tuntuivat jotenkin taikinamaisilta kuin puolen tusinan olutpullollisen jälkeen ja koko olemuksessa vaani nihkeä hiki. Mutta hän ei ollut huolissaan, sillä hän uskoi kaiken johtuvan lievästä ylirasituksesta.

Jo jalkakäytävälle hän havaitsi Niemisen tulleen. Tippa seisoi rasvaläikkien pelossa likakaivon kannen päällä. Hän siis oli tapansa mukaan joitakin minuutteja Niemistä myöhemmässä, mutta ehtisi silti ajoissa. Sitä paitsi heillä ei ollut kellokortteja piiskana eikä prikullisia minuuttiohjelmia. Silti he noudattivat järjestystä ja säännönmukaisuutta kuten saattoi odottaakin. Tasan kahdeksalta hän astui hämärään, viileään porraskäytävään ja kiipesi kuusi askelmaa päivystyshuoneeseen. Hän paiskasi salkkunsa ikkunalaudalle ja heitti olkansa yli Niemiselle:

— Heipparallaa.

— Huomenta, murahti Nieminen Uudesta Suomesta.

Heipparallaa ja huomenta. Voi Jeesuksen kevät. Tuommonen se oli aina — huomenta. Sanoisi edes morjens tai jep. Mutta sillä oli tuo iänikuinen huomenenvakavuutensa. Nieminen oli erehtymätön vuodesta toiseen. Kortelainen survaisi harmaan katseensa Niemisen lehteen kumartuneeseen hahmoon. Istui siinä kuin mikäkin köriläs puseron alle ahvenmaisina puristuvine hartioineen, punakarvaisine kämmenselkineen ja pyöreine porsaankasvoineen. Jokin miehessä ärsytti Kortelaista juuri nyt. Mutta Nieminen innostui toisen ajatuksista tietämättä:

— Kuule Ilpo, sattuu varmat veevitosessa. Raapastaan potti, ettei mitään. On nääs Hurmuri rastissa ja sitä ei moni poika riskeeraa.

— Äh sun pottis. Viikosta viikkoon tulossa kun vaan tulis. Minä tuijottelin koltiaisena narujen välistä hevosen persettä kyllikseni, kiusotteli Kortelainen.

— Tää onkin erikoistapaus, ihan saletti. Minulla on vinkki. Hurmuri on viime aikoina varmistunut ja tekee nappijuoksun lahjasarjassa. Nääs ylivoimanen nopeus. Kestää pari pientä laukkaakin kun matka otetaan huomioon, puhui Nieminen muina miehinä.

Kas, kas. Reiskassa on henkeä, ei sitä noin vain narutella hiljaiseksi, ajatteli Kortelainen. Oli juu henkeä, oli kuin olikin. Tottahan hän sen oli nähnyt. Ja herra paratkoon jos se suuttui. Silloin se vasta olikin, ettei olisi uskonut. Niemisessä näet asui kiivas ja oikeudentuntoinen, mutta hänen ja joskus toistenkin vahingoksi myös sokea ja erehtyvä henki. Nieminen puhui totosta ja kertoimista, kuinka joku spurttasi piikkiin ja nipisti vauhdin pois, lisäsi nopeutta ja nostatti suorilla. Hevosmiehet olivat ammattimiehiä, ainakin piikin ottajat. Nieminen rakasti suomenhevosta ja vierasti lämpöisiä luultavasti vierasperäisten nimien ja kankean kielensä vuoksi. Hän tunsi suomalaiset suvut Murrosta Vekseliin ja laski veripisteitä. Hän puhui talvi- ja kesähevosista, kuinka joku viihtyi peesissä, säästi selkäjuoksulla voimiaan ja imaisi spurtilla maalikameran ykköseksi. Ja hän puhui miten joku juuttui kuolemanpaikalle sammuen hiljaa siihen. Oli satumaisia pätkänopeuksia, oli kellotettu viideltäsadalta ja oli stayerhevosia, jotka menivät matkan kuin matkan kahdesta tuhannesta ylös päin ettei mitään. Hevosia hevosia. Jokainen niistä yksilö ja ainutkertainen. Jokaiseen suoritukseen vaikutti olosuhteet, mutta ensisijaisesti perityt ominaisuudet. Niin puhui hevosharrastaja Reino Nieminen usein ja muistutti haaveestaan, velimiehen kanssa suunnitellusta suomenhevosesta. Tamma tai ori, oli Nieminen monasti pohtinut ja lisännyt, että orin pitäisi olla valio, tammaksi riittäisi tähtikin. Maassa oli nääs tasoa. Ostamatta se jäisi mikäli Kortelainen tunsi Niemistä. Saattoi tulla syitä ja lykkäyksiä, jätettiin tuonnemmaksi. Siksi asia aina säilyttäisi mielenkiintonsa. Se oli leikki ja sitä oli syytä vaalia. Jos se loppuisi olisi tilalle keksittävä uusi.

Äskeinen ärtymys hiipi häpeillen Kortelaisen mielestä. Mitä se pyhitti. Reiska oli reilu kaveri. Kortelainen tavoitti pöydän alta juoppoputkan avainta, mutta naula oli tyhjä. Reiska oli jo laskenut kundit.

Oili oli häärännyt aamukahvit. Punakukkaiset kupit oli kolmelle. Kortelainen piti sokeripalaa pystyssä kielensä kärjessä ja siilasi läpi. Oili selosti illallista televisio-ohjelmaa, josta Nieminen sanoi seuranneensa lehteä lukien juonen.

— Mitäs tykkäsit? innostui Oili kysymään.

— Samaa paskaa iltakaudet, sanoi Nieminen.

— Sanos muuta, sanoi Oili ja jatkoi: — Mitä Ilpo, katoitko sä?

— Etupäässä lueskelin, vastasi Kortelainen.

— Mä jo arvasin, sä et koskaan kato, sanoi Oili kuppi nenän alla höyryten.

— Enpä juuri.

— Entäs uusinnat, mitäs niistä sanotte? Eikö niitä tule yhtenään. Näytetään nähtyjä, tenttasi Oili Niemiseen kääntyen.

— Kyllä kai niin, sanoi Nieminen epävarmasti.

— Sitä mä sanoin. Ollaan kuin ei olisi muuta kuin vanhoja kattella ja etteikö olisi mistä ottaa, innostui Oili.

Puhe tyrehtyi. Kortelainen kujersi sisäänsä. Nainen oli nainen. Teki mieli nakata: piruako töllötät tai pannaan sinne jotain omasta puolesta. Juttu nimismiespiirin saunaillasta päänäyttelijöinä kansliasihteeri Oili Himanen ja vanhempi konstaapeli Ilpo Kortelainen. Kesäilta, rantasauna, luhti ja vieressä tyhjiin kiskottu kaljakori ja pari viinapulloa. Epämääräistä hiippailua nurkkauksissa, kuiskauksia makuuparvesta, ähellystä ja natinaa. Mitäs siitä sanotte vai sanotteko mitään? Pirujako hän ajatteli, hän Kortelainen — pirullisia ajattelikin, mutta ei ketään vahingoittaakseen. Mikä häntä oikein vaivasi? Vaistomaisesti hän sipaisi otsaansa, mutta se tuntui tavanomaisen viileältä, ehkä hieman nihkeältä. Ei, ei hän halunnut loukata, ajatuksissaankaan. Mutta pisteliäisyys asui hänessä ja se oli parempi purkaa ajatuksissa kuin pukea sanoiksi.

Hän katsoi Oilin täyteläisiä, aistikkaita huulia ja korkeaa, kuultavaihoista otsaa. Ja hän muisti helmikuun. He olivat istuneet Pompiluksessa, Nikke ulosottoapulainen, mukava ja aina sanavalmis Nikke, Oili ja hän, Kortelainen. Kaikki oli ollut siellä kuten ennenkin, kulunutta ja tuttua lukuunottamatta paria hiihtolomalla olevaa saksalaista ja muutamaa kaupparatsun näköistä. He olivat juoneet, juopuneetkin, savustaneet ilman paksuksi ja ahdistavaksi hengittää. Ja he olivat korottaneet äänensä keskiyötä kohden sikamaiseksi mylvinnäksi. Nikke oli muistanut juopumuksensa seasta vanhan jutun Rovaniemen Pohjanhovista, missä saksalaiset olivat siltä seisomalta tyhjentäneet seisovan pöydän pelkiksi astioiksi. Päälle he olivat nauraneet varomatonta juopuneen naurua. Oili puolestaan oli kertonut, miten saksmannit edelliskesänä olivat nyhtäneet hänen serkkunsa vihannesmaan herneitä ja porkkanoita myöten. Hän oli muistellut Helsingin ajoiltaan Kaivopuiston bensavarasta lorottamassa Taunuksesta pesuvatiin. Oli ruuvannut propun. Mutta siitä suomalaisesta äijänköriläästä, joka kerran ilkeästi suhautti hänen korvaansa, että mitäs jullikka, vituttaako, hän oli visusti vaiennut. Kaikilla oli ollut jotain saksalaisista. Ja päälle oli naurettu typerää juopuneen naurua. Ääh, ihan yökötti muistellessa. Ja sitten