Otto ja Dracon siepparit

By Tapani Bagge

Seiskaluokkalainen Otto joutuu pulaan, kun hän kadottaa avaruusolennolta saamansa taikaesineen, pentaforan. Otto on vastustanut sen avulla kiusaajaansa Kerkkoa ja tämän jengiä, mutta nyt hänellä on apunaan enää naapurintyttö Sari. Ainoastaan he kaksi tietävät, ettei Otto ole kotoisin Hämeenlinnasta vaan Plejadien tähdistöstä. Nyt avaruusolennot ovat alkaneet ilmestyä yhtenään kaverusten kotinurkille valeasuihin pukeutuneena, ja samaan aikaan Kerkko uhkaa kostaa. Vaara vaanii Ottoa joka puolelta!Kirja jatkaa hulvatonta lastenkirjasarjaa, jossa Oton arkipäiväinen elämä kohtaa vauhdikkaan tieteisseikkailun.Otto-sarja kertoo tavallisesta seiskaluokkalaisesta pojasta, jonka elämä muuttuu, kun hän saa tietää olevansa kotoisin Plejadien tähdistöstä. Otto tempautuu mukaan vauhdikkaaseen avaruusseikkailuun, jossa hulvattomat käänteet seuraavat toisiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788728029350

Book preview

1

Viimeinen tunti. Luokka oli vain puolillaan, mutta siellä niistettiin ja köhittiin poissaolevienkin puolesta. Otto katsoi sälekaihtimien raosta ulos auringonpaisteeseen, missä kasiluokkalaiset heittelivät jo lumipalloilla toisiaan.

Historianopettaja Hiili kirskutti liitua taululla, suki taaksepäin rasvattuja hiilenmustia hiuksiaan ja mutisi ohueksi rajattuun huulipartaansa vuosilukuja, joista kukaan ei saanut selvää. Ottoa se ei haitannut. Voisihan asiat lukea kirjasta sitten kokeisiin.

Liidunpöly leijaili ilmassa. Poikien hiki ja deodorantit sekoittuivat tyttöjen tuoksuihin, ja ilmanvaihtokanavan kautta ruokalasta tulvahteli tiskinpesuaineen vahva haju. Melkein kaikki oppilaat touhusivat omiaan: tekstiviestit piippailivat kännykästä toiseen, joku pelasi matopeliä, Pate ja Teikka vanhan ajan ristinollaa ruutupaperilla.

Luokan toisella laidalla Kerkko supisi Tuuran ja Jasun kanssa, ja välillä joku heistä vilkaisi Ottoon päin. Sekään ei häirinnyt häntä. Hän pani käden taskuunsa ja varmisti, että pentafora oli tallessa. Sen avulla hän pitäisi kyllä Kerkon kurissa.

Sarin paikka oli tyhjä. Tavallisesti Sari istui melkein Oton vieressä, vähän vinosti edempänä, niin että hänet näki samalla kun katsoi taululle. Aika usein taulu jäi kyllä toiseksi ja Otto katsoi pelkästään Saria. Sari oli sanonut, että heidän täytyi pitää yhtä täällä muukalaisten keskellä.

Vielä seiskalle tullessaan Otto oli luullut olevansa ihan tavallinen poika, vähän tavallista fiksumpi ja pienempi vain. Sitten hän oli törmännyt Sepulchioriin, joka oli näyttänyt puliukolta mutta väittänyt olevansa Plejadien lähettiläs. Sepulchior oli myös väittänyt, että Otto oli Plejadien eli Seulasten tähtiryhmän kuninkaan poika, joka oli lähetetty Maahan turvaan galaksienväliseltä sodalta. Sodan järjestysnumerosta Sepulchior ei ollut ihan varma. Tuhansia niitä oli joka tapauksessa ollut.

Otto ei ensin ollut uskonut Sepulchioria, mutta kun hän oli saanut mieheltä pentaforan ja nähnyt sen toimivan, oli ollut pakko uskoa. Pentafora oli sileä musta viisikulmainen kivi, jossa oli hämäriä kaiverruksia. Jollain lailla kivi vahvisti tahdonvoimaa.

Naapurin aitajuoksijatyttö Sari oli paljastunut Oton oikean isän henkivartiokaartin päällikön tyttäreksi. Sarin ja Sepulchiorin kanssa Otto oli joutunut pelastamaan maailmankaikkeuden.

Loppusyksy ja kevätlukukauden alku olivat kuluneet vähän tavanomaisemmissa merkeissä. Nyt oli helmikuu puolivälissä ja Sari flunssan kourissa kotona. Otto ei ollut nähnyt häntä pariin päivään, vaikka asui naapurissa. Ei edes oman huoneensa ikkunasta, josta oli suora näköala omenapuun oksien välistä Sarin huoneeseen.

Sitten kello soi. Luokka tyhjeni nopeasti, ja Otto kiskaisi luokan ikkunan auki ja meni kastelemaan sientä. Hiili mumisi viimeiset vuosilukunsa tyhjälle luokalle.

Kävi melkein sääliksi, kun Hiili keräsi kirjansa ja vihkonsa nuhjuiseen keinonahkasalkkuun ja lähti ruututakin hartiat lysyssä laahustamaan kohti opettajainhuonetta. Äijähän oli kuin robotti. Samat kuviot tunnista toiseen, päivästä päivään, viikko toisensa jälkeen, eikä mitään yhteyttä muuhun maailmaan. Tuli mieleen se mutsin vanha suosikkibiisi, jota mutsi kuunteli rahisevalta vinyylilevyltä silloin, kun ei jaksanut tehdä edes ylitöitä: Elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin, päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin.

Vaikka niin taisi olla monella muullakin aikuisella.

Otto käytti luovaa mielikuvitusta. Hän piirteli märällä sienellä taululle ensin ukonpäitä ja ufoja ja alkoi sitten värittää kuviaan. Välillä piti pestä sieni. Lopuksi hän väritti taustankin, niin että taulusta tuli tasaisen vihreä. Ainakin suunnilleen.

Vaatteet ja kengät olivat saaneet olla rauhassa naulakossa. Kerkko ei vähään aikaan ollut yrittänytkään kiusata. Luokan urheilusankari oli kai ottanut opikseen viime syksystä, kun Otto oli pentaforan voimalla pannut Kerkon ravaamaan ympäriinsä ja muksimaan itseään ja syöksyilemään tienpintaan ja ojanpohjalle.

Koulun piha näytti autiolta, kun Otto laskeutui portaita kohti ulko-ovea. Röökijengi luuhasi aidan takana, osa heidän kavereistaan aidan tuntumassa. Alapihan kulmaukseen oli kertynyt kasiluokkalaisia, jotka odottivat että valvoja tulisi ulos. Sitten he menisivät alapihan ovesta sisään. Ysejä ei edes näkynyt pihalla.

Lumipallo läsähti Oton nenänjuureen heti, kun hän työntyi ovesta ulos. Heittäjää hän ei ehtinyt nähdä. Pallo tuli rappusten vasemmalta sivulta ja sattui tavallista enemmän, mukana oli varmasti joku kovettunut kökkäre. Märkä hiekkainen irtolumi levisi silmille ja sai ne kirvelemään. Otto nosti käsiään pyyhkiäkseen silmiään, mutta lisää lumipalloja satoi saman tien. Otto sai palloja käsilleen ja naamalleen, yksi hajosi puseronkauluksen allekin.

Otto painoi silmänsä kiinni, sujautti kätensä farkkujen taskuun ja haki pentaforan nyrkkiinsä. Näkemättäkin hän tiesi, että lumipalloja heittelivät Kerkko ja hänen apurinsa Tuura ja Jasu. He olivat varmasti tehneet palloja varastoon sillä aikaa, kun Otto oli pyyhkinyt luokassa taulua. Mitähän hän tekisi heille pentaforallaan? Ei mitään kovin isoa, ettei pentafora kuluisi. Mutta jonkinlaista opetusta Kerkko ja kumppanit taas kaipasivat…

Äkkiä Oton nilkkoja vasten iskeytyi lätkämaila tai jokin vastaava. Se tuli lujaa ja sattui kovaa ja horjautti hänet eteenpäin, ja koska hän oli ulkorappusten yläpäässä, hän lähti hoippumaan portaita alas pahassa etukenossa. Otto heilautti kädet eteen, jottei iskisi naamaansa rappusiin. Oikean käden mukana taskusta tuli vahingossa pentafora, joka lipesi hänen otteestaan ja lennähti jonnekin etuoikealle.

Otolla ei ollut aikaa seurata pentaforan kulkua. Rappuset loppuivat lyhyeen, asfaltti tuli vauhdilla vastaan. Välissä oli vähän lunta, sekin kovaksi pakkautunutta. Vasen ranne petti, kun hän yritti hidastaa pysähdystä käsillään. Hän ulvaisi tuskasta, ja ähkäisi, kun heti perään oikea polvi kolahti alimpaan askelmaan ja naama painautui likaista lunta vasten. Reppu rysähti vielä niskaan. Takaraivoon tuli varmaan kuhmu kirjoista.

– Me ollaan tarkkoja, kun osutaan noin pieneen jätkään! Tuura hehkutti jostain etuvasemmalta.

– Niin ollaankin, Jasu vahvisti samasta suunnasta.

Ilma oli sakeana lumipalloista. Otto näki Tuuran ja Jasun epäselvästi vasemman käsivartensa suojasta, kun hän nosti naamaansa lumesta ja raotti vuotavia silmiään. Tuuran faija oli rikas bisnesmies, ja Tuura oli ostanut itsensä Kerkon suosioon karkeilla ja ties millä. Jasu taas viihtyi Kerkon seurassa, koska Kerkko ajatteli hänen puolestaan.

Apureille Otto ei jaksanut vastata. He eivät kuitenkaan olisi tajunneet ivaa.

Portaiden oikealta sivulta astui näkyviin itse Kerkko, jolla oli varsiluuta kädessään. Sillä hän siis oli huitaissut Ottoa nilkkoihin.

– Kato, noita-akka, Otolta pääsi, vaikka hän tiesi että siinä tilanteessa olisi ollut viisainta pysyä hiljaa. – Mihin hame jäi?

Kerkko huokasi synkkänä kavereilleen.

– Eikö se ikinä opi?

Samassa Kerkko heitti harjan pois ja potkaisi Ottoa kylkeen. Ei tuntunut hyvältä, mutta onneksi Kerkko liukastui samalla ja lensi selälleen. Se helpotti hieman oloa, varsinkin kun Kerkko taisi satuttaa kunnolla häntäluunsa. Ainakin hän nousi takapuoltaan pidellen ja ankarasti kiroillen.

– Hei! Jasu huusi. – Ope tulee!

Tuura ja Jasu haihtuivat. Kerkkokin oli jo lähdössä, mutta huomasi maassa sileän mustan viisikulmaisen kiven, jossa näkyi jonkinlaista kaiverrusta.

Pentafora! Otto säikähti, kun Kerkko nappasi kiven käteensä.

Kerkko näytti kiveä Otolle virnistellen.

– Putosko tää sulta?

– Älä! Otto huusi, vaikka tiesi sen turhaksi. – Se… se on ihan arvoton. Et sä tee sillä mitään.

– No sittenhän sä et kaipaa tätä, Kerkko sanoi, sulki pentaforan nyrkkiinsä ja lähti juoksemaan kohti koulun porttia. – Moi!

Otto yritti nousta pystyyn ja lähteä perään, mutta erehtyi nojaamaan vasempaan käteensä. Ranne petti ja hän horjahti kivusta ähkäisten takaisin lumeen.

2

– Taisit kaatua portaissa.

Hiili laskeutui portaita ja napitti samalla pitkää tummanharmaata talvipalttootaan. Otto hätkähti, kun hän huomasi tajuavansa Hiilen puhetta. Se oli ensimmäinen kerta koko kouluvuonna.

– Ei kun… Otto yritti selittää.

Hänet keskeytettiin.

– Minäkin kaaduin nuorena usein koulun portaissa, Hiili sanoi hiljaa, mutta vielä ymmärrettävästi. Hän katsoi koulun kulman taakse katoavaa Kerkkoa ja nyökkäsi Otolle. – Ja aina lähettyvillä sattui olemaan tuollaisia isompia ja vahvempia poikia. Tai joukko vähän pienempiä.

Opettaja kumartui auttamaan Oton pystyyn. Otto kohensi pipoaan ja pyyhki silmiään ja vaatteitaan oikealla kädellä. Vasemmalla ei kärsinyt.

– Sinulla taitaa olla ranne sijoiltaan, Hiili huolestui. Hän tarttui Oton vasempaan käteen ja käänsi sitä varovasti. – Sattuuko?

– Auh! Otto älähti.

Hiili säikähti ja pudotti käden kuin olisi huomannut siinä toukkia.

– Sattuu heti kun sitä kääntää, Otto sanoi. – Muuten ei.

– Ei se sitten taida olla ihan sijoiltaan, Hiili sanoi. – Mutta on siinä varmasti jonkinlainen nyrjähdys. Kannattaa käydä terveyssisarella. Minusta tuntuu, että hän on vielä paikalla.

Otto lupasi mennä.

– Ei kai sinulta… kadonnut mitään?