Sanna ja Sam – forever?

By Anu Jaantila

Suosittu kirjasarja jatkaa amerikkalaisen pojan ja suomalaisen tytön tarinaa.Eletään 1980-luvun alkua. Musiikkikasvatusta opiskeleva Sanna ja psykologiksi aikova Sam tutustuivat Sannan vaihto-oppilasvuoden aikana Michiganissa. Nuorten ystävyys on hiljalleen syventynyt rakkaudeksi ja haaveiluksi yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta miten valtameri ylitetään, jos edessä ovat opiskeluhaasteet, kulttuurierot, perheongelmat ja lopulta luopuminen kotimaasta ja ystävistä? Löytävätkö Sanna ja Sam unelmilleen kestävät ratkaisut?Sanna ja Sam – forever? on päätösosa Anu Jaantilan vauhdikkaalle sarjalle.Yksi vuosi ulkomailla voi vastata montaa kotimaassa. Tämän saa tuntea Sanna-niminen lukiolaistyttö, kun hän lähtee Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi. Varsinkin, kun tunteilla voi olla valtaa muuttaa koko loppuelämä...

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 19, 2022
• ISBN: 9788728435977

Book preview

Sanna ja Sam – forever?

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1997, 2022 Anu Jaantila and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728435977

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Juhalle

Flo Schreierille ja monelle muulle ystävälle lämpimimmät kiitokset avusta.

A man shall leave his mother

and a woman leave her home,

they shall travel on to where

the two shall be as one.

As it was another beginning

is now until the end,

woman draws her life from man

and gives it back again.

And there is love…

Do you believe in something that

you’ve never seen before… for there is love…

(Wedding Song)

Sam oli jo selvästi väsynyt aiheeseen, koska se oli pistänyt levyn soimaan ja yritti tehdä minun tukkaani lettejä. Haastattelu olisi seuraavana päivänä, ja sen takia myöhästyisimme tällä kevätlomalla kolme päivää yliopistoistamme Coloradosta. Luultavasti Samin elämän tärkein haastattelu, jota varten se oli lukenut aamut ja yöt ja miettinyt tavoitteitaan ja elämänarvojaan ja kysymyksiä ja selityksiä Michiganin yliopiston professoreita varten. Minä selailin sen psykologian jatko-opiskelijoiksi pyrkiville tarkoitettua opaskirjaa ja se räpelsi lettejä.

— «Selvitä itsellesi omat akateemiset ja ammatilliset vahvat puolesi niin että pystyt erittelemään mitkä kurssit, tutkimukset ja kliininen kokemuksesi houkuttelivat sinut pyrkimään jatko-opiskelijaksi. Mitä osa-alueita sinun pitäisi kehittää tullaksesi tehokkaaksi kliiniseksi tai ohjaavaksi psykologiksi?« Sitten tässä neuvotaan ettei saa kerskua eikä olla täysi ääliö ja haukkua itseään.

Sam murahteli selkäni takana ja alkoi luultavasti olla lopussa, ehkä jopa ylikunnossa. Tai ehkä se aina täällä kotisohvassaan jotenkin taantui.

— Sitten käytännön ohjeita: «Jos haastattelija ojentaa kätensä, ojenna sinäkin, mutta älä ensimmäisenä. Yleensä sinun tulee odottaa että sinua pyydetään istumaan. Anna haastattelijan tehdä ensimmäinen kysymys. Jos olette jo päässeet puheisiin, älä pitkitä tyhjänpuhumista säästä, tulostasi yliopistolle tms. Älä jauha purukumia äläkä polta, ellei sitä ehdoteta.«

Onneksi haastattelija saattoi olla joku Samin entisistä professoreista, ja Michiganissa sillä oli mennyt ensimmäiset kolme vuotta ihan hyvin. Tämän viimeisen vuoden syrjähypyn Coloradoon se oli tehnyt minun stipendivuoteni takia, ja se oli kuulemma iloinen asia, vaikka minulle oli vähitellen paljastunut minkälaisissa veloissa Sam oli Papa Juanille koulun vaihtamisen takia.

— Onko sulla jotakin nauhaa? Sam kysyi. — Nää täytyy laittaa kiinni.

— Keittiössä on kuminauhoja, haenko mä?

— Mun pitää pitää näistä kiinni, Sam selitti ja tuli perässäni käsi tukassani.

— «Yleisimmin kysytään seuraavia asioita: ’Miksi olet kiinnostunut juuri tästä opintosuunnasta?’ ja ’Kerro jotakin itsestäsi’. Kumpaankaan kysymykseen ei saisi vastata pitkästi, ja muista säilyttää asiallinen tyyli. Lisäkysymyksiä: ’Mistä kursseista pidit eniten?’ ’Mitä olet oppinut käytännön työkokemuksistasi?’ja ’Minkälaisia kirjoja olet lukenut?’«

Sam nyökkäili, ja vedin sen lettien perässä takaisin sohvalle.

— «Katso haastattelijaa suoraan silmiin ja säilytä katsekontakti koko keskustelun ajan. Jos haastattelija tuntuu liian välinpitämättömältä eikä ole kiinnostunut, älä näytä pettymystäsi.« Kuunteletko sä?

— Koko ajan. Jatka vaan.

— «Pukeutumisesi tulisi olla siistiä mutta ei yliammuttua. Vältä sarkastisia kommentteja.« Se ei muuten onnistu.

Sam oli sarkasmin mestari. Se oli lukenut koko nuoruutensa MAD-lehden «Teräviä vastauksia typeriin kysymyksiin« -palstaa.

— «Näytä kiinnostuneelta. Asentosi ja ryhtisikin kertovat jo paljon. Älä seuraa seinillä käveleviä kärpäsiä.« Siinä kaikki.

— Kiitos kulta.

— Jännittääkö sua?

— No nyt mä olen ainakin valmistautunut. Meidän täytyy ottaa harjoituskierros, se sanoi ja hyppäsi sohvalta ja häipyi yläkertaan. — Ole sä haastattelija, se huusi portaista. Piti siis äkkiä sisustaa professorille huone. Asetin olohuoneen kaksi nojatuolia vastatusten ja istuin odottamaan. Mitä jos Sam ei pääsisi, välähti aivoissa. Se oli kylläkin lukenut niin mielettömästi koko vuoden ettei ollut ehtinyt edes yhteenkään kuorokonserttiimme tai minun pianoesiintymisiini. Niissä nyt ei paljon menettänyt, mutta ne kuorojutut olivat olleet hyviä. Taas Sanna vähättelit itseäsi. Pakko Samin oli päästä, mutta sitten tuli vastaan rahoitusongelma. Huomisella haastattelulla olisi ratkaiseva merkitys stipendin kannalta. Ei ihme että se halusi harjoitella. Portaiden alapäästä kuului koputus.

— Sisään.

Sam harppoi luokseni käsi ojossa enkä ehtinyt edes haukkoa henkeäni.

— Hyvää päivää, tohtori Oak (näköjään lyhennetty käännös Tammisesta). Täällä sitä nyt ollaan. Tähänkö saa istua? On muuten hieno ilma, hyvä että kirkastui, eilen oli vähän sumua…

Vatkattuaan kättäni aikansa Sam lysähti tuoliinsa heittäen toisen jalkansa nojan yli. Se jauhoi purkkaa ja katseli hermostuneesti ympärilleen jatkaen samalla säähöpinöitään. Päällä oli pikkutakki, siis todella pieneksi jäänyt ruskea vakosamettitakki, alla Grape-kadun räikeintä mallia oleva oranssiraitainen kravatti, eikä sitten muuta. Ei paitaa. Housut taisivat olla Papa Juanin hääpuvusta, reidet olivat kiiltäviksi kuluneet ja lahkeet paljastivat lehtivihreän sukkaparin. Mistä se oli löytänyt tuollaiset sukat? Tuijotin niitä vähän liian kiinnostuneena, varsinkin kun katseeni laskeutui kumisiin rantasandaaleihin.

— Pari viikkoa sitten oli vielä pakkasen puolella, Sam selosti. — Että saa nähdä tuleeko sitä suurta myrskyä vielä. Niin, Coloradossahan meillä on tietysti täysin toisenlainen tilanne. Vuorilta nähkääs tulee kylmiä ilma… jaa niin, anteeksi mutta poltatteko?

— En.

— Sepä harmillista. Nyt olisi ollut tupakan paikka.

Sam kaiveli taskujaan. — Tänne oli muuten tosi vaikea löytää, tänne yliopiston alueelle. Minäkin menin ensin ihan väärään paikkaan.

— Herra Denas… Samuel, saat siis tänä keväänä Bachelor of Science -tutkinnon valmiiksi. Ja haluat jatkaa eteenpäin Master of Science -arvosanaan. Kerrohan, miksi olet kiinnostunut juuri tästä alasta, psykologiasta?

— Se oli sillä tavalla, Sam aloitti ja tuijotti kattoon. — Että mulla oli kaamean rikkinäinen koti. Ei sillä tavalla että olis ollu lautoja seinistä pois, älkää nyt käsittäkö väärin. Mutta isä joi jonkin verran ja äiti lähti ja oli huumeita ja perheessä surua ja mä olin hirveän arka ja turvaton ja oli huono itsetunto. Sitten mä menin kesäleirille vapaaehtoistyöhön. Siitä tuli mun elämän paras kokemus, ja mä tajusin että mun tehtävä oli tehdä niistä pikkurääpäleistä onnellisia aikuisia. Ja mä löysin psykologian. Lapsilta hävis kaikki ongelmat mun ansiosta, ja mä tajusin miten lahjakas mä oon. Kyllä mua vielä joskus masentaa ja itkettää tämän maailman pahuus, mutta eiköhän se psykologialla korjaannu.

— Kiitos. Niin, siinähän sinä jo kerroit itsestäsikin.

Lunttasin välillä opaskirjasesta, ja Sam yritti heittää väliin uusia meteorologisia havaintojaan. Keskeytin tylysti.

— Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?

— Kvanttiteoriaa. Selostanko lähemmin?

— Ei nyt millään muotoa.

— Ja sitten näitä itsehoitokirjoja, esimerkiksi ’Astrologiaa joka lähtöön’. Ne luonnekuvaukset ovat ihmeen osuvia. Aion käyttää sitä kirjaa tulevassa työssäni.

— Jaa.

— Teillä on muuten tukka tosi kauniisti.

— Kiitos. Ottaen huomioon että kampaajani oppi letittämään vasta toissapäivänä.

— Ihanko totta? Sam sanoi maireasti hymyillen ja edelleen vältellen suoraa katsekontaktia. Nyt se makasi tuolilla poikittain ja oli hiljalleen valumassa reunan yli.

— Mistä kursseista olet eniten pitänyt siellä… niin, sinähän tulet Coloradon yliopistosta?

— Joo, meillä saa opintoviikkoja vuoristokiipeilystäkin. Sitä mulla on kerran viikossa. Yhden opintoviikon kurssilla me ehditään aina kiivetä siihen samaan kohtaan, semmoiselle kielekkeelle jossa kasvaa colombine-kukkia. Neljän opintoviikon kurssilla päästään huipulle asti. Tämä kurssi jotenkin symbolisoi mulle psykologian opiskelua.

— Ai te ette koskaan pääse niistä kukista eteenpäin, minä sanoin ja purin huultani. — Täällä papereissa sanotaan että olet kaksikielinen.

— Sí, Sam nyökkäsi.

— Puhut siis englannin lisäksi espanjaa.

— Sí.

— Sinulla on siis espanja yhtä vahva kuin englanti? Peräti äidinkieli?

Sam nousi istuvampaan asentoon ja huitaisi kädellään. — Sí. Hola! Uno, dos, tres. Adiós!

— Äitisi osaa siis ainakin kuusi sanaa, mutisin itsekseni.

— Olen itse asiassa kolmikielinen. Ich habe Sauerkraut in meiner Lederhose. Isoäitini on nähkääs juutalainen.

— Ja hän on kylläkin puolalaista sukujuurta, mutisi professori Oak jälleen rintamukseensa. Olin unohtanut että Sam oli lukenut yhdeksännellä luokalla vuoden saksaa. — Minkälaista käytännön työtä olet tehnyt ja minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut?

Sam tuijotti tiiviisti kattoon eikä vastannut. Rykäisin hiukan. Sam nousi tuolista ja lähti hiippailemaan seinää kohti. — Katossa on Drosophila melanogaster. Latinaa, se lisäsi ja vilkaisi minuun.

— Kerropas nyt siitä työkokemuksestasi samalla kun järjestät sitä ötökkää pois päiviltä.

Sam tuli takaisin tuoliin ja jauhoi purkkaa entistä sitkeämmin. — Vihannestiski. Lähetti. Levymyyjä. Grillinhoitaja.

Aloin haukotella ja katsella ikkunasta ulos.

— Ruohonleikkaaja. Kukkamyyjä. Lampaidenkeritsijä. Keritsimenterottaja. Pallopoika.

Avasin käsilaukkuni ja otin esiin huulipunan ja peilin. Samin alahuuli alkoi väpättää.

— Ahtaaja. Sitoja. Nitoja… yhyy.

Se hieroi nyrkillä silmäänsä ja nieleskeli. — Baarimikko. Lehdenjakaja. Hiihdon… BYÄÄH…opettaja. ÄÄÄÄÄÄÄ.

Se parkui äänekkäästi ja takoi tuolin selkänojaa. — Teitä ei kiinnosta ollenkaan BUUHUU.

— No äläpäs nyt, kyllä se tästä, on niitä muitakin hyviä kouluja. Jos minä nyt saattaisin sinut ulos ettet tällä kerralla eksy, kiitos käynnistä ja me sitten ilmoittelemme, lähetämme kirjeen jos onni ei potkaise. Jos sinua kiinnostaa, niin voisin puhua sinusta lankomiehelleni jolla on pizzataksiyritys, onhan sinulla ajokortti?

— UHUU, se ulvoi laahustaessaan ovesta ulos ja painoi mennessään purkkansa ovenpieleen. — Adiós.

Teepöydässä jaoimme toisillemme Oscarit ja arvailimme missä Papa Juan mahtoi olla. Uuden mahdollisesti jopa laillisen avioliittonsa aikana se oli viettänyt minimaalisen ajan täällä kotona Grape-kadulla tai yleensä Michiganin osavaltiossa. Ana Aguirrella oli talo Indianan puolella, jossa se hoiteli pientä kahvilaansa. Papa Juan ajoi sieltä joka päivä seitsemänkymmentä mailia työhönsä vakuutusyhtiöön. Murheemme oli Adam-kissa, jonka Papa Juan oli luvannut viedä Indianaan, ja jos ei ketään ilmestyisi huomisiltaan mennessä, kissa olisi pakko viedä takaisin Coloradoon asumaan laittomana märkäselkänä Samin asuntolahuoneeseen.

— Mun pikku mojado, Sam jutteli kissa sylissään. — Pitää varoa ettei La Migra tule ja vie sua pois.

— Haluatko sä nukkua tänä yönä eri sängyissä? minä kysyin. — Jos sä saat paremmin unta?

— Sitten mä en saa ollenkaan unta, Sam vakuutti ja meni pesemään hampaitaan. Vaihto-oppilaskeväänä olimme pysyneet poikien huoneessa tiukasti omissa sängyissämme vaikka ne olivatkin päädyistä kiinni toisissaan, Sam omassaan ja minä Michaelin sängyssä. Joskus olin nähnyt untakin Michaelista, sellaista että se vain katseli minua ja hymyili, enkä ollut uskaltanut kertoa asiasta Samille. Se olisi ollut melkein kummitustarina. Sam kertoi paljon myöhemmin miten Michael oli usein öisin vain istunut sängyssä ja tärissyt, ja Sam oli luullut että sillä oli kylmä, mutta sitten kun Sam oli mennyt sen luo, se oli vain hokenut «kaikki hyvin, kaikki on okei«, ja sen otsalla ja poskilla oli ollut hikipisaroita. Sam oli ymmärtänyt vain sen että veljellä oli tosi paha olla. Sam oli kysynyt halusiko Michael vaikka tupakan, ja se oli vastannut lempeästi paheksuen että ei kotona saanut polttaa. Sam oli laittanut sille peittoa päälle ja tullut sitten omaan sänkyynsä. Eikä kukaan tiennyt mitä ja miten kaukana kotoa Michael poltti tai mitä se itseensä pisti, ennen kuin Papa Juanille soitettiin ja Michael lähetettiin joksikin aikaa pois.

— Ąjattele miten älytöntä lähettää joku vierotukseen Kaliforniaan. Siellähän niillä kasvaa kaikenlaista kukkapurkeissa ikkunalaudoilla, Sam oli mutissut joskus myöhemmin.

Olimme koko viikon nukkuneet Samin sängyssä, ja nukahdin toivoen hartaasti että Sam saisi unta. Ja stipendin.

Aamulla puhalsi jo aivan toisesta suunnasta.

— Paljo kello? Myöhästyinkö mä? Sam houraili herätessään. Se oli vihdoin nukahtanut puoli kolmelta, ja loppuaika oli mennyt painajaisten parissa. Kello oli kuusi, ja ajamaan oli lähdettävä viimeistään puoli seitsemältä että Sam ehtisi puoli yhdeksäksi haastatteluun. Sam meni suihkuun.

— Missähän Papa Juanin piippu on? Sam sanoi tutkiessaan vaatekaappiaan. Työnsin sormet sen mustaan tukkaan ja hieroin vähäsen. — Sä tarvitset korkeintaan lakupiipun. Älä nyt hermoile.

— Musta vai valkoinen?

Sam työnsi eteeni kaksi paitaa.

— Kumpikin yhtä hyviä.

— Sano nyt.

— Musta. Anna mä silitän sen.

Olin ehdottanut haastatteluun pikkutakkia, ja Samilla oli melkein uusi hiilenharmaa takki, musta paita, mustat farkut ja mustat kengät. Ulkoasuun ei mikään kaatuisi. Työnsin sen eteen murolautasen. Se sai tungettua suuhunsa kaksi lusikallista.

— Okei, otetaan sitten omenoita autoon. Ja taloussuklaata. Mä olen säästäny äidin lähettämistä. Eikö ole ilon päivä?

Ajoimme Coldwaterista Ann Arboriin mustalla jeepillä, parkkeerasimme East Huron -kadulle ja etsimme Rackham-rakennuksesta huoneen 205. Sam koputti oveen ja työnsi minulle kansionsa jossa oli sekalaisia papereita. Samin piti vielä tavata entinen opinto-ohjaajansa tohtori Morrison haastattelun jälkeen, joten tulisin parin tunnin päästä huoneen 316 eteen. Sillä välin ehtisin pohjoiselle campukselle musiikkikoululle harjoittelemaan. Siellä oli harjoitusluokkia kymmenittäin, toisin kuin meillä Sibelius-Akatemiassa.

Ostin matkalla bussipysäkille kaupasta New Woman -lehden siltä varalta että harjoittelu menisi puihin. Ajattelisin kuitenkin vain kiperiä psykologisia kysymyksiä ja haastattelijan julmaa naamaa. Sääli että näin jännittävänä päivänä oli näin upea aurinkoinen ilma kun siitä ei pystynyt yhtään nauttimaan.

Täälläkin oli kevätloma menossa, ja ihmisiä pyöri käytävillä normaalia vähemmän. Varsinaisesti muusikolla ei ollut koskaan lomaa, toiset pianistit raahasivat kesämökillekin pahvikoskettimiston jota naputella. Kiipesin harjoitusluokkakerrokseen ja menin katsomaan oliko entinen lempipianoni vapaana. Ei ollut. Joku muukin piti jykevä-äänisistä isoista Yamahoista. Hiippailin kopista koppiin ja kokeilin eri instrumenttien sointia, ja vihdoin ladoin nuottini ruskean Schimmelin telineelle. Tajusin yhtäkkiä, että juuri tässä harjoitusluokassa olimme Chasin kanssa kerran kelanneet sekä Beethovenin Kevätsonaattia että elämäämme eli itkeneet (lähinnä minä) ja nauraneet (kumpikin). Tuli ikävä Chasia ja sen viulua. Ja nyt sillä oli Mandy. Yhdessä ne olivat muutama viikko sitten lähteneet Israeliin kamarimusisoimaan ja etsimään omaa paikkaansa maailmassa.

Aloitin Bachilla ja yritin saada kuviot tasaisiksi, ne piti jauhaa ulos kuin myllyssä. Painon piti siirtyä sormelta toiselle luontevasti kuin laskettelussa. Tietysti Coloradon pianoprofessorit olettivat että oppilaat siirtelivät painoaan Kalliovuorten rinteillä päivät pitkät, mutta minulta puuttuivat hiihtokeskuskokemukset tyystin. Kuvittelin koskettimien väliin pieniä pujottelulipputankoja ja annoin mennä. Täältä tullaan, Johann Sebastian, suih suih vaan. Päässä jyräsivät myllynkivet ja koskettimilla pöllysi lumi. Luovutin preludin jälkeen ja päätin vaihtaa fuugan naistenlehteen. Aurinko häikäisi suoraan silmiin. Hyppäsin pääkirjoituksen yli ja annoin mainosten malleille pisteitä. Ensimmäinen varsinainen artikkeli käsitteli miehiä jotka eivät olleet valmiita avioliittoon. Siis jotka eivät ilmeisesti edes halunneet naimisiin. Väärin. Siinä puhuttiin miehistä jotka elivät vakituisessa parisuhteessa mutta eivät uskaltaneet ottaa ratkaisevaa askelta. MITÄ MIES ODOTTAA? oli siis tietyllä tavalla myös artikkeli Samista. Sydän alkoi pumpata kiihtyneemmin. Jutussa lueteltiin yksitoista seikkaa joista saattoi päätellä että mies oli melkein valmis.

Laskin lehden syliini. Meillä oli vielä pitkä matka minkäänlaisiin päätöksiin. Oikeastaan Sam oli jo ehdottanut aika lopullisiakin asioita, loppuelämän jakamista ja lasten hankkimista, itse asiassa uskomattoman vakavia asioita, mutta sen jälkeen kaikki oli kuin ilmassa. Ei kummempia sitoutumisen merkkejä. Enkä minä halunnut ahdistella sitä. Semmoisia naiset olivat, aina herkkävaistoisia ja huomaavia, ottamassa huomioon hyvät ja huonot tuulet kuin ilmapuntarit.

Otatko minut loppuiäksi, Sam oli kysynyt vasta muutama päivä sitten. Seuraavana aamuna sitä ei enää sanottu ääneen. Minun piti tietää se asia ja tuntea, ja hyvä olo siitä tulikin. Ehkä kysymys uusittaisiin aina vuosittain ja elämä jatkuisi. Yksitoista toivoa antavaa kohtaa — aloin lukea.

1. Hän nauttii pelkästä olemisesta kanssasi.

Kyllä. Siinä Sam oli mestari. Se tuskin tarvitsi edes minua nauttiakseen pelkästä olemisesta. Ihaninta oli löhötä Papa Juanin talossa sohvalla päällekkäin ja katsoa televisiota. Tai vain löhötä päällekkäin.

2. Hänellä on hyvä