Tiistaisin Morrien luona

By Mitch Albom

Mitch Albom on urheilutoimittaja, joka on tottunut kiireeseen ja hektisiin aikatauluihin. Kun Mitch yllättäen näkee televisiossa entisen sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin, Mitch hämmästyy. Morrie sairastaa ALS-lihasrappeumatautia, ja hänen aikansa on käymässä vähiin. Tautia ei voida parantaa. Mitch päättää lähteä tapaamaan Morrieta, joka oli kouluaikana hänelle merkityksellinen opettaja. Mitch ja Morrie alkavat tavata joka tiistai – aina Morrien kuolemaan saakka. Vanhat ystävykset keskustelevat elämästä, kuolemasta, arvoista ja hyvästä elämästä. Morrien filosofiset ajatukset saavat Mitchin oivaltamaan elämästä jotain hyvin tärkeää.Mick Jackson on ohjannut menestysromaanista samannimisen elokuvan, jota tähdittää Hank Azaria.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 4, 2022
• ISBN: 9788726709933

Book preview

Tiistaisin Morrien luona

Translated by Raija Viitanen

Original title: Tuesdays with Morrie

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1997, 2022 Mitch Albom and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726709933

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

OMISTAN TÄMÄN KIRJAN VELJELLENI PETERILLE, URHEIMMALLE IHMISELLE JONKA TUNNEN.

Kiitokset

Olen kiitollinen siitä suuresta avusta, jota olen saanut tätä kirjaa kirjoittaessani. Kiitän Charlotte, Rob ja Jonathan Schwartzia, Maurie Steinia, Charlie Derberiä, Gordie Fellmania, David Schwartzia, rabbi AI Axelradia ja Morrien lukuisia ystäviä ja työtovereita heidän muistoistaan, kärsivällisyydestään ja opastuksestaan. Erityinen kiitos kuuluu myös kustannustoimittaja Bill Thomasille, joka hoiti tämän kirjahankkeen juuri oikealla otteella. Ja kuten aina, olen kiitoksen velkaa David Blackille, joka uskoo minuun usein enemmän kuin minä itse.

Mutta ennen kaikkea kiitos Morrielle siitä, että hän halusi tehdä tämän viimeisen tutkielman kanssani. Onko sinulla koskaan ollut tällaista opettajaa?

Tiistaisin Morrien luona

Opinto-ohjelma

Vanha professorini piti elämänsä viimeisen kurssin kerran viikossa kotonaan, työhuoneensa ikkunan ääressä, missä hän saattoi seurata kuinka pieni kiinanruusu varisti vaaleanpunaisia kukkiaan. Kurssi kokoontui tiistaisin. Opetus alkoi aamiaisen jälkeen. Aiheena oli elämän tarkoitus. Opetus pohjautui kokemukseen.

Arvosanoja ei annettu, mutta joka viikko pidettiin suullinen tentti. Siinä piti vastata kysymyksiin ja esittää omia kysymyksiä. Toisinaan täytyi myös suorittaa konkreettisia tehtäviä, kuten kohentaa professorin pään asentoa tyynyllä tai asettaa silmälasit hänen nenälleen. Jäähyväissuukosta sai lisäpisteitä.

Kirjoja ei tarvinnut lukea, mutta kurssilla käsiteltiin monia aiheita, kuten rakkautta, työtä, yhteenkuuluvuutta, perhettä, vanhenemista, anteeksiantoa – ja lopulta kuolemaa. Viimeinen luento oli lyhyt, vain muutaman sanan mittainen.

Päättäjäisten sijasta pidettiin hautajaiset.

Kurssiin ei kuulunut lopputenttiä, mutta oppimastaan piti kirjoittaa pitkä tutkielma. Se tutkielma on tässä.

Vanhan professorini viimeiselle kurssille osallistui vain yksi opiskelija.

Se opiskelija olin minä.

On loppukevät vuonna 1979, kuuma ja hiostava lauantai-iltapäivä. Meitä istuu satoja vieri vieressä puisilla kokoontaitettavilla tuoleilla, joita on riveissä kampusalueen nurmikentällä. Meillä on siniset nailonviitat. Kuuntelemme kärsimättöminä pitkiä puheita. Kun seremonia on ohi, heitämme lakkimme ilmaan ja olemme virallisesti valmistuneet collegesta, Brandeis Universityn neljänneltä vuosikurssilta Walthamin kaupungissa Massachusettsissa. Monille meistä tapahtuma merkitsee esiripun laskeutumista lapsuuden yli.

Jälkeenpäin etsin käsiini Morrie Schwartzin, suosikkiprofessorini, ja esittelen hänet vanhemmilleni. Hän on pieni mies joka köpöttelee varovasti aivan kuin pelkäisi, että kova tuulenpuuska voi koska tahansa pyyhkäistä hänet ylös pilviin. Promootioviitassaan hän on kuin jonkinlainen joulutontun ja Raamatun profeetan välimuoto. Hänellä on säihkyvät sinivihreät silmät, harvenneet hopeiset hiukset jotka tuon tuostakin valahtavat otsalle, suuret korvat, kyömy nenä ja tupsumaiset, harmaantuneet kulmakarvat. Vaikka hänen hampaansa ovat vinot ja alahampaat ovat taipuneet taakse aivan kuin joku olisi iskenyt ne sisään, hänen hymyillessään tuntuu kuin olisi juuri kertonut hänelle maailman parhaan vitsin.

Hän kertoo vanhemmilleni, että olen suorittanut kaikki hänen kurssinsa. Hän sanoo heille: Teillä on mainio poika. Katselen hämilläni kengänkärkiäni. Ennen lähtöä ojennan professorilleni lahjan, kullanruskean salkun, jonka etupuolella on hänen nimikirjaimensa. Ostin sen edellisenä päivänä ostoskeskuksesta. En halunnut unohtaa häntä. Ehkä en halunnut hänenkään unohtavan minua.

Mitch, sinä olet yksi parhaista, hän sanoo ja ihailee salkkua. Sitten hän halaa minua. Tunnen hänen laihat käsivartensa ympärilläni. Olen häntä pitempi, ja kun hän syleilee minua, tunnen oloni vaivautuneeksi, vanhemmaksi, aivan kuin minä olisin isä ja hän olisi lapsi.

Hän kysyy aionko pitää yhteyttä, ja vastaan empimättä: Ilman muuta.

Kun hän irrottaa otteensa, näen hänen itkevän.

Lukusuunnitelma

Morrie sai kuolemantuomionsa kesällä 1994. Oikeastaan hän oli aavistanut jo paljon aikaisemmin, että jotain pahaa oli tulossa. Hän oli tajunnut sen sinä päivänä, jona lakkasi tanssimasta.

Vanha professorini oli aina ollut kova tanssimaan. Musiikilla ei ollut väliä. Rock and roll, big band -musiikki, blues. Hän rakasti niitä kaikkia. Hän vain sulki silmänsä ja lähti autuas hymy huulilla liikkumaan oman rytmitajunsa mukaan. Se ei aina suorastaan hivellyt silmiä. Mutta ei hän toisaalta partneria kaivannutkaan. Hän tanssi yksin.

Hänellä oli tapana käydä keskiviikkoisin Harvard Squarella sijaitsevan kirkon järjestämässä tanssi-illassa. Valot välkkyivät ja kaiuttimet jumputtivat ja Morrie lampsi sisään opiskelijavoittoisen väkijoukon mukana valkoisessa t-paidassa ja mustissa verryttelyhousuissa ja pyyhe kaulassa, ja mitä musiikkia sitten soitettiinkin, sen tahdissa hän tanssi. Hän tanssi lindyä Jimi Hendrixin tahtiin. Hän kieppui ja pyörähteli ja viuhtoi käsillään kuin amfetamiinin vauhdittama kapellimestari, kunnes hiki virtasi pitkin selkää. Kukaan ei tiennyt häntä merkittäväksi sosiologian tohtoriksi, jolla oli vuosikausien kokemus yliopiston opettajana ja nimissään useita arvostettuja kirjoja. Häntä pidettiin vain jonain vanhana höppänänä.

Kerran hän toi mukanaan tangomusiikkia sisältävän nauhan ja pyysi että se pantaisiin soimaan kaiuttimista. Sitten hän valtasi tanssilattian ja syöksähteli edestakaisin kuin kiihkeä latinorakastaja ikään. Kun hän lopetti, kaikki taputtivat. Hän olisi voinut paistatella siinä hetkessä ikuisesti.

Mutta sitten tanssi loppui.

Kuusissakymmenissä hänelle kehittyi astma. Hengitys muuttui työlääksi. Kun hän kerran oli kävelemässä Charlesjoen rannalla, kylmä tuulenpuuska salpasi hänen hengityksensä. Hänet kiidätettiin sairaalaan ja häneen ruiskutettiin adrenaliinia.

Muutaman vuoden kuluttua kävelykin vaikeutui. Erään ystävän syntymäpäiväjuhlissa hän kompuroi selittämättömästi. Yhtenä iltana hän putosi alas teatterin rappusia niin että sivustakatsojat säikähtivät.

Avatkaa kaulusta! joku huusi.

Hän oli tässä vaiheessa jo yli seitsemänkymmenen, joten ihmiset vain supattivat vanhuus ei tule yksin ja auttoivat hänet jaloilleen. Mutta Morrie, joka oli aina paremmin selvillä sisuskaluistaan kuin ihmiset yleensä, tiesi että jokin muukin oli vialla. Tämä ei ollut pelkkää vanhuuden vaivaa. Häntä väsytti kaiken aikaa. Hänen oli vaikea saada nukuttua. Hän näki unia kuolemasta.

Hän alkoi käydä lääkärien puheilla, yhden jos toisenkin. He ottivat verikokeita. He ottivat virtsakokeita. He työnsivät tähystimen peräaukosta ja kurkistivat suolistoon. Kun mitään ei löytynyt, eräs lääkäri määräsi lopulta biopsiatutkimuksen, jossa Morrien pohjelihaksesta leikattiin pieni näytepala. Laboratoriotutkimuksen tulokset viittasivat hermostolliseen häiriöön, ja Morrie kutsuttiin taas uusiin kokeisiin. Yhdessä testissä hänen piti istua eräänlaisessa sähkötuolissa, jossa häneen johdettiin sähkövirta neurologisten reaktioiden tarkkailemiseksi.

Tätä pitääkin tutkia vielä lisää, lääkärit sanoivat silmäillessään tuloksia.

Minkä takia? Morrie kysyi. Mikä on vialla?

Sitä ei voi sanoa varmasti. Reaktioaikasi ovat pitkiä.

Reaktioajat olivat pitkiä? Mitä se tarkoitti?

Lopulta eräänä kuumana ja kosteana elokuun päivänä vuonna 1994 Morrie meni vaimonsa Charlotten kanssa neurologin vastaanotolle, ja lääkäri pyysi heitä istumaan ennen kuin kertoi uutisen: Morriella oli amyotrofinen lateraaliskleroosi eli ALS, Lou Gehrigin tauti, ankara, armoton herm

ostosairaus.

Siihen ei tunnettu parannuskeinoa.

Mistä minä sen olen saanut? Morrie kysyi.

Sitä ei tiedetty.

Onko se tappava tauti?

On.

Minä siis kuolen?

Niin, lääkäri sanoi. Olen hyvin pahoillani.

Hän istui Morrien ja Charlotten kanssa melkein kaksi tuntia ja vastaili kärsivällisenä heidän kysymyksiinsä. Kun he olivat lähdössä, lääkäri antoi heille esitteitä ALS-taudista, pieniä vihkosia, aivan kuin he olisivat olleet avaamassa pankkitiliä. Ulkona paistoi aurinko ja ihmiset toimittivat asioitaan. Joku nainen kiiruhti panemaan rahaa pysäköintimittariin. Toinen kantoi ruokakasseja. Charlotten aivoissa vilisti miljoona ajatusta: Paljonko meillä on aikaa jäljellä? Kuinka me tulemme toimeen? Miten pystymme maksamaan laskut?

Sillä välin vanha professorini katseli typertyneenä, miten normaalina päivä jatkui hänen ympärillään. Eikö maailman pitäisi pysähtyä? Eivätkö nuo tiedä, mitä minulle on tapahtunut?

Mutta maailma ei pysähtynyt, se ei ollut millänsäkään, ja kun Morrie tarttui voimattomana auton ovenkahvaan, hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut tyhjyyteen.

Mikä nyt neuvoksi? hän ajatteli.

Samalla kun vanha professorini etsi vastauksia, sairaus voimisti otettaan hänestä päivä päivältä ja viikko viikolta. Yhtenä aamuna hän peruutti auton ulos tallista muttei jaksanutkaan enää kunnolla painaa jarrua. Siihen päättyi autolla ajo.

Hän kompasteli ja joutui ostamaan kävelykepin. Siihen päättyi kävely ilman tukea.

Hän kävi edelleen säännöllisesti uimassa NMKY:n hallissa, mutta ei kyennyt enää riisuutumaan omin voimin. Niinpä hän palkkasi ensimmäisen kotiavustajansa – teologiaa opiskelevan Tonyn – joka auttoi häntä vaihtamaan uimahousut, laskeutumaan altaaseen ja nousemaan sieltä. Pukuhuoneessa muut uimarit yrittivät peitellä tuijotustaan, mutta tuijottivat silti. Siihen päättyi yksityisyys.

Syksyllä 1994 Morrie saapui Brandeisin mäkiselle yliopistoalueelle opettamaan viimeistä kurssiaan. Hän olisi tietenkin voinut jättää sen väliin. Yliopisto olisi kyllä ymmärtänyt. Miksi kärsiä niin monen ihmisen edessä? Jää kotiin. Pane asiasi järjestykseen. Mutta Morrielle ei tullut mieleenkään antaa periksi.

Sen sijaan hän onnahteli luokkahuoneeseen, joka oli ollut hänen kotinsa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Kepin takia vei aikansa, ennen kuin hän pääsi tuolin luo. Viimein hän istahti, otti silmälasit nenältään ja alkoi katsella nuoria kasvoja, jotka tuijottivat takaisin hiljaisuuden vallitessa.

"Hyvät ystävät, te kaikki olette varmaankin tulleet tänne suorittaaksenne sosiaalipsykologian kurssin. Olen pitänyt tätä kurssia kahdenkymmenen vuoden ajan, ja nyt