En oo varma riitänkö mut yritän

By Janina Finnholm

Julius on 16-vuotias, jonka elämä ei todellakaan ole mennyt niin kuin elokuvissa. Hän on jokaisen tuntema paha poika. Juliuksen elämä on suistumassa raiteiltaan, kunnes hän tutustuu kilttiin poikaan, Henryyn.

Miten ihmeessä joku Derbillä ajava Henry tosta noin vaan astui mun elämään ja muutti sen kertaheitolla? Yhtäkkiä mä muutuinkin ihan kokonaan - paremmaksi ihmiseksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 12, 2021
• ISBN: 9789528022046

Janina Finnholm

Olen Janina 20-vuotias kirjailijan alku. Unelmani on aina ollut kirjailija. Olen pienestä asti kirjoitellut erilaisia tarinoita, mutta vasta muutama vuosi sitten aloin kirjoittamaan julkisesti Wattpadiin. Kirjani saivat siellä todella hyvän vastaanoton, jonka seurauksena päätin alkaa tavoittelemaan tätä unelmaani kirjailijana.

Book preview

luovuttako.

Luku 1.

Työnnän turhautuneena lasisen oven auki ja astun sisälle tuohon laitokseen, jota kutsutaan myös nimellä koulu. Voiko joku kertoa, että miksi mä olen ikinä hakenut yhteishaussa lähihoitajaksi? Musta ei saa mitään hoitajaa tekemälläkään. Kai mä vaa kerrankin yritin saada mun porukat tyytyväisiksi. Äiti on sairaanhoitaja ja isä kirurgi, tarkemmin sanottuna sydänkirurgi. Ne haluavat, että mä seuraan niitten jalanjälkiä. Eihä mua vois paskaakaa kiinnostaa tämä ala, mutta oon ollut aina niin vaikee et kai mä yritän hyvittää mun tekoja.

      On jälleen kerran maanantai, päivä, jota vihaan. Siis, ihan oikeasti, kuka sekopää keksi maanantain? En tiedä, mutta hän oli ihan varmasti humalassa tai sitten muuten vaan täysin sekaisin. Ja voisin todellakin haluta samaa kamaa mitä hän käyttää.

      Vitutuksen saattelemana saavun oikean luokan eteen. Meillä on heti ensimmäiseksi lääkehoitoa (vai oliko se sittenkin matikkaa, jossa me lasketaan lääkelaskuja? Vittu en mä muista, okei!), josta mähän en tietenkään ymmärrä yhtään mitään. Ei, vaikka kuinka se opettaja yrittää saada kaiken tiedon mahtumaan mun kärpäsen paskan kokosiin aivoihin, niin en mä vaan opi.

      Moro Julius! Havahdun turhista ajatuksistani tutun iloisen pojan ääneen. Henry on mun luokalla ja se on ihan kiva. Henryllä on vaaleat hiukset ja sen poskilla on muutama pisama. Onhan se ihan söpö, ei sillä, että mä tykkäisin pojista tai mitään. Henry on ensimmäisestä päivästä asti yrittänyt kaveerata mun kanssa, mutta koska mä olen kusipää ja muutenkin aivan perseestä niin oon ollut etäinen ja ilkeä sille. Eihän se mulle mitään pahaa ole tehnyt, mutta emmä jaksa kavereita. Mä en harrasta kaverisuhteita. Mä en jaksa samaa kaveria ikinä kolmea viikkoa pidempään. Okei, nyt mä vähän liioittelen. Mä en vaan jaksa ketään koulukavereita enkä muutenkaan hanki ikinä uusia kavereita. Mutta onhan mulla mun parhaat kaverit. Se porukka, jossa mä aina liikun. Siihen kuuluu Micke, Tomas, Viljami ja Aleksi. Oon tuntenut ne jätkät jostain skidistä asti. Me ollaan sellanen porukka, jota kaikki pelkää ja välttelee. En mä kyllä yhtään ihmettele. Me oltiin kaikki samalla luokalla yläasteella. Oltiin koulun suosituin porukka. Kaikki halusi olla meidän kaveri, mutta eihän me ketä vaan meidän jengiin otettu. No, ei me siihen ketään uutta koskaan otettukaan. Kun päästiin yläasteelta, koko kesä me vietettiin ryypäten ja pokaten uusia naisia. Ja nyt, kaikki neljä on samalla luokalla raksa puolella. Ollaan siis samassa koulussa, mutta eri aloilla. Mä kyllä tiedän, että tuun vielä jossain vaiheessa vaihtamaan raksalle. En mä tätä kauan tule kestämään.

      Huhuu? Ootko vielä tällä planeetalla? Havahdun jälleen ajatuksistani, kun huomaan Henryn heiluttavan kättään naamani edessä.

      Aa joo, moro, mutisen pojalle, joka vain hymyilee pudistellen päätään. Hän laskee katseensa puhelimeensa ja tuijottaa jotain intensiivisesti. En viitsi kysyä, että mitä hän katsoo, koska eihän me olla edes kavereita.

      Vihdoin ja viimein meidän opettaja suvaitsee saapua paikalle. Hän avaa luokan oven ja menee tietenkin itse ensin sisälle. Mä menen tuttuun tapaani takariville ihan nurkkaan istumaan. Henry tulee mun eteen istumaan enkä voi olla tuijottamatta sen selkää. Se onkin niin vitun mielenkiintoinen.

      Onko Julius paikalla? Kuulen opettajan ärsyttävän äänen. En muista mikä sen nimi on, oisiko ollu joku Saara tai joku, mutta se on ihan hiton ärsyttävä. Hymähdän niin, että hän kuulee mut. Nimenhuuto jatkuu ja mä selaan vaa puhelinta.

      Eiköhän heti ensimmäisenä tarkisteta läksyt, kuulen opettajan sanovan. Katselen ympärilleni ja huomaan, että luokkalaiseni tosiaankin kaivavat kamojaan repusta. Ei hitto, oliko meillä oikeasti läksyä?

      Tökkäisen edessäni istuvaa Henryä selkään, jolloin hän kääntyy puoleeni. Oliko meillä läksyä? Kysyn heti.

      No, oli. Niin kuin joka ikinen kerta, Henry kertoo ja nauraa. Niinpä tietenkin. Meillä on aina läksyä. Tossa, voit katsoa multa. Se kysyy kuitenkin sulta ensimmäisen tehtävän, kun se katsoo ootko tehnyt läksyt, Henry jatkaa ja ojentaa vihkonsa. Katson häntä hämmentyneenä. En ymmärrä miksi hän haluaa auttaa mua. Mutisen jotain kiitoksen tapaista ja katson ensimmäistä tehtävää. Joo, no en todellakaan ikipäivänä osaisi laskea tota.

      Julius, jospa sinä lukisit ensimmäisen tehtävän ääneen meille kaikille ja kertoisit sen vastauksen, opettaja ilmoittaa ja katsoo mua sillä ilmeellä, että on valmiina nolaamaan mut.

      Joo, toki, tuhahdan, Potilaalle annetaan 0,45 ml insuliinia, jonka pitoisuus on 100 IU/ml. Kuinka monta kansainvälistä yksikköä insuliinia hän saa? Luen tehtävän ääneen, jonka jälkeen kerron vastauksen, No, siis se lasketaan 100 IU/ml kertaa 0,45 ml joten sen vastaus on 45 kansainvälistä yksikköä.

      Kirjaimellisesti koko meidän luokka kääntyy katsomaan mua, mukaan lukien Henry. Henry nyt vain hymyilee mulle tietäväisenä ja kaikki muut katsovat mua ihan kuin mulle olisi kasvanut toinen pää. Opettaja katsoo mua juuri sillä jälkimmäisellä tavalla.

      Öh, joo. Aivan oikein. Hienoa Julius, opettaja kehuu mua ja on selvästi yllättynyt. Joo, kyllä mäkin olisin, jos joku mun kaltainen idiootti osaisikin jonkun lääkelaskun. Ojennan Henrylle vihon takaisin huomaamattomasti ja alan nojaamaan käteeni kuten aina näillä kuolettavan tylsillä tunneilla.

      Kun kellot soivat, kerään kamani ja suunnilleen juoksen luokasta ulos. Ja kyllä, meillä on tässä tuhat vuotta vanhassa ammattiopistossa vielä kellot. Ihan kuin meidän ikäiset ei jo osaisi mennä ajoissa tunneille. Itseasiassa en mä kyllä osaa. Oli sitten kellot tai ei.

      Menen ulos röökipaikalle odottamaan mun kavereita. Otan farkkutakkini taskusta röökiaskini ja otan sieltä yhden huulieni väliin. Kaivan samasta taskusta sytkärini ja sytytän tuon ihanan syöpäkääryleen. Vedän keuhkoni täyteen oman paskan elämäni eliksiiriä.

      Julle! Kuulen jonkun huutavan, joten nostan katseeni. Näen kaverini tulevan raksavaatteissaan mua kohti. Hymyilen pienesti ja nyökkään päätäni ylöspäin moikatakseni. Aleksi tulee mun luo ja me halataan velimäisesti. Okei, ehkä mun olisi nyt hyvä aika kertoa enemmän mun kavereista. Kaikki on tuollaisia aika perus poikia. Okei, ei todellakaan ole.

      Micke on sellainen ketä ei oikeesti kannata suututtaa ellet halua turpaan. Mickellä on mustat hiukset ja se käyttää aina mustia farkkuja ja jotain hupparia. Micke on ihan hauska, joskus kyllä vitun rasittava, mutta eiköhän me kaikki olla. Tässä meidän pienessä kylässä kaikki tuntee meidän porukan, mutta ne erityisesti muistavat Micken, koska se on pannu kaikkia muijia, siis oikeasti. Mä en ole ihan vielä niin pitkällä, mutta kuitenkin. Ja Mickellä on huulikoru ja nyt myös kielikoru, koska se hommasi sen perjantaina kännissä. Se ei vaan itse muista, että se kävi sen ottamassa, mutta mä kyllä muistan. Tomas ja Viljami on molemmat ihan samanlaisia. Voisi luulla, että he ovat veljeksiä tai edes sukua toisilleen, mutta he eivät todellakaan ole. He keksivät aina kaikista hulluimmat ideat, joihin tietenkin me loput idiootit suostutaan.

      Tomas on sellainen perus paha poika. Se asuu tällä hetkellä laitoksessa ja ties, kuinka monta kertaa se on sieltä karannut. Ja varmasti tulee vielä karkaamaan ainakin tuhat kertaa ennen kuin se pääsee sieltä pois. Todennäköisesti Tomas pääsee sieltä pois vasta, kun se on kahdeksantoista eli vielä muutaman vuoden sen pitäisi olla siellä. Viljami taas on muuten vaan vitun sekaisin. Me kaikki ollaan. Mutta mä rakastan mun kavereita ihan helvetisti. En mä sitä koskaan ääneen sano (paitsi ehkä kännissä), koska ei jätkät tee niin, mutta kuitenkin.

      Niin, ja vielä Aleksi. No, Aleksi on meidän porukan aivot, ainakin joskus. Yleensä se estää meitä, ettei tehtäisi mitään tosi typerää, mutta joskus se kyllä yltyy mukaan. Aleksi on mun paras kaveri. En tiiä miksi, mutta oon aina tullut Aleksin kanssa parhaiten toimeen. Pystyn sille kertomaan kaiken ja kerronkin kaiken aina ensimmäisenä sille. Kai se johtuu siitä, että se on täysin mun vastakohta. En tiiä onko tässä nyt mitään järkeä, mutta kun mä olen niin sekaisin ja sellainen kunnon ongelmanuori ja Aleksi ei ole ihan samalla levelillä mun kanssa, vaikka sekin on vähän sekaisin. Voi vittu, me vaan ollaan kaikki sekaisin. En tiiä miten me tähän tilanteeseen ollaan päädytty. Se taisi lähteä siitä, kun pöllittiin ensimmäistä kertaa joskus junnuna energiajuomaa kaupasta. Sen jälkeen haluttiin koko ajan vaan tehdä kaikkea laitonta ja hullua.

      Onks kellään röökii? Kuulen epätoivoisen Micken äänen. Pyöräytän silmiäni, koska tolla jätkällä ei ole koskaan röökiä. Mä annan jätkälle yhden röökin, koska tiedän, että muut ei kuitenkaan sitä tekisi enkä mä todellakaan jaksa kuunnella Mickeä, kun se kärsii niksoista. Micke sytyttää röökinsä ja näen sen heti rentoutuvan. Kaikki muutkin polttavat röökejään ja siinä me vaan seistään hiljaisuudessa.

      No, mites hoitsulla menee? Tomas kysyy virnuillen. Näytän hänelle kaunista keskisormeani.

      Aivan vitun hyvin. En ymmärrä lääkelaskuista paskaakaan enkä oikeestaa mistään muustakaan, kerron ja tumppaan röökini maahan.

      Nolasiko se ope sut taas tunnilla? Tomas kysyy tietäen, että niin on käynyt aikaisemminkin.

      Ei tällä kertaa. Se Henry näytti vastauksen mulle, sanon.

      Henry? Ai se, joka virittää ja korjaa aina sitä ikivanhan näköistä Derbiä? Viljami puolestaan kysyy.

      Joo, just se.

      Ai, aika kiltisti tehty, Aleksi vastaa, sillä kaikki muut olisivat varmasti sanoneet jotain pahaa hänestä, mutta Aleksi haluaa aina ajatella pelkkää hyvää muista.

      Niin kai. Se on vaan vähän ärsyttävä. Aina niin vitun iloinen ja positiivinen, jopa maanantaina! En ymmärrä, kuka muka pystyy sellaiseen, mutisen.

      Julius! Aleksi sanoo äänellä, jonka tiedän tarkoittavan, etten saisi haukkua muita. Kaikki naurahtavat Aleksille. Hän on välillä niin kaikkien kaveri ja sellainen kultapoika, mutta me tiedämme, millainen Aleksi on oikeasti.

      Katson kelloa ja tajuan, että mun on pakko mennä nyt, että ehdin vaihtamaan vaatteet. Hei, mun täytyy mennä.

      Mitä? Nyt jo? Micke kysyy ihmeissään, kun on katsonut kelloa.

      Mulla on hoitoluokkatunti. Tiedättehän, pestään nukkeja ja silleen, kerron ja lähden kävelemään kohti omaa rakennusta.

      Niinpä tietysti. Pidä kivaa hoitsu! Micke huutaa vittuilevasti. Näytän hänelle keskaria, mutta en käänny ympäri. Menen pukuhuoneeseen ja vaihdan hoitovaatteet päälleni. Otan omat tennarini pois jaloistani ja tungen niiden sijaan crocsit. Katson itseäni peilistä ja mua oikeasti alkaa naurattaa. Hoitaja? Minäkö muka? Ei ikinä. Ei tällä planeetalla.

      Tungen koko omaisuuteni reppuuni ja heitän sen olalleni. Huokaisen turhautuneena ja dramaattisesti, ja lähden kohti luokkaa. Kun saavun luokalle, huomaan sen oven olevan auki eli kaikki muut ovat menneet jo luokkaan. Menen sinne itsekin ja heitän reppuni pöydälle ja menen istumaan tuolille.

      Opettaja alkaa selittämään jostain nenämahaletkun laittamisesta. Se kuulostaa niin rakettitieteeltä, että tiedän jo nyt, etten tule ikinä oppii tota. Kirjaimellisesti ainoa asia mitä muistan, on jonkun ihmeen teipin laittaminen? Mitä helvettiä?

      Opettaja päättää meille parit ja saan parikseni Henryn. Totta kai mä saan Henryn. Pyöräytän silmiäni hänen innostukselle. Henry hakee meille tavaroita sillä välin, kun mä desinfioin käsiä. En tiedä miten se on noin nopea, ja miten sillä riittää energiaa noin paljon.

      Menen sängyn viereen, jossa Henry jo odottaakin.

      No, kumpi meistä aloittaa? Haluuks sä olla eka hoitaja vai miten me tehdään? Henry kysyy.

      Öh, sä voit olla. Mä voin auttaa eka, mutisen, sillä en oikeasti muista mitään. Henry nyökkää ja alkaa laittamaan nenämahaletkua ja välillä pyytää, että autan häntä. Hän ei kyllä oikeastaan tarvitse apua muuta kuin silloin, kun hän pyytää mua teippaamaan letkun kiinni. Henry on niin hyvä. Hänestä tulee kyllä hyvä hoitaja. Toisin kuin musta.

      Nonni, sun vuoro, Henry toteaa, kun hän on valmis. Huokaisen, koska tiedän etten osaa mitään.

      En mä osaa, mutisen nolostuneena.

      Hei, ei se ole maailmanloppu. Eihän kukaan mitään osaa ensimmäisellä kerralla. Mä voin auttaa sua, Henry sanoo hymyillen. Mua alkaa melkein nolottaa, kun alan miettimään kuinka ilkeä mä olen sille koko ajan ja silti se jaksaa olla mulle niin kiva. Mutta siis vaan melkein. Mä vihaan Henryä.

      Kiitos, sanon ja hymyilen pienesti. Hymyily ei oikein sovi mulle, koska en tee sitä kovinkaan usein. Ei mulla ole syytä hymyillä.

      Kun olemme desinfioineet kätemme uudestaan ja vaihtaneet uudet hanskat, menemme takaisin sängyn luokse.

      Okei, eli ensinnäkin, sun täytyy mitata, että letkusta tulee oikean pituinen, Henry kertoo ja teen niin kuin hän pyytää.

      Sitten sun täytyy kastaa se letku, Henry neuvoo, Joo, hyvä just noi. Kasta myös niitä sieraimia vähän niin se on helpompi laittaa.

      Tämä on varmasti tuhat kertaa vaikeampaa laittaa tämä letku tälle hemmetin nukelle kuin oikealle ihmiselle. Jotenkin musta vain tuntuu siltä.

      Sitten sä voit vaan alkaa työntää sitä siitä nenän kautta. Muista, että sitten kun se tuntuu nielussa, niin laitat sen mahdollisimman nopeasti pidemmälle, koska se tuntuu epämiellyttävältä.

      Sitten, kun toi merkki on siinä sieraimen kohdalla niin tiedät, että se on mahassa.

      Me vielä kiinnitämme letkun teipeillä ja teemme tarkistuksen, jotta tiedämme onko letku mennyt oikeaan paikkaan. Tai eihän me tässä tapauksessa voida olla ihan satavarmoja, koska nämä on hitto vieköön nukkeja!

      Kun opettaja on tullut tarkistamaan nukkemme, hän sanoo, että saamme lähteä. Haen reppuni paikaltani ja lähden kohti pukuhuonetta.

      Henry tulee pukuhuoneeseen melkein heti mun jälkeen.

      Sähän pärjäsit hienosti. Susta tulee vielä hyvä hoitaja, Henry sanoo iloisesti. En voi muuta kuin hymähtää hänelle.

      Ei musta oo hoitajaksi. Mä en osaa mitään ja oon muutenkin ihan surkee. Ehkä mä vaan vaihdan raksalle, kerron Henrylle enkä tiedä miksi yhtäkkiä avaudun hänelle näin paljon.

      Sinä? Raksalle? Enpä usko, Henry sanoo pudistellen päätään huvittuneena.

      Miten niin? Sinne mä kuulun, vastaan kohottaen kulmiani hämmennyksestä. Sitä paitsi, olen aina ollut sitä mieltä, että menen raksalle.

      No, sustahan näkee kilometrin päähän, että tää ala on sulle tarkoitettu.

      Sitten sä taidat olla sokea, tuhahdan pyöräyttäen silmiäni.

      Tai sitten sä haluut vaan tehdä niin kuin sun kaverit, Henry huomauttaa. Asia ei todellakaan ole niin. Mä en halua hoitajaksi. Oon pienestä asti halunnut raksalle.

      Onneksi sä tunnet mut niin vitun hyvin, sanon sarkastisesti ja lähden pukuhuoneesta pois, koska sain just vaihdettuu mun vaatteet.

      Mua alkoi vituttaa niin paljon, että just nyt haluisin vaan vetää kännit. Päätän laittaa jätkille viestiä. Meillä on siis sellainen ryhmäkeskustelu, jonka nimi on tosiaan Hoitsu-Jullen potilaat. Ja sehän tietysti oli Micken idea.

      Vastaus tulee nopeasti, totta kai. Me ollaan kaikki aina puhelin kädessä. Se on kasvanut siihen kiinni.

Kerro huolesi hoitsu, Micke vastaa.

Lähettekö ryyppäämään? Lähetän jätkille.

       Aleksi kysyy, että milloin. Hän ei ilmeisesti olettanut, että tarkoitin nyt heti. Ei tätä elämää kestä selvinpäin. Me ollaan ennenkin ryypätty arkipäivisin. Vastaan, että nyt heti. Aleksi heitti oikean veikkauksen, kun hän kysyi, että alkoiko mua vituttamaan. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki Aleksille. Lopuksi vielä Viljamilta tulee vastaus, että nähdään röökipaikalla viiden minuutin päästä.

      Vastaan myöntävästi viestiin, jonka jälkeen lähden. Mua ei