Salaseura S.H.T.S.

By Salme Setälä

Yhteiskoulun 3B-luokan tytöt päättävät perustaa salaseuran, jonka nimeksi laitetaan Salaseura S.H.T.S. eli tietenkin Salaisten Hyvien Tekojen Seura. Tiiviin tyttöporukan muodostavat Sirre, Sipi, Nappe, Mirri, Kalle ja Lippi, eikä heidän joukkoonsa olekaan niin yksinkertaista päästä. Ulkopuolelle jätetty Massi havittelee paikkaa salaseurassa, mutta saa osakseen vain pilkkaa ja ilkeämielisiä kommentteja. Mitä ihmettä hän oikein kuvittelee, eihän S.H.T.S. voi ketä tahansa jäseneksi hyväksyä!
Mutta kun Massi osoittaa pienillä ja vähän isommillakin teoilla olevansa luotettava ja rohkea tyttö, joutuvat salaseuralaiset tarkastelemaan toimiaan uudessa valossa. Onko sittenkään sopivaa puhua toisesta pahaa vain siksi, että hän on erilainen? Ja miltä Massista mahtaa tuntua, kun muut nauravat hänelle milloin mistäkin syystä?
Salme Setälän lastenromaani vuodelta 1941 puhuttelee lukijoita myös nykyajassa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 8, 2024
• ISBN: 9788727143613

Book preview

Salaseura S.H.T.S.

Copyright ©1941, 2024 Salme Setälä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727143613

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU

eli

KOULUSSA,

ja siinä kerrotaan kirjan päähenkilöstä Sirrestä, perin tärkeästä kirjeestä, sekä Massista, joka myöskin on sangen huomattava henkilö, ynnä ateriasta, joka ei maistunut aivan yhtä pahalta kuin kaurapuuro.

Syyskuun aurinko paistoi yhteiskoulun kolmanteen B-luokaan.

Toisin sanoen: aurinko paistoi oikeastaan, jos tahdomme olla aivan totuudenmukaisia, koulun tilavaan käytävään, jonne luokan ovi oli auki, ja pujotteli lupaa kysymättä tämän avoimen oven kautta edellämainittuun kolmanteen B-luokkaan, vieläkin tarkemmin sanoen sen kaikkein ulommainen pikkiriikkinen leikkisä säde sattui juuri Sirren pulpetille.

Aurinko sinänsä on tietysti sellaisen aivan tavallisen koulutytön mielestä sangen hyväksyttävä, jopa onnistunutkin seikka, mutta tällä kertaa se Sirreä suoraan sanoen harmitti aika tavalla, vaikka hän olikin juuri tuollainen aivan tavallinen koulutyttö — tiedättehän kaikki, sellainen reilu, touhukas, hoikka, pitkä vaaleatukkainen tytönhuiskale, jonka pirteätä nykerönenää joku voisi erehtyä sanomaan pystynenäksi, mutta kukaan ei sittenkään ikinä siksi sano, sillä hänen veikeät hymykuoppansa saavat jokaisen unohtamaan kaiken muun. Ja jos tässä hieman arkaluontoisessa pystynenä-asiassa mennään oikein asian ytimeen, niin oli Sirren hyväsydäminen ja maailmaa kokenut äiti vakuuttanut, että ihmisessä saattaa olla pahempiakin vikoja kuin pystynenä ja että ellei ihmisen elämän onnella ollut sen suurempia esteitä kuin mainittu pystynenä, niin saattoi olla jotensakin varma onnestansa.

Mutta asiaan. Sirreä harmitti näet oikein eri tavalla. Ja ketäpä ei harmittaisi, kun ulkona on hirveän kaunista ja niin niin kesäistä, siitä huolimatta että koulu on jo ollut täydessä käynnissä kahden viikon ajan.

Jokainen tietysti silloin ajattelee, että voivoi, kunpa olisi nyt maalla. Siellä on metsät täynnä sieniä, hepotatteja ja karvalaukkuja ja kantarelleja, ja siellä on mäet punaisinaan puolukoita. Ja siellä kukkivat nyt jo varmasti ne paksulehtiset maksaruohot, joilla on vaaleansinipunervaan vivahtavat kukat, ja sinnehän jäivät leimukukatkin kaikkein upeimmassa kukkaloistossaan — joita aina pitkin kesää oli pakko kastella, kun oli oikein kuivaa. Sirre huokasi: hukkaan sekin kasteleminen meni, kun kukat aukesivat parahiksi, kun piti kasata tavarat talvikorjuuseen ja naulata luukut ikkunain eteen ja matkustaa kaupunkikotiin. Ja sinnehän jäivät omenat — ei, ei, omenia ei tosiaankaan uskaltanut ajatella, sillä silloin herahti vesi suuhun ja oli suorastaan mahdoton pitää kapinallisia kesäajatuksiaan kurissa.

— No Siiri, eikö Siiri tosiaankaan tiedä?

Sirre heräsi hätkähtäen ajatuksistaan. Sehän oli opettajattaren ankara ja asiallinen ääni.

Sirre nousi koneellisesti seisomaan pulpettinsa viereen ja naulasi katseensa itsepäisesti pulpetin kanteen, jolla aurinko suoraan sanoen vahingoniloisesti leikitteli.

— Missä Siirin ajatukset ovat olleet koko tunnin? kysyi opettaja edelleen ankaralla äänellä.

— Kesässä.

Vastaus tuli Sirren huulilta ikäänkuin vahingossa, niinkuin hän ei olisi oikein ehtinyt punnita sanojaan, ennenkuin ne lipsahtivat huulilta.

Koko luokka hätkähti ja kääntyi hämmästyneenä Sirreen päin: sehän oli selvää, olihan jokainen tietysti istunut ja ajatellut kesää, eihän muuta oikeastaan voinut ajatellakaan sellaisena kauniina syyspäivänä, jolloin aurinko ikäänkuin viimeisiä kertoja ilkkui lämpimänä ja leikkisänä, mutta sellaista ei sanota! Eiväthän opettajat kumminkaan voi ymmärtää. Tai jos mahdollisesti ymmärtävätkin, niin eivät ainakaan myönnä ymmärtävänsä. Heidän kun täytyy olla vain ikäviä opettajia eikä oikeita ihmisiä.

— Sitä minä juuri ajattelinkin, sanoi opettaja vakavasti. Ja sitten hän avasi hitaasti ja arvokkaasti päiväkirjan ja merkitsi siihen muistutuksen, »unohtanut seurata opetusta», kuten sanamuoto kuului.

— Olkoon tämä opiksi ja varoitukseksi koko luokalle, ja opettaja sulki päiväkirjan kannet pienellä paukahduksella.

Sirre huokasi. Tietysti opettaja oli oikeassa, niin epämiellyttävän oikeassa, sillä matikantunnilla ei saa ajatella kesää, vaikka pieni ilkikurinen auringonsäde narraisikin ajattelemattoman koulutytön sellaiseen. Kyllähän Sirre sen hyvin tiesi, eikä hän pitänyt itseään millään tavoin marttyyrina. Mutta minkä sille voi, että elämä oli joskus niin mätää, niin kaamean mätää. Tai ei oikeastaan elämä, vaan koulu. Juuri senkin mokoma koulu. Kun kaikki kävi hullusti, vaikkei mielestään itse oikeastaan ollut siihen yhtään syypää. Niinkuin kukaan nyt olisi syypää siihen, että aurinko paistoi ja vei väkisinkin tavallisen koulutytön ajatukset pienille harharetkille. Ja oi, niin ihanille harharetkille!

Aurinko leikki edelleen pahaa aavistamatta pulpetinkannella. Se kiilui ja välähteli niin hauskasti. Mutta eihän siitä ollut mitään iloa, ei niin mitään. Niinhän kotilahden vesikin kiilui ja värähteli ja kimalteli auringossa kesällä. Voi ihana uimaranta! Pienet laineet liplattelivat hiekkarannalla, ja niiden välkkyvät kuvajaiset piirtyivät niin hauskasti valkeaan silkoseen pohjaan, josta äiti aina selitti, että se oli tasainen kuin tanssilattia. Aiai, eihän kesää saanutkaan ajatella!

Sirre koetti pakottautua kuuntelemaan mitä matematiikanopettaja puhui. Hän nipisti oikein kovasti vasenta käsivarttaan todetakseen, että oli varmasti hereillä. Huh, siihen tuli ainakin mustelma, se oli varma se. Ei, ei hän mitenkään jaksanut seurata opettajan selityksiä. Opettaja puhui niin yksitoikkoisesti, kuin puhekone. Ja Sirren omat ajatukset olivat niin kapinalliset. Ne hyppelehtivät sinne tänne, hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan keskittyä. Ja koulu oli niin niin ikävä. Niin mahdoton! Mitä jos koettaisi keksiä jotakin oikein hauskaa, jotakin eri kivaa, jotakin ihmeellistä ja jännää, joka tekisi koulunkin kivaksi. Sirre raapi otsaansa ja tuumi ja tuumi.

Ja aurinko leikki ja nauroi niin iloisesti pulpetinkannella.

Mitäpä jos perustaisi luokkalehden, sellaisen, jossa kerrottaisiin kaikki luokan jännät tapahtumat ja paljastettaisiin kaikki opettajien heikkoudet. Tai jos perustaisi lukuseuran, jossa luettaisiin vain kivoja kirjoja, murhista ja ryöstöistä ja kummituksista ja intiaaneista ja koulutytöistä. Tai ehkäpä näytelmäseuran, jossa esitettäisiin vain hienoja kappaleita ja kutsuttaisiin opettajat ihmettelemään ja ihailemaan heidän saavutuksiaan. Taikka — voivoi mitä kummaa sitä nyt keksisikään, joka olisi aivan uutta ja eri kivaa ja eri jännää …

Ai, nyt Sirrelle lensi muuan ajatus äkisti kuin rasvattu salama, kuten Esan, tuon hirttämättömän luokkatoverin, joka aina teki kiusaa, oli tapana sanoa. Se tuli todella äkisti kuin rasvattu salama. Nyt hän oli keksinyt jotakin! Hei vaan! Kivaa, kivaa!

Sirre etsi nopeasti pulpetistaan paperipalasen ja kirjoitti sille hätäisesti epätasaisin koulutyttömäisin sinne tänne kallistuvin kirjaimin:

Kokoonnutaan hautakivelle klo 6. Tärkeää. Kaikkien läsnäolo välttämätön.

Kokoonkutsuja Sirre.

Sen jälkeen hän taittoi lapun pikaisesti neljään osaan, niin että kirjoitus jäi piiloon ja kirjoitti päälle: Sipi, Nappe, Mirri, Kalle, Lippi. Kiertokirje. Käteen.

Sitten hän odotti jännittyneenä, kunnes opettaja kääntyi selin luokkaan kirjoittaakseen mustalle taululle joitakin laskuesimerkkejä. Ja yht’äkkiä hän viskasi kirjeen Sipin pulpetille.

Sipi tarttui nopeasti lappuun ja pudotti sen syliinsä. Hän avasi sen varovasti, jotta paperin rapina ei herättäisi opettajan huomiota, luki sen kaksi kertaa läpi ja nyökäytti päätään. Sitten vaani hän vuorostaan sopivaa tilannetta, ja hetken kuluttua sinkosi kirje suoraan Napen pulpetille.

Kirjelippu jatkoi sitten kiertokulkuaan käväisten välillä Mirrin pulpetilla ja päätyen sieltä Kallen käsiin. Mutta kun tuon huolimattomaksi tunnetun Kallen piti heittää se Lipille, ei hän kiireessään ennättänyt punnita välimatkaa ja seurauksena oli, että se matkalla putosikin vahingossa Massin syliin.

Tapaus oli tietysti järkyttävä, sillä Massin nimeä ei ollut kirjeen osoitteessa, eikä se siis ollut tarkoitettu hänelle.

— Kamalaa! huudahti Kalle puoliääneen ja katuen heti vakavasti omaa huolimattomuuttaan.

Opettaja kääntyi samassa taululta luokkaa kohti.

— Mitä Karoliina siellä sanoi? kysyi hän.

Kalle nousi punaisena seisomaan ja nyppi hermostuneesti hamettaan. Selitykseksi on ehkä paikallaan sanoa, että Kalle oli tietysti tyttö: eihän hän muuten olisi saanut kirjettä Sirreltä. Sillä mikä yhteiskoulu nyt sellainen olisi, jossa alaluokan tytöt muistaisivat, että luokalla oli olemassakaan poikia, lukuunottamatta niitä katkeria hetkiä, jolloin poikien olemassaoloa oli mahdoton unohtaa ja sivuuttaa: silloin kun pojat tekivät kiusaa.

Kalle siis änkytti:

— Minun on niin hirveän kuuma.

Opettaja huoahti epätoivoisena. Eihän hän voinut oikeastaan rangaista tyttöä siitä, että hänellä oli kuuma. Mutta luokka oli taas sinä päivänä suorastaan mahdoton. Aivan lopullisen mahdoton. Eikö tuo epätoivoisen kaunis ja aurinkoinen syksy koskaan muuttuisi sateiseksi ja synkäksi, jotta kouluopetus voisi jatkua häiriytymättä ja oppilaat pysyisivät tarkkaavaisina? Sateellahan ei kenenkään tee mieli katsella ikkunasta ulos ja unohtua haaveilemaan lämpimästä ja kesästä ja muusta kielletystä. Ja