Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Vieras
Vieras
Vieras
Ebook202 pages2 hours

Vieras

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

– Lasit pois, että näen sinun naaman.– Miks? Se kysyi, kasvoilla ei ollut mitään erityistä ilmettä.– En aja metriäkään ihmistä, jos en tiedä naamaa.– Epäluuloinen muija. Aikuinen nainen on ottanut autonsa kyytiin nuoren pojan, joka koettelee naisen hermoja. He eivät tunne toisiaan entuudestaan, mutta yllättäen parivaljalkon matka ei kuitenkaan jää pelkäksi automatkaksi – he päätyvät purjehtimaan yhdessä. Kuinka kahden erilaisen ja eri-ikäisen ihmisen matkan käy? Onko edessä erityislaatuinen ystävyys vai maailma, jossa kumpikaan ei ymmärrä toisiaan? "Vieras" on Tytti Parraksen viimeiseksi jäänyt romaani vuodelta 1992.-
LanguageSuomi
PublisherSAGA Egmont
Release dateJan 25, 2021
ISBN9788726537505
Vieras

Read more from Tytti Parras

Related to Vieras

Related ebooks

Reviews for Vieras

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Vieras - Tytti Parras

    Jokiselle

    1.

    Vessaan mennessä näki miten kaita kaveri veti suihkepullolla huoltamon seinään tekstiä. VARO siinä luki ja jotain muuta oli syntymässä perään. Valkoinen nurkkaus, ilman uutta rappausta hommasta ei selvittäisi. Puolen tunnin kuluttua joku kiroilisi, yrittäisi muistella kuka ja mimmoista väkeä. VARO MINÄ KÄVIN TÄÄLÄ MINÄ. TEET MITÄ SUN ELÄMÄLLÄ. Lopussa kiemuroita. Lukihäiriöinen. Tai Eestistä.

    Tullessa nuori kapinallinen istui autoni etupenkillä – Ans mennä, pökköä pesään. Se hengitti syvään niinkuin kiihtynyt hengittää.

    Musta huopahattu, neilikka, nahkarotsi ja metallivahvisteiset saappaat. Se näytti Vietnamin veteraanilta, joka matki Easy Rideria, joka matki James Deania. Paitsi että se oli siihen liian nuori. Kymmenen senttiä hujahti niillä kroppaan reilusti alta armeijaiän.

    Spraypulloa ei näkynyt. Laukussa tietysti, merimiessäkissä jonka oli heittänyt takaistuimelle.

    Ovet auki, virta-avain lukossa. Viikon kuluttua autoa olisi naarattu joesta.

    – Rembrandt iski taas? minä sanoin.

    – Haist vittu.

    – Ällä, minä sanoin.

    – Tä?

    – Ällä puuttuu.

    Ei vastausta.

    – Täällä. Kaksi ällää. Suttaisit pelkkiä kuvia.

    Hammasrauta vai nyrkkirauta? Äkkipäätään katsottuna ei kumpaakaan.

    – Häivytään nyt vittuun täältä, se sanoi.

    – Joku kiire, mitä? minä kysyin. Tuuli oli kääntynyt kaakosta luoteeseen, koveni hetki hetkeltä. Kaukana oikealla, sängeksi leikatulla pellolla sadekamppeinen mies takoi seivästä kirveenhamaralla. Ääntä ei kuulunut. Hämärä tulisi neljässä tunnissa, yhdeksältä täysi pimeä. Tunsi olevansa yhtäaikaa täällä ja jossain toisessa hetkessä. Väsymys, ajattelin, valvottu yö ja kilometrit. VARO MINÄ KÄVIN TÄÄLÄ MINÄ. Pusero vanhaa nahkaa, kulunut kyljistä ja kyynärpäistä. Niittejä, heloja, vetoketjuja. Aikaa kun oli tallustanut elukkana laitumella.

    – Lasit pois että näen sinun naaman, minä sanoin.

    – Miks? se kysyi, kasvoilla ei ollut mitään erityistä ilmettä.

    – En aja metriäkään ihmistä, jos en tiedä naamaa.

    – Epäluulonen muija.

    – Mitähän tuolla kassissa muuta on?

    – Uteliaat polttaa perseensä kuule, se sanoi. Nappasi aurinkolasinsa. Riisui hatun, riisui rotsin, kiskoi pois t-paidan MOTO GUZZI. Selkä oli vielä ruskea ja olkapäät.

    Haalaripukuinen ilmestyi ovelle seisoskelemaan.

    Käänsin avainta, peruutin, sora jauhoi, päästiin rekan jälkeen valtatielle.

    Ajettiin puhumatta.

    Olen aina pitänyt miesten solisluista. Vähäisestä painaumasta kaulan alla. Sykkii. Mutta eri tavoin kuin ranteessa tai ohimoissa. Siihen intiaanit osuivat. Nuoli katkaistiin, vedettiin pois ja haavaan kaadettiin raakaa viskiä.

    – Myit prätkän ja ostit koko rahalla spraypulloja?

    – Pidä sä nyt vaan tää kärry tiellä, se sanoi, tuijotti eteensä.

    – Minäminää Lappiin asti? Joka helkkarin seinä?

    – Täss on muuten kaheksankympin rajotus, elletsä välttämättä haluu sinipukusta seuraa.

    – Mitä?

    – Kohta on kytät perässä ja korttis narulla, se sanoi asiallisesti, veti rotsin päälle.

    Ulkona metsä muuttui männiköksi, harveni, sai joukkoonsa lehtipuita. Aurinko tempoi oksistoissa, tuikki vilkutti niin että etulippa oli laskettava. Silmä on kamera, ajattelin. Kaikki rajaantuu, tallettuu, säilyy niin kuin edelliset meret tässä maisemassa. Kalliot kuin luodot, päällä taivas joka näytti jyrkänteeltä. Kuukauden kuluttua toinen puoli päivästä olisi valkenemista, toinen sitä että alkoi hämärtää. Sitten tulisivat tuulet, kieppuva lumi. Räntä ja pimeä.

    Ajattelin taloa, hissiä, saniaista viidennen kerroksen ikkunalla. Muutamassa päivässä vesi loppuisi ja koko hoito alkaisi kellastua. Aluslehdet, itiöpesäkkeet, välilehdet, ne pienimmätkin jotka muistuttivat lapsen nyrkkiä, nuutuisivat, kuihtuisivat, lopulta kuin ruskeaa paperia. Alkuperäinen jatkaisi kasvuaan Hampurin kasvitieteellisessä puutarhassa, Zweiter Abteilung. Jokin osa aina hengissä. Kuolematon, ajattelin. Taivaalla liikkui pilviä. Niitä oli monen kokoisia, näköisiä. Ne muotoilivat koko ajan itseään. Sivulla maailma, meni ohi, alkoi kaukana palata, niin kuin jossain olisi piste jonka ympärille kaikki kiertyy.

    Puhelin piippasi. Jätin vastaamatta.

    – Muijat luulee aina vittu olevansa.

    – Se essojätkä kaivaa sinut vaikka kiven alta, minä sanoin. – Ei siinä luulot auta.

    – Tekokyrpä tekee terää, vai?

    – Kateellinen? kysyin.

    – Muovikännykästä?

    Tuulen tuoma. Oikoo pitkät koipensa. Vietti kuljettaa vai mikä, ajattelin. Menee, merkkaa seinät, kuseksii ja suihkii. Jarrutan ja niinhän lentää tästä. Lasit päässä. Tiiviisti. Liehuvien lippujen kohdalta käännyin asvaltoituun pihaan.

    – Kyyti loppui nyt, minä sanoin, – tuolla on maalia. Ja puoli hehtaaria tyhjää seinää.

    – Jotku viittii urputtaa, se sanoi.

    Nousin ulos, helistelin avaimia. – Kiilaat jonkun toisen porukkaan, autoja on piha täynnä.

    Se katsoi ympärilleen. Kaikki lykkäsivät ostoskärryjä, olivat matkalla kilometrin päähän koteihinsa.

    – Vitun raukkis, kaveri sanoi, kurotti säkin takapenkiltä. Tuli mukana.

    Menimme lätäköitä väistellen ovelle joka aukeni omia aikojaan. Lämmin ilmavirta puhalsi kasvoihin ja tukkaan, ympäriltä kuului osastojen humina. Otin kärryt jonosta, aloin kerätä tavaroita listan mukaan. Koko ajan tunsi että tarkkailtiin, tiskien takaa ja peileistä pitkin nurkkia.

    Viisi rasiaa sikanautaa, neljä stroganoffia, tillilihaa samoin neljä. Spagettikastiketta ei ollut sitä merkkiä jota olisin halunnut, tilalle lihapyöryköitä. Riisiä iso paketti, kaksi laatikkoa makaroneja, kahvia neljä puolenkilon pakkausta. Sitruunateetä. Kaakaota, johon ei tarvinnut lisätä maitoa. Lihalientä. Kuusi paketillista pikakeittoja. Neljä litran muovipullollista sekamehua. Sitruunapippuria ja tavallista, kaksi tölkkiä ketsuppia. Purkki ranskalaista sinappia. Kevytmargariinia neljä rasiallista, kolme pakkausta sulatejuustoa. Iso kimpale mustaleimaemmentaalia. Hedelmähyllyn luona kärryt alkoivat painaa, etupyörä jengasi ja koko hoitoa oli vaikea käsitellä. Vielä kymmenen banaania ja kaksikymmentä appelsiinia, kolme kilon pussillista perunoita. Kelmuun pakattu kurkku, kotimainen. Kartonki tupakkaa.

    Leipätiskillä ei ollut myyjiä. Ne seisoivat sivukäytävällä ja tuijottivat kattoon. Yhdellä oli pitkävartinen haavi ja sille kannettiin tikarappuja. Otin hedelmälaarista pari sitruunaa, ojensin kaverille: saisi käydä punnitsemassa.

    – Helvetinmoinen sakki sulla, kaveri sanoi ja tönäisi kärrykuormaa.

    – Ei, minä sanoin.

    – Siirtola sitte tai joku vitun hoitolaitos?

    – Sitäkään. Vaaka on heti kylmätiskin takana, viitsisitkö? minä sanoin. Suikkapää sohi ongenvavalla muoviköynnöstä. Jotain liikettä siellä näkyi: ruskea hidas hyrrä; lensi, katosi talouspaperiröykkiöitten suuntaan. Valkotakkiset kiireesti perässä, jäivät kurkkimaan hyllyn alle.

    – Mä tunsin yhen tyypin josta ei oikeestaan huomannu ku parista jutusta, kaveri sanoi.

    – Mitä niin?

    – Et sill ei ollu ketään kotona, tärähtäny.

    Se oli punninnut sitruunat, liimannut hinnan pussin ylälaitaan. Työnsin kärryt kassalle. Jonoa ei ollut.

    – Itki, vittu, aina ku sill oli hyvä fiilis. Ja Suomee se luuli joksku paisevoiteeks. Tanskassa syntyny norjalainen. Pimee. Vaik ihan jees muuten.

    – Et sinä hullua tuntisi vaikka sattuisit tapaamaan, sanoin, ladoin hihnalle tavaroita.

    Kassa näytti koneelle koodia, kuului piippaus ja paketti matkasi muiden sekaan. Koko laari oli täynnä lopulta. Maksoimme, pinosimme, lykkäsimme kärryt ulos.

    Eteisen ilmoitustaululla oli asiakkaitten lappuja, jotka heiluivat vedossa: myynti-ilmoituksia tai sitten kyseltiin lapsenhoitoa tai vuokra-asuntoa. Pieniä papereita. Laitimmaiseksi joku oli kiinnittänyt piirustuksen, vinon talon ja metsän jossa puut lensivät.

    – Minä menen satamaan, sanoin kun käännyimme pihasta. – Pysäytän heti kun haluat.

    – Hanaa vaan, se sanoi, nojasi taakse. Oli kaivanut laukusta korvalappustereot, pisti korviinsa.

    – Tuolta olisi saanut lisää mönjää, sanoin. – Oletko oranssilla yrittänyt.

    – Tä? se kysyi, nosti kuuloketta.

    – Käyttänyt oranssia, minä sanoin.

    – Joka lajia.

    Aurinko oli kadonnut pilveen ja näytti olevan tunteja myöhäisempi aika vuorokaudesta. Ajettiin kuoppaista asvalttia. Sivuilla koivumetsää, mäntyjä ja kuusenreuhkanoita. Lopulta radan hiekkapenkka, kylällinen omakotiasutusta. Valkoiset talot vaikuttivat saman ihmisen suunnittelemilta. Plänteillä nostettiin perunaa ja kerättiin maahan pudonneita omenoita. Kaikki tuntui olevan paikoillaan: pensaat, puut ja tontinrajat. Katsoin kuokkia, lehtikasoja, mietin kellarien hajua ja hiljaisuutta. Hyllyjä täynnä kurkkupurkkeja, hillopumukoita. Pantteja. Kodikkuuden, turvallisuuden äänettömiä takuumiehiä.

    Tehdassäilykkeet eivät mene miksikään viidessätoista vuodessa, ajattelin, elleivät pääse kastumaan ja ruostu. Se kasa oli pinottu vaatehuoneen yläosaan, komeronjatkeeseen jonka sai kätkettyä vanerinkappaleella. Siellä purkit olivat kai vieläkin, ellei joku löytänyt ja ihmetellyt.

    Suoralla ennen ylikäytävää piippasi taas, en vastannut. Loiva alamäki, kylmä kimmellys ja kaarros kohti merta. Silta. Rantaan tultiin niinkuin ilmassa. Makasiinien kohdalla jarrutin, pysähdyin, käännyin katsomaan.

    – Yhden jutun voisit vielä tehdä, minä sanoin. – Paitsi ettet rupea taiteilemaan heti.

    – Je, se sanoi.

    – Tänne tulee kohta transitti jossa lukee huoltojotakin. Neuvot sen tuonne alas laiturille. Kuudes vene täältä katsottuna. Ulommainen.

    – Toi iso?

    – Mutta jos ilmestyy metallinvärinen volvo niin tulet helvetin kyytiä sanomaan.

    – Mihin sä sit ite meet?

    – Pistän auton tuonne solaan ja odottelen rauhassa.

    Se irvisti, hapuili laukkunsa, moikkasi ja meni.

    Pitkät jalat, käsivarret pitkät, käveli heilahdellen. Oikea olka vasenta korkeammalla. Saappaanniitit kimalsivat. Nimetön kulkija.

    Vieras. Se siinä oli parasta.

    Satamassa empi jäisikö ylös vai menisikö sivummalle, rantaan.

    Kyltissä luki PYSÄKÖINTI KIELLETTY. Jätin auton siihen.

    Laiturin lähellä ei ollut penkkejä, sai istua kivipollarille. Väsytti. Aurinko oli tullut esiin, paistoi katoille ja puistoon niin kuin kaiken ohi. Meressä pieni laineikko keinutti veneitä ja poijuja. Ilmassa tuntui se jonka muisti lapsuudesta: petroli ja sora, petroli voimakkaimpana. Radio soi jossain. Äänettömässä unessa Auli oli tullut jaloissa sitkas savi.

    Let me take you down, c’os I’m going to

    Strawberry Fields,

    Nothing is real,

    And nothing to get hungabout.

    Strawberry Fields forever.

    Vuosien aikana veneitä oli tullut lisää, puu vaihtunut muoviksi, mäntyiset mastot korvattu alumiinisilla. Kioski makasiinin syrjästä oli poissa, ilmoitustaulu ja ruusupensaat, tilalla asuntovaunun näköinen laitos. Matkaradio, lasten huutoja. Samaa kuin aina, pakene, joudu kiinni ja takaa-ajettavasta tulee takaa-ajaja.

    Vaatteet valuneet mustaa vettä, tukassa mutaa, levänroikkoja. Meren haju.

    Nothing is real

    Strawberry Fields Forever.

    Pikakuva. Lyhyt valotus. Unessa.

    Kului kymmenen minuuttia, viisitoista, ja auto kaarsi rantaan. Pakettiauto, kyljessä firman logo teippikirjaimilla. Autosta tuli keski-ikäinen mies haalareissa ja tuulipuserossa, kätteli sanoi nimensä.

    – Anteeksi vaan että rouva joutui odottamaan. Rekka hajotti kytkimen ja piti olla illalla Turussa vielä.

    – Kiire se alkaa olla minullakin, sanoin.

    – Näitten kanssa ei paranisi. Pahimmillaan tarttetaan nosturi ja viikko aikaa.

    – Minä tiedän.

    Se peruutti autonsa pysäköintineliöön, otti takaa kalupakkinsa. Mentiin peräkkäin ponttonilaiturille, ohi moottoriveneitten ja neljännestonnareitten, ulkolaitaan. Mamman kannella oli lokinkakkaa, muuten päälinpuolin kaikki kunnossa. Avasin lukon, nostin levyt, pinosin ne laidemmalle.

    – Mahtaako rouvalla olla taskulamppua?

    – Eiköhän, sanoin, menin alas. Salongissa tuntui puu ja öljy jolla tiikkipinnat oli kiillotettu. Klaffipöydällä, tuhkakupissa oli tumppi ja pentterin reunalla pari käytettyä lasia. Avasin kaapin vessan vieressä, haroin alimmaista hyllyä. Lamppu oli liukunut taakse kumisaappaitten sekaan.

    – Tuonko minä tämän sinne?

    – Ensin niitä avaimia kiitos. Se starttasi ylhäällä moottorin, lisäsi ja vähensi kaasua, kuunteli, laskeutui työkaluinensa alas, avasi konekopan pultit, pyysi taskulampun ja kumartui katsomaan. Kun eristeet olivat poissa, ääni jyrisi katossa.

    – Tämmöinenkin on vaan tarpeen, on mitkä purjeet tahansa, se sanoi.

    – Kyllä.

    – Kesällä oli semmoinen tuuli, että osuusmeijerin katto meni rullalle niin kuin olisi väännetty sardiinipurkkia. Ette sattunut sekaan silloin?

    – En.

    – Ja kun ne saivat sen korjatuksi tuli vielä pahempi myteri ja nosti koko katon ja löi pitkin peltoa. Vaimon kanssa ajateltiin millasta merellä mahtoi olla. Vaikka nythän on jo se ja sama kun kausi on loppu tältä vuodelta.

    Myöntelin, sytytin savukkeen, menin ylös ovensuuhun polttamaan.

    Yksi yö, yksi päivä, yksi yö ja sen jälkeen vielä melkein kokonainen päivä, ajattelin.

    – Pimeetä aamulla, pimeetä illalla, kylmää ku ryssän helvetissä, ei siellä liikukaan enää kun jätkäporukoita. Anteeks rouva.

    Olin vaellellut koskenrantaa, silloilla ja kaduilla. Lojunut valveilla, riisumatta, katsonut ikkunaa ja lamppua. Niistä jäi seinään tumma jälkikuva. Kuin Rorschachin testi. Jokainen näki juuri sen minkä uskoi näkevänsä: maljan, kasvot, miehen hahmon, kaksi naista tukkanuottasilla. Ainutkertaisesti: kukaan muu ei näkisi samalla tavalla. Oli tuullut. Metsä kohissut kuin meri. Aamun sarastaessa olin päättänyt. Tiennyt mitä tehdä. Savu nousi silmiin, alhaalla diiseli lakkasi jyskyttämästä ja alkoi kuulua työkalujen kilahtelua.

    – Rouva.

    Menin alas katsomaan. Moottori kävi täysillä ja durkilla, sanomalehden päällä, oli rasvainen metallirengas.

    – Minä tein nyt sen minkä pystyin eli vaihdoin stefan. Kyllä sillä nostoon pärjää mutta vesipumppu olis uusittava. Jos höyryä alkaa tulla ja punainen palaa niin pelit seis tai hirttää kiinni koko paska, anteeksi.

    – Paljonko sillä voi ajaa?

    – Jos kausi olisi puolessakin välissä niin minä neuvoisin että uusiksi vaan heti. Voi sen kyllä nytkin vaihtaa.

    – Kauanko kestäisi?

    – Osien tilaus sun muu, sanotaan nyt ensi maanantaina.

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1