Irti

By Sari Vuoristo

Koskettavia novelleja elämän merkittävistä hetkistä.Pienellä pojalla on meneillään erityinen vuosi. Hän on liian vanha moniin leikkeihin, mutta ei kuitenkaan kaikkiin. Hän saa silmälasit – ja lasit aiheuttavat kamalaa kiusaamista. "Rillirousku, rillirousku!" on yleinen huuto koulussa. Aika kuluu jääkiekkoa pelaten ja lähiön metsiä tutkien. Samalla poika tuntee kuitenkin outoa ulkopuolisuuden tunnetta. Ja ennen kuin hän arvaakaan, hänen elämänsä muuttuu pysäyttävällä tavalla – eikä mikään ole enää sen jälkeen ennallaan.Irti on novellikokoelma täynnä irtipäästämisen tuskaa ja iloa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 26, 2022
• ISBN: 9788728461488

Book preview

Irti

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1998, 2022 Sari Vuoristo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728461488

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

SILMINNÄKIJÄ

Kesä leviää hämmentyneen katseen eteen kuin valkea, pingotettu lakana. Ja sydän seuraa heti mukana, laajenee laajenemistaan. Valoja, ääniä, linnut palaavat. Taivas tukehtuu siniseksi ja lasinkirkkaaksi ja minä katselen sitä ja ajattelen, ettei tuon läpi pääse kuin haava.

Lähtiessä asioita tulee mieleen. Muisti on hydra, aina kun yhden kaulan katkaisee kiemurtelee nopeasti tilalle kymmenen uutta.

Toiset silmistä hehkuvat ja väri tulee syvältä, kipu on kirkasta ja valoa.

Kipu näyttää tietä. Päätän lähteä kaikkiin niihin vanhoihin kaupunkeihin ja tappaa ne ja tappaa matkan. Läimäistä sinut katuihin kuin värikkään ja sotkuisen graffitin. Kaikella kymmenen päätä.

Aloittelijan työtä, sanotaan. Kyllä se tuosta vielä kehittyy.

Ostan lipun, astun laivaan ja meri ryntää vaahtona ja kellanvihreinä harjoina rungon kimppuun. Ravintolassa ihmisjoukko on äänekäs ja savu tukahduttavaa. Syön illalliseni nurkkapöydässä kuten ennenkin, kuvittelen tappavani ruuankin ja pistän suuhuni isoja paloja ja puren terävästi. Ohi velloo vettä. Se nielee kaikki muut kuvat, se nielee kaupungin ja sinut. Sinä olet alasti ja jonkun toisen käsissä.

Maapallo liikahtaa ja kääntyy meren suuntaan, kiertää rataa jolla kaikki kaupungit lojuvat. Berliinissä tornitalojen lasiin heijastuu muotopuoli kuu ja omaa rataansa kiertää laiskasti Mercedes Benz, merkki ja rytmi vuorokaudelle, kuukaudelle, aina kohti taivasta. Istun pommitetun kirkon portailla ja sinä otat minusta valokuvan. Kuvassa ilmeeni on ylös kohotettu, salamavalo liimautunut silmiin.

Tilaan laskun ja maksan. Kuljen ohi käytävällä retkottavien ihmishahmojen, joiden yliajettu katse ei kykene seuraamaan. Avainta saa vääntää hytin oveen monta kertaa ennen kuin se aukeaa, hytti on tyhjä ja kiipeän vaatteet päällä ylälaverille, kuuntelen laivan liikettä ja kun tuntemattomat hyttitoverini tulevat teeskentelen nukkuvaa.

Nukun ja sinä otat minut yllesi kuin vaatteen. Siihen minä herään, iho tiukasti ihossa ja sinä puhut jotain sanatonta, otat minut ja jo silloin minun pitäisi sinut tappaa.

Kesä on kaikki, eikä kesää enempää ole. Kaiken sinä kerrot minulle maanteillä ja autobahneilla, ja meidän vauhtimme on yhtä kuin sinun jalkasi kaasupolkimella. Ajatukset nousevat ennen sanoja ja valaistuvat kirkkain pupillilampuin, hidastuvat ja pimenevät sitten. Olemme väsyneitä molemmat, päivä on kulunut ajoon ja läpikulkuun.

Sinä revit käärepaperista suklaalevyn etkä pysähdy syömään, jaloittelemme huoltoasemalle ja takaisin, pölyistä tietä. Puut ovat kellastuneet kuivaan kohmeloonsa, puhuvat lehdillään käpristynyttä kieltä maailmasta, joka on menossa. Väärennetty vuodenaika ympäröi meidät, vielä sen pitäisi olla tuore ja vihreä.

Sinä kerrot minulle elokuvasta, työstä jota teet, leikkaat ja ladot kuvia päällekkäin.

– Katso nyt, sanot ja osoitat kituvaa puurivistöä tien molemmin puolin. – Kaikki kauniit maisemat ovat pian trikkiä!

Minä katson eteeni ja se on sellaista kuin väität, maailma alkutilassa tai ehkä loppuunsa jähmettynyt.

Autoja on pysähtynyt teiden varsille. Lomanviettoon kiirehtivät perheet kerääntyneet lakkoilevan moottorin ympärille. Ratsioita on vain lähtijöiden suuntaan. Meidän paluumme on kiiltävää ja pienhajuista, asfalttia, mustaa matkaa ja taakse jättämistä.

– Nämä tiet tehtiin Hitlerin aikaan, sinä sanot ja huomaanhan minä kulumat, jälkiin piirtyneen historian. Aurinko polttaa sisälle autoon, sumun ja taivaan läpi ja taivaanrantaa tupruttaa tehdas, sen näkee aurinkoa sitkeämmin.

Niin etelästä me tulemme, ettei sitä heti voi unohtaa, sellaista kirkasta: meri kuin smaragdi lyö säteet silmiä vasten. Minun ihoni aristaa yhä puvun reunoista, kuuman poltinjäljet. Liikaa valoa ei koskaan huomaa ennen kuin se koskettaa varjoissa ja pimeässä. Liu’un istuimelleni kuin lakanoihin, väsymyksessä ja kaiken muistamisessa sinun äänesi tarttuu minuun ja herättää, sinun rinnallasi minun on pysyttävä valveilla. Olemmehan kokeneet kaiken. Kutsun sinua iholleni nyt, kun aurinko ei ole enää mitään, edes oma värinsä.

– Tiedät hyvin, ettemme voi pysähtyä, sanot ärtyisästi. – Aikaa on vähän ja minä ainakin tahdon vielä nukkua ennen huomista.

Nyökkään. Kaupungit ovat karttoina ja tienviittoina, päämäärinä myös, menneet. Niin lähellä, ja vain muutamaan olemme ehtineet. Mutta olemme valinneet oikeat kadut ja äänet. Kerran rantabulevardilla me näimme tulennielijän, ja jos niin kuumassa yössä nielee tulen, kärventyy varmasti omille jalansijoilleen. Jää ikuiseksi ja ikuisesti, vieraat kielet ja vieras maa tulevat tulen myötä mahdollisiksi. Kuumat yöt kietoutuvat minuun sinun jäsenissäsi. Vain suurissa kaupungeissa sataa aina vettä, alkumatkasta, joka päivä. Ja maa on kuin peili, kiiltävä, kuvamme liikennevalojen neontuikkeessa.

– Katso! minä huudan ja nauran. – Minä olen tuo punainen ja sinä vihreä.

Vihreä lähtee liikkeelle ja punainen jää, tiehen, maata nieleviin kilometreihin. Kesä kestää pitkään ja paluumatka kaikkein pisimpään. Ylitämme rajan matelevassa jonossa, pakokaasukiemurat kiertävät auton hyttiä ja valuvat raollaan olevasta ikkunasta. Ilmaa! Bleifrei, täynnä nokihiukkasia kuin palon jäljiltä. Sinä olet väsynyt kun saavumme Berliiniin ja jätämme auton. Ilta haipuu ja vajoaa yöksi yllemme. Korkeat, jälleenrakennetut talot. Kaikki ihmiset ovat ulkona ja päivän kuumuus ryömii ja hikoilee seiniä pitkin.

– Tämä kaupunki ei koskaan nuku, sinä sanot. – Siksi kai täällä aina tuntuu niin turvalliselta sulkea silmänsä.

Meidän tilapäisessä huoneessamme on kaksi vuodetta ja me käytämme niistä toisen. Äänet valuvat kaduilta kiivaana virtana ja pihalla ei edes puu humise. Sinä melkein nukut, yö tulee ja minä katson sitä ikkunasta. Omaa rataansa kiertää Mercedes Benz. Minä kohotan käteni ja otan talojen taakse kahtia menneen kuun.

Herään ja katson kelloa, hyttitoverini nukkuvat mutta on yhä aikaista, puoli kaksitoista ja vyön solki kiristää vatsaani ja pusero tuntuu kuumalta. Käytävässä paiskotaan ovia, remahdetaan nauruun. Etsin pimeässä porrasaskelman ja kapuan lattialle.

Sisäpuolelta ovi aukeaa vaivatta. Käytävä on pitkä, tasaisin välimatkoin on kattoon upotettu valkoinen hehkulamppu. Valo sojottaa silmiä kohti, saa ihon näyttämään vihreältä. Kulkiessani käytävää pitkin hissille askeleeni keinuvat, kokolattiamatto vaimentaa äänet.

Aulassa makaa nuoripari kaulakkain. Portaalla istuu mies poltellen tupakkaa. Hän kohottaa katseensa minut nähdessään.

– Terve, hän huudahtaa. – Miten matka on mennyt?

En vastaa, painan hissin nappia ja tuijotan tiukasti alaspäin vajoavaa keltaista valoneliötä. Se osuu kohdalle ja kilahtaa, mies nousee portailta ja seisoo vieressäni. Hänen huuliensa välistä nousee savu kohti kasvojani.

– Miten matka menee? hän toistaa.

– Loistavasti, vastaan ja työnnyn hissiin.

– Miten olisi paukut vähän myöhemmin? hän jatkaa ja vilkuttaa kankeasti silmää.

Häneltä pääsee nauruntapainen.

– Minä olen töissä täällä, konemestarina. Työvuoroni päättyy kahdelta ja sen päälle on mukava rentoutua. Minulla on pullo hyvää viskiä.

– En välitä viskistä, sanon. Hissi nousee liian hitaasti ja äänettömästi ylöspäin.

Konemestari hivuttautuu lähelle, tuijottaa kiinteästi. Hameeni on lyhyt ja tuntuu kutistuvan hänen katseensa edessä.

– Onpa sinulla ihanat reidet, hän huokaa ja painaa katseensa niin että hänen hengityksensä kulkee hetken ihollani. Hissi kiltahtaa ja ovi liukuu auki. Puheensorina ja peliautomaattien ujellus tarraa kiinni, astun nopeasti jotakin kohti.

– Kasinoravintola! huikkaa konemestari perääni. – Kahdeksas kansi! Ota vaikka ystäviä mukaasi!

Laiva keinuu kovemmin, allani, vesi. Edessäni ihmiskasvoja, käsiä, ylös-alas.

Kukkulalla me nousemme autosta, sinä ja minä. Kuljemme ruohoa, jonka alla vesi juoksee. Kaikki kevään vesi, sen koko lotiseva matka ylhäältä vuorilta alas maahan. Me olemme ehtineet vasta toisen vuodenaikamme äärelle. Tarvitsemme jatkuvasti paljon, juoksemme alas kunnes huohotamme ja sitten takaisin, korkealle missä huiput piirtyvät ohuen taivaan kanteen ja hengittäminen on vaikeaa.

Tuolit seinustoilla ovat varattuja, ikkunaa vasten sysimustaan mereen heijastuu jäseniä, silmiä, katseita jotka ovat samoja kuin muutama vuosi sitten. Kuljen ohi, jokainen heistä tuijottaa, olen yksin. Mitä tuokin hakee, mihin se on menossa, ilman ketään? Kuljen ohi ja pois täytyy päästä, lähellä suljettua ravintolaa on tyhjä nahkaistuin ja uppoan siihen.

Meri, ikkuna, meri. Minä muistan heti liikaa, jokaisen ilmeen ja sanan ja päivämäärän. Yöt ja aamut, matkanteon, esiin kiitävät maisemankappaleet. Kulmia ja kaarteita ja tienviittoja ja varoitustauluja. Rajat, joissa kasvusto vaihtuu, pehmeästä piikikkääseen kunnes koko maa kovettuu. Kallioita nuolee meren vihreä kieli.

Yö siivilöityy huoneeseen, jossa asumme. Ikkunaluukkujen raosta ja verhojen läpi, joskus erottaa sanoja meidän omalla kielellämme, mutta nauru on aina etelästä, tumma ja äänekäs.

Iltapäivän hetkinä katse liikkuu katossa ja lakanoissa, seinillä kulkee kaiku, varjojen vääristyneet jäsenet. Lattialla meloninkuoret ja jäätelöpikarit; vettä, minun on niin kuuma! Sinä painat vesipullon kylkiluitani vasten ja naurat, navan ympärystä pisaroita täynnä. Juo, sinä sanot ja kumarrut ja suutelet ohi vesipullon suun eikä jano koskaan sammu.

Iltaa viettävien ihmisten äänet saavat sinut nousemaan ja katsomaan ikkunasta. Pitää mennä ulos ja syödä, kulkea huojuvien palmujen alla ja haistella ulapalta loiskivaa suolaa. Aina sinä nouset ja katsot kadulle. Rannalla joku nielee tulen ja sinä käännyt ja katseesi katoaa minulta.

Peliautomaatit, keltainen ja sininen valo. Puhe kuuluu käytäviltä epäselvinä sanamöykkyinä, koneen ääni vaimeana ja vettä halkovana.

Mies ja nainen istahtavat ääneti viereeni, jonkin matkan päähän, tuolin nahka natisee ja ilmiantaa heidät. Herää kuin unesta, hydra jolla on kymmenen päätä. Heidän sanansa ovat liian lähellä.

Naisen ääni vapisee. – Sokeaksiko minua luulet?

– Rauhoitu nyt, puuskahtaa mies. Hänen kasvonsa sulautuvat varjoihin, minä ajattelen että ne ovat jo katoamassa, hän ei reagoi naisen huutoon, hänelle on jo tapahtunut kaikki väistämätön.

– Mitä me nyt sitten teemme? nainen jatkaa kiihtyneenä ja pyyhkii vihaisella liikkeellä silmiään. Mustaksi maalatut ripset jättävät raitoja poskiin. Kuinka itku pilaakaan kasvot. Mies ei sano mitään, mitä hän voisi?

– Tarkoitatko sinä nyt sitä, nainen kysyy ja hiljenee sitten äkkiä kuin tajuten. Katselen häntä, yritän itse pysytellä näkymättömänä. Hän on minua vanhempi, vaalea ja hetkeksi täysin vailla ilmettä.

Nyt hän vastaa, ajattelen enkä tahdo vilkaista miestä, nähdä hänen kasvojaan juuri nyt, käsiä jotka liikahtelevat sylissä ja puristuvat nyrkkiin. Hän ei sano sitä niillä sanoilla, ei uskalla, kiertelee ja tekee selviytymisestä mahdotonta.

Vihaan miestä. Sinun silmiäsi, jotka katsovat kauas hänen kasvoistaan, maisemaa, joka on jo poissa.

– Kyllähän sinä olet tiennyt, mies sanoo. – Emmekö me ole aikuisia ihmisiä. Kyllä minä jo luulin kaiken olevan selvää.

– Paskiainen! Kyllä on sivistynyttä! Nainen näyttää siltä kuin pidättelisi itseään liikaa, hänen ilmeensä saa minut kääntämään pääni nopeasti pois. Olen peloissani, huoneessa ei ole enää muuta kuin seinät, peilikuva, ovi joka