Laskettu aika

By Sari Vuoristo

Tarinoita äitiydestä – sen iloista ja suruista. Marjatta on nainen, joka on saanut peräti seitsemän lasta. Työpaikoilla ihmiset aina hämmästyvät: ihanko oikeasti lapsia on peräti seitsemän? Miten kukaan voi jaksaa kasvattaa niin monta lasta? Nyt lapset ovat kuitenkin jo aikuisia, ja Marjatta joutuu elämään aivan uudenlaisen tunteen kanssa. Mikä avuksi, kun koti tuntuu niin tyhjältä? Entä miten sanoa nuorille kollegoille, että joskus he vielä kaipaavat kaiholla pikkulapsiarkea: kaikkia niitä riitelyjä, korvatulehduksia ja talon täyttävää naurua?Laskettu aika on novellikokoelma, jonka tarinat kertovat koskettavasti äitiydestä niin tyhjän pesän, lapsettomuuden kuin myös abortin kautta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728461426

Book preview

Laskettu aika

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2009, 2022 Sari Vuoristo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728461426

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Novelli Potku on omistettu Johannalle ja Harrille

I

Seitsemän sisarusta

1.

Marjatan pää painui veden alle.

Hiukset levisivät suuntiinsa terävinä veden sitomina kimppuina. Niin kuin ne olisivat olleet kaakeleihin osoittavia nuolia.

Altaan vahva sininen kävi päälle, Marjatta piti silmiä auki ja sininen oli niin voimakasta että kurkussa pisteli. Pidättelen hengitystä, Marjatta ajatteli, pidätän hengitystä niin kauan että se kaikki hajoaa ja menee pois.

Hän ei ollut ihan varma siitä, mikä kaikki, mutta ajatus tuntui oikealta.

Saunassa ja pesutiloissa oli ahdasta niin kuin aina aamuisin. Kun allas ei ollut varattu vesijuoksijoille tai vanhuksille tai koululaisille, tulivat kaikki muut aamuvirkut. Himolöylyttäjät ja yksinäiset ja Marjatan lailla hitaasti mutta varmasti kuntouivat. Marjatta kauhoi altaan päästä päähän, laski altaanmittoja ja sekosi laskuissaan, mutta jatkoi uimista kunnes käsivarret tuntuivat painavilta.

Tänään tuntui painavalta koko ruumis.

Olenko minä jo vanha, Marjatta ajatteli.

Kaksi nuorta naista kulki kikatellen altaan reunaa kohti saunaa.

Raskaana oleva nainen käveli sillä tavalla kuin ne aina kävelivät, ylpeänä. Itsekseen hymyillen, uin juuri sen verran kuin jaksan, naisen ilme tuntui sanovan. Teen vain sitä mikä milloinkin tuntuu hyvältä.

Marjatta seurasi naisen kulkua, selkää joka keinahteli eri tavalla kuin tavallinen selkä. Jo silloin oikeastaan, kun vatsa ei vielä näkynyt. Kyllä hän muisti.

Naisista näki aina päällepäin. Lantiosta, selän asennosta, arvista. Rinnoista. Kuka oli synnyttänyt ja kuka ei. Kenellä se oli vielä edessäpäin.

Marjatta katsoi kikattavia naisia, kuinka he kuivasivat hiuksiaan ja hieroivat vartaloonsa rasvaa kiireettä. He työnsivät lisää kolikkoja seinässä olevaan reikään ja föönit suhisivat ja heidän puheensa kuului hiusten kuivaamisen yli. Marjatta ei kuunnellut mitä he puhelivat, hän kuunteli ääntä. Oikein nuorilla naisilla oli sellainen erityinen tapa puhua, niin kuin he koko ajan muistaisivat että elettyä elämää oli niin hirveän vähän takanapäin ja niin paljon edessä.

Ryppyinen vanhus rojahti raskaasti lähelle istumaan. Marjatta puki rintaliivejä, vanhus huohotti. Vielä sitä jaksaa, vanhus hymyili, eikä Marjatta ollut varma tarkoittiko nainen häntä vai itseään. Hän hymyili takaisin, mutta ei sanonut mitään. Hänellä oli liikaa ajateltavaa, siitä mitä Martti oli aamulla sanonut kun oli puhkaissut aukon heidän elämäänsä puhtaassa auringonvalon täplittämässä keittiössä.

Kun Marjatta sukelsi, painui veden alle ja tuijotti sinistä, hän muisti sen aukon, se oli niin kuin näkyvä läiskä seinässä. Eikö se ollut väistämätöntä, hän ajatteli.

Kun hän nousi pintaan, kellui ja tuijotti kattoa ja näki heiluvina varjoina kahvilassa istuvat ihmiset, hän muisti.

Ja kun hän makasi kuplien ympäröimänä matalassa altaassa ja sama auringonvalo hyökyi uimareiden päälle kirkkaana suihkuna valtavista ikkunoista, tuntui kuin ikkunat olisivat kaatuneet päälle, olleet vinompia kuin koskaan ennen ja painaneet häntä hitaasti veden alle, ja kaikki Martin sanojen paino valui auringon mukana Marjattaan niin voimakkaana että oli äkkiä hierottava kiivaasti silmiä.

Vanhemmiten hänen silmänsä reagoivat valoon yhä herkemmin, vesi valui eikä loppunut millään ja sillä hetkellä Marjatta halusi vain käpertyä pimeään.

Kahvilasta tulvi kahvin tuoksu jopa sinne alas.

Hän tunsi kahvin maun kielellään, näki silmissään melkein täyden kupin joka oli jäänyt keittiön pöydälle hänen lähtiessään.

2.

Aina aloittaessaan uudessa työpaikassa Marjatta sai kuulla samat kysymykset.

Oletko tehnyt tätä jo kauan? Se tarkoitti vuokratyöläisenä oloa, sinänsä ystävälliset katseet kertoivat, ettei semmoinen ollut hänen ikäistensä hommaa. Sellaista tekivät nuoret, miettiessään mitä elämältä nyt sitten oikeastaan pitäisi haluta. Ennen opintoja, maailman valloitusta, perheen perustamista. Ja sittenkin kun pätkätyöläisyys ei ollutkaan enää oma valinta vaan tosiasia jota vastaan taisteltiin, sellaista Marjatta ei ollut koskaan kokenut. Minulle tämä sopii, hän sanoi ja nauroi sanojensa painoksi. Ja selitti että pystyi saamaan jokaisesta paikasta hyvät puolet, mutta samalla ei tarvinnut osallistua sisäisiin kähmintöihin, kiusaamiseen tai huonoihin henkilösuhteisiin. Ulkopuolisena hän sai olla neutraali, jopa sellainen, jolle muut uskoutuivat kun kuvittelivat etteivät sitten koskaan enää häntä tapaisi. Hän oli luotettava, piti salaisuudet omana tietonaan eikä osallistunut juoruiluun.

Muut nyökyttelivät, ymmärsivät jotain, mutta eivät olisi halunneet vaihtaa osia hänen kanssaan. Onhan se noinkin, he sanoivat. Ja ainahan hänestä pidettiin. Hän oli avoin ja ystävällinen. Ja nopea oppimaan, hänellä oli ikäisekseen hyvä muisti ja hän oli aina suhtautunut ennakkoluulottomasti kaikkeen tuntemattomaan. Tässähän tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin, päivät eivät ole koskaan samanlaisia, hän sanoi. Ei tule liian rutinoitua elämästä.

Muun hän jätti sanomatta.

Että pystyi valitsemaan sen, mitä kertoi. Hänellä ei ollut vakinaista työpistettä tai työpöytää jonka reunalle asetella valokuvia. Oman elämänsä hän halusi pitää itsellään, raottaa sitä vähäsen tietysti niin ettei vaikuttaisi tylyltä kahvihuoneessa istuttaessa. He puhuivat kodeistaan, miehistään ja vaimoistaan ja lapsistaan. Lasten eri ikävaiheet tulivat kaikille tutuiksi. Äitiyslomilta ja hoitovapailta palaavat istuivat ensimmäiset päivät kuin unessa, tulivat toisesta maailmasta eivätkä käsittäneet kuinka mikään heidän ympärillään ei ollutkaan muuttunut. Marjatta oli heille avuksi, hänellä oli kokemusta. Ja uudessa paikassa kaikui taas sama vanha huudahdus, johon hän oli jo niin tottunut: seitsemän, ihanko totta! Tuoreet äidit ihmettelivät kuinka nuorekkaana hän oli pysynyt ja katselivat vaivihkaa peilistä mustia silmänalusiaan. Joissain tilanteissa ihminen ei tarvitse unta, sen minä opin, Marjatta sanoi. Ja joidenkin mielestä se oli ainoastaan uskomatonta ja toisten mielestä upeaa.

Upeaa, Marjatta sanoi, sitä se oli ollut.

Lapset olivat pärjänneet hyvin. Antti ja Petteri olivat molemmat insinöörejä niin kuin isänsä. Ja Elina arkkitehti. Lyhyen kapinavaiheen jälkeen Satukin oli tajunnut, ettei haahuilu kannattanut, ja nyt tämäkin opiskeli kasvatustieteitä, oli gradua vaille valmis. Kaksoset Esa ja Enna opiskelivat myös, valtiotieteellisessä molemmat. Ja kuopus Anni oli juuri hyväksytty taidekouluun Firenzeen.

Ikävä tulisi tietysti, sen Marjatta tiesi. Mutta tiesi olevansa onnekas myös, kun muut lapset asuivat niin lähellä. Miniät olivat hekin ihania ihmisiä, Salla ja Merituuli. Sekä Antin että Petterin perheessä elettiin jännittäviä aikoja, Antti ja Salla saisivat esikoisensa kuukauden sisällä ja Petteri ja Merituuli jo kolmannen. Isoäitinä olo oli Marjatasta ihanaa, pikkuisista sai vain nauttia ilman kaikkea vastuuta ja komentamista. Elinakin oli vihdoin kolmekymppisenä tavannut Arton ja häät olivat suunnitteilla. Marjatan elämä oli täyttyneitä unelmia tulvillaan.

Martti oli jäämässä eläkkeelle. Siinäkin huomasi, että Marjatan työllä oli pointtinsa. Heillä oli säästöjä ja tarkoitus matkustaa. Vuokratyöläisenä Marjatan oli helppo päättyneen keikan jälkeen pitää omaa lomaa ja päättää itse tekemisistään. He olivat ajatelleet Brasiliaa. Marjatta luki mielellään matkakertomuksia, katseli huvikseen karttoja niin kuin jo lapsena, veti lyijykynällä reittejä paikasta toiseen. Miten voisikaan matkustaa vaikka rahtilaivalla niin kuin se Kyllikki Villa, jonka televisiohaastattelua Marjatta oli ihastuneena kuunnellut. Villa oli reissannut koko ikänsä, vieläpä pienen tyttären kanssa. Tuntui niin hienolta, että joku pystyi vanhana ja ryppyisenä täydestä sydämestään sanomaan, ettei ollut jättänyt yhtään unelmaansa toteuttamatta. Vaikkeivät kaikki ehkä sellaista ratkaisua tajunneetkaan. Brasilian Marjatta oli valinnut lukemansa perusteella. Brasiliassa oli jotakin maagista, kaikissa paikannimissä ja laulavassa kielessä, johon Marjatta oli ihastunut jo Madeiran matkalla. Nimiä, nimiä, Marjatta rakasti nimiä, niitten kaikuja. Porto Alegre, kuinka se soi! Pelkistä nimistä kuuli, että Brasiliassa ei turhia pingotettu, sai keinua laiskasti eteenpäin niin kuin paikan sävel olisi kirjoitettu kulkijan mieleen valmiiksi.

Tietenkään Marjatta ei ollut elämäänsä tyytymätön. Hehän olivat Martin kanssa hyväkuntoisia, eivät vielä ollenkaan vanhoja hyvänen aika. Ja nyt heillä oli mahdollisuus tehdä kaikkea sitä mistä he olivat aina haaveilleet, oli aika toteuttaa unelmia. Mutta työpaikan naisille Marjatta halusi antaa neuvon. Että muistaisivat nauttia, että muistaisivat että kaikki tärkeä mikä heillä tulisi koskaan olemaan, oli todella juuri käsillä olevassa hetkessä. Pienissä onnen murusissa, väsymyksessä, lasten huudoissa ja riidoissa ja korvatulehduksissa ja naurussa. Siinä, että sai silittää pientä poskea ja kuulla unen tuhinan vuoteista, sitä ei saanut unohtaa eikä päästää käsistään.

Arki, Marjatta sanoi. Se, mitä niin monet pitivät tavallisena ja tylsänä. Se oli parasta mitä oli. Työpaikan naiset kuuntelivat.

Sinä Marjatta olet niin valoisa, oikein meillä tulee ikävä sinua kun lähdet! Marjatta toi kahvihuoneeseen laatikollisen donitseja ja he nauroivat vaaleanpunaista ja ruskeaa kuorrutusta suupielissään ja myöhäissyksyn kirkas valo tulvi ikkunoista ja valaisi koko huoneen.

Tapiola oli hyvää aluetta, oli metsiä ja puistoja ja meri lähellä. Inhimillisen kokoiset kerrostalot olivat huolella rakennettuja ja pihat kauniita ja hyvin hoidettuja. Tilaa oli riittämiin heille kahdelle, aluksi vaihto pienempään ja hiljaisempaan asuntoon oli tietysti ahdistanut kun samalla lapset olivat jokainen vuorollaan lentäneet pesästä. Ja jättäneet tyhjyyden mieleen, niin kuin hetken olisi asunut kaikuvassa käytävässä ja joutunut miettimään millä ihmeellä sen sitten täyttäisi.

Marjatta ja Martti lenkkeilivät säännöllisesti, pukivat verryttelypuvut päälleen ja kävelivät reippaasti pitkiä matkoja meren rannalle ja takaisin. Parasta oli Marjatan mielestä syksyisin, kun lehdet kahisivat jaloissa. Sellaisina päivinä, kun taivas tuntui olevan kovin korkealla ja ilma virtasi keuhkoihin ja viilsi.

Matkan varrella oravat tapittivat heitä.

Perheet ruokkivat niitä, lapset hihkuivat kun kesyyntyneet oravat söivät kädestä. Joskus Marjatta oli tuntevinaan omissakin sormissaan napakan puraisun. Lehdet kieppuivat sinne tänne ja meri vyöryi rantatiellä päälle. Ja silloin Marjatta aina ajatteli marraskuuta, sitä kuinka se taas oli tulossa ja pimeyteen piti tottua uudelleen. Ja kerrostalohuoneiston kovassa sähkövalossa tuntui joskus siltä niin kuin Marttikin olisi ollut vain vieras joka katseli häntä oudosti.

3.

Joululaulut olivat alkaneet kaikua kaikkialla.

Marjatta osallistui työpaikan pikkujouluun, oli epävirallisesti mukana jopa järjestelytoimikunnassa.

Sellainen ei