Kolmikon riemuvuosi

By Elina Aro

Terri, Ankkuri ja Pumpula ovat parhaita ystäviä, ja yhtä kuin Tyttökoulun tuulihatut. Nyt koulu on kuitenkin ohi, ja tuoreet ylioppilaat ovat uuden kysymyksen äärellä. Mitä heistä tulee isona? Sairaanhoitajia vai agronomeja? Samaan aikaan maaseudulla on kova pula kansakoulujen opettajista – myös epäpätevistä. Tyttökolmikon päässä herää ajatus. Olisiko heistä opettajiksi? Eräs maaseutupaikkakunta saa kuin saakin opettajat, joilta ei vauhtia puutu...Aina yhdessä, tyynellä ja merihädässä! Kolmikon elämästä ei puutu vauhtia eikä jännitystä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726844580

Book preview

I

Ankkuri ja Terri lisäävät asioihin löylyä, saavat Pampulan riehaantumaan samaan saunaan. Tulevat sairaanhoitajat ja kapteeni-maisteri eli maisteri-kapteeni vaihtavat uran alkua.

— Lisää löylyä, sanoi perämies, kun laiva paloi!

Ankkuri nosti lyhyet, vienosti väärähtävät tytönjalkansa Roppolan saunan nokitervaista kattoa kohden ja vilkaisi tarkoituksellisesti Pumpulaan, joka oli syventynyt hankaankaan itseään pesuharjalla. Tämä oivalsikin heti vertauksen muodossa esitetyn pyynnön ja ryhtyi täyttämään emännän velvollisuuksia.

Kiuas paukkui ja sylki kuumuutta lauteille peittäen harmaaseen höyryyn sekä Ankkurin että hänen laudetoverinsa Terrin.

Terri oli sangen kujeellinen ja iloluontoinen tyttölapsi, ja hän valitteli nahkaansa varjellen:

— Vähänlaisestihan tuota tulee, tuskin lämpimäksi pääsee.

Pumpula oli taas kohdaltansa perin suoraviivainen, eikä hän varsin helposti erottanut leikkiä ja totta toisistaan. Niinpä hän nytkin valeli kiukaalle vettä tarmonsa takaa, niin että itsekin muuttui hehkuvan punaiseksi. Sillä huonoksi ei kenenkään pitänyt päästä moittimaan Roppolan mainehikasta saunaa.

— Älä sentään, ystävä hyvä, äyskäröi koko korvoa tyhjäksi, että tässä voi pestä kroppansa kaupunkiin kelpaavaan kuntoon, Ankkuri puhisi hivuttautuen hiljalleen alemmaksi. — Ei silti, lähtö tuntuu kaikkea muuta kuin mieluisalta. Kolme viikkoa Roppolassa vastaa kuutta kotona — jos nimittäin täytyisi ne kuivalla maalla kestää.

Roppolan saunassa vallitsi hiukan tavallisuudesta poikkeava, haikeahko tunnelma.

Sinä aikana, jona nämä kolme tyttöä, Ankkuri, Terri ja Pumpula, olivat rinnakkain kestäneet Lammenrantakaupungin tyttökoulun yhdeksänvuotisen helteen, he olivat solmineet kolmiliiton entisajan uljaiden roomalaisten tapaan. Luonteeltaan he poikkesivat jonkin verran tavallisista tyttökoululaisista, eivät juuri paljonkaan piitanneet vaatteistaan ja saattoivat joskus sen pään tullen kiivetä vaikka kirkkopuiston suureen koivuun. Ei ihme, että lammenrantakaupunkilaiset olivat keksineet kolmikolle varsin onnistuneen nimen, Tyttökoulun Tuulihatut.

Yhdeksän vuotta Tuulihatut olivat pysyneet uskollisesti yhdessä. Aina kesäisinkin he olivat koettaneet keksiä keinoja kolmiliiton koossapitämiseksi. Se ei tosin ollut varsin helppo asia, sillä ainoastaan Terri oli Lammenrantakaupungista kotoisin. Pumpula asui kymmenen kilometrin päässä Roppolassa, ja Ankkuri kävi koulua Tonterista saakka.

Mutta tämä kesäloma, tyttöjen ensimmäinen ylioppilaskesä, oli ollut suorastaan yliveto. Roppolan emäntä oli kerännyt heidät kaikki kolmeksi viikoksi suojiinsa ja pitänyt huolta, ettei lapsilta mitään puuttunut. Ja kyllä Tuulihatut olivat vapaudestaan nauttineetkin! Heillä oli aina ollut oma tietty kammonsa koulua kohtaan, tai pikemminkin: koulun ankaria, väistämättömiä lakeja ja sen pikkumaisen tarkkoja kellonmääriä kohtaan. Tosin he olivat päässeet erikoisitta vaivoitta luokalta toiselle. Mutta kasvattajilleen he olivat tuottaneet vaivaa sitäkin enemmän. Opettajat ja vanhemmat olivat huokaisseet helpotuksesta nähdessään Tuulihattujen painavan valkoiset lakit päähänsä.

— Toivottavasti teistä nyt tämän mukana tulee piankin aikuisia, oli Terrin äiti sanonut. — Saatte nyt tarkasti ruveta karistamaan hulluuksia itsestänne.

Aikuisia! Eivät he tahtoneet olla aikuisia, eivät he tahtoneet piittyä eivätkä vanhettua. Tuulihatut halusivat yksimielisesti edes vähän aikaa vielä nauttia kaikesta tyhmästä, pienestä ja lapsellisesta, mikä aikuisilta kiellettiin.

Mutta pakotietä ei näkynyt missään.

— Oletteko nyt sitten lopullisesti päättäneet, minnepäin suuntaatte, ystäväni Tuulihatut, laukaisi Terri äkkiä esiin.

Oli oikeastaan ihme, että Terri rohkeni käydä käsiksi näin arkaluontoiseen asiaan, sillä juttu oli hänelle perin kiusallinen. Jostakin kummallisesta syystä hän nimittäin oli lapsesta saakka haaveillut rupeavansa sairaanhoitajattareksi. Toisista tuntui nurinkuriselta, että riehakas ja vaikeasti taivutettava Terri ihaili tuollaista uraa, mutta siitä huolimatta Terri oli lähettänyt hakupaperinsa sairaanhoitajatarkouluun. Mutta tasan viikko sitten hän oli saanut epäävän vastauksen.

Mitä Terri nyt suunnitteli, siitä ei toisilla ollut hämärältäkään aavistusta.

Oikeastaan Pumpulan asiat olivat aivan samoin kuin Terrin. Lihava ja hidas Pumpula ihaili Terriä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä ja seurasi häntä kaikkialle kuin kömpelö varjo. Yhdeksän vuoden kuluessa hän oli joutunut niin vahvasti Terrin vaikutuspiiriin, ettei osannut ajatella edes eri elämänuraa. Hänkin oli kokeillut pääsyä sairaanhoitokouluun, mutta tuloksetta.

Ankkurin kohdalla ei ollut sentään näin pahasti, ja siksi hän otti ensimmäisen puheenvuoron huljautettuaan ensin soikollisen jääkylmää vettä lyhyiksi leikattujen hiustensa yli.

— Reitti on selvä, vaikkei kylläkään minusta itsestäni nähden. Minun väyläni on ruopattu, perattu ja merkattu, muttei suinkaan omatoimisesti. Kiitos olkoon isä-Aapeluksen, tuon vanhan kultaisen leskimies-huuhkajan, joka pitää ainokaisensa oikeassa kurssissa. Hän näet riippuu arvonimen välttämättömyydessä kuin hukkuva korressa ja vaatii minulta maisteria väenväkisin. Sitten muka saisin tehdä mitä lystäisin, ensin muka tarvitsen jonkinlaisen taltutuskuurin.

Ankkuri nauraa virnisti, niin että aukko etuhampaiden välissä paistoi suurena ja mustana. Sitten hän jatkoi koipiaan heilutellen:

— Vaan sen minä sanon teille, siskot Tuulihatut, että koulu on pahin käpälälauta, mitä olla saattaa, kun on perinyt veriinsä esi-isiensä merimies vimman. Ja opiskelu on täsmälleen yhtä kiperä paikka. Istu, istu ja ahda päähäsi! — Saattepa nähdä, että tämä tyttö keksii tempun jos toisenkin keinotellakseen itsensä irralleen mokomasta pinteestä.

Toiset hymyilivät. He tunsivat toverinsa Marja Vartaan yhtä hyvin kuin itsensä. Eipä suotta tyttöä nimitetty Ankkuriksi. Hän oli ankkuroinut itsensä ikuisesti mereen. Siitä syystähän Ankkuri oli joutunut Lammenrantakaupungin tyttökouluunkin, vaikka samanlainen paikka oli Tonterin kaupungissakin. Isä-parka ei näet uskaltanut pitää lastansa meren viettelyksille alttiina saatuaan kaksi kertaa käydä noutamassa hänet karkuretkiltä kotiin.

Ankkuri hautoi mielessään aivan totista merimiehen uraa, sen tiesivät Tuulihatut. Olihan hän kerran suoraan paukauttanut menevänsä vaikka Alaskaan saakka, ellei kotimaassa kelvannut ruorirattaan ääreen.

Mutta ensiksi tehtäisiin tytöstä maisteri! Ei hullumpaa. Sitten hänestä tulisi kerran maailmassa maisteri-kapteeni taikka kapteeni-maisteri!

Ankkuria ei vielä kovinkaan näyttänyt huolettavan. Hän käänsi päänsä Pumpulaan päin ja luovutti tälle puheenvuoron. Mutta Pumpula hehkui kuin kiukaan hiillos ja kääntelehti kiusaantuneena puolelta toiselle. Vihdoin hän rupesi jotakin työtä löytääkseen raaputtamaan juuriharjalla jalkopohjiaan.

Terri oli kuitenkin armahtamaton. Hän herätti Pumpulan tiukealla huudahduksella.

— Tuota, tuota, Pumpula rupesi änkyttämään. — Isä tahtoo, en nyt vielä oikein tiedä… Meitä kun on kolme tyttöä talossa, ja kaikki toiset on jo viety muihin taloihin emänniksi… niin isä… Minä, tuota…

— Oh, voit sen kyllä kakaista ulos! Terri tuhautti halveksivasti. — Luopio sinä olet, selkärangaton kuin mikäkin mato. Piti minun jo arvatakin, ettet sinä kestä pientä vastoinkäymistä. Näen kaiken suoraan naamataulustasi, joka vaihtaa väriä kuin aamuinen aurinko metsän laidassa.

Pumpula painoi päänsä alas uudelleen, ja hänen herkkä alahuulensa alkoi väristä sillä liikuttavalla tavalla, joka aina sai Terrin äidilliset suojeluvaistot heräämään.

— Voi sinua rassukkaa, hän kiiruhti hehittelemään. — Älä toki viitsi! Tiedäthän sinä nämä minun tapani. Anna tulla ulos vain, kyllä tämän tytön sydän on kovemmatkin tärskyt halkeamatta kestänyt!

Pumpula ilostui silmin nähtävästi ja rupesi touhukkaasti valaisemaan tilannetta.

— Isä tahtoo minut taloa pitämään, kun ei kerran ole poikaa eikä vävyä talossa. Jos aion opiskella, täytyy minun ruveta agronomiksi.

— Että sinun puolestasi täytyykin aina jonkun toisen ajatella! Terri huokasi raskaasti. — Ellen minä ehdi ajatella, ajattelee Roppolan isänsä — kylläkin viisaasti, muttei minun mielikseni. Mutta mikäpä siinä. Otetaan eri urat sitten. Te kaksi näytte ajattelevan matkaa Helsinkiin. Tulenpa sinne minäkin, mutta suunnitelmistani en hellitä, tietäkää se.

Ankkuri vihelsi korvia vihlovan sävelen, sillä musikaalisuus ei kuulunut hänen avuihinsa, ja iski silmää Pumpulalje.

— Paras, ettet hellitäkään, Terri pieni. Jos laiva lähtee karilta noin vain, menee pohja puhki ja se uppoaa, ennenkuin ehtii satamaan.

— Mitä vihjailet, senkin ilkimys? Saat kohta kiulullisen vettä olemuksesi yli, Terri uhkasi silmät kipunoiden.

— Terve heittämään, kuului rauhallinen vastaus. — En olekaan vielä ehtinyt huuhdella itseäni kunnolla. Mutta hiukkasen sävyisemmässä tahdissa, pyydän! — On siinä minulla ystävä, kun loukkaantuu yhdestä ainoasta irrallisesta vertauskuvasta, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä hänen oman henkilönsä kanssa.

Ankkurin kolmiomaiset kasvot olivat samalla niin laupiaat ja niin härnäävät, ettei Terri oikeastaan tiennyt, miten asian ratkaisisi.

Epäilemättä Ankkuri tarkoitti Teemua, sitä karia, jolle Terri oli ajanut kolme vuotta sitten, ja Terriä kiukutti kauheasti. Sillä olihan itsestään selvää, että jos kahdeksantoistavuotias neitonen, joka on lapsellinen ja raisu otteissaan, ihailee jotakuta, täytyy muiden sivuuttaa asia mahdollisimman hienovaraisesti. Varsinkin kun samainen tyttölapsi väittää kivenkovaan mokomaa lääketieteen kandidaattia sattumanvaraiseksi tuttavaksi.

Tällä kertaa Terri kuitenkin huomasi parhaaksi jatkaa keskustelua, niinkuin Ankkuri ei olisi mitään sanonutkaan.

— Saan harjoittelupaikan eräässä yksityisessä sairaalassa. Vuoden harjoittelun jälkeen pääsen kai kouluunkin.

Mutta Ankkuriko olisi malttanut hillitä kerkeää kieltään!

— Viisas ajatus, ylen viisas ajatus, hän irvaili. — Kuka vain lienee hautonut sen päässään valmiiksi?

— Tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin. Teemun kurssitoveri on viransijaisena samaisessa sairaalassa, ja hän on luvannut järjestää jutun.

— No, sitähän minä juuri tässä pääsin äsken sanomasta: pysy sinä vain karilla, ystäväiseni! Siinä on turvallista nököttää. Herra Teemu pitää kyllä huolen, että saat tarvittavaa alkeisopetusta tohtorinaan virkaan. — Missäs albatrossi, ellei laivan yllä!

Pumpula oli kuunnellut tuota kiihtyvää kiistaa sivusta ja huomasi viisaaksi tarttua asioiden kulkuun. Sankat pilvet uhkasivat ystävyyden kirkasta taivaanlakea.

Viimeisten kouluvuosien aikana Pumpula oli oppinut ymmärtämään sangen hyvin Terriä— varsinkin kaikessa siinä, mikä koski Teemua. Pumpula ei kylläkään saattanut ymmärtää, mitä tuollainen Teemu, jonka Terri oli nähnyt viimeksi vuosia sitten ja jolta tuli kirje silloin tällöin tuollaiseen »hei vain»-tyyliin, saattoi Terriä liikuttaa. Mutta sen hän kyllä tiesi, että Teemusta piti olla vaiti kuin valtiosalaisuudesta. Jos Terri taas sattui puhuvalle päälle, silloin oli kuunneltava, kuunneltava ja ihailtava, myönnettävä ja kiitettävä tuota ihmeellistä olentoa.

Nyt oli Ankkuri noilla kiusoitteluillaan eksynyt tyystin vääriin kanaviin.

— Älä ole olevinssi, Ankkuri, Pumpula puuttui jutteluun. — Tiedät hyvin, että Terrin kutsumus on ollut hänellä jo lapsesta saakka. Sen jälkeen kun minäkin luin Florence Nightingalin elämäkerran, olen ihaillut itsensä uhraavia naisia. — Luuletko sinä, Ankkuri, ettei Terrissä ole ainesta viemään ajatustaan päätökseen?

Pumpulan nauriinmuotoiset posket hytisivät ylös alas innostuksesta, ja hänen silmänsä katsoivat syvältä raoistaan jumaloituun Tetri-ystävään.

Tällaisina lämmön hetkinä tuli rumaan, kömpelöön ja paksujalkaiseen Pumpulaan sellaista, mikä muutti hänet miltei kauniiksi. Hänen kiivautensa Terrin puolesta oli niin kiihkeää, että se sai hänet unohtamaan tavallisen sanattomuutensakin.

— Totta puhuit, sisar Pumpula, Ankkuri vastasi rauhallisesti. — Terri vie asiat päätökseen, jos vain varoo saamasta käsiinsä toista yhtä houkuttelevaa esikuvaa, esimerkiksi Greta Garboa tai Maria Stuartia…

Tetri päästi ulvahduksen, kuin häntä olisi isketty kapulalla, ja kimposi alas lauteilta.

Mutta Ankkuri oli yikkelämpi, hän oli viivana eteisessä, tempasi kaikki kolme saunalakanaa syliinsä ja keikautti itsensä ulos ovesta.

Ensi raivossaan Terri säntäsi suoraan perässä, mutta ojanpientareella istuvan Iiro-rengin selkä sai hänet ajoissa vetäytymään takaisin saunan suojiin ja pohtimaan Pumpulan kanssa sopivaa rangaistusta lakanavarkaalle.

Mutta Ankkuri kääri rauhallisesti kaikki kolme lakanaa ympärilleen ja jatkoi matkaansa kaurapellon piennarta ylätupaan.

Muutaman hetken kuluttua toiset, harmia sihisevät Tuulihatut tavoittivat Ankkurin sieltä ja aikoivat rynnätä häntä lipittämään. Ankkuri istui kuitenkin tuiki tärkeän näköisenä radion ääressä ja vei sormen huulilleen:

— Vaiti kuin valaat! Kuulutettiin tärkeä tiedoitus, varsinkin tämän kevään ylioppilaille. Mitähän lienevät taas keksineet. — Nyt se alkaa, kouluhallituksen pääjohtaja puhuu.

— Hyvät kuulijani! On tunnettu tosiasia, että koululaitoksemme vihdoinkin on joutunut kauan pelätyn, vaikean kriisin eteen. Vuosien kuluessa tapahtunut nurinkurinen kehitys on johtanut meidät suorastaan kestämättömään tilanteeseen, joka asettaa vaaraan koko kansallisen kulttuurimme.

— Kouluhallitus on kesän kuluessa useaan kertaan joutunut turhaan vetoamaan maan koulu- ja opiskelijaväkeen. Nyt elämme jo elokuun puoliväliä, aikaa, jolloin koulujen säännöllisissä oloissa pitäisi päästä alkamaan työvuotensa. Kuitenkin kymmenet kansa- ja oppikoulut ovat yhä vielä vailla epäpätevääkin opettajakuntaa. Rintamailla on paikat saatu edes jotenkuten täytetyksi, mutta syrjäseudut joutuvat pakostakin kärsimään.

— Me tiedämme, että kouluhallituksen ja hallituksen taholta on ryhdytty tehokkaisiin toimenpiteisiin. Parin vuoden kuluttua voimme odottaa uusia, täysin päteviä opettajavoimia. Siihen mennessä on turvauduttava voimareserveihin.

— Vetoan teihin, te Suomen nuoret opiskelijat! Kansan kulttuuri on aina ollut lähellä sydäntänne. Vetoan teihin, te tämän kevään nuoret ylioppilaat! Harkitkaa, voitteko uhrata yhden vuoden opiskelijastanne maanne nousevan polven hyväksi!

Puhe päättyi.

— Se tuli kuin Cicerolta, Ankkuri riemuitsi ja hyppäsi seisomaan keskelle Roppolan tuvan laveaa permantoa. — Tässä on sinulle yksi, herra ministeri ja pääjohtaja! Tämä ylioppilas lähtee kansaa valistamaan. Eläköön sivistys ja villit kakarat, piikkisuorat palmikot, likaiset kynnet ja niistämättömät nenät! Nämä kourat tarttuvat ruoriin ja ohjaavat koululaiva-paran karikoiden sivuitse selville vesille.

Roppolan vakaa isäntä oli tullut tupaan kouluhallituksen pääjohtajan puhuessa ja asettunut sanomalehti kädessään ovensuupenkille. Siinä hän nyt pudisteli huolestuneena päätään käsittämättä oikein, mitä oli tapahtumassa. Kaupunkilaislapset tahtoivat käydä yli ymmärryksen: ensin he riehuivat kolme viikkoa talossa ja nimittelivät toisiaan kaiken maailman pimpuloiksi ja pampuloiksi ja herroiksi ja ankkureiksi ja sitten vielä keikkuivat tuolla lailla pelkät lakanat yllänsä.

Roppolan isäntä raapi poskeaan ja kummasteli.

— Mutta juurihan sinä itse todistit, että tarvittaisiin aika pyörre, joka saattaisi sinut takaisin koulun käpälälautaan, Terri änkytti. — Ja nyt olet ensimmäinen lentämään jonnekin siunaaman salolle ja vielä pahempaan paikkaan kuin pulpettiin.

Roppolan isännälle alkoi seljetä asioiden meno.

— Maija rauhoittuu nyt vähän, hän tyynnytteli. — Istuu nyt tuohon penkille ja riittailee hiukkasen. Passaa sitä toki tuommoista päätöstä ja kaupantekoa vunteerailla eikä ensimmäisessä häkähöyryssä kattoon hyppiä. Mitä itse isä-herrakaan moisesta sanoisi?

Se oli