Kolmikko karkuteillä

By Elina Aro

Parhaat ystävät Terri, Ankkuri ja Pumpula sanovat hyvästit Aukeelan keskikoululle, jossa he toimivat vuoden verran opettajina. Nyt on uusien seikkailujen aika. Kapteenin tytär Ankkuri lupaa järjestää tytöille laivamatkan. Mutta minne ihmeeseen he oikein matkustavat? Kohde ei ole enempää eikä vähempää kuin Islanti! Vaan kuinka matka meren yli sujuu? Entä miten tytöt tottuvat Islannin hurjaan vaikkakin kauniiseen luontoon?Aina yhdessä, tyynellä ja merihädässä! Kolmikon elämästä ei puutu vauhtia eikä jännitystä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726844573

Book preview

I luku.

Kesä näyttää kuivalta, mutta alkaa kostua vähin erin, ja Ankkuri saa kieroilluksi itselleen täyden päätösvallan kahden muun suhteen. Siitä retkestä puhutaan vielä myöhemminkin!

— Mihin suuntaan tästä nyt luovitaan, hyvä kolmikkoiseni? Ankkuri kysäisi ja kaksin käsin hankasi väärähtäviä jalkojaan, jotka olivat ruvenneet puutumaan pitkällä junamatkalla. — Koko kesä on aikaa.

Terri vilkaisi ulos vaunun sameasta ikkunasta. Aamu sarasti, näkyi metsää ja järvenrantaa. Pohjanmaan aukeat olivat jääneet jonnekin taakse. Ei enää näkynyt haaleanvihertäviä peltoaukeita kilometrikaupalla, ei harvaa metsää eikä pensaikkoa suonsyrjässä.

S e aika oli siis eletty lopullisesti ohi. Jossakin seisoi Aukeelan keskikoulu tyhjänä odottamassa seuraavaa syksyä ja seuraavia opettajia. Toimeton Paarma räpytti siipiään kevätauringossa kaivaten virkeäelämäisiä asukkaitaan. Peltaanska varmaan lypsi parhaillaan Viktuuriaansa Tällingin läävässä.

Terri huokasi todetessaan, ettei Aukeelan aika enää milloinkaan palaisi takaisin. Edessä odotti unelias Lammenrantakaupunki ja Lammenrantakaupungin pappila, ikävät vierailut, mitättömät keskustelut, kaulojaan kurkottelevat ihmiset ja turhanpäiväiset kävelyt nupulakivisillä kaduilla. Hyi…

— Koko kesähän se, toden toden totta, sisaret hyvät, Terri tuumi harvakseen ja yritti samalla sommitella tulevalle kesälle edes jonkinmoista suunnitelmaa.

Pumpulakin heräili, viruttelihe pyöreää olemustaan, kyhnytti tukkapörröään ja haukotteli autuaasti. Puhukoot nuo kaksi mitä puhuivat, hän ei vielä vähään aikaan jaksaisi ajatella koko kesää. Turvallinen Roppola odotti häntä kovan opettajatalven jälkeen, Roppola ja Roppolan emäntä. Ei olisi huolta huomisesta…

— Pidetään merikesä, reilu merikesä, kautta myrskyn ja pohjatuulen, intosi Ankkuri silmät pyöriskellen. — Se olisi jotakin se. Ou kei?

Tytöt eivät vastanneet. Terri asetteli yhä pappilaan kasvatiksi ottamaansa Riitta-tyttöstä parempaan nukkumaasentoon, ja Pumpula selaili hajamielisesti sanomalehteä selvässä nuukahduspisteessä.

— Teidän maatiaisten kanssa on sitten mahdoton päästä asiassa alkuun. Jos siinä teidän takasijoillanne istuisi esimerkiksi Purhon Joose, se vanha kämä, joka jo nallukkana iski nuppini engelskaa täyteen, sanoisin vain: »Lähdetään huomenna, ukko Purho», ja hän sanoisi, että »ool rait, minkälaisella kattilalla?» Mutta teille kahdelle pitäisi puhua hienosti koukuin ja kommervenkein ja selittää enemmän kuin itsekään tietää.

Terri ei vastannut vieläkään, mutta päätti mielessään suostua, ehdottipa Ankkuri sitten mitä vain. Ankkuri taas puolestaan piti pitkän tauon, mutta kun ei kukaan aukaissut suutaan, hän kihahti raivoon.

— No mitä sihtaatte? Kakaiskaa nyt jotakin ulos. Suostutteko pienelle seilausmatkalle, vai?

Nyt heräsi jo Pumpulakin.

— Mi-millä, milloin, kenen kanssa?

Terri istui pelkkänä kysymysmerkkinä ja hänen korvissaan kohisi lupaavasti.

— Arvasinhan minä, tuhahti Ankkuri halveksivasti. — Laivakissa vieköön teidän viisaat touhunne. Pitäisikö kaikki olla aina selvää kuin vesivelli, ennenkuin uskallatte mitään luvata. Sanokaa vain: jaa. Eteenpäin järjestän minä, Maija Varras, kapteenin tytär Tonterista, minä, joka pääsin viime vuonna ylioppilaaksi Lammenrantakaupungin tyttökoulusta Tuulihattu-nimisenä, mutta joka tasaannuin mainiosti Aukeelan keskikoulun v.t. maisterina.

Kylläpä Ankkuri olikin tuulevalla päällä. Se tiesi pelkkää hyvää.

— Merelle! Sehän on vaarallista, kiljaisi Pumpula verta hyytävästi. Hän ei ollut käynyt vesillä muuta kuin Roppolan joella ja oli aina noillakin soutumatkoilla pelännyt mahdottomasti.

Ankkuri heitti Pumpulaan jäätävän katseen ja päätti samassa silmänräpäyksessä pitää lähemmät suunnitelmansa toistaiseksi salassa tytöiltä. Nuo kaksi eivät ikinä osaisi katsoa asioita niiden oikeilta laidoilta. Jos vielä Terrin saisikin käännytetyksi puolelleen, jarruttaisi Pumpula vastaan kuin sisukas Viktuuria-lehmä muinoin. Näki jo leuan tutinasta, että tyttö-riepu pelkäsi. Ei ihme, Roppolan maatalo oli maailman rauhallisin paikka. Mutta oli jo totta totisesti aika saada Pumpulaan sisua. Eikä toisekseen merimatka olisi mitään, jos ei koko Kolmikko olisi koossa.

— Pyh, vaara on jutusta yhtä kaukana kuin majakka Nakiaisen mökistä. Vietämme pari viikkoa leppoisesti meren hengessä, ei muuta.

Pumpulan pyöreä naama alkoi loistaa myöntyväisesti. Tietenkin kuljettaisiin pitkin Tonterin rantoja. Sellaisesta retkestä olisi vaara kaukana. Kyllä Roppolan emäntä rohkenisi luvata tyttärensä sellaiselle matkalle.

— Sinun isäsi kai kuljettaa laivaa? hän vielä kysäisi tilanteesta varmistuakseen.

Isä kuljettaa laivaa! Miten perinpohjaista maatiaisen tyhmyyttä tuosta huokui! Ankkuria suorastaan raivostutti. Mutta hän pakotti itsensä vastaamaan kauniisti.

— Siitä voidaan sittemmin jutella, hän lupasi kaksimielisesti vahvistaen siten Pumpulan turvallisuuden tunteen kaksinkertaiseksi.

Muta Terri ei ollut yhtä tyytyväinen. Ei ollut lainkaan Ankkurin tapaista esittää noin latteita suunnitelmia. Tuossa nyt ei ollut terää eikä taikaa hidun hituista. Seilata jotakin rantavettä! Mitä se nyt olisi! Hän oli odottanut jotakin kouraantuntuvampaa.

Haluttomuus rupesi valtaamaan Terrin kuin nousuvesi rannikon. Hän oli juuri sanomaisillaan viettävänsä tuollaiset viikot mieluummin kotona hiekkakasassa, kun Ankkurin silmät sattuivat häneen. Ne olivat lupaavasti sirrillään ja täynnä mukaan houkuttelevaa intoa. Niistä sinkosi Terriin kiihoittava kipinä. Ankkuri oli siis suunnitellut jotakin repäisevää, mitä, sitä ei sopinut tällä hetkellä udella.

— Minä järjestän ja te suostutte, kärtti Ankkuri ääni tiukkana.

— Kättä minun puolestani. En peru, tuli mitä tuli, sanoi Terri näennäisen huolettomasti tarkaten samalla äänenpainonsa vaikutusta mietteissään kyhjöttävään Pumpulaan.

— Samat sanat!

— Aina yhdessä, tyynellä ja merihädässä, julisti Ankkuri voittajana Kolmikon tunnuksen.

Solmu oli vedetty umpeen. Riemu väreili Ankkurissa kuin viri veden pinnassa.

— Hyvä, ja nyt tämän jälkeen istutte rauhassa kotona ja odotatte sähkösanomaa, sillä siitä retkestä puhutaan vielä myöhemminkin.

Tytöt olivat kirjoittaneet silmät ummessa nimensä Ankkurin suunnitelmien alle, muttei asia ollut vielä sillä selvä.

Kohta riemukkaan kotiinpaluun jälkeen ruvettiin lomaviikoista puhumaan Lammenrantakaupungin pappilassa, samoin Roppolassa. Ja kun molemmat tytöt olivat sinnikkäästi näyttäneet sisunsa, ei vanhempien auttanut muuta kuin hellittää, ja siihen oli kyllä näissä taloissa saatu tottua.

Sitten alkoi odotus, ja siitä odotuksesta tuli suorastaan piinaava. Tytöt olivat laskeneet mielessään Ankkurin tarvitsevan suunnitelman tekoon viikon, korkeintaan kaksi viikkoa, mutta kesäkuu pyörähti kannoillaan ja heinäkuu alkoi, eikä Tonterista kuulunut äännähdystäkään.

Terri koetti saada aikansa kulumaan Lammenrantakaupungin laiskaan tyyliin, hän lueskeli ja kävi katsomassa Peltaanskan asuntoon muuttanutta Ville-veljeä ja tämän rouvaa.

— Tänään minä kyllä kirjoitan sille suunsoittajalle, ellei kymmenenpostissa mitään kuulu, noitui hän joka aamu. Mutta aina muistui uudelleen mieleen Ankkurin rehti sana: »Odottakaa». Ankkuri pitäisi kyllä lupauksensa, vaikka Mikko-veli ehti sataan kertaan vihjaista jotakin ränsistyneestä soutuveneestä, jota Tonterin kaunotar saisi kitata jouluun saakka, ennenkuin sillä joku vesille uskaltaisi.

Mutta vihdoin se tuli!

Äiti itse toi sähkösanomalipukkeen Terrille. Siinä samassa se oli levällään tämän käsissä, ja silmät lensivät kuin hiiret pitkin rivejä:

SELVÄ PISTE LÄHTEKÄÄ AAMULLA A.

Siinä ei suuria selitelty, eikä selityksiä tarvittu. Terri ja Pumpula laukaisivat matkaan kuin fortunankuulat.

Tonterin asemalla Ankkuri otti vieraansa vastaan, ja koko hänen olemuksensa todisti, että kulunut kuukausi oli tuottanut tuloksia.

— Isä-Aapelus pyristeli aluksi vastaan, hän selitti naama leveänä. — Mutta minä vemputin ankkuria sellaisella taktiikalla, että sen oli pakko kiikata ainakin yksi kivi kumoon. Ja kiikkasi se, rakkaat sisaret, se kiikkasi, minkä lähimpien aikatiimojen kuluessa tulette itse toteamaan.

Jo pelkät sanat pyörähtivät Ankkurin suusta sellaisella ylpeydellä, että voi aavistaa Ankkurin raivanneen tieltään kokonaisia vuoria.

— Marssikaa perässä! hän komensi ja alkoi johdattaa tyttöjä asemalta pitkin lehmuskujaa. Perässätulijat katsoivat vähän kummissaan toisiinsa, mutta tyytyivät silti mukisematta kompuroimaan kivikkonyppylöiden ylitse. Heidän kummakseen talot harvenemistaan harvenivat, mutta Ankkuri ei osoittanut ilmeelläkään, että ruvettaisiin olemaan perillä. Vasta kun oli kiivetty korkeimman kallion laelle, Ankkuri pysähtyi.

Syvällä alapuolella aallot iskivät rantakiviin, ja tuuli pörrötti Ankkurin lyhyen tukan sekaiseksi takuksi.

— Ettekö nauti tällaisesta, hän kysyi huomaamatta ollenkaan ystäviensä illan viileydessä hikoilevia kasvoja. Matkalaukut olivat kammottavan painavia, kuten aina kun Kolmikko liikkui. — Katsokaa ulappaa, jonka pinnalla lokit kelluvat kuin helmiketju! Ja taivas… ja meren ääri… ja tuo ikuinen humina…

Pumpula tunsi väristyksen juoksevan pitkin käsivarsiaan. Terrin suu aukeni sulasta hämmästyksestä.

Mitä Ankkuri tarkoitti? Saattoiko tuo tunteellinen olento tuossa olla reima Ankkuri. Miksi kummassa runollinen hupsu oli raahannut heidät tänne kilometrien päähän ihmisistä? Vain saadakseen puhua poikkinaisia juttujaan?

Arvoitus olisi tuskin ratkennut, ellei Ankkuri olisi ruvennut itseään paljastamaan.

— Voi kapteenin kaluunat, kuinka te toljotatte minua kuin autiolle saarelle heitetty laivan savua! — Vesi näet tekee minulle samaa kuin kuutamo ja muu himphamppu jollekin toiselle. Joskus sitä tuppaa tulla runolliseksi kuin Purhon Joose, joka huokaisee silloin tällöin: »Meri tekisi mieli ihan litkaista mahaansa, niin mainio se on, ihan kuin kissalle kerma.»

Ankkuri naurahti puolittain hämillään.

— Niemenmutkan takana asuu isä-Aapelus, joka mahtaa odottaa sangen kiivaasti miehistöä appeelle. — Mutta nyt hermot lujille eikä turhia ällistelemisiä! — Kolmikon meriseikkailu alkaa tällä askelella. — Mars!

Ankkuri ei ollut suotta vihjaillut hermoihin, sillä lähimpien hetkien kuluessa tytöt saivat todella nielaista melkoisen vaikeasti sulateltavan palasen.

Niemen takaa esiin pulpahtanut talo ei ollut mikään talo, vaan talontekoaineksista koottu kasa, joka toi mieleen silitysraudan.

— Se on olevinaan laivan keulapuoli, Ankkuri valisti seuralaisiaan. — Siksi siinä on tuo yksi suippo nurkka ja pyöreät ikkunat. Isä-Aapelus ei vain enää viime vuosina ole saanut sitä hoidetuksi, ja siitä syystä ulkopuoli on törkyinen, mutta sisällä on kodikasta.

Ankkurin sana piti: sisällä oli kodikasta, kun vain ensin keinotteli itsensä kapeita portaita ylös ja kaksilasisesta kajuutanovesta sisään.

Isä-Aapelus hyökkäsi vieraitaan vastaan kastikepannu kourassa ja likainen esiliina edessä ja tervehtimättä ollenkaan kehoitti tyttöjä suoraan ruokapöytään. Siihen tuli kuppeja ja vateja nälkäisten suitten alle merimiesjuttujen säestyksellä. Miten ukolla riittikään puhetta! Totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, etteivät tytöt