Viimeinen auringonnousu: ynnä muita novelleja

By Viljo Kojo

Reki on lastattu kaloilla ja verkoilla, ja miesten on aika palata mantereelle ennen kuin hatara jää pettää alta. Viimakin lyö jo kasvoille. Matti ei kuitenkaan halua jättää verkkojaan, vaikka toiset hoputtavat. Hän ei luovuta: kyllä Matinkin kuuluu saada verkkonsa katsottua niin kuin muutkin ovat jo saaneet. Tasapuolisuuden toive koituu kuitenkin Matin kohtaloksi ja tuon aamun auringonnousu miehen viimeiseksi.15 ytimekkään novellin kokoelma viihdyttää ja kertoo 1930-luvun elämästä monipuolisesti. Yksinkertainen arjen aherrus ja huvitukset ovat molemmat läsnä kansanomaisissa tarinoissa, jotka kuvaavat tavallisia ihmisiä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728573730

Book preview

Viimeinen auringonnousu

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1934, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573730

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

VIIMEINEN AURINGONNOUSU.

K oko onnettomuus johtui parista vaivaisesta verkosta.

Jos nämä kaksi verkkoa olisivat olleet kenen tahansa muun, niin ne olisi jätetty tällaisessa tapauksessa ilman muuta ja päästy ajoissa mantereelle. Mutta verkot olivat sattumalta Hataran Matin, ja hän nosti elämän.

— Niin, hitto vieköön! hän tiuskahti, — minun piti tietenkin olla teidän verkkojanne naaraamassa, mutta nyt kun on kysymys minun verkoistani, nyt on niin h-tin kiire, että kaksi niistä on muka jätettävä sille tielleen.

Asiasta oli jo kiistelty monta kallista minuuttia. Kostea maanpäällinen tuuli tuntui navakoituvan hetki hetkeltä, jää muksahteli pahaa ennustavasti. Lyhyt joulukuinen päivä hämärtyi nopeasti viiden miehen seistessä verkoilla ja kaloilla lastatun reen ympärillä ja kinastellessa kahden puolimädän verkon pelastamisesta.

Hataran Matti, keski-ikäinen, tummaverinen mies, oli sysännyt koivistolaisen lammasnahkalakkinsa takaraivolleen ja, ollen lakkaamatta äänessä, kääntelehti puoleen ja toiseen, ikäänkuin kultakin erikseen tiedustellakseen, oliko siis kaikkien mielipide, että hänen kaksi verkkoaan täytyi jättää. Hänen musta parransänkensä ja tuuheat kulmakarvansa tekivät hänet synkän näköiseksi. Vihainen hän olikin. Hän oli yleensäkin tarkka tavaroistaan ja nyt hän tunsi aivan erikoisesti vääryyttä kärsivänsä, luultavasti siksi, että kolmen naapurin verkot olivat tuossa pelastettuina. Luhtaniemen Antin verkoista tosin oli useita kateissa, mutta Antti nyt olikin sitä laatua — huit hait — olipa kyseessä raha tai tavara. Nytkin, äsken ihan, naureskeli vain. Mokoma mies, huiskale, tyttöjen naurattaja, koiranleuka ja tyhjäntoimittaja — nulikka.

Matti tuskin olisikaan ihan näin pahasti myrtynyt, tuskin ihan puolittain ryöväykseksi verkkojensa jättämistä tulkinnut, jos Luhtaniemen Antti olisi malttanut suistaa suunsa. Mutta eipäs, vaikka olikin vielä penikka puhuakseen aikuisten miesten jutellessa. Mitä hän tiesi Matin asioista sanoakseen, että eihän tuo toki köyhään kolahtanut.

Matti, sellainen varakas kuin oli, omillaan eläjä, oli sellainen juuri siksi, ettei kahden verkon menettäminen ollut hänestä niinkään pieni asia. Sen, minkä hän oli saanut kokoon, hän oli saanut sillä, että oli aina osannut pitää omastaan kiinni.

— Mutta tässä ei nyt olekaan kysymys vain sinun verkoistasi eikä edes yksinomaan sinun hengestäsi. Tässä on meidän kaikkien elämä pienen viivyttelyn varassa, sanoi Takahiekan Paavo, hiljainen, tukeva mies, punakka ja ruskeaviiksinen. — Kahteen verkkoosi et kai vaadi meitä henkeämme huikkamaan.

Matti käännähti jotakin sanoakseen, mutta saikin siirtää ruskeat silmänsä Anttiin, joka nauroi:

— Mitäs, Matti ajattelee, että henki on kullakin ilmaiseksi saatua, mutta verkkorihmat maksoivat monta markkaa.

Matti antoi hänen olla, suupaltin. Hän siirtyi parilla askelella vähän syrjemmässä seisoskelevain veljesten luo, Kokon veljesten, Iivarin ja Villen, jotka olivat vakavia nuorukaisia ja ymmärsivät varmasti Matin harmin.

Mutta hekin arvelivat lyhyesti, että oli hullua menettää aikaa, kun kostea maatuuli saattoi milloin hyvänsä lohkaista heidät erilleen rantajäästä ja lykätä Laatokan selälle.

— Onhan meillä vene. Totta kai veneellä…

— Kyllä kai sen itsekin tiedät, kiisti Iivari, — että tuollainen vene pimeässä, tuulen paiskomien jäätelien keskellä on melkein kuin oljenkorsi. Onhan se tyhjää parempi viimeisessä hädässä, mutta…

— Menkää! huusi silloin Matti. — Menkää, Jumalan luomat, kiireesti sitten verkkoinenne ja veneinenne. Minä ainakin jään vetämään verkkoni pois.

Tiesihän hän, ettei häntä yksin jätettäisi, ja hän lisäsi vielä ikäänkuin toisten pelkäämistä pilkkaillen:

— Onhan sitä joskus oltu pahemmassakin.

— On oltu, myönsi Kokon Iivari tyynesti, — ja siksi juuri tiedetäänkin, että viivytteleminen on tällä kertaa vähän vaarallista.

Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvisteeksi humahti jää taaskin mantereella käsin, huojahti miesten alla ja jatkoi sitten ilkeätä muksahteluaan jossakin oikealla.

Rantajään reunaan oli matkaa melkein kaksi kilometriä. Jos he nyt olivat siitä irtautuneet, ennättäisi heidän ja mantereen välille arveluttava aukko, ennenkuin he veneineen ja raskaine verkkokuormineen olisivat sen partaalla.

— Nyt on mentävä, sanoo päättäväisesti Takahiekan Paavo, — joko verkkojen etsintään tai mantereelle.

— Jää liikkuu! huusi silloin Kokon Ville, joka oli tarkkaavasti tähystellyt viimeiseen verkkoavantoon ja huomannut pienten jääkappaleiden painuvan hyvää kyytiä avannon mantereenpuoleista reunaa kohti.

Siihen jätettiin nyt reki verkkoineen, kaloineen, ja mitään sanomatta alkoi jokainen juosta mantereelle päin, Kokon Iivari ja Luhtaniemen Antti kevyttä venettä mukanaan raahaten.

Jää oli todellakin irtautunut mantereesta. Rantajään reuna oli jo niin kaukana, että sitä ei äkkiä saenneessa pimeydessä kenenkään silmä enää erottanut. Miehet pysähtyivät, ja aluksi olivat kaikki sanattomia. Tällä hetkellä tarvittiin järkevyyttä, vaikka hätä ei vielä kovin suuri ollutkaan. Olihan heillä vene, vaikkakin vain mitätön, pikku railojen ylittämistä varten mukaan otettu lampivene, joka ei kantanut heitä kaikkia samalla kertaa. Mutta ennättäisivät he toki soudella toisensa maihin kahdessakin erässä, ellei tuuli…

Mutta siihenpä juuri pysähtyi jokaisen ajatus, sillä tuuli tuntui kiihtyvän rutosti, se irroittelee jäätelejä ties kuinka paljon ja paiskelee niitä venettä vastaan. Tuumiskeluun ei enää ole aikaa. Nopeasti on päätet tävä, ketkä lähtevät yrittämään ensimmäisinä manteretta kohti.

— Siitä vedetään pitkää tikkua! kivahtaa äkkiä Hataran Matti.

Mutta Luhtaniemen Antti sanoo:

— Menkööt toiset ensin, Matti ja minä jäämme sill’aikaa etsimään hänen kahta verkkoaan.

Takaniemen Paavo hymähti itsekseen: siinä näki eron miehen ja miehen välillä.

Hataran Matti oli todellakin hätäisin mantereelle menijä nyt, kun hän tiesi, että oli todellakin jääty irtonaiselle jäälautalle, joka huristi ties millaista kyytiä rannatonta ulappaa kohti. Hän kiroili ja tuskaili ja vaati jokaista päättämään jotakin. Mutta toiset ikäänkuin hänen kiusakseen seisoivat sanattomina.

— Jo on piru, etteivät aikamiehet saa sanaa suustaan, kiukutteli Matti.

Mutta kun joku nyt kysyi kompassia, silloin vasta Mattikin älysi, mikä miehiä arvelutti: tuulihan oli heidän huomaamattaan kääntynyt. Milloin se oli kääntynyt ja minkä verran? Siinä seistiin, kompasseitta, kokeneet miehet. Oli ollut petollisen turvallinen aamu. Vanhat merkit olivat näyttäneet tasaista säätä koko päiväksi, heidän verkkonsa eivät olleet kovin kaukana, olisi ollut hiukan lapsellista varustella kompasseja mukaan mokomalle retkelle.

— Vedämmekö arpaa, kysyi viimein Takahiekan Paavo katsahtaen vuoroin kutakin.

Mutta Hataran Matti oli ainoa, joka kiiruhti myöntymään. Kokon Iivari hymähti, veti suoriksi merisaappaittensa pitkät varret ja sanoi:

— Me jäämme, minä ja veljeni. Olemme nuorempia kuin toiset ja kestämme paremmin odotuksen. Ja ukolla on vielä yksi poika nousemassa, jos…

Kaikki tiesivät, että odotteleminen olisi vapaaehtoista kuoleman kanssa leikkimistä. Hataran Matti tarttui heti tarjoukseen, mutta toisten mielestä asia ei vielä ollut aivan selvä.

Kokon veljekset tiedettiin miehekkäiksi miehiksi, Villekin, niin nuori kuin hän vielä olikin. Ne olivat tehneet uhkarohkeita kalastusmatkoja, mutta koskaan heidän ei ollut kuultu niiden tiimalta kehuskelevan. Vaarat kuuluivat aivan luonnollisina tähän ammattiin. Niitä ei tarvinnut haeskella seikkailun halusta eikä niistä selvittyään ollut syytä kerskuilla, sillä useimmissa tapauksissa oli onni merkinnyt enemmän kuin omat voimat ja neuvokkuus.

Takahiekan Paavo katsoi veljeksiä hetkisen ja huomasi Villen värisevän kuin vilussa, vaikka hänellä oli hyvä lammasnahkaturkki, koirannahkakäsineet ja aivan uudet kalastussaappaat. Sitä paitsi hän seisoi äsken sytytetyn nuotion ääressä. Väriseminen ei merkinnyt vilua. Se oli urhoollisesti torjuttua pelontunnetta, äkkiä yllättäneen hermojännityksen aiheuttamaa. Mutta Iivari seisoi tyynenä, ikäänkuin lautalle jääminen olisi ollut vuoronsa odottamista jossakin pitopöydän ääressä.

— No, mutta mitä tässä jahkaillaan? kysyy taas Hataran Matti. — Mitä varten haaskataan kallista aikaa? Kaikkihan on selvä. Kolme miestä ensimmäiseen lastiin, sitten kaksi jää mantereelle ja…

Luhtaniemen Antti jatkoi:

— Matti soutelee pimeässä ja jäälauttoja viskovassa myrskyssä etsimään, millä lautalla mahdollisesti Kokon pojat kiltisti odottavat.

— Vaikka minäkin. Sama kuka, kunhan joku. Sinusta siihen ei ainakaan olisi, ruikelosta.

Mutta silloin astahtaa Matin eteen Kokon Iivari, joka on tähän asti seisoskellut tyynenä. Nyt saattaa ken hyvänsä nähdä, että jännitys on ollut jännitystä hänenkin hermoilleen. Matin sanat ovat laukaisseet padon, ja ryöppynä tulee vihaisia sanoja, ja kipinöinä välähtelevät hänen silmänsä tulen valossa:

— Millä oikeudella sinä halveksit ketään? hän huusi Matille, jonka rukkaskäsi nousi vaistomaisesti