Jack Easy perillä

By Frederick Marryat

"Jack Easy perillä" päättää merikadetti Easyn vauhdikkaan tarinan maailman merillä osana Britannian kuninkaallista laivastoa. Aikuistunut Easy osallistuu taisteluihin ja päätyy jännittäviin seikkailuihin – ja myös romantiikkaa on ilmassa. Mutta mikä Easyn vanhempien kohtalo oli hänen poissaollessaan?"Jack Easy perillä" on kolmeosaisen sarjan päätösosa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726304060

Frederick Marryat

Frederick Marryat (1792-1848) was an English naval officer and novelist. Born in London, Marryat was raised in a prominent merchant family by Joseph Marryat, a member of Parliament, and his American wife Charlotte. He joined the Royal Navy in 1806 as a midshipman on the HMS Imperieuse, serving under Lord Cochrane. Throughout his naval career, he served on several ships and was present at battles against the French fleet off the coast of Spain. On the HMS Spartan, he fought in the War of 1812 and participated in raids on New England. After the war, he worked as an inventor and artist, patenting a new lifeboat and making a famous sketch of Napoleon on his deathbed in Saint Helena. He retired from the Royal Navy in 1830 to pursue a career as a professional writer, producing nautical novels and finding success with Mr. Midshipman Easy (1836). He frequently based his stories on his own experiences and earned a reputation as a member of Charles Dickens’ influential literary circle. His novels of adventure on the high seas would inspire countless storytellers, including Mark Twain, Ernest Hemingway, and Joseph Conrad.

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen Luku

Sankarimme tulee ylettömän huonovointiseksi ja suostuu alistumaan lääkehoitoon.

Riippumattoja ei sinä yönä komennettu kannen alle; joitakuita niistä otettiin umpimähkään haavoittuneita varten, mutta loput olivat koko ajan verkoissaan, sillä kaikki miehet olivat uutterasti työssä, laitellen hätämastoja ja hätätaklausta, ja Pottyfar oli niin kovassa touhussa, että hänen kätensä pysyivät kaksitoista tuntia poissa taskuista.

Yö oli tosiaankin kauhistava; aallot olivat vuorenkorkuisia ja kiidättelivät alusta vimmaisesti, kohahdellen vaahtopäisinä ja pauhuisina sen partaalla. Mutta fregatti kiiti niiden edellä tuulen siivillä; neljä miestä oli peräsimessä, ja heitä auttamassa oli muita kannen alla varataljoissa.

Sittenkun Jack oli kuunnellut kiitokset ja kun aalto oli huuhtaissut hänet pois peräkannelta, arveli hän tehneensä kylliksi; hän oli juonut niin paljon grogia kuin kesti, ennenkuin oli rauhoittanut kappalaisen kaikki omantunnonsoimaukset; hän siirtyi kadettien hytissä olevalle lippaalle ja oli pian sikeässä unessa siitä huolimatta, että fregatti heilui niin, että sen parraspuu oli veden vallassa.

Gascoigne oli menetellyt paljoa viisaammin; hän oli vienyt kannen alle riippumaton, kuten hän oli sanonut, eräälle haavoittuneelle mies-poloiselle, ja käynyt itse siihen nukkumaan. Seurauksena oli se, että kun lääkäri seuraavana aamunua näki hänen makaavan riippumatossa, oli hän merkinnyt Gascoignen nimen sairasluetteloon, mutta nuorukaisen noustua jalkeille yhtä terveenä kuin konsanaan nauranut ja raaputtanut hänen nimensä pois haavoittuneiden luettelosta.

Ennen aamunkoittoa laiva oli pumputtu tyhjäksi vedestä, ja kaikki kannen alapuolella olevat osat oli saatu niin varmoiksi ja turvallisiksi kuin niissä oloissa suinkin oli mahdollista. Mutta myrsky oli edelleenkin raju, eikä aluksella suinkaan ollut mukava olla.

»Kuulehan, Martin, sinut olisi pitänyt viskata mereen!» virkkoi Gascoigne. »Kaikki tämä johtuu sinun turmanennustuksistasi — sinä olet pahan onnen lintu.»

»Kunpa olisinkin ollut mikä lintu tahansa», vastasi Martin, »mutta minulla ei ole ollut minkäänlaista pesäpahasta, jonka suojaan olisin pääni kallistanut, niin kauan kuin kunnollisesti muistan».

»Kuinka ikävää, ettei keittiöön ole viritetty tulta!» pahoitteli muuan nuorukaisista. »Emme saa teetä, eikä meille anneta grogia.»

»Myrskyä kestää kolme päivää», huomautti Martin, »ja senjälkeen olemme varsin lähellä amiraalia. Siellä ei enää ole heikkoa.»

»No niin, sitten laivamme komennetaan heti telakalle, ja minä lähden maihin seuraavana päivänä», sanoi Easy.

»Niin, jos olet sairas», tokaisi Gascoigne.

»Ole huoletta, olen kyllä riittävän kipeä. Viivymme satamassa vähintään kuusi viikkoa, ja silloin unohdamme kaiken tämän.»

»Kyllä», myönsi Martin, »me kyllä saatamme sen unohtaa, mutta unohtavatko sen ne miekkos-parat, joiden raajat ovat kuihtuneet, ja unohtaako sen Miles-rukka, pursimies, joka on menettänyt näkönsä iäksi?»

»Aivan oikein, Martin; ajattelemme vain itseämme, emme ole kiitollisia pelastuksestamme emmekä ole myötätuntoisia muille», lisäsi Gascoigne.

»Kätesi tänne, Ned», virkkoi Jack Easy. »Ja, Martin, meidän pitäisi kiittää sinua siitä, että puhuit meille totuudensanoja — olemme itsekästä joukkoa.»

»Mutta olimmehan me mukana kuten toisetkin», huomautti muuan kadeteista.

»Sitä enemmän syytä meillä on olla kiitollisia ja sääliä heitä», vastasi Jack. »Jos olisit menettänyt käsivartesi tai näkösi, olisimme säälineet sinua. Sääli sinä nyt senvuoksi muita!»

»No niin, sen teenkin, kun sitä nyt ajattelen.»

»Ajattele useammin, nuori mies!» kehoitti Martin lähtiessään kannelle.

Kuinka toisenlaista nyt kuin edellisen päivän aamuna! Mutta siitä oli nyt kulunut neljäkolmatta tuntia, ja silloin oli merenpinta ollut tasainen, ja fregatti oli ylpeästi kiitänyt sinisellä ulapalla täysin purjein viehkeänä kuin joutsen. Senjälkeen oli ollut tulipalo, myrsky, salamoita, onnettomuuksia, vaaraa ja kuolemantapauksia; aluksen mastot heittelehtivät lumivalkeilla aalloilla satojen meripenikulmien päässä siitä itsestään, ja se — haaksirikkoisena — heilui raskaasti, sen kaikki liitokset kitisivät ja valittivat sen kiitäessä rajua vauhtiaan raivoisesti vyöryvillä aalloilla.

Kuinka väärässä ovatkaan ne kuivalla maalla asuvat ihmiset, jotka väittävät, etteivät merimiehet ole uskonnollisia! Miten he voisivatkaan olla olematta uskonnollisia, jos heillä kerran on tunteita? Maalla, jossa ihmisillä ei ole muuta kuin vaihtuvat vuodenajat, kaikki omalla erikoisella tavallaan kauniit — ei mitään muuta kuin maan antimet, hedelmät, kukat — ei mitään muuta kuin Luojan lahjat, keksityt mukavuudet ja ylellisyysesineet — jossa saa nousta vuoteesta aamulla kaikessa rauhassa ja iltaisin laskea päänsä pielukselle turvallisesti, saatetaan olla pitkiä aikoja piittaamatta mitään Jumalasta ja unohtaa hänet. Mutta merellä, jossa jokainen myrsky on varoitus, jossa jokainen onnettomuus vaikuttaa hillitsevästi, jokainen pelastuminen samalla tavoin kun sallimuksen suvaitsevaisuudelle pidetty kiitossaarna, täytyy sellaisen miehen, joka ei tunne Jumalan läsnäoloa, olla tosiaankin raaistunut.

Maalla näemme hänestä tuskin muuta kuin hänen kaiken kauneutensa ja hyväntahtoisuutensa; mutta merellä meille yhtä usein muistutetaan, kuinka kauhistava hän on vihassaan. Voisiko olettaa viimeksi kuluneiden neljänkolmatta tunnin tapausten häipyneen ainoankaan laivassa olleen henkilön mielestä jättämättä siihen vaikutustaan? Ei, ei. Rohkeudessaan ja toimeliaisuudessaan he saattoivat näyttää hillittömiltä, mutta sydämessään he tunnustivat Jumalansa ja kumarsivat hänelle.

Ennen sen päivän loppua oli saatu pystyyn hätämasto keulaan, ja kun siihen oli levitetty purje, kävi fregatin ohjaaminen helpommaksi ja varmemmaksi — isonpurjeen ahdin oli pleissattu uupuneen miehistön virkistykseksi, ja riippumatot komennettiin puhallusmerkillä kannen alle.

Kuten Gascoigne oli ennustanut, eivät jotkut miehet olleet erikoisesti mielissään huomatessaan menettäneensä peitehuopansa, mutta kapteeni Wilson määräsi, että taloudenhoitajan tuli antaa heille laivan varastoista toiset huovat sijalle. Se muutti asian kokonaan toisenlaiseksi, koska he useimmissa tapauksissa saivat vanhojen huopien sijalle uusia. Mutta vieläkin oli mahdotonta sytyttää tulta keittiöön, ja miehet istuivat arkuillaan, jyrsien laivakorppujaan.

Kello kaksitoista sinä yönä talttui myrsky, ja kiitävän laivan mastoihin täytyi välttämättä nostaa lisää purjeita, sillä aallot vierivät yhä vinhasti vuorenkorkuisina. Päivän koittaessa tuli aurinko näkyviin ja paistoi kirkkaasti, aallokko tyyntyi vähitellen, tuli viritettiin, ja Pottyfar, jonka kädet taaskin olivat taskuissa, antoi kello kaksitoista tervetulleen määräyksen päivällismerkin puhaltamisesta.

Niin pian kuin miehet olivat syöneet päivällisensä, käännettiin fregatti taaskin tuuleen, sen väliaikaista keulamastoa paranneltiin, ja siihen levitettiin lisää purjeita. Seuraavana aamuna ei myrskystä ollut jäljellä mitään muuta kuin sen kaameat vaikutukset, etumaston mustuneen ja säröisen tyngän yhäti törröttäessä peloittavana varoituksena luonnonvoimien raivosta.

Kun vielä oli kulunut kolme päivää, yhtyi Aurora Toulonin laivastoon. Ensi kerran sen nähdessään muiden laivojen miehet kuvittelivat sen olleen taistelussa, mutta pian he saivat tietää sen kamppailleen hirvittävämpiä aseita vastaan kuin ihmisolennot vielä olivat keksineet. Kapteeni Wilson kävi amiraalin puheilla ja sai luonnollisesti määräyksen heti mennä satamaan korjauksia varten. Muutamien tuntien kuluttua Aurora oli suunnannut matkansa Maltaa kohti, eikä Toulonin laivasto auringon laskiessä enää ollut näkyvissä.

»Kautta pyhän miekan, massa Easy, olipa meillä hirvittävä myrsky äsken! Yhteen aikaan luulin jo meidän kaikkien joutuvan Ahdin valtakuntaan.»

»Aivan niin, Mesty; en toivo enää milloinkaan joutuvani sellaiseen.»

»Minkätähden te, massa Easy, sitten olette merellä? Kun miehellä ei ole rahaa eikä syötävää, lähtee hän merille, mutta kaikki väittävät teillä olevan rahaa yllin kyllin. Minkätähden te olette lähtenyt merille?»

»Sitä en totisesti tiedä», vastasi Jack miettivänä. »Lähdin merille tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia etsimään.»

»No mutta, massa Easy, olettehan joka tapauksessa tullut väärään paikkaan. Olen viime aikoina ajatellut aika paljon, ja tulimmainen, mielestäni tasa-arvo on pelkkää pötyä.»

»Pelkkää pötyäkö, Mesty, entä minkätähden? Aikaisemmin ajattelitte toisin.»

»Niin, massa Easy, mutta silloin keitinkin ruokaa nuorille herrasmiehille. Nyt, kun olen laivan korpraali ja minulla on keppi, en enää ajattele niin.»

Jack ei vastannut mitään, vaan ajatteli sitäkin enemmän. Lukija on varmaankin pannut merkille, että Jackin yhdenvertaisuusmielipiteet olivat nopeasti haihtumassa. Hän puolusteli niitä pääasiallisesti tottumuksesta ja itsepintaisuudesta, joka ei sallinut hänen tunnustaa olleensa väärässä — ja lisäksi siihen lienee vaikuttanut hänen väittelyhalunsa. Hän oli jo tottunut tottelemaan esimiehiään, eikä hän perusteluistaan huolimatta suvainnut vastustusta alempiensa puolelta. Eipä silti, että sitä olisi tuskin milloinkaan yritettykään, sillä Jack ei suinkaan ollut tyranni, ja kaikki laivassaolijat pitivät hänestä paljon. Joka päivä toi mukanaan oman opetuksensa, ja kapteeni Wilson oli nyt varma siitä, että Jack oli melkein parantunut isänsä naurettavan filosofian vaikutuksista.

Muutamien minuuttien kuluttua Mesty naputti kepillään savupiippua ja aloitti jälleen.

»Minkätähden sitten olette merillä, massa Easy?»

»En tiedä, Mesty; se ei ole minusta vastenmielistä.»

»Mutta, massa Easy, minkätähden olette kadettien hytissä, syötte kovia korppuja, suolaista sianlihaa, suolaista hevosenlihaa, vaikka voisitte lähteä maihin ja elää herrasmiehen tavalla? Se on kovin typerää! Minkätähden ette ole oma herranne? Tulimmainen, jos minulla olisi rahaa, niin mikähän minua pitäisi laivassa? Vähäinen merilläolo on sangen hyvä, massa Easy; se avaa ihmisen silmiä; mutta ajatelkaahan äskeistä ukkossäätä! Pursimies-parka, hän sulki silmänsä iäksi!»

»Aivan oikein, Mesty.»

»Toivon teidän ajattelevan tätä, sir, ja lähdettyänne maihin ottavan Mestyn mukaanne. Hän palvelee teitä hyvin, massa Easy, niin kauan kuin elää, kautta pyhän Patrickin. Ja sitten, massa Easy, menette naimisiin — saatte pienokaisia — elätte kuin herrasmies ainakin: Ajatelkaahan sitä, massa Easy!»

»Naimisiin»-sanan mainitseminen käänsi sankarimme ajatukset hänen Agnekseensa, eikä hän vastannut mitään. Mesty asteli toisaalle, jättäen sankarimme syviin aatoksiin.

Tällä keskustelulla oli Jackiin voimakkaampi vaikutus kuin olisi osannut kuvitella, ja usein hän huomasi mielessään hokevansa Mestyn kysymystä: »Minkätähden olette merillä?» Hänellä ei ollut laivaston palvelukseen astuessaan ollut mitään erikoista tarkoitusta paitsi yhdenvertaisuuden etsimistä, eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, että hän, kuten Mesty oli huomauttanut, oli tullut väärään paikkaan. Hän ei ollut milloinkaan edes ajatellut palvella loppuun kadettiaikaansa, ei odottanut ylennystä eikä toivonut vielä kerran pääsevänsä laivan komentajaksi. Hän ei ollut välittänyt muusta kuin nykyisyydestä eikä hellinyt sellaisia toiveita, että hän vastaisuudessa saisi muuta palkkiota kuin Agneksen. Mestyn huomautus pani Jackin ensi kerran elämässään miettimään tulevaisuutta. Ja hän joutui aina ymmälle toistaessaan itsekseen Mestyn kysymyksen ja koettaessaan vastata itselleen, mihin hän pyrki sillä, että pysyi laivaston palveluksessa.

Siitä huolimatta Jack suoritti tehtävänsä niin, että Pottyfar oli häneen hyvin tyytyväinen; ja purjehdittuaan matkan, jonka vastaiset ja lievät tuulet tekivät ikäväksi, Aurora saapui Maltaan. Sankarimme oli jonkun verran keskustellut ystävänsä Gascoignen kanssa, hahmotellen tulevaisuudensuunnitelmiaan, jotka kaikki kuitenkin johtivat samaan määrättyyn tulokseen, nimittäin siihen, että hän menisi naimisiin Agneksen kanssa. Muutoin Gascoigne oli sitä mieltä, että Jackin pitäisi pysyä laivastossa ja tulla kapteeniksi. Mutta sen pohtimiseen oli yllin kyllin aikaa, kuten hän huomautti; nyt heidän ei tarvinnut aprikoida muuta kuin sitä, miten he pääsisivät maihin, sillä laivan laittaminen jälleen kuntoon tarjosi syyn, jonka nojalla heitä sopi pidättää aluksessa, ja he tiesivät Pottyfarin käyttävän sitä hyväkseen.

Heidän saapumispäivänään Jack söi päivällistä upseerien ruokalassa, hän päätti pyytää lomaa jo samana iltana. Kapteeni Wilson oli jo maissa kuvernöörin luona. Nyt oli Pottyfarin ja Hawkinsin, kappalaisen, välillä syntynyt hiukan erimielisyyttä eräästä merenkulkua koskevasta kysymyksestä, ja useimmat upseerit olivat asettuneet kappalaisen puolelle, joka, kuten olemme jo aikaisemmin maininneet, oli ensiluokkainen merimies. Se oli johtanut kiivaihin sanoihin, sillä Hawkins oli menettänyt malttinsa kylliksi tarkoin sanoakseen ensimmäiselle luutnantille, että tällä oli sangen paljon oppimista, koska hän ei vielä ollut päässyt eroon merikadettien tavoista, vaan piti käsiään taskussa; ja Pottyfar oli vastannut, että toisen oli perin mukava loukata muita henkilöitä, koska hän tiesi kaapunsa suojelevan häntä.

Tämä oli karvas vastaus Hawkinsille, sillä samalla kun tämä vihjaus pani hänen verensä kuohuksiin, se myöskin muistutti hänelle, että hänen ammattinsa esti häntä vastaamasta. Hän syöksyi hyttiinsä, mies-raukka, koska hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta menettelytapaa, purki harminsa kyyneliin ja vähitellen lohdutti sitten itseään rukouksilla.

Tällä välin Pottyfar oli mennyt kannelle äkäisenä Hawkinsille ja ruokakumppaneilleen ja myöskin harmistuneena itseensä. Hän oli tosiaankin sellaisella tuulella, ettei hän ollut tyytyväinen kehenkään ja että kadetin oli tuiki epäsuotuista pyytää häneltä lomaa. Siitä huolimatta Jack kohteliaasti kohotti hattuaan ja pyysi lupaa mennä maihin tapaamaan ystäväänsä kuvernööriä. Sen kuultuaan Pottyfar pyörähti häneen päin, jäi seisomaan jalat levällään, työnsi kätensä ihan taskunpohjiin ikäänkuin osoittaakseen päättäväisyyttään ja