Jack Easy merillä

By Frederick Marryat

"Jack Easy merillä" jatkaa merikadetti Easyn vauhdikasta tarinaa maailman merillä osana Britannian kuninkaallista laivastoa. Kekseliäs Easy selviytyy kuin ihmeen kaupalla pulasta kerta toisensa jälkeen meritaistelujen tuiskeessa. Myös ystävyyssuhteiden merkitys korostuu laivan tiiviissä yhteiselossa. Matkan aikana Easy kasvaa nuoresta miehenalusta osaavaksi merenkävijäksi."Jack Easy merillä" on kolmeosaisen sarjan toinen osa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726304053

Frederick Marryat

Frederick Marryat (1792-1848) was an English naval officer and novelist. Born in London, Marryat was raised in a prominent merchant family by Joseph Marryat, a member of Parliament, and his American wife Charlotte. He joined the Royal Navy in 1806 as a midshipman on the HMS Imperieuse, serving under Lord Cochrane. Throughout his naval career, he served on several ships and was present at battles against the French fleet off the coast of Spain. On the HMS Spartan, he fought in the War of 1812 and participated in raids on New England. After the war, he worked as an inventor and artist, patenting a new lifeboat and making a famous sketch of Napoleon on his deathbed in Saint Helena. He retired from the Royal Navy in 1830 to pursue a career as a professional writer, producing nautical novels and finding success with Mr. Midshipman Easy (1836). He frequently based his stories on his own experiences and earned a reputation as a member of Charles Dickens’ influential literary circle. His novels of adventure on the high seas would inspire countless storytellers, including Mark Twain, Ernest Hemingway, and Joseph Conrad.

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Jackin risteily päättyy, ja hän saapuu takaisin Harpyyn.

Muutamien päivien kuluttua kapinalliset, kuten oli otaksuttu, eivät enää jaksaneet kestää. Ensinnäkin he olivat humalapäissään panneet toisen viinitynnyrin tapin niin höllästi kiinni, että se oli kirvonnut irti ja kaikki viini oli vuotanut maahan, joten heillä ei ollut enää ollut viiniä kolmeen tai neljään päivään. Toiseksi heidän polttoaineensa olivat aikoja sitten olleet lopussa, ja viime aikoina he olivat syöneet liha-annoksensa valmistamattomina. Heidän huolimattomuutensa vuoksi palaneen teltan menetyksen jälkeen oli seurannut kolme päivää ja yötä kestänyt yhtämittainen sade. Kaikki, mitä heillä oli, oli lionnut läpikotaisin, ja he olivat riutuneet, värisivät vilusta ja kärsivät nälkää. Hirteen joutuminen oli heistä mieluisempaa kuin vähitellen tapahtuva nälkään nääntyminen, ja taipuen nälän käskeviin vaatimuksiin he tulivat rannalle laivan kohdalle ja lankesivat polvilleen.

»Kuulkaahan, massa Easy», lausui Mesty, »nuo kirotut vintiöt ovat unohtaneet käyneensä joka päivä täällä ampumassa meitä musketeillaan. Mutta tulimmainen, Mesty ei ole sitä unohtanut.»

»Laiva hoi!» luikkasi muuan rannalle polvistuneista miehistä.

»Mitä haluatte?» tiedusti Jack.

»Säälikää meitä, sir — armahtakaa!» rukoilivat muut miehet. »Tahtoisimme palata tehtäviimme.»

»Pahus vieköön, epäilen heitä.»

»Mitä vastaan, Mesty?»

»Vastatkaa epäävästi ensin, massa Easy — käskekää heidän kärsiä nälkää ja joutua kadotukseen!»

»En voi ottaa kapinoitsijoita laivaan», vastasi Jack.

»No niin, tulkoon sitten veremme teidän päällenne, herra Easy», lausui ensimmäinen puhuja. »Jos meidän pitää kuolla, ei se saa tapahtua vähitellen — jollette te suostu ottamaan meitä, niin haikalat kyllä ottavat — kuuluu vain räiskähdys, ja kaikki on ohitse. Mitä arvelette, kumppanit? Syöksytään kaikki yhdessä veteen. Hyvästi, herra Easy! Toivottavasti annatte meille anteeksi, sittenkun olemme kuolleet. Se Johnson-vintiö, alipursimies, se sai meidät kaikki houkutelluiksi. Tulkaa, pojat, sitä ei kannata ajatella; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi. Pudistetaan toistemme kättä ja syöksytään sitten kaikki yhtä aikaa!»

Nähtävästi olivat mies-poloiset jo päättäneet tehdä niin, jos sankarimme Mestyn kehoituksista olisi kieltäytynyt päästämästä heitä laivaan. He pudistivat kaikki toistensa kättä, loittonivat sitten muutamien askelien päähän vedenrajasta ja sijoittuivat riviin odottamaan puhetorvensa antaessa merkkiä — yksi — kaksi —

»Seis!» huusi Jack, joka ei ollut unohtanut jo sattunutta kaameata kohtausta. »Seis!»

Miehet seisahtuivat.

»Mitä lupaatte, jos otan teidät laivaan?»

»Suorittaa tehtävämme ilomielin, kunnes saavumme omaan laivaamme, ja sitten alistumme hirtettäviksi, varoittavaksi esimerkiksi kaikille kapinoitsijoille», lupasivat miehet.

»Se on oikein ja rehellistä», huomautti Mesty. »Pitäkää kiinni heidän sanastaan, massa Easy!»

»Olkoon menneeksi», ilmoitti Jack. »Hyväksyn ehtonne, ja tulemme teitä noutamaan.»

Jack ja Mesty vetivät veneen aluksen laidalle, pistivät pistoolit vyöhönsä ja soutivat rannalle. Veneeseen astuessaan miehet tekivät nöyrästi kunniaa sankarillemme, mutta eivät virkkaneet mitään. Heidän saavuttuaan laivaan Jack luki sotalaista kapinaa koskevan osan, jossa miehille muistutettiin sitä perin ilahduttavaa seikkaa, että »heidän pitäisi kärsiä kuolemanrangaistus», ja piti sitten puheen, joka nälkään kuolemaisillaan olevista miehistä tuntui loppumattomalta. Mutta loppuuhan tässä maailmassa kaikki, ja niin loppui Jackin puhekin, minkä jälkeen Mesty antoi miehille joitakuita korppuja, jotka he ahmivat kiitollisina odottaessaan, kunnes saisivat jotakin parempaa.

Seuraavana aamuna tuuli oli myötäinen; he nostivat ankkurinsa, mikä kävi hieman vaivaloisesti, ja purjehtivat pois lahdelta. Miehet tuntuivat tuiki katuvaisilta, tekivät työnsä hyvin, mutta äänettöminä, sillä heidän tulevaisuudentoiveensa eivät olleet kovinkaan valoisat. Mutta toivo pysyy aina mielessämme, ja vaikka ei yksikään mies vähääkään epäillyt sitä, että muut hirtettäisiin, toivoi hän itse selviytyvänsä jutusta kunnollisella selkäsaunalla. Tuuli ei kuitenkaan sallinut heidän kauan pitää suuntaansa; ennen iltaa se kääntyi vastaiseksi, ja alus poikkesi kolme piirua pohjoista kohti.

»Joka tapauksessa», huomautti Jack, »saavumme kuitenkin Espanjan rannikolle, ja sitten meidän täytyy purjehtia sitä pitkin Gibraltariin. En siitä välitä — käsitän purjehtimista paljoa paremmin kuin ennen.»

Seuraavana aamuna tuuli oli hyvin lievä, he olivat ylävän niemen kohdalla, ja auringon noustessa he havaitsivat ison aluksen likellä rantaa noin kahden meripenikulman päässä heistä länteen ja toisen aluksen ulompana noin neljän penikulman päässä rannasta. Mesty otti kaukoputken ja tähysti ulompana olevaa laivaa, joka oli äkkiä laskenut kaikki purjeensa ja nyt lipui rantaa kohti, suunnattuna siihen niemeen päin, jonka suojassa Jackin alus oli. Mesty laski kaukoputken käsistään.

»Massa Easy — luultavasti se on Harpy.»

Eräs merimiehistä otti kaukoputken ja tarkasti laivaa muiden seisoessa hänen läheisyydessään hyvin kiihtyneen näköisinä.

»Niin, se on Harpy», vahvisti merimies. »Oi, herra Easy, suotteko meille anteeksi?» jatkoi hän, samalla kun sekä hän että muut lankesivat polvilleen. »Älkää ilmaisko kaikkea, Jumalan tähden, älkää, herra Easy!»

Jackin sydän suli; hän katsahti Mestyyn.

»Minusta», supatti Mesty sivussa sankarillemme, »sen lisäksi, mitä he ovat jo nyt kärsineet, heille otaksuttavasti riittää seitsemän paria mieheen, ja se on mielestäni kyllin tehokas rangaistus».

Jackin mielestä olisi riittänyt siitä puolikin. Niinpä hän ilmoittikin miehille, että vaikka hänen täytyisikin selostaa, mitä oli tapahtunut, hän ei kertoisi kaikkea, vaan koettaisi selvittää heidät pinteestä niin hyvin kuin voisi. Hän aikoi pitää pitkän puheen, mutta tykinlaukaus Harpysta, joka oli nyt ennättänyt ampumamatkan päähän, sai hänet jättämään sen sopivampaan tilaisuuteen. Samassa rannan puolella oleva alus hinasi mastoonsa Espanjan lipun ja laukaisi tykin.

»Tulimmainen, mehän joudumme ihan keskelle leikkiä», huudahti Mesty. »Harpyssa luullaan alustamme espanjalaiseksi. Nyt, pojat, laittakaa kaikki tykit kuntoon, tuokaa kannelle ruutia ja ammuksia. Massa, nyt ammumme espanjalaista — Harpy ei silloin ammu meitä — meillä ei ole Englannin lippua laivassa — emme voi tehdä sen enempää.»

Miehet kävivät töihin ponnekkaasti. Kaikki tykit panostettiin, ja pian ne olivat irroitetut ja tähdätyt, minkä puuhan aikana tuuli tyyntyi, ja kaikkien kolmen aluksen purjeet lepattivat pitkin mastoja. Harpy oli tällöin noin kahden meripenikulman päässä Jackin aluksesta espanjalaisen laivan ollessa noin penikulman päässä hänestä; vihollinen oli laskenut kaikki veneensä vesille hinaamaan alusta häntä kohti. Mesty tähysti espanjalaista alusta.

»Se on sotalaiva, massa Easy. Minkä pahuksen keksimme lipuksi? Meidän täytyy vetää mastoon jonkinlainen lippu.»

Mesty juoksi kannen alle. Hän muisti, että siellä oli hyvin hilpeävärinen hame; sen oli jättänyt sinne se vanha nainen, joka oli ollut laivassa heidän vallatessaan sen. Se oli vihreätä silkkiä, ja siinä oli keltaisia ja sinisiä kukkia, mutta se oli pahasti virttynyt, sillä otaksuttavasti se oli ollut espanjalaisen suvun omaisuutta jo vuosisadan. Mesty oli löytänyt sen erään vuoteen patjan alta ja pistänyt sen reppuunsa, aikoen otaksuttavasti valmistaa siitä liivit. Pian hän ilmestyi kannelle hame kainalossaan, kiinnitti sen maston huipun hinausköysiin ja hinasi sen ilmaan.

»Kas niin, massa Easy, se kelpaa varsin hyvin — se on, kuten sanotaan, ’kaikkien kansojen lippu’. Kaikki antautuvat sille — miehet ainakaan eivät milloinkaan kisko sitä pois mastosta», virkkoi Mesty. »Nyt olemme siis hinanneet lippumme mastoon ja alamme ampua — laukaiskaakin ainoastaan yksi tykki kerrrallaan ja tähdätkää se hyvin; silloin meillä on aikaa panostaa uudelleen.»

»Aluksessa hinattiin lippu mastoon, sir», huomautti Sawbridge Harpyssa. »Mutta se ei näy selvästi, ja mahdotonta on erottaa, mikä lippu se on. Mutta sieltä laukaistiin tykki.»

»Sitä laukausta ei ammuttu meihin päin», virkkoi Gascoigne, kadetti, »vaan espanjalaista laivaa kohti — näin kuulan putoavan sen etupuolelle».

»Sen täytyy olla kaapparialus», päätteli kapteeni Wilson. »Joka tapauksessa sattui sen tulo perin onnelliseen aikaan, sillä muutoin tuo korvetti olisi hinattu Carthagenaan. Uusi laukaus, kuulia ja kartesseja, ja hyvin tähdätty lisäksi; tuolla aluksella on raskaita tykkejä; sen täytyy olla maltalainen kaapparialus.»

»Sehän merkitsee samaa kuin väittää sitä merirosvoksi», huomautti Sawbridge. »En erota sen lipusta mitään — se näyttää minusta vihreältä — laiva on varmaankin turkkilainen. Taaskin laukaus — ja pahuksen hyvästi tähdätty; se osui veneisiin.»

»Niin, ne ovat kaikki hämmingin vallassa; nyt on alus meidän, jos vain saamme hieman tuulta. Tuolta selältä on tulossa vihuri. Tiukatkaa purjeet paikoilleen, Sawbridge!»

Raa’at käännettiin kohdalleen, ja pian Harpy sai vauhtia. Tällä välin oli Jack muutamine miehineen jatkuvasti, hyvin tähdätystä, vaikka verkkaisesti ampunut alihangan tykeillä espanjalaista korvettia, jonka veneistä kaksi oli joutunut kelvottomiksi. Harpy lähestyi tuulen mukana ja oli pian ehtinyt ampumamatkan päähän. Se suuntautui katkaisemaan korvetin perääntymistietä ja ampui ainoastaan keulatykeillään.

»Se on meidän nyt», huusi Mesty. »Laukaiskaa, miehet — tähdätkää hyvin! Nyt saamme tuulta; yksi miehistä peräsimeen. Tulimmainen, mitäs se on?»

Mestyn huudahdus aiheutui siitä, että laivan ylähangan laitaan osui tykinkuula. Jack ja hän juoksivat toiselle laidalle ja näkivät kolmen espanjalaisen tykkiveneen juuri tulleen näkyviin niemen takaa ja alkaneen ahdistaa heitä. Asian laita oli niin, että niemen toisella puolella olivat Carthagenan satama ja kaupunki, ja nämä tykkiveneet oli lähetetty sieltä korvetin avuksi. Onneksi Jackille alus oli nyt saanut tuulta, sillä muutoin hänet olisi otaksuttavasti viety Carthagenaan. Ja huomattuaan sekä Harpyn että Jackin aluksen katkaisseen korvetin peräytymistien espanjalaiset käänsivät heti tuulen ehdittyä heidän kohdalleen aluksensa keulan toisaalle ja koettivat pelastautua purjehtimalla pitkin rannikkoa länteen päin, pysytellen likellä rantaa.

Toinen kuula ja senjälkeen vielä kolmas lävistivät laivan ruhon ja haavoittivat kahta Jackin miestä. Mutta koska korvetti oli kääntynyt ja Harpy seurasi sitä, teki Jack tietysti samoin ja oli kymmenessä minuutissa päässyt pois tykkiveneiden ulottuvilta, sillä viimemainitut alukset eivät uskaltaneet levittää purjeitaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa.

Nyt tuuli kävi raikkaammaksi ja puhalsi vihreän hameen levälleen, mutta Harpy vaihtoi korvetin kanssa yhteislaukauksia, ja siellä olivat kaikki liian uutterassa puuhassa tähyilläkseen Jackin lippua. Espanjalaiset puolustautuivat hyvin ja saivat tukea rantapattereilta sivuuttaessaan ne, mutta ankkuroimispaikkaa ei ollut, ennenkuin se olisi purjehtinut vielä useita penikulmia kauemmaksi.

Keskipäivällä tuuli tyyntyi, ja kello yksi oli jälleen melkein ihan tyven. Mutta Harpy oli lyhentänyt välimatkaa ja päässyt nyt vajaan kolmen kaapelimitan päähän vastustajastaan ja taisteli sitä ja nelitykkistä patteria vastaan. Jack lähestyi taaskin, sillä hän oli saanut purjeisiinsa tuulen viimeiset rippeet, ja oli noin puolen penikulman päässä korvetista tuulen tyyten tyyntyessä.

Mestyn neuvosta hän ei enää ampunut, koska Harpyn osalle ei muutoin olisi tullut niin paljon kunniaa ja espanjalaisten tuli ilmeisesti vaimeni nopeasti. Kello kolme espanjalaiset vetivät lippunsa pois mastosta, ja lähetettykään veneen valtaamaan alusta Harpy suuntasi kaiken tulensa patteriin, joka pian vaimennettiin.

Tyyntä jatkui, ja Harpyn miehistöllä oli yllin kyllin puuhaa heidän siirtäessään vankeja omaan laivaansa ja laittaessaan molempia aluksia jälleen kuntoon, sillä niiden purjeet ja taklaukset olivat pahasti kärsineet. Silloin tällöin Harpyssa aprikoitiin, mikä saattoi olla tuo outo alus, joka oli pakottanut korvetin kääntymään, niin että se oli voitu vallata, mutta kun ollaan uutterassa työssä, ei jää paljoa aikaa olettamuksiin.

Jackin laivassa, hän itse mukaan luettuna, oli ainoastaan kahdeksan miestä, joista yksi oli espanjalainen ja kaksi haavoittunutta. Niin ollen jäi jäljelle vain neljä, ja hänellä oli lisäksi puuhaa; hänen tuli näet auttaa haavoittuneita miehiään ja kiinnittää tykkejään. Sitäpaitsi ei Mestystä ollut järkevää pitää alusta penikulman päässä Harpysta ainoastaan kahden merimiehen varassa. Mutta, kuten Jack huomautti, hän ei ollut syönyt päivällistä eikä ihan varmasti uskonut löytävänsä syötävää mentyään kadettien hyttiin, minkä vuoksi hän tahtoi valmistuttaa itselleen päivällistä ja syödä sen, ennenkuin lähtisi Harpyyn, jota he sillä välin yrittäisivät lähestyä.

Jack otti aina kaikki sangen huolettomalta kannalta ja sanoi menevänsä ilmoittautumaan auringon laskiessa. Oli muitakin syitä, joiden tähden hänestä ei suinkaan tuntunut mieluiselta kiiruhtaa Harpyyn. Hän halusi saada aikaa hiukan miettiä, mitä hän lausuisi puolustuksekseen ja miten hän puhuisi miesten puolesta. Hänen luonteensa suoruus vaati ensinnäkin häntä kertomaan koko totuuden; mutta toisaalta hänen hyväsydämisyytensä yllytti häntä ilmaisemaan sen vain osittain.

Jackin ei olisi tarvinnut nähdä tätä vaivaa, sillä mitä häneen itseensä tuli, niin hänellä oli neljätoistatuhatta hyvää puolustajaa juhlahyttiin sijoitetuissa pusseissa; ja mitä taas tuli miehiin, annetaan jopa kapinoiminenkin anteeksi taistelun jälkeen, jos he käyttäytyvät hyvin. Jack, joka oli uupunut sen päivän kiihtymyksistä ja ankarasta työstä, mietti miettimistään,