Yllätys

By Viljo Kojo

Novellikokoelman 17 lämpimän humoristisessa tarinassa kohdataan mm. tukkukauppias Petrovitsh Grigorjeff, osallistutaan Juonas Pietarinpojintima Pellotsalon räväköihin hopeahääjuhliin, kuullaan joulukertomus lapsen näkökulmasta, säikähdetään kummittelevaa leipuria, säälitään sydänsuruista kärsivää ja tavataan saituuden ansiosta elämässään edennyt entinen torppari.
Kokoelmassa nauretaan lempeästi niin kansanomaisille hölmöläisille kuin kaupunkilaisten kotkotuksillekin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788728573716

Book preview

Yllätys

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1925, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573716

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

»3.18 VANJA»

I van Petrovitsh Grigorjeff , tukkukauppias, on tänään hyvällä tuulella, loistavalla tuulella kerrassaan.

Ihmettelevät apulaiset:

— Mikähän nyt on? — Ivan Petrovitsh Grigorjeff hymyilee! — Naurahtelee. Konttoripäällikölle tarjoaa kalliin sikaarin. — Mitähän se oikein merkitsee. — Varmaankin se sähkösanoma.

Tavallisesti on Ivan Petrovitsh Grigorjeff katkera kuin valkopippurilla höystetty sinappi. Ja aina hänellä on kiire, aina on kuin tulisilla hiilillä häärisi.

Nyt hymyilee, nauraa, aikailee. Kun kotiin lähtee, ei välitä odottavista ajoneuvoistaan, viittaa vain kuskille ja hiljalleen lähtee siitä kävelemään pitkin katua, jolta on juuri äsken lakaistu ensimmäinen lumi.

Aurinko valottaa katuja, mutta ei kirkkaasti, vaan punertavain, Nevasta nousevain usvain läpi. Ja Ivan Petrovitsh Grigorjeff muhkeassa turkissaan käyskentelee hitaasti, hymyilee ja ajattelee jokseenkin näinikään:

— 3.18 Vanja. Hm. On se! 3.18. Sähköttää vain: 3.18. Sillä pojalla sitä on päätä. Hhee! Ja arvasipas, että on sillä vielä isäukollakin sen verran tallella älyn räpälettä, että se ymmärtää mitä merkitsee 3.18. Katsotaanpas mitä mamma sanoo. Annahan olla, ymmärtääkö. Hheh-heh!

Tulee kotiin Ivan Petrovitsh Grigorjeff.

Laiha, pelokasta lintua, sorsaa muistuttava rouva on salissa, järjestelee kirjoja, koruja kaikenlaisia siirtelee ja ihan säikähtävän näyttää, kun sisään tömistää Ivan Petrovitsh Grigorj eff.

Mutta ei tiuski nyt Ivan Petrovitsh, ei sähise, ei kiroile. Astuu reuhottelee turkit levällään mamman luo, nauraa, levittää sähkösanoman pöydälle.

Rouva asettaa silmälasit nenälleen, ottaa sähkösanoman vapiseviin käsiinsä, katsoo sitä, Ivan Petrovitshia katsoo, ei mitään virka, ei ymmärtävän näytä.

— Naa, sanoo Ivan Petrovitsh. — Mitäs siinä?

Uudestaan silmäilee rouva.

— Jeesus Maaria! sanoo. — Mitä se sitten on?

Ja ihan onkin jo itkuun pillahtamassa.

Ivan Petrovitsh nauraa, hetkuttaa.

— Heh-heh-heh! Aaa, sanoo, — Vanja; Vanja tulee tänään; junalla 3.18. Heh-hehheh! Sitä se on: 3.18. Vanja! A vot on millainen poika! Ei ole pää paperista.

— Vanja! huudahtaa rouva, kätensä lyöpi yhteen, tekee ristinmerkin, pyörähtelee oikeaan, vasempaan, ei tiedä mitä nyt, mistä alkaisi. — Hyväinen aika! Vanja, kyyhkyläiseni!

Ja hänen pienet ryppyiset kasvonsa alkavat hehkua kuin hiillos.

Hhee! Vanja, sanoo Ivan Petrovitsh Grigorjeff, — Italiat käynyt. Saksat, Ranskat, nyt palaa. Kotiin tulee, suurena herrana, oppineena. Oikein. Ei halveksi yksinkertaisia vanhempiansa Vanja. Troikalla menen vastaan asemalle.

Niin pauhasi Ivan Petrovitsh iloisena, mutta sähkösanoman lähetti pantavaksi kultakehyksiin ja päätti sen ripustaa seinälle muistoksi tästä ilon päivästä.

Ivan Ivanovitsh Grigorjeff kuljeskelee Pietarissa, huvipaikasta toiseen, rikas, miljonäärin ainoa poika; ilosta iloon, naisesta naiseen, valloituksesta valloitukseen, korea, oppinut herra. Samppanjaa, parhaita viinejä, musiikkia, naisia, kaikkea, kaikkea mitä vain suurilla rahoilla saada taitaa. Muuta ei tee ei niin mitä. Iltapuolilleen makaa päivän: mitäs, kun aamulla vasta kotiutuu.

Aikoja sitten ovat huomanneet kotona, ettei tullutkaan pojasta suurta, oppinutta herraa. «Ne viettelykset, sellaiset kun ovat viettelykset siellä suuressa maailmassa.» Niin ajattelee äiti ja syvästi huokailee. Mutta isä: «Kirottu lurjus! Vetelehtii vain, irstailee.

Häpeäksi vain on, mokoma.»

Ja eräänä päivänä sanoo pojalleen Ivan Petrovitsh Grigorjeff:

— Ka sinähän sika olet. Suu kiinni! Kyllä olet porsas. Muuta et ole, sellainen. Minä sinut kouluuttaa koetan, suutkaiset summat sinun takiasi uhraan, ryökäleen. Sinä siellä muka korkeita kouluja käyt, kalliita — sadat tuhannet olet saanut haaskata, retku. Mitä teit? Rälläsit, raato, koko ajan. Minulle vielä valehtelit, hunsvotti. Sanokin nyt: Luostariinko sinut lähetän vai laitanko sinulle suuren ja hyvän kaupan. Luostariin kelpaat sellaisenasi, maksan että ottavat. Kauppiaana jos elää tahdot, niin toinen nuotti. No?

Nuori Ivan Ivanovitsh katselee maahan, nöyrältä näyttää, katuvaiselta kovin. Ja arasti naukaisee:

— Kaupan laitat, isä kulta.

— Laitan, sanoo siihen Ivan Petrovitsh Grigorjeff, — sellaisen laitan sinulle kaupan, ettei parempaa Pietarissa. Kelvollisesti elät vuoden, pari, saat tämänkin tukkukaupan. Vanha olen, en välitä enää. Mutta rentulle en anna. Ennen annan kaikki luostarille.

Isänsä otsaa suutelee Ivan Ivanovitsh, anteeksi mankuu, kiittää, parannusta lupaa. Eikä moneen päivään ovesta ulos astu. Ja oikein on niinkuin siivo poika konsanaan, viisaita kirjoja mitä lueskellee, äidin ilo, isän ylpeys.

Viiden vuorokauden kuluttua antaa Ivan Petrovitsh Grigorjeff määräyksen: Pietarin parhaalle liikepaikalle suuri kauppa, suurempi ja parempi kuin kenenkään muun.

Tapahtui.

Nuori Ivan Ivanovitsh kiitteli »baatjushkaa», toivotteli siunausta ja ryhtyi kauppiaaksi.

No. Mitenpäs kävi.

Hhe! Mitenpäs! Kauppa perustettiin maaliskuussa, toukokuussa sitä ei enää ollut. Miten ei? Eipähän vain. Heti aloitti entiset hurjastelunsa nuori Ivan Ivanovitsh, heti paikalla kun oli kaupan saanut. Kuukauden, kaksi jatkoi yhteen menoon, sitten tuli onnettomaksi: omatunto heräsi, hulluksi oli tehdä miehen.

Isä, Ivan Petrovitsh Grigorjeff, ei tahtonut enää tietää mitään sellaisesta pojasta. Ei lähettänyt tavaraa, mutta ei ottanut kauppaa poiskaan. Oli ihan kerrassaan hyljännyt.

Ja nuoren Ivan Ivanovitshin omaatuntoa yhä pahemmin pakottaa, niin pakottaa ettei enää jaksa kärsiä. Eikä voi edes huvituksia jatkaa: rahaa olisi, tavaraa olisi, talo olisi — koko talo oli ostettu hänelle kauppataloksi — mutta ei ollut halua. Mitä tahansa ajatteli, kaikki tympäisi.

Jo yritti Ivan Ivanovitsh, nuori kauppias, rukoilla; Jumalan äitiä pyyteli armahtamaan ja lupasi uuden elämän aloittaa. Ei apua.

Vaan sittenpä eräänä yönä Jumalan äiti vei hänet veneellä, airoitta liukuvalla, aavalle merelle. Vene liukui ja liukui. Kuu paistoi. Eikä uskaltanut poloinen Ivan Ivanovitsh mitään kysyä, ei sanaa sanoa uskaltanut, kunnes tultiin saarille, missä suuren luostarin valkeat muurit hohtivat ja kirkkojen kullatut sipulit kimalsivat kuutamossa. Teki kolmeen kertaan ristinmerkin Ivan Ivanovitsh, veneen liukuessa kirkkojen ohi.

Pienen, kalliopetäjiä kasvavan saaren kohdalla pysähdyttiin.

— Tähän kun rakennat kappelin, itse munkiksi rupeat, niin rauhan saat.

Ja hirmuinen, huimaava humaus lennätti Ivan Ivanovitshin vuoteellensa jälleen.

Siinä hän loikoi ja hikoili aamuun asti, mutta ennen puoltapäivää hän meni Jegor Nikolaitsh Trofimoffin, ukko Grigorjeffin kilpailijan luo, möi tälle kauppansa, talonsa, tavaransa, kielsi vähään aikaan kaupasta mitään puhumasta ja katosi Pietarista, katosi kuin tina tuhkaan.

Mutta meren keskellä olevan luostarin viereen, pienelle, kalliomäntyjä kasvavalle saarelle kohosi ennen syksyä upea kappeli suurine, kultaisine sipulikupooleineen ja kalleine jumalankuvineen. Viittätoista munkkia sekä neljää pappismunkkia varten oli kappelin viereen rakennettu pienoisluostari, jossa piti alettaman elää ankarissa hartaudenharjoituksissa, paastoissa ja lihan kuoletuksessa.

Elokuun loppupuolella kaikki oli valmista. Tulivat pääluostarin igumenit, tulivat Pietarista piispat ja arkkipiispat vihkimään kappelia ja siunaamaan sitä ja sen lahjoittajaa, nuorta Ivan Ivanovitsh Grigorjeffia, joka kappelin rakentamisajan oli ollut pääluostarissa nöyränä alokkaana.

Kun loistavat vihkimisjuhlat olivat ohi, tunsi Ivan Ivanovitsh itsensä alakuloiseksi: kovin oli yksitoikkoista elämä, aina vain yhtä ja samaa, rukouksia ja paastoa, paastoa ja rukouksia. Eikä kuitenkaan itseänsä synnittömäksi tuntenut.

Niin meni syksy, meni pitkä pimeä talvi.

Tulee kevät. Nuori, komea Ivan Ivanovitsh huojuu kalpeana, entiseen maailmanmieheen verraten siivottomana, mutta kumma kuohunta rynnistelee hänen rinnassaan. Kesken polvistumisten ja rukousten tulee mieleen entiset ilonpidot verevinä, viettelevinä. Veri päähän kiehahtaa, silmät joskus pimenemään sattuvat. Ah! Jekateriina, Ljudmiila, Julia! Ah Olga-Maria, ah Sonja! Ah Nevskij, Liteinaja, Peterburg, Peterburg — Paris — Roma, Italia!

Paastoa. Lihan kuoletusta. Kuvien suutelemista. Vihkivedellä otsaan siipattu risti. Yksinäisiä katumusöitä ahtaassa munkkikammiossa ristiinnaulitun edessä, karmiininpunaisessa lasissa tuikuttavan pyhän tulen himmeässä valossa.

Turhaa! Kaikki turhaa.

Kevät, kevät! Kuinka olisi päässyt kevättä pakoon nuori Ivan Ivanovitsh.

Ah, Pavlovan hotellin päivällispöytä satoine herkkuineen ja satavuotisine viineineen, ah itse Elena Pavlova, pullukainen, karmiininpunaisin, täyteläisin huulin. Ah ystävät, Mishka, Aljosha, Pavluusha!

— Pois, rienaaja! Ave Maria! Pater noster …

Oi oi miten ällöttävää syödä iänkaiken vain kalavelliä, kuivattuja kalanmuruja, ryyniä, makarooneja limaisessa vesiliemessä. Teetä ja leipää, hapanta, paksua leipää. Ollappa, ollappa edes Filipoffin piirakoita, voissa paistettuja, sisällään herkkusientä tai kaalia, lihaa ja mehevä luumu.

Samaa mautonta, ravitsematonta, huh-huh! Eilen kalavelliä, tänään kalavelliä, huomenna ehkä kaalia ilman lihaa ja taas kaalivelliä, huh-huh!

Kalkkunaa! Tryffeleitä! Hanhenmaksaa! Luumuja! Hummeria! Pliniä! Kaviaaria! Oi oi, tätä kurjuutta.

— Herra, armahda, armahda minua … Kurita, Herra!

Nuori, pitkähiuksinen, pitkäpartainen Ivan Ivanovitsh ryömii yöt kaiket koppinsa lattialla, otsaansa takoo lattiaan; vapisevin sormin hypistelee rukousnauhaansa: kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä …

Karmiininpunaiset huulet … Ai, mutta Olga-Maria! Hän oli niin vaalea ja niin hempeä.

Täytyy tavata hänet, täytyy löytää, anteeksi anoa. Toiset toista maata olivat, mutta Olga-Maria! Toisista ei väliä, jos tapaan, samoin teen. Aah, jospa vielä tapaan! Täytyy, täytyy tavata, täytyy tavata …

Hän lyö otsaansa lattiaan hieroo luisia nyrkkejään toisiansa vasten niin että veri tulee, hän kirskuttelee hampaitaan, hän uhmaa ja nöyrtyy vuorotellen, kunnes herää päätökseen: Pois, pakoon, pakoon!

Hst! Hiljaa … Hiljaa …

Oveluudella ja lasketulla varovaisuudella, jota hän itsekin samalla kertaa ihmettelee, pääsee hän livahtamaan rantaan, veneeseen, Laatokalle, kohti lähintä mannerta, ehkä viiden kuuden peninkulman päässä olevaa.

On jo aamupuoli. Kohta noustaan aamumessuun. Silloin lähtevät takaa-ajajat.

Veriset rakot käsissä hän kiskoo, kiskoo kaikin voimin mannerta kohti. Hän on kokematon, ei osaa säästää voimiaan, niin että kun hänen silmänsä erottavat luostarin rannasta loittonevan, häntä kohti kiiruhtavan pilkun, on hän melkein menehtynyt väsymykseen.

Niitä on monta soutajaa, ne saavuttavat, ne saavuttavat.

Jännitys on heikontuneelle Ivan Ivanovitshille liian suuri. Yht’äkkiä laukeaa jotakin: hänen tajuntansa tyystin hajaantuu; — hän on mielipuoli, joka on samalla saanut mielipuolen ihmeelliset voimat. Hän soutaa, soutaa väsymystä tuntematta ja loilottelee:

»Ljenotshka mulle,

Ljenotshka mulle,

Ljenotshka mulle suukon antoi

ja näytti silkki-

ja näytti silkki-

ja näytti silkkisukkasääriään.»

Mutta niin hullu kuin olikin, hänellä oli kuitenkin muistissa isäukon osoite ja tuo kultakehyksiin pantu muinainen sähkösanoma.

Ja päästyään mantereelle, suomalaisen pikkukaupungin satamaan, hän juoksemalla juoksi lähettämään ukko Grigorjeffille sähkösanoman:

»3.18. Vanja.»

Hänet tavattiin heilumassa pitkin katuja, otettiin kiinni, vietiin jälleen luostariin ja teljettiin koppiin, jossa hän — toisten messutessa ja rukoillessa hänen sielunsa puolesta — loilottelee iänikuista:

»Ljenotshka mulle,

Ljenotshka mulle,

Ljenotshka mulle suukon antoi

ja näytti silkki-

ja näytti silkki-

ja näytti silkkisukkasääriään.»

HOPEAHÄÄT

O lihan se