Nahkapeitturien linjalla I

By Paavo Rintala

Saman perheen veljekset ovat eri mieltä maailmanmenosta. Hessu ei usko sodan syttyvän, ei ainakaan Suomessa. Eetu on tietoinen suurvaltojen politiikasta ja räjähdysherkästä ilmapiiristä. Sota syttyy, oli miten oli.Nahkapeitturien linjalla kuvaa eri henkilöhahmojen elämää aina 1800-luvun lopusta jatkosodan päätepisteeseen. Suomen historian sodat ja niihin johtaneet tapahtumat kerrotaan tavallisten kansalaisten näkökulmasta. Keskiössä on kaksi sukua: Kumelat ja Harjulaiset. Molemmissa perheissä on sotilaita, upseereja, leskiä, ja lapsia, on bolševismin kannattajia ja äärioikeistolaisia.Paavo Rintalan alun perin vuonna 1976 ilmestynyt suurromaani on kuvaus tavallisten ihmisten elämästä sodan ja suurten historiallisten liikkeiden keskellä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726547016

Book preview

Nahkapeitturien linjalla I

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1976, 2020 Paavo Rintala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726547016

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

1. Suuri karnevaali

Odotettiin kuin sirkuksessa suuren taikurin saapumista areenalle jotta esitys voisi alkaa.

— Ei saa, Johanna sanoi kipakasti ja katsoi taakseen otsa kurtussa. Penkkiriveiltä nousi kuulaaseen toukokuun ilmaan tasainen kuhina. Siihen antoi oman — yhden kolmaskymmenesviidestuhannesosan — sävynsä sinä vuonna kolmetoista täyttävän Johanna Kumelan ääni.

— Ei saa, Johanna sihahti uudelleen ja nyt jo vihaisesti. Tytöllä oli lyhyeksi leikattu suora tukka — siihen aikaan sitä sanottiin polkkatukaksi — siinä sivujakaus ja kasvoissa suuret ruskeat silmät, jotka nyt tuikkivat itkun partaalla. Hänellä oli sinikukikas vaaleapohjainen kesäleninki, hänelle hiukan liian iso, ja siinä punainen, kudottu vyö jossa oli ristipistokirjailua. Häntä oli nipistetty takaa päin säärestä jo kaksi kertaa ja kiskottu vyöstä.

Johanna istui isänsä vieressä pääkatsomossa. Isän toisella puolella oli Henri eno, sitten Ake setä, Aken Leo ja tämän morsian, Päivi. Heidän takanaan oli suvun nuorisoa. Stadionin istuinpaikat olivat täynnä. Käytävillä ja penkkien takana tungeksi vielä paraatista liian hitaasti tänne saapuneita etsimässä paikkojaan.

— Isä, ne kiusaa.

Isä ei kuullut, hänenkin katseensa oli etsiytynyt pääkatsomoa vastapäätä olevaan juuri tätä tilaisuutta varten rakennettuun juhlaporttiin. Kymmenien lippujen ja lipunkantajien rivistö peitti portin. Äänten kohina alkoi hiljetä. Viimeisetkin marssiin osallistuneet olivat löytäneet paikkansa tai seisoskelivat ääneti penkkien takana ja käytävillä.

Oli lähes tyyntä eikä lippujen rivistö hulmunnut. Vain kolme etummaista lähinnä kenttää olevaa lippua sai sen verran tuulta että ne levittäytyivät puoleksi auki.

Oli lämmintä. Kevät oli tullut varhain, ja nyt korkeapaineessa oli voimakas lämpöaalto. Se oli hullaannuttanut kevään kasvit kaikki yhtä aikaa tavoittelemaan kukintaa ja viherryttänyt Helsingin puistot. Sireenit, omenat ja kirsikatkin olivat jo avaamassa kukkaansa yhä kuulaammaksi käyvään pohjolan päivään ja valoisaan yöhön. Ihmisen aistit tuskin ennättivät seurata miten nopeasti kevät oli muuttumassa kesäksi.

Tänä aamuna Johannakin oli herännyt täyteen kesään vaikka koulun loppumiseen oli vielä pari viikkoa. Leena ja Ellen tirskuivat takana.

— Hiljaa, ne tulee kohta, Jussi kivahti heille. — Jos ette voi olla kiusaamatta pienintä, menkää pois täältä.

— Saadaan me täällä olla, Leena sanoi.

Johanna kääntyi taakse ja irvisti. Tuntui hyvältä kun isoveli hiihteli tyttöjä. Niin pitkälle lapsuuteen kuin Johanna muisti, Leena ja Esa olivat aina kiusanneet. — Hienot neidit, väv väv vää!

— Istu kunnolla. Mannerheimi tulee ja mitä se sanoo kun sinä vaan vätkytät, Leena kasvatti Johannaa ja antoi luunapin tämän päähän.

— Minä sanon isälle, Johanna uhkasi vaikkei aikonutkaan kannella, koska tiesi kokemuksesta ettei isä koskaan ryhtynyt puolustamaan pienintä ja kiusattua. Nytkin isä keskusteli puoliääneen Henri enon kanssa. Johanna nieli karvaan mielen ja yritti kohdistaa katseensa porttiin. Sieltä ne tulisivat kentälle. Äsken oli ollut marssi. Suomen suuren voiton kunniaksi. Nyt oli sen 20-vuotissynttärit. Johannakin oli tahtonut tänne että näkisi Mannerheimin ja tämän loistavan seurueen, ja isä oli ollut niin kiltti että otti mukaan. Silti hänellä oli jo paha mieli ja kadutti että oli halunnut tänne. Ohimarssi oli kestänyt kauan. Oli nälkä ja suutakin kuivasi. Teki mieli kotiin vaikkei Mannerheim ollut vielä näyttäytynyt. Mitähän sekin kuhnusteli? Mekostakin Leena ja Ellen aina kiusaavat. Johanna ei täksikään kevääksi saanut uutta mekkoa koulun päättäjäisiin. Leenan vanha sai kelvata, tosin häntä varten ompelijan pienentämä, mutta vanha mikä vanha. Aina hän sai tyytyä Leenan vanhoihin juhlamekkoihin. Kurjaa olla pienin. Ja aina kiusattiin.

Mutta nipistely ja täällä. Sietämätöntä.

Olisi jo luullut että noin isot naiset eivät enää alentuisi fyysiseen kiusantekoon. Leena ja Ellen ovat jotenkin henkisesti jälkeenjääneitä yksilöitä. Ja isä vaan puhui Henri enon kanssa eikä huomannut mitään.

— Minä tahdon kotiin, Johanna tönäisi isää kylkeen.

— Ihan kohta, tuolta noin missä liputkin on, sieltä ne tulee, Lassi Kumela kumartui tyttärensä puoleen ja osoitti porttia kuulematta tämän pyyntöä.

— Ei kun kotiin.

Lassi oli kääntynyt jo Henriin päin ja jatkoi tälle äskeistä keskustelua.

— Parempi niin, parempi olisi ollut viettää tätä armeijan 20-vuotisjuhlana.

Sytytyslanka palaa, ruutitynnörinä on Eurooppa, Henri sanoi. Hän oli äsken pahoitellut Lassille että juhla oli painotettu vuoden 1918 valkoisten voitonjuhlaksi.

— Juu, ei kai nämä tämmöiset juhlat Suomen yksimielisyyttä edistä, Henri korotti ääntään niin että Lassin huonokuuloinen veli Akekin kuulisi. Henrik Mustamäki oli jääkäriupseereita. Kolme vuotta sitten hän erosi armeijasta everstiluutnanttina ja siirtyi teollisuuteen. Hän oli pienikokoinen, vatsakas tummanpuhuva mies, ei vielä viisissäkymmenissä kuten lankonsa, mutta Lassiin verrattuna hän vaikutti vanhemmalta: tukka oli harmaantunut ja hän puhui ponnettomalla väsyneellä äänellä, mikä oli harvinaista upseerina kauan toimineelle ja komentamaan tottuneelle miehelle. Ikinä hän ei ollut harrastanut muuta liikuntaa kuin metsästystä ja vaikkei hän välittänyt Lassin urheilufilosofiasta, tämä siitäkin huolimatta etsimällä etsi hänen seuraansa. Henrillä oli ajoittain vaikeuksia alkoholin kanssa. Huono fyysinen kunto ja liiat ryypyt olivat kuitenkin pelkkää pintaa hänen olemuksessaan. Suku tiesi Henrin lujaksi mieheksi. Sen hän oli jälleen osoittanut nousemalla kolmessa vuodessa vastuulliseen asemaan paperiteollisuuden organisaatiossa.

— Onneksi Eurooppa näyttää rauhoittuvan, sodanuhka siirtyy ja meillekin jää aikaa yksimielisyyden rakentamiseen, Leo sanoi. Hän kurkoitti isänsä yli ja yritti sovitella. Hän näki että hänen isäänsä raivostutti Henrin puhe.

— Sietää toivoa. Eihän meidän armeijalla sen nykyisen ammus- ja kalustotilanteen vallitessa mitään sotia käydä, Henri sanoi.

Ake punoitti.

— Siinä te olette kyllä väärässä. Sota tulee. Ja pian, hän suutahti ja nosti vasemman käden sormet harallaan Henriä kohti. — Jos näillä mitataan vuosia, niin osa näistä jo mittaa sotavuosia. Niin se on.

Henri naurahti kyllästyneesti. Lassia nolotti veljensä kiihkoilu. Leo supisi jotakin Päivin korvaan.

— Isä, minä tahdon kotiin, ei se Mannerheimi tule, Johanna kyllästyi odottamaan.

— Jos sinä koko ajan mariset, se ei tule ollenkaan, Leena pisteli takarivistä.

Johanna kääri ohjelmalehtisen torvelle, kääntyi ja huitaisi äkkiä käsi suorana taakseen. Sitten hän nousi vielä puolittain seisomaan ja läiskäisi toisen kerran.

— Hui mikä kannibaali.

Ellen ja Leena vain nauroivat.

— Johanna, malta vähän, ei tuolla lailla tapella, isä sanoi.

Johanna painoi päänsä ja itki. Äkkiä hän tuli katkeraksi isälleenkin. Johanna muisti nyt miten hyväntahtoisesti isä oli aina hymyillyt, kun Leena ja Leenan ystävät tai Esa ja tämän koltiaiskaverit olivat hirttäneet Johannan nukkeja tai maalla kaivaneet poluille ansoja tai pistäneet muovailuvahasta muotoiltuja kakkoja tai käärmeitä hänen tyynynsä alle. Takavuosina isä oli jopa kerran piloillaan ehdottanut pojille että nämä keskittäisivät Johannan kiusaamisen yhteen päivään viikossa. Silloin hänet piti sulkea hetekanpuolikkaaseen kuin eläinhäkkiin. Se oli isän keksintöä.

— Julma isä!

— Mitä se pikkuinen sanoo, Lassi kumartui tyttärensä puoleen. Samalla yleisö alkoi kohista kuin myrsky olisi nousemassa.

— Tulee, tulee, ihmiset huutelivat toisilleen. Juhlaportin edessä oleva lippujen rivistö aukeni portin molempia laitoja kohti. Johannalle tuli mieleen raamatun kertomus Mooseksen lauman kulkemisesta Punaisen meren yli pakomatkalla Egyptistä. Meri aukeni kohisten Mooseksen sauvan edessä. Liput väistyivät kuin meriveden massat ja niiden takaa ilmestyi mies sauva kädessä. Hänen takanaan tuli joukko koristeellisia sotilaita. Sauvakätinen oli pitkä ja solakka kuin mikäkin Mooses. Hänellä oli valkoinen karvahattu päässä ja suuret valkoiset tupsut roikkuivat vyöstä vasemmalla puolella aina pussihousun pussin alareunaan saakka. Ja rinnan yli kulki siniristinauha.

Yleisö nousi seisomaan ja kohina lakkasi kun soittokunta aloitti marssin. Sotamarsalkka seurueineen lähti kävelemään kentän poikki suoraan pääkatsomoa kohti.

Johanna alkoi laskea. Kahdeksantoista oli samanlainen valkea karvahattu kuin muutaman askelen muista edellä marssivalla sauvakätisellä. Se oli nyt sitten se Mannerheimi. Valkeita karvahattuja oli eniten. Sitten neljällä ukolla oli tummansiniset puvut ja hatussa suuri valkoinen töyhtö kuin harjakset. Oli jokunen tavallinen koppalakki ja jokunen suikka. Yhteensä ainakin kolmekymmentä koristeellista pukua. Sotamarsalkka Mannerheimin loistava seurue. Valkoiset karvahatut suomalaisia, töyhtöpäät ruotsalaisia ja koppalakki-koppakuoriaiset saksalaisia. Kaikki suuria sotaherroja. Tilhit ja koppapäät. Yksi oli hassu vanha ukko. Se kannatteli miekkaansa samanlaisella otteella kuin kävelykeppiä pidettäisiin kävellessä ilmassa ettei kärki pääse viistämään maata. Pitkä miekka kupeella pienellä paksulla ukolla ja suuri vene päässä. Varmaan merisotaherra. Olisi pysynyt kotonaan tai etsinyt itselleen lyhyemmän miekan. Nämä olivat nyt niitä Suomen suuren voiton sotilaita, Johanna tajusi. Hän käsitti että juuri näitä hänen isänsäkin joutui palvelemaan ja kumartelemaan elättääkseen heidät. Isällä ei tosin ollut juuri koskaan sotilaspukua tai jos joskus olikin, siinä oli vain kapteenin merkit, ja kaikki puhuttelivat isää vain maisteriksi, ei koskaan kapteeniksi paitsi mitä isä itse joskus leikillään kutsui itseään filosofian kapteeniksi.

Mutta miksi ne pitää karvahattuja kesällä, isä miksi?

— Tuo pitkä tumma mies Östermannin takana on ruotsalainen kenraali Linder, Lassi sanoi.

— Minkä Östermannin?

— Siellä on kaksi muutakin suurta öötä isä sanoi, mutta Henri eno hymyili Johannalle ja kuiskasi: — Ne kaksi muuta öötä on semmoisia ötököitä vaan. Tuo laihin öö on Öhqvist. Toiset on pikku ötököitä.

Johanna hymyili takaisin. Eno oli aina niin kotoinen.

— Eikö niille tule kuuma karvahatuissa?

— Kaninnahkaa ne vaan on, Henri kuiskasi. — Teatterihattuja.

— Älä juksaa.

— Usko pois. Operettipuvustoa niin hatut kuin takitkin. Sellaiset sotilailla pitää ollakin suurissa juhlissa.

Johanna ei tiennyt, pilailiko eno hänelle, mutta kun hän alkoi ajatella että sotaherrat, suuret ja mahtavat, joita isäkin joutui työkseen kumartamaan, tepastelivat puputtikanien nahkat päässä, häntä hymyilytti. Kenties nuo eivät olleetkaan niin suuria, ankaria ja voimakkaita kuin hän oli luullut. Kaninkarvapäät.

Isä tähtäsi kamerallaan ja näppäsi kuvan kenraalikulkueesta. Se oli tullut pääkatsomon eteen. Mannerheim nousi ensimmäisenä varta vasten rakennetulle kunniakorokkeelle, sitten oli kolmen— neljän askelen väli ennen kuin seurueen muut kenraalit alkoivat nousta portaita.

Leo valokuvasi kunniakorokkeelle kiipeämistä.

— Mitä niistä kuvaamaan, Ake sanoi niin ynseästi että Leo katsahti ihmeissään isäänsä. Ake oli osallistunut paraatiin Karjalan tykistösuojeluskunnan riveissä. Hän oli roteva mies, ja Leo oli huomannut kuinka isän karheilta kasvoilta oli kuvastunut pikkupojan välitön ilo ja isän silmät olivat säteilleet kosteina, kun hän marssi muiden 1918 miesten mukana.

Kun Ake katseli kentän poikki kävelevää seuruetta, äskeinen marssi tuntui leikkimiseltä. Mannerheimin seurueessa ei ollut ainuttakaan tavallisen kansan edustajaa ellei nyt jääkärikenraaleita pidetty sellaisina.

— Sieltähän puuttuu kansa, hän vastasi poikansa ihmettelyyn. — Ymmärrätkö; tuolla ei ole yhtä ainutta niistä miehistä, jotka nostatti Suomen kansan valveille 1917 ja jo ennen sitä. Ei yhtään niitä miehiä, jotka loivat armeijan tälle herra Mannerheimille ja hänen vanhojen ruotsinkielisten pappojensa tsaarinkenraali-klubilleen.

Leo ymmärsi nyt isänsä kiukun.

— Isä olisi itse tahtonut seurueeseen, hän kuiskasi Päiville. — Katso nyt miten yrmeästi isä tuijottaa. Se ajattelee että taas yläluokan herraskansa petti talonpoikaisarmeijan veteraanit.

— Kuka se panettelee minun tulevaa appiukkoani; Päivi nauroi.

Seurue oli kiivennyt lavalle ja etsiytynyt seisomaan omien tuoliensa eteen. Marssin sävelet lakkasivat torvien mataliin törähdyksiin. Taas alkoi kohina kun yleisö etsiytyi istumaan Mannerheimin ja tämän seurueen jälkeen.

— Mennään pois, Leo tarttui Päivin käsivarteen;

— Mutta sinähän tänne halusit.

— Nyt mennään, Leo nousi ja alkoi taluttaa Päiviä perässään. — Se on nyt mentävä jos aiotaan päästä täältä. Juhlat ei tästään parane. Kulkue oli huippu. Nyt tulee puolivillaisia puheita. Miksi me niitä jäätäisiin hurraamaan. — Lassi setä, me mennään jo teille.

Johanna oli kerennyt istua, mutta nousi ja puikkelehti Leon ja Päivin perään.

— Mihinkä ne tuolla lailla ryntäilee? Ake ihmetteli vähäkuuloisen suureen ääneen veljelleen.

— Meille. Odottamaan, Lassi sanoi.

Tilaisuuden avaaja nousi puhumaan.

— Tämmöisenä hetkenä antaa nyt periksi morsiamelleen, Ake sanoi.

— Kunnioitettu herra sotamarsalkka, puhuja aloitti ja alkoi luetella arvohenkilöiden titteleitä. Niitä oli niin paljon ja kunniavieraiden arvonimet olivat niin mahtavia ettei avaajalle jäänytkään eri puolilta Suomea kokoontuneen varsinaisen yleisön osalle enää muuta kuin ja hyvät veteraanit. — Tällaisena suurena hetkenä minulla on ilo ja kunnia.

— Tällaisena suurena hetkenä sulla olis sietänyt olla meitä veteraaneja vartenkin jokunen lämmin sana papereissas, Ake ilmoitti suureen ääneen. Ilman meitä teidän klubinne pelaisi skruuviaan Seinäjoen aseman salonkivaunuissa vielä tänäkin päivänä.

Lähipenkeissä istujat vilkuilivat häneen hymy kasvoilla. Ake tajusi puhuneensa liian kovaa. Lassi tarttui häntä kädestä ja vei sormen huulilleen.

— Tosi on silti tämä, hän koetti kuiskata niin kovaa kuin pystyi että lähipenkit kuulisivat edelleenkin. Sitten hän vei oikean kätensä torveksi korvalle ja alkoi hymy kasvoilla kuuliaisesti seurata juhlan avausta. Hän oli saanut ilmaistuksi vastalauseensa edes lähipenkkien kuuluville ja siitä hän oli nyt niin iloinen että unohti koko äskeisen karsastuksensa Mannerheimin loistavaa seuruetta kohtaan.

2. Vuoden 1918 pappojen klubi

Toukokuun 16. päivän 20-vuotisjuhla oli päättynyt ja he valuivat stadionilta ihmisvirran mukana Töölönlahden rantaa kaupunkiin päin.

— Mannerheimin olisi sietänyt puhua suorempaa suomea. Maakuntien miehet eivät ymmärrä nykyajan konjunktuuripoliittisia vetkutuksia, Ake jyrisi veljelleen ja Henrille. — Vaikka meillä olisi minkälainen sotaväki, Valkoinen armeija se aina on itsenäisen Suomen selkärangan perusta. Joko Mannerheimikin alkaa unohtaa. Olisi saanut puhua sen verran selvää suomea että me veteraanitkin olisimme ymmärtäneet.

Mannerheim oli puheessaan korostanut että Suomi tarvitsi kansakunnan elinkysymyksissä Vankkumatonta rintamaa, joka yhdessä kunkin yksilön uutteran työn kanssa tekee meidät henkisesti ja aineellisesti kyllin vahvoiksi seisomaan Lännen turvana Pohjolassa. Tätä Ake piti välttelevänä vetkutuksena. Hän olisi toivonut Mannerheimin suusta yhtä suoraa suomalaista kieltä, mitä tämä aikoinaan käytti Tampereen valloituksen muistojuhlassa puhuessaan".

— Silloin Mannerheimi puhui paljon huonompaa suomea kuin nyt, Henri sanoi. — Minä muistan, miten se kaakotti kuin ankka suomalaisia sanoja ruotsin-venäjän korostuksella.

— En minä tässä kieliopillisista hienouksista, Ake sanoi. Ilmaisu saattoi olla muukalaiskorosteista, mutta ajatuksen me ymmärsimme paremmin kuin nyt. Mannerheimi puhui silloin suoraan että säilyttäkää kansalaisvaistonne virkeänä ja tukahuttakaa omissa pitäjissänne se henkinen rutto, jota niihin pyritään levittämään. Nyt siltä tuli patkuleiden puheita.

Ake kumartui, vei kasvonsa aivan lähelle Henrin kasvoja ja hymyili onnellisena kuin hyvänkin sukkeluuden kertonut pikkupoika. Hän puhui isoksi mieheksi yllättävän korkealla äänellä: — Mannerheimi on tainnut unohtaa, että se oli ihte niitten miesten päällikkönä jotka kukistivat bolsheviikit ensimmäiseksi koko maailmassa.

Ake suoristautui täyteen pituuteensa ja jyrisi: — Mutta ne miehet eivät ole unohtaneet. Ja ne elää vielä.

— Älä huuda, kuulen minä vähemmälläkin, Henri koetti hillitä.

— Sitä entisen Mannerheimin ääntä veteraanit ja näiden pojat tuli nytkin tänne Suomen peräkyliltä ja saloilta saakka kuulemaan. Vaan eipä sitä kuultu. Kuultiin vaan ilahuttavia todisteita toistemme löytämisestä erotkoot mielipiteet ja harrastukset muuten miten tahansa. Onko tämä enää sotapäällikön puhetta. Puistotädit tällä lailla puhuu: että hauska kun taas löydettiin toisemme, lapsoset, ja nyt sitten leikitään, mitä kukin lystää.

Ake purki sydäntään, Lassi ja Henri kuuntelivat. He kävelivät Runeberginkatua ylös Lassin kotisuuntaan. Nuoriso oli jo juossut heidän edelleen.

Maailma on kuule muuttunut kovasti sitten Tampereen valloituksen ensimmäisten muistojuhlien, Henri sanoi. — Onneksi mekin maailman mukana.

— Mutta vuoden 1918 miehet ja niiden jälkikasvu on entisensä. Vaan eipä ole entisensä meidän entinen ylipäällikkö. Se on ruvennut perääntymään. Synnynnäinen palkkasoturi. Mitä se muuta osaa kuin kalastella vallanpitäjien suosiota oli sitten vallassa tsaari tai maalaisliiton-sosialistien hallitus.

— Syytön kai minä siihen olen. Sano sille ittelleen, Henri sanoi.

Lassi alkoi nauraa. Mannerheimi ei päästä enää Ake veljeä lähelleenkään.

— Ei varmaan päästä. Minä kun viime kesänä laukaisin sille Karjalan tykistösuojeluskuntien katselmuksessa päin naamaa, että herra kenraali, teidän olisi syytä puuttua kovin sanoin siihen sosialistikiihotukseen, jota nykyisin melkeinpä rankaisematta sallitaan vapaasti harjoittaa puheissa ja kirjoituksissa, että täällä Karjalassa sitä ei esiinny, mutta muualla Suomessa kyllä. Me odotamme teiltä sotilaan kovaa puhetta Tampereen muinoisen puheenne malliin, Ake intoili. — Ja varmasti se varoo enää päästämästä minua lähelleenkään, hän hihitti onnellisena.

— Hyvä vaan ettei se enää toistele Tampereen hölmöjä puheitaan, Henri sanoi. Hän ei pitänyt tätäkään tilaisuutta onnistuneena. Juhlaa suunniteltaessa oli ollut tarkoitus viettää tämä päivä maan armeijan 20-vuotisjuhlana. Se oli myös valtioneuvoston ja presidentinkin kanta, mutta vuoden 1918 aikaisen Mannerheimin Valkoisen päämajan papat saivat kuulla valtion suunnitelmista ja nostivat äläkän. He taivuttivat Mannerheiminkin puolelleen. Ohittaen pääministerin ja virallisen juhlatoimikunnan Mannerheimin epävirallinen klubi väänsi päivän merkityksen valkoisten voittajien 20-vuotisjuhlaksi. Kun vielä puolustusministerikin liittyi heihin, pääministeri ja valtioneuvosto saivat katsella Tasavallan presidentin kanssa syrjästä ohjelman suunnittelua ja tyytyä ruotsia ja venäjää puhuvien, vuoden 1918 pappojen klubin päätöksiin.

— Ei kuule. Sotapäällikön ei pidä luisua liberaaliksi, ei edes puheissaan. Mannerheimilla luulisi olevan sen verran järkeä päässä että se uskaltaa puhua hölmöjäkin, jotta joukot innostuisivat.

— Minä en ole kiinnostunut tämän vanhan diivan ja sen ympärillä pörräävän fossiililauman puheista, Henri sanoi. — Se on pelannut pelinsä loppuun. Metsästelköön vaan tiikereitä maharadjojensa kanssa. Suomen armeijalle sitä parempi, mitä kauempana se malttaa siitä pysyä.

Ake hihitti. — Sinä alat oppia. Meillä suojeluskunnissa kentällä isäntämiehet on olleet sitä mieltä jo kauan. Sinussahan puhuukin vanhan Lapuan henki. Entinen liberaali ja suojeluskuntatyön karsastaja alkaa tulla toisiin ajatuksiin.

Henri itsekin hymyili. Hän pysähtyi sytyttelemään piippuaan.

— Minä olen pelkkä siviili. Armeijasta mun ei tarvitse enää kantaa huolta. Ja suojeluskunnissa minä en viitsi ravata leikkimässä sotaa, Henri sanoi ja taputti vatsaansa.— En minä jaksa vetää siellä tykkilavetteja tai äkseerata kivääriotteita. Hän tiesi hyvin Lassin veljen musta-valkoiset näkemykset eikä turhan takia tahtonut kimpaannuttaa tätä kertomalla mitä tiesi armeijan avuttomasta tilasta ja siitä ettei mahdollisessa uudessa sodassa pelkällä käsiaseella varustautuneella suojeluskuntalaisella olisi juuri mitään merkitystä. Henri henkilökohtaisesti jopa inhosi koko sk-liikettä. Hänen mielestään se levitti pelkkää illuusiota suuren yleisön keskuuteen että asiat olivat hyvin ja kansa sotilaallisesti voimakas. Aken lapsenmielisyyden ja idealismin tuntien Henri ei hennonut riistää tältä kaunista kuvaa Suomen sankariarmeijasta. Eihän Ake olisi kuitenkaan uskonut, olisi vain suuttunut silmittömästi, jos Henri olisi kertonut että uusi perushankintaohjelmakin, johon Mannerheim äsken oli ylpeillen viitannut, oli mitoitettu aivan liian pieneksi ja osoitti maan ylimmän sotilasjohdon epäpätevyyttä ja kykenemättömyyttä tehtäviinsä. Ja ainoa mies joka kenraalikunnassa todella jotakin ymmärsi, Nenonen, oli erotettu ja siirretty toisarvoiseen tehtävään.

— Se Tampereen valloitus oli pikkuruikkuinen operaatio, Henri tyytyi sanomaan. — Siinä liikuteltiin vain yhden divisioonan voimia, ajattele yhden ainoan ja joitakin Pohjanmaan hanko- ja heinäharavapataljoonia lisäksi.

— Pohjoismaitten suurin hyökkäysoperaatio, Ake sanoi.

— Sitä pahempi. Varmasti Ruotsissa ja Norjassa on armeijan asiat yhtä avuttomasti kuin meillä. Ne tuijottaa sielläkin vain sitä Pohjoismaiden suurinta operaatiota.

— Mitä me kadulle jäädään puhumaan sotahistoriaa, Lassi kiirehti. — Susanna odottaa paistin kanssa. Se suuttuu, kun päivällinen kuivuu uunissa.

Se onkin melkein täysi kesä. Saa nähdä jatkuuko edelliskesien lämpö, Ake jutteli.— Ne viljelee vehnääkin jo Tornionjokilaaksossa asti. Meillä Karjalassa on nyt se sokerijuurikas ensimmäistä vuotta viljelyksessä. Mikähän luojan onni meitä vielä kohdannee, jos näin lämpimiä kesiä jatkuu? — Päästäneen varmaan vielä maissia viljelemään. Vaikka on sitä näissäkin lämpökesissä jo ihmettä kerrakseen. Te sitä ette varmaan osaa näistä sillä lailla iloita kuin me maanviljelijät? Ake ajatteli ääneen. — Jatkuisi nyt vielä toisen mokoman lämpimiä kesiä, saataisiin maatalous kuntoon. Ja leutoja talvia.

— Älä sinä ala lumettomuutta toivomaan, meillä on hiihto hyvässä nousussa, Lassi sanoi. -40-talvella otetaan kultamitali kaikilla matkoilla, meillä on kova hiihtäjäkaarti.

He kävelivät kevätkesäisen päivän herättämiä leppoisia toiveita puhellen Lassin asuintalon ovelle. Leo oli pysäköinyt aivan A-portaan eteen 80-hevosvoimaisen Chevrolet Master sedanin. Ake pysähtyi ja peilasi autonsa ikkunalaseista itseään. Vaimo puki hänet muodikkaasti. Päältä päin ei olisi uskonut että tuo viimeisen kesämuodin mukaiseen tummansiniseen urheilutakkiin ja vaaleisiin flanellihousuihin pukeutunut jykevätekoinen mies oli katsomuksissaan pysähtynyt 20 vuoden takaisiin asenteisiin.

3. Toivotko minun kanssani?

Myös isovanhempien aikaan asui ahtaasti moni perhe jonka huoltajalla ei ollut muuta kuin työssään hankkimansa pätevä ammattitaito. Toisin kuin nykyisin silloin joutuivat asumaan ahtaasti sellaisetkin perheet, joiden elättäjä oli jo pari vuosikymmentä ollut alansa kansallisesti ja kansainvälisesti tunnustettuja kärkimiehiä. Vaikka Lassi Kumelaa pidettiin varsinkin USA:ssa mutta myös Euroopan anglosaksisessa maailmassa ja Pohjolassakin alansa huipputeoreetikkona ja vaikka Suomen edustajat olivat antaneet loistavia näyttöjä hänen kolmikymmenvuotisesta käytännön uurastuksestaan, hän joutui perheen huoltajana laskemaan joka pennin minkä antoi talousrahoiksi vaimolleen eikä hänellä ollut kotonaan edes omaa työhuonetta.

Heillä oli ahdasta neljän nuorukaisiässä olevan lapsen ja kotiapulaisen kanssa kolmen huoneen, pienen keittiön ja alkovin tiloissa. Lassi oli vain maisteri, hänellä ei ollut perittyä omaisuutta eikä korkeasti palkattua virkaa. Hän oli aina luottanut innostukseensa, työhönsä ja voimiinsa eikä ollut nuorempana halunnut etsiytyä rahakkaan mutta byrokratisoivan virkapuun juurelle. Hän oli luonteeltaan free lancer. Vallanpitäjät eivät laskeneet hänen kansainvälistä pätevyyttään tai Suomen nuorison hyväksi tekemäänsä työtä markankaan ylimääräisen ansion arvoiseksi. Vaimon ja lasten piti tulla toimeen sillä vähällä, mitä hän ansaitsi pikkupalkkaisesta virastaan. Sensijaan vallanpitäjät eivät maksaneet hänelle penninkään korvausta murtomaahiihdon elvyttämisestä, pesäpallopelin luomisesta ja levittämisestä tai urheiluopistojen ja -kenttien suunnittelusta eli kaikesta siitä toiminnasta jolla hän oli pyrkinyt lujittamaan suomalaista identiteettiä juuri sillä tasolla, jossa lujittaminen oli mahdollista: maalaiskylien ja laitakaupunkien nuorison mielessä. Ei hän tosin itsekään ollut palkan edestä sitä ajatellut. Raha ei edes tullut hänen mieleensä näiden asioiden yhteydessä. Joskus tosin oli katkeraa, kun joutui kerjäämällä kerjäämään varoja ilmiselviin tarkoituksiin teollisuuden ja suojeluskuntien omistajilta eivätkä nämä loppujen lopuksi kuitenkaan antaneet. Eihän hän niitä itselleen kerjännyt vaan sille Suomelle, joka viime kädessä piti yllä ja suojelisi tiukan tullen myös omistajia. Ja kun nämä eivät sitä tajunneet, silloin saattoi käväistä Lassin mielessä, että kenties sittenkin perheelle olisi parempi, jos hän olisi nuorena ollut uskomatta omiin näkemyksiinsä vähän vähempi ja luottanut enempi yhteiskunnan yksinkertaiseen virkauraan ja tasapäisyyden kaikkivaltiuteen. Varsinkin vuosikymmenen taitteessa ja vielä 1930-luvun alussa, jolloin hän oli pariin otteeseen työttömänä, kitkerä pala nousi sydänalaan. Mutta sitten Nurmi juoksi vielä 1931 seitsemän juoksua maaottelussa ja voitti ne kaikki ja teki samana kesänä kahden mailin maailmanennätyksen. Paavoa ajattelemalla hän pääsi katkerista mietteistään.

Kieltäymystä, askeesia ja yksinäisyyttä.

Muuta ei ollut tämä itsenäinen Suomi Nurmellekaan tarjonnut ja kenties oli hyvä niin. Oppi tulemaan omillaan toimeen eikä turhautunut vallanpitäjien lyhytnäköisestä yksinkertaisuudesta.

Niinä vuosina hän tuli huomaamatta kehittäneeksi tehokkaan itsesuojelumenetelmän: kun jokin tähdellinen hanke ei millään edistynyt päättäjien pöydällä ja kun nämä vain omaa tärkeyttään osoittaakseen pyysivät lisää lausuntoja ja laskivat markkoja, vaikkei koskaan ollut kyse suurista summista, silloin hän heittäytyi piittaamattomaksi, vitsejä hihastaan pudottelevaksi pelleksi, joka viis veisasi päättäjistä. Hän teki sen itsensä takia: semmoisille päättäjille ei kannattanut puhua vakavasti hienosta asiasta. Sioille helmiä. Ja niin hän onnistui pitämään vatsahaavansa kurissa pahimpina vuosina.

Nykyisin hänelle maksettiin pientä palkkaa siitä että hän koetti alistaa suurta filosofiaansa armeijan tarkoituksiin soveliaaksi.

Hän oli jo kauan sitten tajunnut että Suomen armeija eli sisäänlämpiävästi ja elätti itseään omalla uhollaan. Vanhemman polven upseeriston henki oli vielä avaramielinen, mutta nuoremmat, AKS:n vaikutuspiirissä kasvaneet upseerit elivät illuusioissa kuin Ibsenin Nora Nukkekodissaan. Puolustuksellinen ajattelu unohdettiin 1920-luvun lopulla. Koulutuksessaan armeija pyrki hyökkäykselliseen toimintaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Lähdettiin maailmansodan jälkeisistä asenteista: uuden konfliktin sattuessa joku Euroopan suurvalta hyökkäisi kukistamaan bolsheviikkijättiläistä ja Suomi saisi jälleen vuoden 1919 tapaan useita houkuttelevia tarjouksia Pietarin kukistamiseksi.

Lassista puolustuksellinen ajattelu oli Suomen kaltaisen pienen valtion ainoa realistinen mahdollisuus kaikissa vaihtoehdoissa. Nyt sitä ei ollut lainkaan. Se oli haudattu Oscar Enckellin aikaisiin papereihin.

Kun kerta kansakunnan eheyttämiseenkin pyrittiin poliittisella tasolla, sotilaallisen johdon olisi Lassista pitänyt asettua tukemaan suurta eheytymistä, mutta kävikin päinvastoin: nuoremman upseeriston piirissä yhä vain vahvistui hyökkäyksellinen ajattelu.

Hitaasti kiiruhtamisen oppi olisi pätenyt tässäkin. Sitten, kun armeija olisi järjestänyt puolustuksen kuntoon, ei hänellä henkilökohtaisesti ollut mitään vastaan, jos sitten olisi pyritty samaan kuin nyt oikopäätä: odotettiin vain tilaisuutta että joku hyökkäisi päävihollisen kimppuun ja Suomen armeijakin pääsisi onnesta osalliseksi muutamalla harvalla divisioonallaan, tšaarinaikaisilla tykeillään, pystykorvakivääreillä ja vihan uhossa äkseeratuilla sotamiehillä. Muutahan sillä ei ollut.

Lisätuloja hän sai senttailemalla ahkerasti alansa koti- ja ulkomaisiin julkaisuihin. Työttömyyden aikana lehtikirjoittelu oli ollut perheen ainoa tulolähde.

Suurenmoistakin näinä vuosina oli tapahtunut. Hän oli saanut monta kertaa kokea Tom Sawyerin onnen: aluksi hän oli ihan yksin sutinut pienellä pensselillä suurta lankkuaitaa, mutta nyt sitä maalasi jo melkoinen osa maan nuorisoa. Näin oli käynyt pesäpallon kanssa. Samoin hitaasti kiiruhtamisen valmennusteorialle. Niitä hän ei vaihtaisi mihinkään kansainväliseen tunnustukseen tai korkeaan oppiarvoon. Mutta eipä hän ollut joutunut koskaan valitsemaankaan. Hän tiesi olevansa niitä harvoja onnellisia, joilla oli mahdollisuus harjoittaa intohimoaan 14—15 tuntia vuorokaudessa.

Palkkatyössään hän joutui suunnittelemaan sotilasliikuntaa ja sekin kiehtoi häntä. Massaurheilun ja kansan fyysisen kunnon kohottaminen oli perustyötä, joka meillä oli kauan laiminlyöty, mutta joka kuitenkin oli tehtävä. Miksei siis hän tekisi sitä sivutöikseen. Sillä hän elätti perheensä. Ja saihan armeijassa ja suojeluskunnissa moni syrjäkylän poika ensimmäistä kertaa keihään kouraansa ja pääsi kokeilemaan piikkareita jalkaansa tai kuulaa kämmenelleen. Armeijan kautta pesäpallo osaltaan leviäisi yli Suomen, mikäli vain rykmenttien ja pataljoonien komentajat tajuaisivat sen verran että antaisivat poikien pelata.

Vielä nytkin, viisissäkymmenissä, Lassi pursui uusia suunnitelmia yhtä vitaalisti kuin 30 vuotta sitten, jolloin hän oli julkaissut yleisurheilun suuren opaskirjan. Se oli täydellisin urheiluvalmennuksen käsikirja koko Pohjolassa eikä se kauhistellut tai kartellut urheilevan nuorison köyhyyttä, ei seurojen alkeellisia mahdollisuuksia tai kenttien ja harjoitustilojen olemattomuutta. Siksi kai se niin välittömästi innosti nuoret kokeilemaan juoksuja, hiihtoa, hyppyjä. Kirjasta tuli urheilevan kansan raamattu.

Lassi oli arvannut oikein: päivällinen oli joutunut odottamaan ja vasikanpaisti oli uunissa kuivunut ja menettänyt mehukkuuttaan. Nuori väki oli jo nälkäisen kärsimätöntä. Susanna rouva oli kutsunut myös Henri veljensä perheen, Henri kun kuitenkin oli miesten mukana juhlissa. Ja kun Lassin vanhin veli Ake oli tullut Leon ja Päivin kanssa Karjalasta saakka, Susanna oli pyytänyt päivälliselle myös poikien Helsingissä asuvan nuorimman veljen, Hessun.

Salin klaffipöydän uloimmatkin levyt oli pitänyt avata, heitähän istui kolmetoista ihmistä sen ympärille. Pöydässä oli paljon vihanneksia, enempi kuin heillä yleensä tähän aikaan vuodesta. Aken Lilli oli lähettänyt ne tuliaisiksi Vuoksen hovin kasvihuoneista. Aken tuliaisia olivat myös korvasienet, joista tehtyä muhennosta syötiin ennen pääateriaa. Ja kahvi tarjottiin niin kuin heillä aina tehtiin — tapa oli peräisin jo poikien lapsuuden ajoilta vanhasta keski-suomalaisesta pappilasta — heti paistin jälkeen yhtä aikaa jälkiruoan kanssa.

Suomuurainhillon ja jäätelön jälkeen nuori väki nousi pöydästä ja sulkeutui viereiseen huoneeseen. Johanna meni heidän perässään, mutta palasi pian ja istui pöytään entiselle paikalleen. Hessu setä siirtyi tytön viereen.

— Tulitko katumapäälle?

Johanna ei vastannut, hän painoi päänsä alas ja tuijotti lattiaa.

— Kun lähdit lakkakulhon vierestä. Kato, täällä on vielä, otatko?

Ei vastausta vieläkään.

— Eikö ne huolineet sinua. Älä välitä, Hessu yritti jututtaa Johannaa. Hän ei osallistunut pöydässä toisen kahvikupin aikana uudelleen viritettyyn keskusteluun kansamme yksimielisyyden ilmentymistä; niistä samoista, joihin Mannerheim oli juhlassa viitannut: että Suomi ulkopolitiikassaan monien hapuilujen jälkeen oli vihdoin selvästi osoittanut haluavansa kuulua pohjoismaiseen puolueettomuusryhmittymään ja vain siihen.

Toinen ja vielä tärkeämpi yksimielisyyden ilmentymä näkyi hallituksen suhtautumisessa suureen perushankintaohjelmaan. Se oli parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä eikä lehtitietojen mukaan yksikään puolue tuntunut sitä vastustavan.

— Sosialistitkin on vihdoinkin tulossa järkiinsä, Jussi Kumela sanoi. Hän oli keväällä kirjoittanut ja odotteli nyt vain ylioppilaslakitusta lähteäkseen sitten suorittamaan asevelvollisuuttaan. Hän oli rauhallinen, hentokasvoinen hiljainen poika, jonka intohimona olivat luonnontieteet eikä hän edes välittänyt politiikasta, mutta Leo serkun ja Henri enon seurassa, joita hän ihaili, hänen teki mieli osallistua keskusteluun. — Joo, mitä tämä osoittaa? Sitä että sosialistitkin alkavat tajuta meidän historiamme merkityksen.

Hän vaikeni hämillään.

— Kieltämättä tämä on melkoinen yllätys kaikille porvareille, Henri eno koetti lieventää Jussin jyrkkää tokaisua. — Minä olen kuullut että se menee viimeiseen käsittelyyn neljän päivän päästä ja se hyväksytään kai lähes yksimielisesti. Eikä siitä ole edes pyyhitty montaa markkaa pois. Kyllä se hyvää tekee tämmöinen, porvareillekin.

— Sosialistitkin on valmiit ojentamaan kätensä vuoden 1918 kuilun ylitse, Jussi sanoi ja punastui tajutessaan sanojensa onttouden.

— Ja porvarit huomaa ettei kaikki paha sentäs ole sosialisteista lähtöisin, Päivi hymyili. Hänen isänsä oli harvinainen ilmiö oppikoulun opettajien maailmassa, sosialidemokraatti.

— Ei sunkaan isäs, kuule, tätä Suomen takia hyväksy, Ake halusi oikaista Päiviä. — Se on sanonut mulle suoraan, että sosialistit hyväksyy tämän fasistivaaran takia. Niin kuin meillä mitään semmoista vaaraa olis.

Ake ei luottanut sosialistien pyrkimyksiin edes tässä. Hän vetosi hyvän ystävänsä, edellisen presidentin sanoihin:

— Ukko-Pekka sanoi: niin kauan kuin minä istun presidenttinä, sosialistit ei tule Suomessa hallitusvastuuseen!

— Silloin ei mennyt läpi pienemmätkään puolustusmäärärahat, Leo koetti tukea Päiviä.

— Ei niitä silloin esitettykään, Henri murahti. — Armeijan vastuullinen johto ei ole tähän mennessä kertaakaan edes ilmoittanut poliittiselle johdolle, miten alastoman avuton meillä on armeija. Tämäkin perushankintaohjelma on alimitoitettu. Nenosen Petterin työryhmän pojat esitti jo viime syksynä mietinnön pohjaksi 14—16 divisioonan varustamista. Mutta yleisesikunnan päällikkö piti sitä Thomas Mooren utopiana. Uusi ohjelma pyrkii 8—9 divisioonan varustamiseen, mutta ammuksia ja kalustoa ei ole kukaan ajatellut.

Kiusallinen hiljaisuus levisi kahvipöytään Henrin esitelmöidessä. Kukaan ei ymmärtänyt divisioonista. Henri tajusi itsekin haksahtaneensa puhumaan ammattimiehenä. — Tuoppas minulle Johanna tuhkakuppi. Voihan se olla hyväkin. Kaksikymmentä vuotta on pärjätty ilman suuria sotilasmäärärahoja. Rahat on säästyneet tähdellisempään. Eikä kai kukaan enää niin hullu ole että aloittaisi sotaa. Eikös se Cajanderi tätä aina korosta?

— Mitäs varten se Hitler Itävallan kaappasi? Päivi sanoi.

— Ei se mitään kaapannut. Kansanäänestyksellä se tapahtui, Ake tiesi. — Eikä Saksa sotaa aloita. Bolsheviikit sen aloittaa. Ja meidän on täällä pidettävä huoli siitä että sota ei kohtaa rappeutunutta kansaa, että sosialistien opit ei pehmennä moraalista peruskalliota. Se on ainoa, mitä me voidaan tehdä.

— Kai me voitais hankkia vähän tykkejä ja niihin ammuksia ettei ihan pelkällä moraalilla, Lassi yritti hiljentää veljeään, mutta tämä ei malttanut kuunnella.

— Ruotsalaisten sokerikakku- ja vehnäpullahenki se on nyt Suomenkin miehellä tulossa siihen kohtaan rintaan, missä ennen asui sisu. Ja kun sota tulee.

Susanna rouva nousi ja keskeytti Aken:

— Ettekö te joskus, edes vaihteeksi, voisi olla puhumatta sodan tulemisesta. Se on meillä ollut joka sunnuntaisena keskusteluna jo kymmenen vuotta. Vaihtakaa välillä aihetta. — Minna ja tytöt, tulkaa, minä näytän, mitä minä sain eilen postipakettina.

Johanna istui yhä Hessun vieressä.

— Ottaisitko? Täällä on vielä. Jos minä koettaisin kaapimalla. Vai haluatko nuolla koko kulhon? Isoja lakkoja. Olet tainnut itse olla poimimassa?

— Ei siellä kasva. Mesimarjoja vaan ja mansikoita. Tietysti mustikoita.

— Kasvaa siellä. Kun minä olin sinun ikäisesi, me käytiin lakassa. Sinä vaan et tiedä paikkoja.

— Lakkasuot on jossain kaukana siellä kirkonkylän takana, Johanna alkoi jo sulaa.

Henri taputti vatsaansa. — Minulla vehnäpulla paisuu täällä eikä rinnassa. Ja teidän äskeistä juhlamarssia katsellessa olin huomaavinani että samanlaisia vehnäpullaukkoja ne näyttivät nekin olevan, suurin osa koko suojeluskuntaa. Jos sinä Ake veltostumista pelkäät, kai se on tämä teidän isäntämiesyhdistys ensimmäisenä vaaravyöhykkeessä.

— Lassihan se yrittää meitä suojeluskuntalaisia solakoittaa, Ake sanoi.

— Mitä pidempi vyö, sitä lyhyempi elämä, Lassi heitti.

— Tavallisella kansalla sitä pelkoa ei toistaiseksi ole. Sillä kun ei näihin saakka ole ollut kaikistellen leipääkään. Vielä nykyisinkin monissa itärajan syrjäkylissä sotketaan keväisin pettua jauhojen jatkeeksi, Henri tiesi.

— Sinä liioittelet, Ake ihmetteli.

— Voiko se olla totta? Leokin epäili.

— Se on sitä sosialistien parjausta, Ake sanoi. — Ei meillä ainakaan Karjalassa, kyllä minun tietooni olisi tullut.

— Armeijan ylilääkärin toissavuotisesta lausunnosta minä tämän tiedän. Jos lie hän sosialisti, mene tiedä, mutta hänen lausuntonsa mukaan suuri osa Suomen kutsuntaikäisestä nuorisosta on keskenkasvuista ja alipainoista. Noin 70 % rajanpinnan, pohjoisten sydänmaiden, Savon ja Kainuun sotaväkeen tulevista miehistä on kitukasvuisia, pahasti alipainoisia ja niin, Henri lopetti. — Tämä on armeijan ylilääkärin lausuntoa. Semmoista sosialistikiihotusta.

Ake suli. Lempeä ilme tuli hänen kasvoilleen. — Kannaksella sitä ei tule ajatelleeksi. Vaikka pitäisihän se muistaa omasta lapsuudesta. Ajattele, Lassi, niitä meidän aikaisia syrjäkylien poikia. Hessu on sen verran meitä nuorempi ettei se taida muistaa.

— Kyllä minä nälkäiset pojat muistan.

— Niin niin, Ake oli liikuttunut. — Heikko ravinto ja poikasesta saakka kova työ.

Sitten hänen ilmeensä kirkastui. — Mutta sehän on sitkasta ainesta. Suomen oloihin parasta mahdollista. Työn ja pettuleivän sitkistämää kansaa. Karun luonnon kasvatteja.

— Ne ei kyllä kuulu teidän isäntämiesyhdistyksiin. Niihin jotka sunnuntaisin äkseeraa kivääriotteita, Henri sanoi.

— Siinä näet, miten paljon suojeluskunnilla on työtä: ne täytyy vetää mukaan.

— Paras kun joku opettaisi ne ensin lukemaan, Leo sanoi. Hän alkoi yhä selvemmin asettua isäänsä vastaan. — Teillä on niin käsitteellisiä ja jaloja tehtäviä, että pitää olla hyvä sisälukutaito ennen kuin syrjäkylän poika ymmärtää. Kansallinen suuri isänmaallinen herätysliike bolshevismin maailmanherruuden torjumiseksi, katsos isä, kaikki tämmöiset on täyttä taivaallista sanomaa semmoiselle pojalle, joka on pitänyt vaan propsinkuorimarautaa käsissään.

— Elä kuule huviksesikaan tyhmennä köyhää kansaa. Kyllä silläkin järki kulkee. Eikä me nyt siitä puhuttu. 1920-luvulla valtio ei antanut armeijalle eikä suojeluskunnille mitään. Ei myöskään tämän vuosikymmenen alussa. Nyt vasta on ruvennut vähän antamaan. Niin kuin me oltais valtion vihollisia!

— Miten valtio olis uskaltanut antaa, Henri sanoi.

— Mikä sitä esti?

— Luuletko sinä että maalaisliitto ja sosialistit 1920-luvulla oli innostuneet rahoittamaan suojeluskuntia tai armeijaa. Mannerheimkin teki kaikkensa Tampereen valloituksen kaltaisilla juhlapuheillaan että kansa olisi jaettu alhaisiin punaroistoihin ja ylhäisiin pyhiin yrjänöihin, jotka kerran vielä tulee polkemaan sosialistien lohikäärmeen tässä Suomenmaassa.

— Mutta poljettiinko me, sanos poljettiinko, Ake tivasi.

— Kun teitä ei päästy vapaasti meiskaamaan, Leo yritti.

— Sanos poljettiinko, kerrohan mulle se ensin!

Hessu nousi ja kutsui Johannaa, hänestä keskustelu oli menossa riidaksi — Tules, mennään mekin katsomaan, mitä se sun äitis siellä näyttää.

— Sinähän se parhaiten itse tietänet, miten lähellä se oli Mäntsälän aikoin, Henri sanoi. — Minä olin tosin armeijassa itsekin, mutta toisella puolella kuin te. Meillä oli komennettu rykmentti hälytykseen ja näytti siltä, että kohta aletaan ampua.

— Minä sanouduin silloin irti kaikista ääriliikkeistä, Ake jyrisi.

— Niinhän sinä teit, mutta entä suojeluskunnat. Ja miten silloin olisi saattanut käydä ilman Ukko-Pekkaa?

Akella oli hikipisaroita otsalla, hänen suuret lihaksikkaat kasvonsa hymyilivät. — En minä syntejäni peittele. Sen uhon lumoissa minäkin olin. Lapuan henkeä täynnä. Ja kun miehet oli Mäntsälässä, me yritettiin Tampereella Haarlan poikien kanssa Tampereesta toista Mäntsälää. Istuttiin Haarlan toimistossa suunnitelmat edessä ja silloin puhelin soi. Helsingistä. Langan päässä oli Ukko-Pekka. Se peijooni oli saanut vihiä meistä. Minä tartuin luuriin ja sanoin nimeni. Se kävi suoraan asiaan: Pitääkö mun laskea teistäkin ämpärillinen verta ennen kuin te uskotte siellä Tampereella. Se oli miehen selvää puhetta. Minä uskoin heti.

Ake nauroi tyytyväisenä suurta remakkaa naurua.

— Ei kai valtio sinua pelännytkään, kun se tyssäsi puolustusmäärärahoja. Kai se pelkäsi Lapuaa, talouspulaa ja fasismia. Koeta nyt muistella: Wallenius nimitti entistä presidenttiä julkisesti Plootuvuoreksi ja osallistui muilutukseen. Wallenius oli sentäs yleisesikunnan päällikkö! Ei kuka tahansa kenraali. Ja eduskuntaan mentiin uhkaamaan valitsijamiehiä ettei Ståhlbergia saanut valita uudelleen, Henri puhui nukuttavalla tasaisella äänellä, mutta Ake hengitti kiivaasti. — Luuletko sinä Ake edelleenkin, että eduskunta siinä tilanteessa kovin iloisesti halusi jaella rahoja armeijan aseistamiseen.

— Jumala tietää, että Valkoinen armeija ja sen henkinen perillinen, suojeluskunta, on yrittänyt kaikkensa kansalaissovun ja yksimielisen isänmaallisuuden rakentamiseksi, Ake sanoi kuin aamenen.

— Jumala katsoo eri kulmasta kuin eduskunta. Sillä on suuri etu kansanedustajiin verrattuna, se voi nähdä tulevaisuuteen. Ja hyvinhän tässä on käynyt. Muttei kannata aina syyttää poliittista johtoa, jos armeija ei ole saanut rahoja.

— Menneet on menneitä ja virheet on tehty sitä varten että niistä otettaisiin oppia ja vastaavat vältettäisiin tulevaisuudessa, Ake intosi. — Hyvä että edes nyt olemme yhdessä valmiit varustautumaan tulevaan sotaan.

Hän puhui sodan tulosta yhtä varmana kuin seuraavista kalenterivuosista. Lassi oli joskus kysynyt, mistä Ake niin varmasti tiesi sodan koittavan. Eikä tämä yrittänytkään perustella. Se oli hänelle itsestäänselvyys. Niin kuin vuonna 1917 hän oli puhunut Lassille, että sisällissota uhkasi. Siihen hän vetosi nykyisinkin. Silloin hän oli kulkenut ympäri Keski-Suomea nostattamassa miehiä Ukko-Pekan laillista senaattia puolustamaan. Ja kun sota sitten puhkesi, hän vei keräämänsä kaksi pataljoonaa Mannerheimille. Samalla varmuudella hän odotti nytkin sodan syttymistä ja yhtä tarmokkaasti koetti varustaa maakunnan tykistösuojeluskuntaa. Ei hän ollut tullut koskaan ajatelleeksi, mitä tapahtuisi, jos sotaa ei jostakin syystä tulisikaan tai se siirtyisi niin pitkälle, että hän olisi jo ikäloppu vanhus. Silloinhan vapaaehtoinen, innostunut työ olisi ollut turhaa? Se ei käväissytkään hänen mielessään.

Henri taas uskoi että jokainen uusi rauhanvuosi siirtäisi sodanuhkaa yhä kauemmas tulevaisuuteen kunnes Euroopan eri valtiot olisivat jo niin monin sitein taloudellisissa ja kultturellisissa yhteyksissä keskenään että avoin sota kävisi mahdottomaksi.

— Vaikka Hitler tuntuu kohdistaneen Itävallan miehityksen jälkeen katseensa Tsekkoslovakian saksalaisalueisiin, ja vaikka se ne ottaisikin Itävallan tapaan, ei se minusta voi muodostua sodan syyksi, Henri sanoi. — Luulisi että ihmiset on sen verran järkiintyneet. Edellissodan muistokin on vielä tuore.

— Sudeetti-Saksan jälkeen Hitler alkaa vaatia Puolan käytävää, johan Saksa siitä puhuu, Lassi sanoi. — Nämä kaikki yhdessä saattavat tietysti panna maljan vuotamaan yli, mutta en minäkään jaksa enää uskoa että ihmiset olisi niin hulluja.

— Ei mitään sotaa tule, isä on puhunut siitä niin kauan kuin minä muistan eikä se nyt enää voi tulla, Leo vakuutti.

— Te unohdatte bolsheviikit ja niiden pyrkimykset, Ake julisti. — Älkää vähätelkö maailmanvallankumoukseen tähtäävää Moskovaa.

— Venäläiset ei missään tapauksessa aloita maailmansotaa, Lassi sanoi tiukasti. — Joka vähänkin tuntee viimeaikaisia tapahtumia Venäjällä, tietää tämän varmasti. Niillähän on täys työ uuden systeeminsä pystyttämisessä.

Hessu ja Johanna katselivat ikkunasta kadulle. Vastapäisen puiston lehdet olivat jo niin täydet, että latvusten vihreys peitti näköalan maahan. Jokin lintu lauloi lähimmässä puussa.

— Mikä lintu se on?

— Eikö tuo lie leivonen, Hessu hymyili.

— Höpö, höpö, leivot laulaa ilmassa.

— Ja tekee maahan pesän. Joku kevätlintu hän kuitenkin lienee, sovitaanko niin.

— Hessu setä, miksi meillä aina puhutaan sodasta?

— Kun nuo minun veljet tapaa sun enos, ne luulee, että sen kuulten on epäkohteliasta olla muusta puhumatta, se kun on entinen suuri sotaherra, melkein eversti. Ja ne itse kun on paljon pienempiä. Ake setä, joka eniten puhuu, se ei ole ees sotamies.

— Mikäs sinä olet? Johanna kysyi.

— Kaikki me olemme Herran Sebaotin kristittyjä kastettuja totisia soldaatteja, vaikka emme lukeakaan osaisi. Vai miten se Simeoni sanoi?

— Ei vaan oikeesti?

— Oikeesti minä olen teologian sotamies. Ylimääräinen täydennysmies, nostoväkeä, rivin viimeisiä, jonon jatkona hännillä marssimassa, adin, dva, tri … smirnaa! Minä en ymmärrä sodasta mitään. Painukoot kaikki sota-asiat kauas meistä, helkkarin kuuseen.

— Miksi meillä sitten puhutaan niistä?

— Siitä puhe, mistä puute. Eikä syyhyttä saunaan mennä. Ne puhuu joita se kiehtoo. Ja mitäs muuta siihen vielä voisi lisätä: siellä hyvä, missei meitä. Ei taida se sanonta tähän kohtaan sopia. Puussa pohjat, petäjässä liiseet. Se ei taas käy ollenkaan. Kurki kuolee ennen kuin suo sulaa, se toivottavasti sopii noiden sodan odottamiseen.

— Ei mutta ihan totta: ethän sinäkään toivo sotaa? Johanna kysyi.

— En varmasti. Minä toivon ja luotan siihen ettei enää ikinä sotaa, ei Suomeen eikä muualle.

— Ei meidän äitikään toivo. Kuule, Hessu?

Hessu otti nenälasit silmiltään ja pyyhki niitä nenäliinaan: — Puhalla.

Johanna puhalsi niihin hurretta. Hessu pyyhki uudelleen. Hän oli keskikokoinen pyöreä mies: lyhyet paksut kädet ja käsivarret ja suuri yläruumis. Hänen rintakehänsä pullistui eteenpäin ja suuri vatsa kumpuili vyön yläpuolelta. Hänellä oli lyhyet jalat. Täydellinen painonnostajan vartalo. Hän olikin veljeksistä ylivoimaisesti vahvin, poikkeuksellisen voimakas mies.

— Miksei sulla ole tavallisia laseja. Aina vaan nuo samat kakkulat?

Hessu puhui matalalla äänellä, mutta nyt hän yritti nostaa sen falsettiin. — Teologian professorin täytyy pitää tällaisia prillejä. Jos minä olisin paruuni tai graeffe tai markiisi, minulla olisi vain monokkeli, ehdottomasti.

Uun muotoinen kullanvärinen paksu metallilanka yhdisti molemmat lasit.

— Tahdotaan ja toivotaan yhdessä, Johanna sanoi. — Toivothan sinäkin minun kanssani?

Hessu katsoi tyttöä silmät likinäköisesti sirrissä ja asetti sitten nenälasit paikoilleen.