Jumala on kauneus

By Paavo Rintala

Taidemaalarin sisimmässä palaa intohimo kauneutta kohtaan. Kauneutta on kaikkialla hänen ympärillään, ja hän vaikka palelluttaa sormensa pakkasessa saadakseen maisemamaalauksensa valmiiksi.Samaa intohimoa ei kuitenkaan hänen ympäriltään löydy. Yksinäisyys kuristaa, hänen taidettaan ei arvosteta. Väärinymmärryksen tuska siirtyy hänen maalauksiinsa. Valtiolta ei heru tukea, eikä kauan sitten pois työnnetyistä läheisistä ole apua. Voiko tämä johtaa mihinkään muuhun kuin tuhoon?Paavo Rintalan romaanin innoittajana on taidemaalari Vilho Lampi (1898–1936). Kirjasta on myös tehty elokuvaversio vuonna 1985 (Heikinheimo).-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726547177

Book preview

Tekijä.

Alussa oli uhma

1

Mies niittää merenrantaniittyä.

Aurinko on lännen taivaalla, meren päällä ja kohta se painuu mereen, Pohjanlahteen. On lauantain ilta, on ollut jo kauan lauantain ilta, ja itäiselle taivaalle on nousemassa kuu. Kuu on läpikuultava, voimaton vielä, mutta kun aurinko painuu mereen, kuu täyttyy, pyöristyy, muuttuu väkevänkeltaiseksi, ja pyöreä on sen kuvajainen lakeuden halki lipuvassa joessa, aivan pyöreä. Koko lakeus muuttuu silloin kuunkeltaiseksi niin pitkälti kuin silmä kantaa. Siinä, mihin ihmisen silmä kantaa, siinä taivas ja maa yhtyvät, siihen loppuu kaikki ja alkaa taas alusta.

Tässä on elämä.

Taivas on raju ja kuu on raju.

Ensin on taivas, aurinko ja kuu, ja sitten on lakeus. Elämä on tässä.

Mies niittää. Hän on satoja metrejä muita edellä, talon koko heinäväestä edellä, mutta ei katso taakseen; hän niittää ja rantaheinä kaatuu, ruosteinen vesi tirskuu jaloissa. Mies on päättänyt niittää siksi kunnes aurinko käy kohtisuorasti heinänkorsiin. Vasta sitten hän lopettaa niittämisen. Silloin koko lakeus punertaa. On heinänkorsien hetki. Sinä hetkenä ne humauksessa muuttavat lakeuden värin niin laajalti kuin lakeutta riittää. Heinänkorret hätkähdyttävät koko maisemaa ja niitten punerrus näkyy iltataivaalla.

Se on heinänkorsien huuto taivaan väreille.

Mies niittää.

Talon nuori heinäväki tähyilee itäiselle taivaalle, sinne mistä kuu nousee. Taivaan ja maan rajassa kulkee tie, siellä on joki ja maantiesilta ja illalla pidetään siltatanssit kuun valossa. Siellä tanssitaan niin kauan kuin kuu on kirkas, pehmeänkeltainen ja lämmin.

— Lopetetaan, nuori mies sanoo ja nostaa viikatteen.

— Kohta aurinko laskee, niittotoveri sanoo ja lopettaa niittämisen.

— Mutta Ville vaan niittää.

— Huudetaan Ville kotia.

He huutavat kädet torvena suun edessä.

— Vil … lee … ee.

— Ei se kuule … Vil … lee … ee.

— Se vaan niittää. Annetaan olla.

Kaiku vastaa: lee … ee.

Heinäväki kokoaa tavaroitaan.

Kun aurinko painuu mereen, kuljetaan niityn laitaa maantietä ja kotitaloa kohti. Nuoret kävelevät riuskasti. Välimatka rantaniityllä huhtovaan yksinäiseen niittäjään pitenee nopeasti. He katsahtavat taakseen ja näkevät niittäjän pienenä pisteenä lakeudella. He jatkavat matkaansa, ja piste yhä pienenee, vain lakeus pysyy samana, siinä ei ole muita kiintopisteitä kuin niittäjä ja taakseen katsojat.

Niittäjä ei katso taakseen, hän tarkkaa lämmintä punerrusta heinänkorsissa.

— Nyt!

Niittäjä heittää viikatteen, se lentää pajukkoon ja kostea terä katkoo varvikkoa, mutta niittäjä ei huomaa sitä. Hän kumartuu heinikkoon.

— Jumalauta, taivas, nyt olet hetken hiljaa. Nyt rehentelee heinikko.

Mies tempaa juurineen kourallisen rantaniityn saraheinää ja kohottaa tukon taivasta vasten. Hän nauraa mölisevää naurua.

Mölinä kuuluu tyynellä lakeudella kauas, kestää pitkään, useita minuutteja, kunnes uusi ajatus hätkähdyttää naurajan.

— Yöllä, kuun valossa taivas kostaa. Kuun valo on pyöreä ja kuun kuvajainen on pyöreä lakeuden heinikossa.

Mies rauhoittuu ja tähyilee taivasta.

— Aurinko laskee, merituuli sammuu ja lämmin maatuuli puhaltaa kohta. Siksi kai täällä on lämpimät illat, lämpimämmät kuin muualla Suomessa meren rannoilla.

— Jumalauta, täällä on lämmin kuin Meksikossa.

Mies muistaa viikatteen, heittää heinänkorret, harppoo pajujen viereen ja nostaa sen. Muutama katkennut pajunvarsi nousee viikatteen terällä ja putoaa maahan. Mies kumartuu, ottaa varvut kouraansa.

— Eivät ne enää kasva. Kun on poikki maasta, poikki on, ei juurru takaisin.

Mies muistaa, että on heinäkuu, hän on syntynyt heinäkuussa. Hän naurahtaa ja avaa kouransa: pajunvarvut putoavat.

— Kun on kerran katkennut, ei voi juurtua takaisin.

— Taitaa olla syntymäpäivä. Kolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi. Jotakin siihen suuntaan.

— Taivaan on täytynyt olla samanlainen kuin nyt. Paitsi jos on ollut sateinen kesä. Mutta jos on ollut pouta, taivas on ollut samanlainen kuin nyt.

— Ensin on ollut aurinko, sitten lakeuden punerrus ja sitten on ollut kuu. Mutta lakeus on ollut aina sama.

— Ja äiti minut synnyttäessään on tämän tajunnut. Minä olen syntynyt suoraan tähän missä nytkin olen, suoraan tähän punerrukseen odottamaan kuun pyöreätä kuvajaista.

Mies kääntyy, katsoo taakseen ja näkee pitkän vanan kaatunutta rantaheinää: viikatteen jälki. Hän vetää pään hartioittensa väliin, kohottaa katseensa, tuijottaa kuuta ja puhuu ääneen:

— Äh, ei, ei niin … vaan … alussa on ollut uhma, niin se on … ensin oli uhma … rakkaus ja viha ovat suuria tekijöitä, mutta suurin on uhma.

— Niin on. Se yhdistää kauneuden jumaluuteen. Se ei odota hyvitystä eikä armonpaloja, mutta anteeksikaan se ei anna ikinä mitään.

— Uhma on osa Jumalasta, joka on Kauneus.

— Jumala on Kauneus, jumalauta, täytyy olla, on.

Mies nostaa viikatteen olalle ja lähtee hitaasti menemään maantielle. Hän kävelee tien reunaa kotitaloa kohti. Takaansa hän kuulee haitarin, kuulee tansseja aloittelevan nuorison äänet. Ohitse kulkee nuoria tansseihin menijöitä. Hän toteaa, että niin on, muttei näe eikä kuule sitä, hän miettii:

— Täällä on heinäkuussa niinkuin Meksikossa.

— Kumma juttu, että täällä voi tuntea olevansa niinkuin Meksikossa.

— Maatuuli, merituuli, Meksiko … Mexico … Mexico.

Hän pysähtyy ja tuijottaa lakeutta.

Tulee emäntäkoululaisten hihittävä parvi, naapuripitäjien tyttöjä tanssimatkalla. Kun se ohittaa tien vieressä viikate olalla mutisevan miehen, hihitys hetkeksi lakkaa. Tansseihin menijät näkevät vain miehen ja viikatteen ja kuulevat mutinan. Lyhyt vanttera mies tuijottaa taivaanrantaan. Vasta kymmeniä metrejä kuljettuaan neidit katsovat taakseen ja hihittävät taas. Heistä lähtee kimeä ääni.

— Kuka tuo? Minä ihan säikähdin.

Joukossa on paikkakuntalainen, hän tietää, hän kertoo:

— Se on yhen talon poika. Se on semmoinen taiteilija, taitemaalari. Sitä varten koulut Helsingissä käynyt, maalauskoulut. Muttei se yhtään maalaa kauniita maisemia niinkuin muut maalarit, oululaiset ja muut. Tämä maalaa vaan maantietä ja niittyä ja kotosalla oleksii. Ei siitä mitään oikeeta taiteilijaa tullut.

Samalla hetkellä kun tämä lausutaan, viikate olalla tien varressa mutisevan miehen mielessä liikkuu valtava kuva ja mies tuntee värinää selässään. Hän täyttää koko lakeuden härillä, mustilla härillä.

— Kun olisi voimaa ja valtaa. Ostaisin kymmenentuhatta mustaa härkää ja antaisin laukata pitkin lakeutta, rannasta rantaan.

— Kymmenentuhatta mustaa härkää raskaassa niittymaisemassa. Ja maa tömisee, maa kumisee ontosti, kun härät juoksevat vasten aurinkoa. Kavioista nousee pölypilvi ja peittää auringon, niityt menevät mustaksi, pilveen käy koko maailma. Ei Ouluun aurinko paista.

Hän näkee härät lakeudella ja nauru pulppuaa rinnasta.

— Ei Oulun kaupunkiinkaan aurinko paista, ei pääse paistamaan. Minun härkäni pimentävät auringon vanhoilta tervaporvareilta.

— Kun Oulun arvoisat porvarit sitten vanhoissa klubeissaan iltayön viimeisinä hetkinä kohottelevat konjakkilasejaan, kumisee maa. Oulussa herrat ja pikkukapitalistit, hiljenevät … konjakkilasien kilinä lakkaa … Katsovat toisiinsa, kuuntelevat hartaasti, ja viimein joku nöyrästi toteaa:

— Siellä ne hullun maalarin kymmenentuhatta mustaa härkää vain käänsivät kylkeä.

Tansseihin menijät ohittavat nopeasti tien vieressä seisovan miehen. He kuulevat hänen mölisevän naurunsa ja kavahtavat.

2

Talonväki on lopettelemassa heinäajan myöhäistä illallista, kun viimeinen niittomies tulee pihaan, ja asettaa viikatteen seinälle. Se putoaa kalisten maahan, hän nostaa sen uudelleen.

Tuvan ikkunaan ilmestyy nuoren miehen pää ja katoaa samassa. Mies naurahtaa ja sanoo muille pöydässä istujille suu täynnä ruokaa:

— Taas on kantanut viikatteen kotia. Ei muistanut jättää sitä ladon seinustalle. Kumma kun ei pistänyt itteään naulaan ja kävelyttänyt viikatetta ruokapöytään.

Pihalla seisoja pysähtyy sahapukin ääreen, katselee sitä pitkään. Vitkaan katse kohoaa sahapukista talon nurkan takaa näkyviin koivunoksiin. Hennot koivunoksat nousevat läpikuultavina punaista iltataivasta vasten.

— Tässä se on. Ja samalla kaikkialla. Kauneus on läsnä kaikkialla. Ei tarvitse maalata merenrantoja eikä muita maisemia. Kauneutta ei tarvitse lähteä itseään kauempaa hakemaan, jos on löytääkseen. Muuten saa etsiä lopunikäänsä ja etsiä turhaan.

— Taiteilija … Tai … tei … lija.

Sana tulee mieleen, hän toistaa sen hitaasti suussaan useita kertoja, tarttuu suurilla kourillaan sahapukkiin ja puristaa. Veri pakenee käsistä, rystyset käyvät valkeiksi, kun hän puristaa sahapukkia ja hellittää äkkiä otteensa.

— Maalaustaiteilija, taidemaalari.

— Mikä se on semmoinen mies?

— Mikä se on semmoinen taiteilija, jota ei sylkäistä kasvoihin, heitetä hullujenhuoneeseen, pamputeta taiteita pois. Se on merenrannan maalari semmoinen mies eikä taiteilija. Mikä se on semmoinen mies, jolla ei ole vihamiehiä eikä vastamaata vaan myötämaata ja työn iloa. Se on maisemamaalari semmoinen mies: asetelmia ja muotokuvia, stilleben- ja kulttuurimies.

Kun hän tulee pirttiin, heinäväki on lopettanut illallisen, nuoret ovat kamareissa pukeutumassa pyhävaatteisiin. Pöydässä on tyhjiä astioita, kylmiä ruokia; heinäkuinen lämmin hämärä nousee perältä ja täyttää tuvan. Kärpänen surisee lännen puoleisessa ruudussa.

Hän ottaa leivän ja viiltää veitsellä palasen. Hän ei tartu siihen, leipäpala putoaa pöydälle. Hän ottaa lusikan, pitää sitä hetken kädessään ja laskee sen sitten pöydälle.

Nainen tuo hänelle lämmintä ruokaa.

Mies tarttuu lusikkaan, muttei pistä sitä ruokakuppiin. Nainen panee kätensä miehen kädenselälle.

— Onko sulla raskasta, nainen sanoo.

— Tehtiin paljon heinää, mies sanoo.

— Kun minusta tuntuu, että sulla on raskasta.

Mies naurahtaa.

Kun minusta vaan tuntuu, että sulla on, nainen sanoo.

— Ihmisen aivoitukset tähtäävät korkealle vain silloin kun ne tähtäävät saavuttamattomaan.

Nainen on hetken hiljaa, sitten hän sanoo:

— Noh, ala syödä ennenkuin jäähtyy kokonaan.

Mies ottaa keittoa, syö hätäisesti muutaman lusikallisen ja leivänpalan. Nainen seisoo vieressä, katsoo miehen syöntiä. Sitten mies nousee, aikoo lähteä.

— Etkö meinaa kunnolla syödä?

— En. Ei ole aikaa.

— Sulla on joku huoli, varmasti on.

Mies nauraa, nauraa pitkään, mutta nauru katkeaa äkkiä, menee poikki naurajan omilla sanoin:

— Sydän kypsyy tuskan paahteessa. Sen hän sanoo vain itselleen ja sitten naiselle:

— Kato, kuule, en jaksa maalata jos nyt tungen mahani täyteen. Joo. Aion maalata koko yön. Tänä kesänä minä alan alusta.

— Lepäisit vähän. Menisit nukkumaan.

— Le … päi … sin, mies mutisee.

— Sinä olet käynyt ylpeäksi, sulla on joku huoli, nainen sanoo.

— Minä olen ylpeä joka kesä. Tästä lähtien aina kun aurinko paahtaa aamusta iltaan, me ollaan ylpeitä, aurinko, lakeus ja minä. Valoa on vähän aikaa täällä, mutta kun sitä on, sitä sitten on laajalti ja pitkään. Silloin minä olen maalari enkä muusta välitä, oli mitä oli. Vaikka maalima puristaa, ei valo purista. Ei tule tähän pitäjään semmoista keisaria, jota minä edes vilkaisen niin kauan kuin valoa riittää. Syksy on lähellä, syksy on aina lähellä kun eletään kesää. Syksyllä on tarpeeksi aikaa olla tavallinen paskiainen, mutta ei kesällä.

— No ei, ei sitten, enhän minä pakota.

Nainen alkaa korjata pöydästä astioita. Mies istahtaa uudelleen penkille kyynärpäät pöydällä ja nojaa päätä kämmeniin.

— Ylpeys edustaa miehen luonteessa elämän kauneinta klassismia.

— Sanoitko jotakin?

— En.

3

Kun kuu on taivaalla voimassaan, koko lakeus on kuunkeltainen.

On niitty, joki niityllä ja maantiesilta, puusilta.

Kun silmä katsoo jokea kuun valossa, se ei huomaa, mihin joki virtaa, eteenkö vai taakse, ylös vai alas vai virtaako yleensä mihinkään.

Joki virtaa kuuhun.

Sillalla liikkuu ihmismassa, siltapalkit jytisevät.

Mies seisoo joen rannalla, näkee joen, sillan ja kuun, näkee tanssijat ja kuuntelee palkkien jytinää. Hän kuulee, että joessa kumisee ontosti. Se on palkkien jytinää, se kumahtelee kuuntelijan korviin joen pohjasta. Hän kuulee haitarin ja viulun, kuulee, että haitari rämisee, viulu kitisee, narisee ja vinkuu.

— Niinkuin pirunviulu jota pentuina soitettiin.

Hän toistaa sanaa mutisemalla, asettaa eteensä suuren vanerinpalan ja alkaa notkistella pensseleitään.

— Pirunviulu.

Siitä on kauan, kun hän viimeksi toden teolla maalasi: kouluaikoina Helsingissä, siitä on vuosia. On kestänyt vuosia ennen kuin hän on pystynyt tajuamaan yksinkertaisen tosiasian, sen, että lehmillekin voi maalata. Ne ovat ainoat katselijat. Taistelua on kestänyt näin kauan, mutta nyt hän on päässyt jo pitkälle, taivuttelee pensseleitään, hän aikoo tosissaan.

— Lehmille voi maalata yhtä hyvin kuin taidenäyttelyjen kutsuvierasyleisölle. Kumma kun en ole ennen käsittänyt.

— Pirunviulu … Siitä lähtee ääni … se on jotakin muuta kuin musiikkia, jotakin, joka on …

— Siitä lähtee niin kaunis ääni, piikatyttö sanoo toverilleen.

— Niin lähtee. Kyllä se osaa pelata, aijjai, toveri vastaa.

He painautuvat lähemmäs toisiaan, kaksi matalaa piikatyttöä. He katsovat kuuta. He ovat seisoneet tyttöparvessa ja nojanneet sillankaiteeseen jo kauan, seisoneet ja odottaneet, koko illan. Tyttöparvi on elänyt ympärillä ja he ovat nähneet sen, siitä on viety tyttöjä tanssimaan ja taas saatettu takaisin.

Piikatytöt kuulevat viulun, he kuulevat välillä haitarin ja odottavat. He tietävät odottavansa turhaan. Kukaan ei enää tule viemään heitä