Katajankaataja

By Pekka Lempiäinen

Erakkona elävä Mustikkamies viettää usein päivänsä marjoja poimien ja metsässä istuskellen. Eräänä talviaamuna paikalle porhaltavat miehet, joiden aikomuksena on kaataa ympäröivä metsä ja siinä samalla Mustikkamiehen marja-apajat. Silloin Mustikkamies huomaa pienen katajan, jonka hän päättää pelastaa hinnalla millä hyvänsä.Katajankaataja on Pekka Lempiäisen romaani, jossa taistelu metsänkaatajia vastaan muodostuu elämän ja kuoleman kysymykseksi. Työttömän arjessa niin suuret kuin pienetkin yksityiskohdat voivat muuttaa elämän kulun täysin.Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726870442

Pekka Lempiäinen

Pekka Lempiäinen (s.1954) on urallaan kirjoittanut 16 kirjaa. Ura käynnistyi 90-luvun lamavuosina, omien sanojen mukaan siksi, kun ei muutakaan virkaa silloin saanut. Vuonna 2016 Pekka Lempiäinen voitti Möllärimestari -tittelin. Pekka Lempiäinen pureutuu teoksissaan elämän pieniin perusasioihin. Kirjailijan tuotannossa huumori, joskus vähän ilkeäkin, on alati läsnä.

Book preview

1.

Mustikanraakileita on jo rutkasti. Vaikea tosin on noita pieniä, vihreitä marjoja varvuista havaita, mikäli ei asiaa vasiten kumarru tutkimaan. Mustikkasadosta tulisi oiva, ellei nyt sitten kuivuus, tai vaikka halla, taikka jokin outo tauti tulisi ja tappaisi marjoja raakileina. Puolukka kukkii jo myös, mutta se kasvaa vain siellä täällä metsää pikkuisilla plänteillä. Sillä ei marjastajalle olisi suurtakaan arvoa, tulisi sadosta miten hyvä tahansa. Ei ole aivan lähellä missään yhtenäistä laajempaa puolukkametsää. Pikkuteiden ojanpenkat ja rinteet työntävät taajasti vadelmapuskaa. Mutta ellei pian sataisi, nuo marjat kuivuisivat, jäisivät kovin pieniksi, kuten oli edellisenä kesänä käynyt. Toki niistä hilloaineksia riittäisi silti useallekin poimijalle. Parilla pikkuisella suolla kasvaa hieman lakkoja, ovat toki raakoja vielä. Menneinä vuosina niitä saattoi löytää muutaman litran, edellisenä kesänä vain kourallisen. Hieman kauempana metsässä, hieman suuremmalla suolla mataa sammaleessa karpalonvarpuja. Nuo marjat eivät kypsyisi vielä kuukausiin. Soiden reunamilla kasvaa rutkasti juolukkaa, kypsyisi vasta mustikan jälkeen. Tuo marja vaan ei tahdo käydä kaupaksi, ei siksi ole marjastajien suosiossa. Edellisvuotisia karpaloita sammaleen seasta muutamia löytyy, mutta nuo marjat ovat pieniä ja aivan lituskaisia, miltei vain kuoret enää jäljellä. Eivät ne kai kelpaa linnuillekaan. Ei niitä popsia kehtaa kukaan.

Moninkin paikoin tuota metsää on suoritettu hakkuita, tehty pieniä aukkoja tai harvennettu. Pieniä tukkiteitä kulkee sinne tänne. Paikoin on metsään jätetty vain muutamia yksinäisiä puita pystyyn muka siemenpuiksi. Tuuli on noista puista kaatanut useita, eikä noita tuulenkaatamia puita ole kukaan korjannut talteen. Ne maatuvat hitaasti polun tukkona. Pystyyn jääneistä puistakaan tuskin on sukunsa jatkajiksi, ovat niin harvassa, eivät kykene taimiaan suojaamaan. Muutamia pikkuisia taimia toki koettaa nousta risujen seasta ylös, mutta kovin pitkää elämänkaarta ei niille arvaa mennä povaamaan. Aurinko paahtaa niitä nytkin, maa on aivan rutikuivaa. Varjoa ei niille ole, ei suojaa tuulelta, ei turvaa tuiskulta ja lumelta. Metsäpalo tuollaisen pläntin yli kulkisi muutamassa minuutissa, mikä ehkä uudelle metsälle hyväksi olisikin. Ehkä muutama sateinen kesä pelastaisi nuo pikkutaimet, kiihdyttäisi puut villiin kasvuun ja auttaisi uusia siemeniä itämään. Mutta sääennustajat eivät ounastele sateista kesää tulevaksi nytkään.

Hakkuualueet loppuvat asteittain syvemmälle metsään mentäessä. Siellä on paljon pieniä isovarpurämeitä, sekä myös muutamia suursaranevoja. Metsä siellä on vanhaa ja eläimet villejä. Ihminen ei siellä useinkaan ole käynyt. Toki joitain retkeilijöiden polkuja sielläkin risteilee. Myös sähkölinja kertoo sivistyksestä. Sitä seuraamalla eksynyt ihmiskulkija löytää taatusti asutuksen luo. Eläimet eivät noita lankoja juuri tarvitse. Orava siellä saattaa kiipeillä ja linnut lepäillä.

Siellä ei maassa näy sahattuja kantoja, ei ojia. Ei näy myöskään muovipusseja tai kanistereita, ei tyhjiä kalja- tai viinapulloja. Harvat kulkijat ovat hyvin siivonneet jälkensä, on kuin eivät olisi käyneetkään. Roskaajat eivät kai kovin kauaksi maantiestä vaivaudukaan.

Joitain pieniä lampia siellä on, tummavetisiä mutta kirkkaita. Lampien rannoilla on useitakin kivistä kasattuja tulisijoja, nuotion jäännöksiä. Joku siellä on paistanut kalaa taikka makkaraa, on siivonnut jälkensä huolellisesti. Metsäneläimet ovat täydentäneet työn, syöneet murut, kalanruodot ja makkarankuoret.

Hirvenpapanoita siellä näkyy taajaan kasoissa, myös valkohäntäpeura on käynyt kakkimassa, metsää lannoittamassa. On siellä joku karhunjätöksiäkin nähnyt, valokuvannutkin.

Järvissä ja lammissa uiskentelee useitakin eri sorsalintuja. Myös kaloja on paljon, ehkä myös rapuja. Aika harva niitä käy siellä häiritsemässä.

Liuta ukkoja on käynyt syvällä metsässä. Nyt he palaavat vanhan hakkuualueen laitaan, mistä ovat aamulla metsään menneetkin. He puuskuttavat nyt itse kukin, pyyhkivät hikeä otsilta ruudullisiin sekä myös aivan valkoisiin nenäliinoihin. He eivät vaikuta lainkaan tottuneilta metsissä kulkijoilta, kompuroivat ja horjuvat. Nyt kaatuu yksi heistä päistikkaa maahan.

Toisetkin seisahtuvat nyt, auttavat tuon yhden jaloilleeen. He tutkivat karttoja, katsoo siinä muuan kompassinneulaakin hyvin tarkasti, pyörii paikallaan. Sormilla osoitetaan suuntaa milloin mihinkin päin. Nyt kysyy yksi jotain muilta, muut vastaavat kuorossa, selittävät kiivaasti, huitovat käsillä ilmaa. Muuan menee aivan tuon kysyjän viereen, osoittaa sitten sormella hakkuualueen toista laitaa ja kapeaa tukkitietä. Kysyjä nyökkäilee nyt tyytyväisenä, virnistää leveästi. Onhan se toki mukava tietää missä on.

Kuljetaan jonossa pienen matkaa tukkitielle päin, seisahdutaan taas selittämään. Joku tekee kädellään laajaa kaarrosta metsän suuntaan. Nyt puhutaan tukkipuusta, sellupuusta, hehtaareista, kantohinnoista. Selitetään suin ja käsin. Ei noita puheita mikä tahansa jätkä ymmärrä lainkaan. Tärkeitä ihmisiä ovat nuo ukot, sen näkee kaikesta. Vuoroin he huutavat kiukkuisina naamat punaisina, niin että sylkipisarat lentävät metrien päähän. Vuoroin he nauraa kääkättävät niin äänekkäästi, että metsän eläimet säikähtävät ja luikkivat kauaksi karkuun, linnut lakkaavat laulamasta, piiloutuvat pensaisiin, vaihtavat pesäpuuta. Haavanlehdetkin vapisevat. Eivät ole nuo ukot mitään marjanpoimijoita, sen osaa arvata tyhminkin eläin, saati ihminen. Isot asiat ovat ukoilla mielessä, isot heille itselleen, isot metsälle ja metsänväelle.

Mustikkamies nököttää kannon nokassa vanhalla hakkuualueella, vain noin parinkymmenen metrin päässä tukkitiestä. Hän käryttää pientä, käyrävartista piippua, joka tahtoo tavan takaa sammua. Yhtenään hän räpsii siihen sytkärillä tulta. Hän on jo huomannut metsästä kömpivät ukot, tiiraa heitä nyt viistosti silmänurkasta. Hän kuulee noista vuolaista selityksistä lauseen, parikin, mutta kiinnostuu vain vähän.

Mustikkamies on varhain aamulla tullut metsään tutkimaan tulevia marjamestoja, on näkemäänsä melko tyytyväinen. Hieman häntä nyt jo ramasee. Siinä aukiolla aurinko paistaa lämpimästi. Syvemmällä metsässä, vasiten varjoisilla paikoilla oli aamulla ruvennut viluttamaan. Oli ollut vielä vähän jäätä kaikkein synkimmän rotkon pohjalla. Tuuli käy pohjoisesta. Ei ole mikään kovin lämmin päivä.

Mutta siinä auringossa, paikassa mihin ei tuuli osu, on mukava nököttää. Tekee oikein mieli jäädä torkkumaan, käydä maaten. Patikoiminen oli lykännyt veren kiertämään suonissa, jokunen hikipisara oli irronnut. Jalkojakin nyt vähän aristaa, tekee mieli oikoa niitä. Hakkuualueella kompuroiva ukkolauma hieman häiritsee häntä, ei kehtaa käydä pitkäkseen.

Itikoita möyryää maassa risujen seassa. Siinä viipeltää kiitiäinen vinhasti miltei olematonta polkua pitkin. Kiire sillä jonnekin on, on kai tärkeitä asioita toimitettavana, sille itselleen tärkeitä. Parin metrin päässä maassa lepää aikaa sitten kuollut metsähiiri. Tutkijaturilaat siinä nyt taistelevat ruuasta ja olemassaolosta. Kai siihen muitakin ötököitä kerääntyy. Havukantojäärä nakertaa kantoa hänen allaan. Muurahaisia kulkee sinne tänne muka täysin päämäärättä.

Nyt laulaa kirjosieppo yksinäisenä yksinäisen, suuren kuusen latvassa tukkitien toisella puolella. On siksi kaukana ettei sitä silmä erota.

Tukkitien laidassa on rivissä autoja. On kiiltäviä mersuja ja volvoja, puhtautta hohtavia saabeja. On toki joukossa joku japskivehjekin. Osa noista on parkkeerattu metsään. On sillä kohden tasainen paikka luonnostaan.

Mustikkamies oli metsästä tullessaan ihmetellyt syytä noiden autojen paikalla oloon, ei ollut keksinyt niille mitään järkevää selitystä, oli siksi jäänyt odottamaan, että näkisi mimmoisia ihmisiä autoihin sisälle änkeää.

Nyt ukot lähtevät ylittämään hakkuualuetta, kompuroivat kiireisinä risukossa autojaan kohti. Mustikkamies jää hieman syrjään noiden oletetulta reitiltä. Hän kuule jo selvästi ukkojen puheet, ei noista puheista mitään ymmärrä, eikä vasiten yritäkään ymmärtää.

Ukot kulkevat hänen ohitseen noin parinkymmenen metrin päästä, monet heistä eivät häntä vilkaisekaan, nekin jotka vilkaisevat eivät piittaa. Vain yksi ukoista katsoo häntä tarkemmin, seisahtuu, empii hetken, astelee sitten kohti.

Mustikkamies työntää sammuneen piipun paidantaskuun, katsoo tulijaa pää vinossa.

‐ No huomenta, sanoo hälle tuo tulija.

Mustikkamies on kyllä nähnyt tuon miehen kylällä useasti ennenkin, mutta ei nyt saa mieleensä kuka ja mikä tuo ukko on miehiään.

Hän aikoo ensin sanoa tälle että aamua, mutta muistaa siinä samassa että päivä onkin jo pitkällä, empii, yskii. Ei hän sitten sano mitään, nyökkäilee vaan.

‐ Kaunista ilmaa pitää, sanoo tuo ukko.

Mustikkamies havahtuu, vilkaisee taivaalle, ei näe siellä montakaan pilvenhattaraa, sanoo:

‐ Joo kyllä ilmoja on. Ilmoja piisaa kyllä. Jo vain on ilmoja pitänyt.

Toiset ukot kättelevät jo toisiaan autojensa luona. Jotkut heistä ovat pukeutuneet pukuun, ovat viikanneet prässihousujen lahkeet siististi kumisaappaisiin. Toisilla on yllään vain farkut ja pusakka. Yksi on sonnustautunut uutukaiseen maastopukuun. Nuo puvulliset herrat sukivat nyt roskia asuistaan, silittävät ryppyjä lahkeista. Farkkuasuiset eivät piittaa roskista tai rypyistä.

Ehkä nuo fiinimpiasuiset menevät tuosta suoraan konttoreihinsa, arvelee Mustikkamies. Siellä noilla ukoilla olisi kullakin oma huone ja söpö sihteeri. Siellä ukot laatisivat raportteja jostakin jollekulle, sanelisivat sihteerille kirjeen, ehkä parikin kirjettä, kaappaisivat sitten sihteerin syliin, muiskuttaisivat pusuja tämän huulille, taputtaisivat takamusta.

Mustikkamies seuraa ukkoja silmät sirrillään, hymyilee itsekseen. Kumisaappaita nakataan takaluukkuihin, kiiltäviä kenkiä solmitaan jalkoihin. Autonavaimia kaivetaan taskuista, kilisytellään turhanpäiten. Kiireisimmät kömpivät jo autoihin sisälle, eivät pääse lähtemään ennen kuin etummaiset autot suorivat tieltä pois.

‐ Tännekö ne tukit vai sitten kasataan, huutaa eräs ukoista kädet torvena suun edessä.

‐ Siihen vaan johkin, huutaa Mustikkamiehen luo jäänyt mahakas ukko. ‐ Mihin vaan sopimaan saatte. Siinähän sitä on tasasta paikkaa kasata. Onhan siihen ennenkin tukkeja pinottu. Siihen vaan, siihen.

Lähtevät nyt nuo miehet. Autonovia jo paiskotaan kiinni, moottorit hyrähtävät käyntiin. Hieman sinistä savua tuprahtaa pakoputkista ilmoille. Yksi toisensa jälkeen matavat nyt autot pikkutietä kohti pääväyliä. Pari autoista joutuu peruuttamaan metsään ja kääntymään, kiihdyttävät sitten letkan perään.

Mustikkamies kaivaa taas piippunsa esiin, tutkii sitä huolellisesti, raapii pienellä tikulla pesää. Kopassa tuntuisi olevan vielä palamatonta tupakanpurua. Hän sytyttää piipun sytyttimellä, puhaltaa monta pientä savupilveä, tihtailee sitten savupilvien takaa paikalle jäänyttä miestä. Aivan ykskaks hän muistaa miehen nimen. Rähkönen. Kalle Rähkönen. Metsäähän tuo taisi paljonkin omistaa, sekä peltoa myös. Olisiko tuolla ukolla ollut oikein kartanokin jossain syrjemmällä. Kasvattanut lypsylehmiä siellä, vai sikoja. Eli hevosia, tai aaseja. Ei hän nyt jaksa tuon tarkemmin muistaa.

Äkisti Mustikkamies hätkähtää. Kuulemansa keskustelunpätkät tunkeutuvat mieleen nyt hetken viiveellä. Että tukkeja kasoihin. Sellupuuta ja tukkipuuta, kantohintoja. Että hakkuisiinko ryhtyisivät, puut kaataisivat, metsän raiskaisivat. Siinä nyt menisivät piloille myös mustikkametsät, hän huolestuu. Ei löytyisi marjoja raiskatuista metsistä. Ei myöskään sieniä, paitsi ehkä suppilovahveroita ja keväällä korvasieniä.

Hän miettii tuota kotvasen aikaa, tihrustaa Rähköstä vetisin silmin, kysyy:

‐ Ettäkö hakkuisiin?

Rähkönen hymyilee, nyökkää päätään useaan kertaan, sanoo:

‐ Hakkuisiinpa hakkuisiin. Hakkuisiin ryhdytään. Ja nyt kuules sit tehdäänkin tasasta jälkeä. Tuolta sitä kuule irtoaa vielä tukki poikineen. On siellä sankkaa metsää. On isoja puita, isoja puita ja paljon.

Rähkönen toljottaa jonnekin kaukaisuuteen hakkuualueen toiselle puolelle.

Myös Mustikkamies silmäilee ympärilleen, kiroaa miltei äänettömästi, jupisee itsekseen senkin perään jotakin, ihmettelee sitten isompaan ääneen:

‐ Mitenkäs sitä nyt tähän vuodenaikaan hakkuisiin ruvetaan. Eikös sitä ainakin ennen muinoin sydäntalvella kaadettu puita ja kesällä sitten istutettiin lisää. Tai ellei sitten lomilla oltu suviaikaan. Mikä ihme kumma siinä nyt on, jos kesällä ruvetaan kaatamaan.

Rähkönen naurahtaa, selittää sitten viisaana:

‐ Se kuule alkaa Suomessa olla puusta pulaa. Venäjältäkin tukkeja tuovat, eikä meinaa silti riittää. Vienti, se kuule vetää nyt. Puutavaraa menisi maailmalle vaikka kuinka paljon. Se kuule nousee koko maa lamasta sillä, kun saadaan nämä rattaat pyörimään. Puuta, sellua ja paperia markkinoille. Riittää meillä Suomessa metsiä.

Mustikkamies siihen, vähän pettyneenä, nyrpeää naamaa näyttäen:

‐ Menee siinä hyvät marjamaat aivan piloille. Ei tuommoisissa raiskatuissa metsissä kasva mikään marja, ei mustikka ei puolukka. Kuivuvat sinne, niin ku sienetkin.

Rähkönen sanoo vähän tuohtuneena siihen:

‐ Ne on kuule pieniä asioita marjat nyt. Nyt pannaan pyörimään suuret rattaat, isot asiat ja suuret setelit. Ei olekaan kuule mitään nappikauppaa tämä. Katos on kun isot sahat pyörii täysillä ja paperikoneet lykkää tavaraa tuutin täydeltä, niin ei siinä kuule kannata paljoa mitään marjoja ajatella. Ne on kuule pikkujuttuja nyt, marjat. Valuuttaa virtaa maahan paperista ja sellusta ja puusta. Nousee koko maa sillä lamansyövereistä. Töitä ja terveyttä koko kansalle. Kasvatetaan metsää taas tilalle kun muutoin menee hyvin. Kyllä niitä marjojakin sinne sitten taas kasvaa. Eivät ne sieltä kokonaan häviä. Se on kato silloin lapioitava kun taivaalta sataa mannaa. Myöhemmin voi olla myöhäistä. Ja mitäs sinä muuten täällä teet? Eihän se mikään marja-aika vielä ole.

Kysymys yllättää täysin Mustikkamiehen, hän säpsähtää, raapii päätään, takeltaa:

‐ Thäh? Mitä. Tjoo. Minä vai? Kunhan maisemia katselen täällä. Aikaa kulutan. Ei mulla juuri nyt ole muutakaan tekemistä. Näinä aikoina, meinaan.

‐ Sekö se työttömyys vai riivaa?

‐ Sepä se. Sehän se riivaa.

Rähkönen käyskentelee edestakaisin kädet selän takana, vatsa ja rinta pystyssä, on aivan kuin kukko tunkiolla, silmäilee maisemaa, kuulostelee pää kallellaan, sanoo:

‐ Eikä ne nyt pelkästään minun metsiä kaada. Menee siinä monen muukin metsät samalla. Nyt on kuule monella ukolla rauta tulessa. Ja kaatuu siinä pian valtionkin metsää, tuolla vähän edempänä. Nostetaan porukalla Suomi lamasta ylös. Niin kuin muinoin nostettiin lehmä suosta. Ei sitä yksin tahtonut jaksaa, mutta porukalla, porukalla.

Rähkönen katsoo kouriaan aivan kuin aikoisi itse töihin ruveta, kuuntelee vielä jotain, sanoo:

‐ Kauniistipa laulaa tuo lintu tuolla jossain. Mikähän lintu se mahtaa olla?

‐ Olisikohan tuo kirjosieppo, sanoo Mustikkamies. ‐ Saattaa se kyllä olla jokin muukin lintu. Noita tietämään. En minä noilta kuunaan nimiä ole kysellyt.

‐ Kaunis laulu sillä kyllä on, toteaa Rähkönen. ‐ Sitä kyllä aivan mieluusti kuuntelee.

‐ Menee siltä pian sitten pesäpuu nurin, sanoo Mustikkamies. Rähkönen äkääntyy oitis, tiuskii:

‐ Ei me nyt sentään kaikkia puita kaadeta.

‐ Eikös teidän tasasta jälkeä pitänyt tehdä.

‐ Kyllä sinne jää jokunen puu pystyynkin, sanoo Rähkönen.

‐ Siemenpuiksi nyt kuitenkin jätetään joitakin.

‐ Tahtoo vaan tuuli kaataa niin harvat puut.

Rähkönen tuhisee, sanoo:

‐ On meillä kuule Suomessa vielä metsiä. Ei ne tähän lopu minunkaan maat. Metsää jää vielä pystyynkin.

Mustikkamies killittää Rähköstä pilke silmäkulmassa, tietää itsekin vitsin vanhaksi, ei silti malta olla sanomatta:

‐ Minä se oon aina ihmetellyt noita kantohintoja. Jotta paljonkohan se mahtaisi vaikka tämä kanto maksaa. En minä oo tästä mitään hintalappua löytänyt. Vähän lahokin tämä jo taitaa olla. Itikoitakin siinä on. Mutta voisin minä sen ostoa harkita, jos tuosta kantohinnasta sovitaan. Veisin sen vaikka kotiini tuoliksi, sinne takapihalle. Että onkohan näissä minkämoinen ale.

Mustikkamies tirisee naurua kannon nokassa, sylki valuu suupielestä piipunvartta pitkin, hän pyyhkii sen paidanhihaan. Rähkönen tiiraa Mustikkamiestä hetken kiukkuisena, kompuroi sitten mitään puhumatta tukkitielle, kömpii autoonsa. Mustikkamies ei tunnista autonmerkkiä. Ehkä se jokin japanilaisvalmiste, tai sitten ford taikka ooppeli. Ovat hänestä niin samannäköisiä kaikki autot nykyisin. Nuorena hänkin kyllä erotti eri automerkit toisistaan, tunnisti minin ja kuplan, pikkufiiatin ja eliten, trapantinkin. Nykyisin nuo pölyttäjät olivat kaikki kuin yhdestä tehtaasta tulleita.

Auto kaasuttaa ja ruopii vähän tukkitien soraa, katoaa pian näkyvistä.

Mustikkamies nousee seisomaan, kopistaa sammuneen piipun tyhjäksi kantoon, huitaisee kädellään kekäleen syrjään. Hetken hän katsoo tukkitietä suuntaan missä asuu, on kuin aikeissa lähteä, mutta istuukin sitten uudelleen kannon nokkaan. Hän lataa piipun, sytyttää sen, tupruuttaa useita pieniä savupilviä ilmoille ennen kuin vetää savua henkeen.

Mustikkamies on tuommoinen keski-ikäinen, pieni ja laiha ukko. Kasvot ovat jo nyt alkukesästä auringon ruskeiksi paahtamat, vähän likaisetkin, eivät kovin ahavoittuneet. Viikset ovat ohuet ja lyhyet, alaspäin kaartuvat kuten koko naamataulu. Leuassa törröttävät partakarvat ovat parin, ehkä jopa kolmenkin päivän ikäisiä. Nenä on nenän näköinen. Silmät harmaat, toinen hieman vihertävä, toinen sinertävä. Valkoisen lippiksen alla on normaali määrä hiuksia, niskapuolelta melko pitkiksi kasvaneita. Vaatteet ovat mitä ovat, lumppuja, kirpputoreilta hankittuja, roikkuvat päällä kun vielä jaksavat. Farkuissa on oikean polven kohdalla noin kymmenen sentin mittainen repeytymä. Hän on joskus yrittänyt liimata paikkaa repeytymän päälle, mutta paikka on lähtenyt pesussa irti. Liima on kuitenkin jättänyt selvän, tumman jäljen repeytymän ympärille. Kumisaappaat ovat numeroa tai paria liian suuret. Kahdetkin villasukat hänellä on kumisaappaiden sisällä, sekä jalat. Punaisenkirjava flanellipaita roikkuu housujen päällä, on sekin liian suuri. Hihansuut on kääritty ylös kyynärpäihin asti.

Tuo kanto taas on ollut kantona jo liki kymmenen vuotta, piti aiemmin pystyssä varsin komeaa mäntyä. Se on noin kolmekymmentä senttiä korkea, kaadettu kai talviaikaan paksusta hangesta. Halkaisijaltaan se on melko lähellä puolta metriä. Kaarnaa on irronnut kannon yhdeltä reunalta sekä puu hieman naarmuuntunut, aivan kuin traktorin takapyörä olisi siinä ruopinut.

Vai hakkuisiin ryhtyvät, jupisee nyt itsekseen tuo mies tuon kannon nokassa, on selvästi harmistunut. Marjastus jäisi vähiin noissa hakatuissa metsissä ja useaksikin vuodeksi.

Mutta ei hän tuosta kovin paljoa piittaa, tahtoisi vähän kapinoida vain kapinoimisen vuoksi. Metsiä toki on lähistöllä muuallakin, marjaisia metsiä, suuria metsiä, sienisiä metsiä, vaikka itse kylällä jo onkin rivitaloja vieri vieressä. Riittäisi toki hänelle marjametsiä kävelymatkan säteeltä muualtakin ja ehkä hän ostaisi kirpputorilta käytetyn polkupyörän ja polkisi ämpäreineen marjaan hieman kauemmaksi, pois ihmisten silmistä. Oli hän tuosta polkupyörästä jo alustavasti neuvotellutkin, juuri nyt vaan ei sattunut olemaan satamarkkasta, jonka polkupyörän omistaja pyörästä tahtoi. Hän sen rahan jostain säästäisi.

Toisaalta kovin pieniäkin olivat mustikoista saadut tulot, vaivalla ansaittuja vaivaisia markkoja. Haisivat hielle. Ei niitä kauan tohtinut taskussa pitää. Tulisi hän toki toimeen ilman niitäkin rahoja, kiristäisi vaikka vähän vyötä.

Edellisenä syksynä hän oli kaadetusta metsästä löytänyt suppilovahveroita hyvinkin taajasti. Niitäkin jotkut tuttavat mieluusti ostivat, eivät niinkään muita sieniä, tatteja, rouskuja, haperoita.

Hän katsoo nyt tuota vuosia sitten hakattua aluetta. Ei kasva siinä mustikanvarpuja, paitsi aivan alalaidassa, missä maa on märkää ja metsänreuna lähellä varjostamassa. Pikkuisen siinä kasvaa puolukanvarpuja, mutta ovat pienenpienillä plänteillä. Itse marjat kai kuivuisivat, nahistuisivat ensimmäisinä hellepäivinä. Sieniäkään ei tuo paikka useita kasvaisi. Ehkä siitä löytyisi jokunen nahistunut hapero ja kangassieni, ehkä jokunen tatti jos kesällä hyvin rutkasti sataisi. Mutta suppiksia voisi löytyä hyvinkin runsaasti, kun vaan viitsisi kaivaa niitä esille oksien