Vänrikin muistot

By Paavo Rintala

Heikki Lemetti on matkalla kotiin kansainvälisestä kongressista, kun hän törmää Tukholman laivapaviljongissa rähjääntyneeseen mieheen. Mies kaupittelee hänelle tekoruusuja ja väittää myyvänsä niitä sotainvalidien hyväksi. Mies myös haukkuu Lemettiä esteettiseksi fasistiksi.Erikoinen tapaaminen ei jätä Lemettiä rauhaan. Seuraa muistojen vyöry, jota Lemetti ei välttämättä olisi halunnut laisinkaan käsitellä. Mieleen palaavat nuoruus esikuntavänrikkinä Karhumäessä, oikeusupseerin sijaisuus, ensimmäiset rakkaudet... ja tämän rähjääntyneen miehen nimi. Menneisyys on käsiteltävä, ennemmin tai myöhemmin."Vänrikin muistot" on Paavo Rintalan ajatuksia herättävä historiallinen romaani vuodelta 1985.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 28, 2020
• ISBN: 9788726546941

Book preview

www.egmont.com

Elähtänyt herrasmies kaupitteli paperiruusuja Tukholman paviljongissa lähtöruuhkan aikaan, tyrkytti niitä televisiomainosten helppoheikkien verbaalisutjakkuudella Helsingin laivaan jonottaville matkustajille. Hän puhutteli kaikkia joilla oli takki ja solmio johtajaksi ja näiden naisseuralaisia rouva neuvoksettariksi ja ilmoitti ruusurahan menevän »Tukholman vapaaehtoisessa maanpaossa elävien isänmaanmiesten elämänillan keventämiseen». Ostaminen oli kunniavelka niille joiden »ansiosta herrasväki voi edelleen vapaasti matkustella Helsingin–Tukholman väliä».

Tapaus oli harmiton, laivaan alkoi päästä eikä suomalaispummi ennättänyt vaivoiksi asti häiritä matkustajia. Kaljapöhnäinen rokkinuorisoporukka haistatti ryhmäkäyttäytymisensä koko aggressiivisuudella köyhän sanavarastonsa törkeydet isoisien sotasankaruudelle. »Sokeiden kulkueelle minä en ruusujani edes myy», entinen herrasmies vastasi ja siirtyi toiseen ryhmään. Hänen vaatetuksensa oli parodia menneisyyden gentlemannista: valkoinen paita ja mohairista tehty kesäpuku, joka joskus kauan sitten oli ollut uusi ja valmistunut räätälintyönä paljon lihavamman mittojen mukaan. Olkihattu ja kaulassa solmuke.

Heikki Lemetti yritti sivuuttaa kaupustelijan, tämä tuli perässä, työnsi parafiiniöljyssä kovetetut paperikukat hänen eteensä. »Ruusun illuusioita, herra johtaja, kympin kappale, sotaveteraanien hyväksi.» Lemetti laski matkalaukkunsa, otti lompakon ja ojensi kolme kympin seteliä ruusumiehelle. Nolotti, hän halusi päästä eroon ruusuolennosta, jonka vaatetus, sievistelevä puhe ja ääni poikkesi kotoisesta Helsingin ja Tukholman rantojen duunaripummista. Takana tuleva pariskunta joutui kiertämään heidät. »Häpäisevät rehellisten sotaveteraanien maineen», rouva kuulutti miehelleen ja Lemetistä tuntui että nuhteet kohdistettiin häneenkin. Mies ojensi kolme ruusua, Lemetti torjui ne, tarttui laukkuunsa ja yritti lähteä, mutta mies alkoi työntää yhtä Lemetin takin rintataskuun. »Johtaja ottaa muistoksi.» Miehen korkea tenori ärsytti, tuttavallisesti hän tarttui Lemetin käteen, puristi sitä ja katsoi kuin olisi äkkiä tuntenut Lemetin joskus kauan sitten ja muisti sen nyt. »Terve, esteettinen fasisti.»

»Anteeksi, en tunne.»

»Karhumäki, kaunis Karhumäki ja te hienot upseerit, etkö muista.»

»Ei kuulkaa, minun on mentävä.»

»Älä lossaa kuule, herra oikeusupseeri. Taas sitä on oltu oikeuden asialla, minä luin tämän aamun Dagens Dumheteristä. Oikein tribuunin jäsenenä», ja mies nauroi, iski silmää. »Karhumäki, koeta muistella.» Lemetti riuhtaisi kätensä vapaaksi, tunsi suuttuvansa ja mieheen vilkaisematta otti laukkunsa ja työntyi jonossa tullipaviljonkiin. Kun hän vilkaisi taakseen, olento seisoi metalliputkisen veräjän vieressä ja huiskutti parafiinikukillaan. »Nähdään laivassa.»

Tenoriääni ja silmät kuin albinolla, pöhöttyneet kasvot, Lemetti muisteli eikä saanut mieleensä Karhumäen ajoilta ruusumiestä. Tietysti herrasmies oli ollut silloin toisennäköinen ja sotilaspuvussa, kuinka voisi muistaa yli kolmenkymmenenviiden vuoden takaisia, hän pohti ja yritti karistaa ruusumiehen. Mutta tuo entinen herrasmies tunsi minut, vai tunsiko, kutsui oikeusupseeriksi. En ollut kauan oikeusupseerina, tuurasin rykmentin vakituista hänen sairaalassa olonsa ajan.

Lemetti etsi hyttinsä yläkannelta ja avasi ovea; naapurihytti avautui, äskeinen nuhteleva johtajan rouva tunki itsensä Lemetin ja matkatavaroiden ohi käytävälle. Johtaja halusi ottaa osaa Lemettiä kohdanneeseen tungetteluun. »Niitä on nykyisin vaikka minkälaisia ilveilijöitä, elävät sosiaalipornografian varassa ja häiritsevät ihmisiä.» Johtaja tuoksahti konjakille, oli ottanut kopsun ja kiirehti rouvansa kanssa varaamaan pöytää. »Minä olin Poventsassa. Helsingin kauppatorilla tulee usein pultsari käsi ojossa ja sanoo, Arvi, perkele heitäs muutama kymppi, muistatko kun Stalinin kanavalla, Vonzozerossa, Maaselän asemalla. Mikä niitä kaikkia muistaa.»

Lemetti sanoi että helsinkiläispoikia oli paljon siellä päin ja meni hyttiinsä, johtaja tuli perässä. »Te olitte Karhumäessä, vai erehtyikö se klovni. Jos sopii, olisi hauska illan mittaan tutustua.» Tämäkin vielä, Lemetti ajatteli; hänet pelasti johtajan rouva. »Arvi, tule että saadaan pöytä.»

Lemetti lukitsi hytin, otti salkusta päivän lehdet, molemmissa oli kolmen palstan artikkeli ja kuva kansainvälisestä konferenssista; Dagens Nyheterin juttu oli päättäjäisten istunnosta: hän puheenjohtajistossa, puheenjohtajasta kolmantena oikealla ja otsake oli vedetty palstojen yli. Neuvostoliiton edustaja kielsi myrkkykaasuja käytetyn Afganistanissa.

Hän alkoi vaihtaa pukua mennäkseen päivälliselle. Mitään kemiallisia myrkkyjä ei ole käytetty. Vaikka kaksi sveitsiläistä lakimiestä esitti raporttinsa; perustui hollantilaisten, sveitsiläisten ja itävaltalaisten lääkärien tutkimuksiin Pakistanin puolella olevissa pakolaisleireissä. Miksi hän tulikaan osallistuneeksi kongressiin, moiseen ilveilyyn, vaikka oli jo kymmenisen vuotta sitten vannonut itselleen vastaavanlaisesta kongressista Tukholmasta palattuaan että se oli viimeinen kerta. Se oli ollut Bertrand Russellin organisoima. Silloin vielä uskottiin maailman omaantuntoon, toivottiin että kongressi, suuri tribunaali, herättäisi ihmiset näkemään silloista sotaa käyvän suurvallan armeijan menetelmät. Silloin vielä rohjettiin toivoa, että kongressilla olisi vaikutusta yleiseen mielipiteeseen. Ei sillä ollut. Neuvostoliitto satelliitteineen ja Euroopan demokratioiden, kommunistiset puolueet sekä näitä myötäilevät sosialistit ehättivät käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa. Tällä kertaa yksikään kollegoista joiden kanssa Lemetti keskusteli, ei uskonut kongressilla olevan merkitystä. Niin paljon kyynisemmäksi maailma oli muuttunut kymmenessä vuodessa.

Hytissä oli puhelin, Lemetti etsi stuertin numeron ja pyysi varaamaan ravintolasta pöydän. Ja saunan hän tilasi kello 21.30.

Hän oli nähnyt Tukholmassa mielikirjailijansa uuden teoksen ja otti sen mukaansa. Portaikossa alas mennessään ja kerrostasanteilla hän vilkuili taakseen ja ympärilleen. Tavataan laivalla, ruusumies oli huiskuttanut hänen jälkeensä. Miksi minä sitä väistelen kuin huonoa omaatuntoa. Joku harmiton pummi, haluisi muutamia kymppejä lisää. Mutta se tunsi minut, muisti Karhumäestä.

Harmiton, enintään naurettava tilanne paviljongissa oli muuttumassa kiusalliseksi. Lemetti ei saanut sitä mielestään ja yritti muistella, mitä hän oli tehnyt Karhumäessä; jotakin jonka oli ajat sitten unohtanut, mutta ruusumiehen olemus ja tuttavallinen käyttäytyminen saivat Lemetin päättelemään että hän oli osallistunut johonkin joka silloin oli ollut vastenmielistä. Ja ruusumies tiesi sen, oli ollut siinä mukana. Rikostoverit.

Mitä väärää hän oli tehnyt Karhumäessä viettämänsä kesän ja syksyn aikana? Tietääkseen ei mitään. Miksi hän sitten kartteli puolialbinomaista ilmestystä. Milloin hänellä oli Karhumäessä huono omatunto? Kuinka sellaista voi muistaa. Jos kykenisi palauttamaan mieleen ruusumiehen Karhumäen ajoilta, se selvittäisi kiusallisen olon; voisi kohdata olennon tarvitsematta vilkuilla käytäville, baareihin, tietäisi miksi tämä haluaa etsiä hänet käsiinsä ivaillakseen ja nolatakseen – »esteettinen fascisti».

Parhaiten hän muisti tapahtumat ja ihmiset muistelemalla paikkoja, maisemia, huoneita. Pitäisikö alkaa järjestelmällisesti käydä läpi Karhumäkeä? Hän meni ravintolaan, etsi käsiinsä hovimestarin, pääsi tilaamaansa pöytään ikkunan viereen ja sai ruokalistan. Ikkunasta näkyi laivan valojen heijastuksia, niiden takana pimeys. Hän tilasi herkkusienikeiton ja salaatin, keitettyä kuhaa ja lasin valkoviiniä, teetä ja vadelmaohukaiset ja ruokaa odottaessaan selaili Barbara Tuchmanin uusinta kirjaa. Odysseus jätti puuhevosen Troijan muurien juurelle ja purjehti pois. Kuninkaansa johdolla kaupunkilaiset halusivat avata porttinsa ja kuljettaa oman tuhonsa sisälle. Laokoon vastusti. Hänen loppunsa oli kammottava. Sitä ei haluttu nähdä. Kassandran varoituksia ei otettu kuuleviin korviin. Riemusaatossa tuho vedettiin kaupunkiin. Lemetti selasi kirjan alkusivuja ja sisältöluettelon jaoitusta odottaen seuraavaksi Jerusalemin hävitystä; juutalaisten politiikka oli Troijan puuhevosen vetämistä Jerusalemiin ja Barbara Tuchman oli eräässä aikaisemmassa teoksessaan, Raamatussa ja miekassa, sivunnut teemaa.

Lemetti pettyi, hän ei löytänyt toivomaansa kuvausta; tekijä siirtyi Troijasta suoraan uudelle ajalle, eritteli Rooman paavien vallan pirstoutumista kuudessakymmenessä vuodessa puolen tusinan paavin aikana, joukossa sellaiset taiteen suosijat kuin Julius II ja humanistimedici Leo X. Teoksen viimeinen luku näytti kertovan kuinka ranskalaisten Priamos, de Gaulle, sai houkutelluksi amerikkalaiset Vietnamiin, miten nämäkään eivät malttaneet pitää näppejään erossa kommunistisesta puuhevosesta. Liiankin tuttua.

Juutalaisten harjoittaman poliittisen mielettömyyden kuvaaminen joka pakotti Rooman lähettämään Tituksen Jerusalemiin, olisi kiinnostanut Lemettiä enemmän; se ja alkuperäinen Troijan hevonen, Odysseuksen idea, tuntuivat olevan lähempänä kuin ajallisesti läheisemmät renessanssipaavit, Englannin yritykset säilyttää siirtomaansa Pohjois-Amerikassa (josta kirjassa näytti olevan oma lukunsa) ja eilinen Vietnam, joka läheisyydestään huolimatta oli kaukaisemmassa menneisyydessä kuin Troijan ja Jerusalemin hävitykset.

Tarjoilija toi salaatin, keiton ja vichyveden. Hän istui selkä oveen päin ja kääntyi vielä niin paljon ikkunaa kohti kuin voi, lusikoi ja katsoi miten pimeys nieli laivan valot. Sali oli täyttynyt, hän pelkäsi että hovimestari tuputtaa pöytään ruokaa haluavan seurueen. Olisi sittenkin pitänyt ottaa Zürichistä Tukholman kautta Helsinkiin lentävä kone, vaikka se olisi ollut perillä vasta puolen yön jälkeen. Parempi sekin kuin istua sivullisena omassa pöydässään. Hän ei ollut matkustanut tätä väliä laivalla sitten 50-luvun, ja se mitä oli tuttaviltaan kuullut näistä suurista lautoista, ei luvannut hyvää. Täällä