Näin puhui Sarahuhta: erään tapaturmaisesti kuolleen miehen jättämistä papereista kirjaksi seulonut Viljo Kojo

By Viljo Kojo

Antti Sarahuhta, entiseltä nimeltään Poikselkä, jättää sekavan käsikirjoituksen vastahakoiselle kustannustoimittajalle – ja kuolee tapaturmaisesti. Käy ilmi, että käsikirjoitus on uskomaton kertomus Antin, Arskan, omasta elämästä ja vallattomista edesottamuksista.Arska on ison talon poika, joka ei kuitenkaan aio jäädä kotitilalleen jumittamaan. Hän lähtee kokemaan leveää elämää ja ottaa mukaansa naapuritilan orvon renkipojan, kaimansa Antin. Parivaljakko nauttii hulivilielämästä savottasoittajina ja korttihuijareina, eikä mikään jää kokematta.Vauhdikkaassa veijariromaanissa viljellään karjalaishuumoria lämminhenkisen filosofisesti.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 8, 2023
• ISBN: 9788728573877

Book preview

Näin puhui Sarahuhta

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1961, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573877

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Alkuhuokaus

P ari vuotta sitten tuli luokseni noin 50-vuotias mies, sanomalehtiajoiltani tuttu kynäilijä.

Hänen asiansa:

— Voisikohan toimittaja maksua vastaan tarkastaa äsken valmistuneen teokseni.

Huomautin, etten enää ole toimittaja enkä päten mikään muukaan. Itsekin lähetän nykyisin kyhäelmäni toisten tarkastettavaksi. Kieltäydyin mahdollisimman ystävällisesti.

— Kustantajilla, sanoin, on pätevät ammattitarkastajat. He kyllä antavat lausuntonsa.

— Haluaisin vain lausunnon teokseni julkaisukelpoisuudesta niinsanoakseni yleisajatuksellisessa merkityksessä.

En ole vieläkään selvillä, mitä hän tarkoitti yleisajatuksellisella merkityksellä. Pelastauduin sanomalla, että sellaisen antajaksi olen vieläkin pätemättömämpi.

— Aika muuttuu, sanoin. — Uudet ajat, uudet tavat, uudet tavoitteet — uudet aatteet tai aatteettomuudet, uudet suunnat, ymmärrättehän. Mutta kyllä kustantajat. Heidän täytyy ammattinsa takia pysyä ajan tasalla joka suhteessa.

Lyhyen keskustelun jälkeen pääsimme yksimielisyyteen: hän lähettää teoksensa jollekin kustantajalle.

Muutamien päivien aikana olin kuulevinani omantuntoni mutisevan moitteitaan siitä, että olin yllyttänyt miehen kustantajien kiusaksi. Sitten koko juttu unohtui moneksi kuukaudeksi, kunnes eräänä päivänä eteeni ilmestyi samainen mies.

Hän tuli asunnolleni paksu, vanhanaikainen ja kulunut salkku kainalossaan ja tervehdittyään alkoi ilman turhia esipuheita:

— Olen huomattavasti laajentanut ja syventänyt teostani. Olen tarkastuttanut sen kolmella kustantajalla, jo jokaiselta olen saanut huomionarvoisia ohjeita. Kirjeet ovat tässä.

Kaikenmaailman papereista halkeamaisillaan olevan, kuluneen lompakkonsa välistä hän etsi kolme kirjettä ja pyysi lukemaan.

Mikäs auttoi. Oli luettava. Toivoin niitä lukiessani keksiväni jonkin pelastustien.

Ensimmäisestä kirjeestä:

»— — ja koska teoksenne aihe — sikäli kuin käsitellyn ainespaljouden sekavuudesta saatoimme jotain aihetta keksiä — ei tunnu ajankohtaiselta, palautamme — —»

Toisesta kirjeestä:

»Teoksessanne ei ole varsinaisesti kokoavaa ajatusta. Se on hajanainen kokoelma eri tyylisiä (satumaisia ja romanttisia, impressionistis-ekspressionistisia, osittain realistisiakin) tuokiokuvia ja katkelmia, mietelmiä ja puolirunollisia tunnelmapalasia, joiden yhteenkuuluvaisuus on melkein olematon. Niitä yhdistämässä ei ole varsinaista juonta eikä aatetta eikä struktuurista suhdejärjestelmää — — palautamme — —»

Kolmannesta kirjeestä:

»Koska emme missään tapauksessa voi julkaista teostanne näin hajanaisena ja siinä käsiteltyjen aiheiden vaativuuteen nähden näin suppeana ja koska sen laajentaminen ja syventäminen vaatisi erittäin huolellista syvyys- ja metapsykologista harkintaa sekä näiden ja metafyysillisten suhteiden tasapainollista säilyttämistä, meiltä ei liikene aikaa eikä työvoimaa korjailujen toteuttamiseen teoksenne arvoa vastaavalla tavalla. Valittaen — — palautamme — —»

Luettuani kirjeet huomasin, että omatuntoni oli ollut turhan arka. Pahempiinkin pulmiin tottuneet kustantajat olivat oitis huomanneet mahdottoman mahdottomaksi ja, itseään tai tuntoaan rasittamatta, kirjoittaneet kohteliaisuuden vuoksi muutaman rivin ylimalkaista lorua sekä palauttaneet opuksen.

— Hm.

— Niin, sanoi mies ja alkoi kauhukseni napeloida täyteen sullotun salkkunsa lukkoja.

Suorastaan hätääntyneenä kiiruhdin huomauttamaan, että parhaallakaan tahdollani en tällä kertaa saisi aikaa syventyäkseni hänen teokseensa.

— Ei ole aihettakaan kiireen pitoon. Jätän käsikirjoituksen teille siinä toivossa, että jollakin välillä sattuu sen verran aikaa. Maksua vastaan tietenkin. Palaan parin kuukauden kuluttua tiedustelemaan.

Näin sanoessaan hän oli kiskonut salkustaan pöytäni kulmalle pörhöisellä hamppunarulla sidotun paketin. Sen oikeaan alakulmaan oli lujalla kädellä kirjoitettu nimi: Antti Sarahuhta.

Koska tiesi minun muistavan, että hänen entinen, isiltä peritty nimensä oli Poikselkä, hän piti tarpeellisena selittää:

— Nykyinen sukunimeni on Sarahuhta. Otin uuden nimen kaksi vuotta sitten. Entiseen kyllästyin siksi, että verstaalla melkein joka aamu joku kavereista laiskalla ja tekototisella äänellä kysyi: »Viäläks sun selkäs on poikki?»

Hän hymyili, sulki salkkunsa, toivotti hyvää jatkoa ja lähti.

Olin häkeltynyt. Olin vihainen itselleni, saamattomuudelleni, väärälle, vahingolliselle hienotunteisuudelleni.

Katselin pakettia kuin uhkaavaa aikapommia. Tiesin sen räjähtämättömäksi, mutta ainakin kahden kuukauden ajan se jatkaisi ärsyttävää säteilyään sielunrauhani alituiseksi häiriöksi.

Työhuoneessani on noin puolen metrin korkuinen ja ehkä kahden ja puolen pituinen kaappi. Siinä on kuusi työntölaatikkoa, joissa säilytän tarpeellisiksi kuvittelemiani sekä taatusti ihan turhanpanttinakin olevia papereita, jos jonkinlaisia muistiinpanoja, kertomusten ja pakinain aiheita, runonsiemeniä, keskeneräisiksi jääneitä romaaneja, vanhoja kirjeitä, lehtileikkeitä, piirroksia ja paljon muuta sellaista, mikä olisi viisainta polttaa, vaikka ei ole tullut poltetuksi.

Yhden tuollaisen laatikon nyt tyhjensin ja siihen suljin herra Sarahuhdan paksun käsikirjoituspinkan.

Parin päivän kuluttua alkoi työni jälleen sujua.

Mutta tuskin oli kuukausi kulunut, kun sain vakuutetun kirjeen, jossa erään sairaalan ylilääkäri ilmoittaa Antti Sarahuhdan jääneen auton runtelemaksi ja vaikean leikkauksen jälkeen kuolleen. Ennen leikkausta oli välttämättömästi tahtonut sanella mukana seuraavan testamentin.

Tuossa testamentissaan hän määrää minut hallussani olevan käsikirjoituksen ainoaksi perijäksi ja, »jos suinkin mahdollista», sen julkaisijaksi.

Mieleeni palautui ensimmäinen kohtaamisemme toimituksessa hänen ollessaan noin 20-vuotias, hauskan näköinen, elinvoimaiselta ja älykkäältä vaikuttava satamajätkä.

Hän tuli tarjoamaan lehden sunnuntailiitteeseen jonkinlaista kertomusta. Se oli lyhyt, varsin näppärästi sommiteltu, pienten korjausten jälkeen käyttökelpoinen juttu, pakina tavallaan. Sen alla oli nimimerkki Arska.

— Mikäs teidän oikea nimenne on?

— Ei sen ole väliä, hän naurahti.

— Ei muuten, mutta kun otaksun teidän tahtovan tästä palkkion, niin tuolla konttorissa eivät hyväksy muita kuin lailliselle nimelle annettuja maksumääräyksiä.

Iloisesti hän totesi, että onpas tässä maailmassa pienikin raha toisinaan mutkan takana. Sitten hän ilmoitti nimensä:

— Antti Poikselkä.

— Ja muutenkin poikki, lisäsin, koska hän näytti olevan leikkiä ymmärtävä mies.

— Totta se on.

Tämänlaatuisia tapauksia varten meillä oli konttorin kanssa erikoissopimus. Tavalliset avustuksethan maksettiin vasta julkaisemisen jälkeen.

Olisi ollut liian julkeata kysyä, oliko hän sama Poikselän poika, josta muutamia vuosia sitten oli kerrottu, että saatuaan suuret rahat kotitalonsa hintana oli kesäkauden ajellut kavereittensa kanssa »polttokaasumoottoreilla» hanuria soitellen ja iloisia juhlia kustannellen, kunnes huomasi olevansa pennitön, mutta edelleen suruton kulkuri. Hänen kerrottiin kehuneen, että mikä on vääryydellä tullut, se on pantava suoruudella menemään.

Myöhemmin selvisikin, että tämä Arska oli juuri tuo tuhlaajapoika, josta olin kuullut. Kun viimeksi noin kuukausi sitten katselin samaa, nyt jo viisissäkymmenissä olevaa miestä, ei hänessä ollut paljonkaan tuota takavuosien Arskaa. Lyhyemmältä näytti ja kumaraisemmalta ja vakavammalta. Kylläpä oli maailma miestä laahannut. Kylläpä oli elämä nyrhinyt, kukistanut salskean ryhdin ja ylimielisen railakkaan iloisuuden, pyyhkäissyt punan poskilta, sammuttanut silmien kirkkaan tuikkeen, kaiverrellut kasvoihin pettymysten ja kärsimysten ankarat uurteet ja kaiken lopuksi painaltanut suupielten seuduille alistumiseen tyyntyneen, hiukan surumielisen hymyn kajastuksen.

Ja nyt oli joku toinen ajellut »polttokaasumoottorilla» hänen ylitseen. Hänellä olisi ollut mahdollisuus ajella autolla kaiken ikänsä, jos ei olisi tullut ajelleeksi ja juhlineeksi yhteen menoon niin mahdottomasti, että menetti kaikki myöhemmät mahdollisuutensa.

Ehkä hän viime aikoina oli tullut hajamieliseksikin. Oli ehkä alkanut mietiskellä ja murehtia oman elämänsä ja yleensäkin ihmiselämän nopeata rientoa: miten pian on kaikki ohi, miten paljon on palanut hukkaan, miten vähän jäänyt oikeata iloa, miten paljon katkeraa mujua. Oliko enää mitään pelastettavana? Oliko saaduista leivisköistä jäljellä yhtään, jonka voisi ennen lopullista tilintekoa käyttää oikein?

Ehkä hän tuollaisiin mietteihin syventyneenä unohti hetkeksi tarkkaavaisuutensa. Se lienee ainoa järjellinen selitys. Sillä tuskin osaamme yhtyä hänen lapsuustoverinsa, nykyisen maalarimestarin ja saarnamiehen sanoihin: »Juuri otollisella hetkellä hänet temmattiin pois».

Yritin syventyä työhöni, mutta jouduin uhraamaan paperikoriin tavallista enemmän. Päivä toisensa jälkeen tuntui menevän hukkaan. En osannut keskittyä. Ajatuksiini tunkeutui jos jonkinlaisia kuvia tuhlaajapojan elämästä, ja tämän tästä juolahti mieleeni säilytettäväkseni jätetty ja minulle testamentattu käsikirjoituspaketti. Näin sen hengessäni melkein kuin elävänä olentona, ja pimeästä kätköstään se tuntui tuijottavan odottavana ja vihamielisenä.

Todistelin itselleni, ettei minulla ollut edes moraalisesti minkäänlaista velvoitusta sen suhteen. Se oli jätetty minulle noin vain, oikeastaan väkisin. Kaiken huipuksi kuoleva mies oli sen sitten määrännyt ihan virallisesti ja laillisesti minun omaisuudekseni. Omani kanssa saan tehdä mitä tahansa — unohtaa, polttaa — —

Vai voit. Koetahan unohtaa. Yritä polttaa.

Enhän tietenkään korvillani kuullut tuollaisia sanoja. Mutta hengessäni kuulin. Ja ihan selvästi näin paketin laatikon pimeydestä hymyilevän nyrpeän ivallisesti ja mutisevan: Koetahan — — yritä — —

Mitä kirottua se oli tahtovinaan.

— Mitä lempoa sinä haluat?

— Julkisuutta.

— Julkisuutta!

— Niin!

— Höh! Pino typeryyksillä tuhrittua paperia.

— »Ken sanoo veljestänsä: sinä tuhma, hän tuleen helvetin on vikapää».

Johan nyt on piru, että ihminen joutuu riitelemään paketin kanssa. Mutta saakoon vastauksen:

— »Sanoa totuus ain’ on hengen uhma, mut tulessakin totuus jää». Ja tässä tapauksessa totuus on se, että siellä laatikossa on kuin onkin pino typeryyksiä.

— No no. Kun ihminen vuodattaa parhaan taitonsa mukaan kuolematonta sieluaan paperille, ei siitä saa sanoa tuolla tavalla. Eikö historioissa ole kylliksi varoittavia esimerkkejä vääristä tuomioista.

Aloin tuntea tuskastumisen oireita. Työrauhani oli mennyt. Minun oli pakko ottaa kuolleen miehen käsikirjoitus katseltavakseni.

Tuikea päätökseni oli, että parin kolmen päivän kuluessa katselen tuon nivaskan (tietenkin se on pelkkää pötyä!) ja poltan koko roskan. Muutenhan en pääse mokoman testamentin velvoituksesta iässäni irti.

Selailin liuskoja aluksi huolimattomasti, ennakkoluuloisesti. Katselin muutamia kohtia alkupuolelta, sitten keskipaikkeilta ja vihdoin ihan loppua: 538 liuskaa. Siinä sinulle riittää urakoimista moneksi viikkokaudeksi, kiukuttelin itsekseni.

Seuraavassa hetkessä lohduttauduin: kyllä kai mahdottoman näkee mahdottomaksi parikymmentä liuskaa luettuaan.

Houkuttelin itseni rauhalliseksi. Sytytin piippuni ja aloin lukea.

Alku veti huomaamattani viidenkymmenen liuskan päähän. Vaikka välillä oli pötyäkin, oli toisin paikoin yllättävän hyvääkin, ja juuri nuo kelvolliset kohdat yllyttivät jatkamaan, kunnes vähitellen kypsyi uhkarohkea päätös: luen koko pinkan, teen merkintöjä punaisella ja sinisellä, sitten karsin ja katkon, yhdistelen ja muokkailen tästä ainesten paljoudesta jonkinlaisen kirjan.

Mutta jos olisin arvannut, miten hankalan urakan olin ottanut, en totisesti olisi ryhtynyt siihen. Huomasin vaikeudet niin myöhään, että tuntui mahdottomalta enää peräytyä. Mahdottomalta ehkä vain siksi, että ihminen on itsepäinen olento. — Tässä on tulos. Seuraavilta lehdiltä voitte siihen tutustua, jos haluatte.

Kohtalotoverit

»Elonleikkiä ihmislasten»

Kirjoittanut Antti Sarahuhta

N aapurintaloon olivat ottaneet paimenpojan. Se oli vasta kymmenen vuoden ikäinen ja ihan orpo.

Sen isä ja äiti olivat hukkuneet Laatokkaan, kun kalastusmatkalla yllätti myrsky ihan äkisti niinkuin Laatokalla usein, ja jyrkkä vesikare romahti veneen yli raskaasti kuin kaksikerroksinen aittarivi.

Siitä hukkumisesta kertoi vanha ukko, hukkuneen miehen vaimon isä, joka oli orpopoikaa saattelemassa.

Naapurin emäntä kuunteli, väänteli käsiään ja valitteli:

— Voi kauheutta! Voi hirveyttä! Voi surkeutta!

Isäntä, joka oli kova uskovainen, sanoi:

— Se oli Jumalan tahto. Ylistetty olkoon hänen nimensä.

Mutta saattajaukko jatkoi:

— Masto taittui kuin tulitikku, purje repesi kuin vanhan virsikirjan lehti, ja maston pää survaisi laidan risuksi.

— Varmuuden vuoksi, sanoi isäntä ja nousi seisoalleen.

— Varmuuden vuoksi! naurahti talon renki.

Isäntä oli menossa tuvasta kamarin puolelle. Rengin naurahduksen kuultuaan hän pysähtyi käsi oven kahvassa ja kääntyi renkiin päin. Isäntä oli ainakin kahden metrin pituinen mies. Hänen mustatukkainen päänsä ylti ihan lähelle välikattoa.

— Mitä sinä hirnut? hän julmisteli rengille.

— Sitä vain, että Jumalan näitä ihmisiä hukuttaessaan piti rusikoida maston päällä veneen laita, vaikka vene oli jo vesilastissa ja muutenkin myrskyn armoilla aivan. Varmuuden vuoksi.

— Varmuuden vuoksi! paasasi isäntä. — Niin juuri. Jumala ei jätä tekemisiään puolitiehen. Ei niinkuin sinä, joka jätit muutamia heinärukoja hajoittamatta vain siksi, että sinun väärin käypä kellosi näytti päivällisajan varttituntia ennemmin kuin oikeat kellot ja että ruokatuntiin et laske sitä aikaa, minkä tarvitset siihen, että laiskasti jalkojasi laahaten siirrät mahasi pellolta ruoan ääreen ja taas tuosta penkiltä pellolle. Ja nyt ne heinät eivät ennätä muitten kanssa samanaikaisesti latoon ajettavaksi.

Renki oli juuri kallistautunut penkille ottaakseen pienen ruokalevon. Hän oli talvisin tehtailla ja sahoilla töissä ja ollessaan kesäisin maatöissä piti silloinkin ruoka-aikaa täsmälleen tunnin, puoli tuntia syömiseen, puoli levähtämiseen. Joskus hän ennätti puolessa tunnissa nukahtaakin.

Mutta nyt isäntä:

— Ja koska kerran juolahti mieleeni ja tuli puheeksi, niin saat heti lähteä hajoittamaan nekin muutamat ruot.

Renki kohenteli asentonsa mukavammaksi, päästi tietynlaisen äänen ja sanoi harvakseen ja halveksivasti:

— Syö kaasua hyvä isäntä siihen asti kun kakka joutuu.

Minun mielestäni se oli tehokkaasti sanottu, ja päätin sanoa samat sanat joskus sopivassa tilaisuudessa.

Meidän maat olivat rajatusten tämän naapurin maiden kanssa, niin että tuo orpopoika ja minä jouduimme samoille karjamaille. Ja molemmilla meillä oli sama nimi: Antti.

Kun ensi kerran paimenessa ollessamme satuimme yhteen, niin minä heti aluksi sanoin että

— Et sinä saa olla Antti, koska Antti on minun nimeni.

Olin päättänyt ottaa siltä heti luulot pois. Olin kuvitellut, että se alkaa riidellä nimensä puolesta, ja silloin opetan sen tietämään, kuka on Antti.

Astuin ihan sen eteen ja ärjäsin:

— Sinulta otetaan nimi pois! Sinulle otetaan uusi nimi, koska minun nimeni on Antti.

Sensijaan että olisi suuttunut, se oli heti valmis