Matkatoveri

By Sari Vuoristo

Vaikuttava romaani automatkasta, joka muuttaa kahden ihmisen elämänEletään 1990-lukua. Taija on korusuunnittelija, Petri puolestaan on antanut elämänsä musiikille: hän on säveltäjä. Kun Taija ja Petri tutustuvat sattumalta kahvilassa toisiinsa, heidän välillään on jotakin. Pian he päättävät lähteä yhdessä autolla Italiaan musiikkifestivaaleille, vaikka he ovat tunteneet toisensa vain hetken ajan. Vaan mitä pitkästä automatkasta mahtaakaan tulla? Entä mitä Taijan ja Petrin välillä todella on? Matkasta tulee merkittävämpi kuin kumpikaan osasi odottaa – ja se muuttaa heidän elämänsä pysäyttävällä tavalla.Matkatoveri on Sari Vuoriston vahva esikoisromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2023
• ISBN: 9788728461471

Book preview

Matkatoveri

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2000, 2022 Sari Vuoristo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728461471

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kuvat ovat verkkoja,

se mitä niissä ilmaantuu on pysyvää saalista.

Elias Canetti

Me emme tiedä,

minkälaiseksi elämä muovautuu.

Sen vuoksi tarinalla ei ole alkua,

ja sen lopusta voidaan antaa vain vihjeitä.

C. G. Jung

I

Tunneli on Euroopan pisimpiä. Sokeaa asfalttitietä monta kilometriä, auto sukeltaa toisesta päästä sisään ja sitten on pimeää, kummastakaan tunnelinsuusta ei kajasta valoa. Kiveen tasaisin välimatkoin upotetut hehkuvan-keltaiset lamput ovat kuin kovakuoriaisia. Ja tuntuu kuin ajaisi keskellä uteliasta tuijotusta.

Taija miettii äkkiä mitä tapahtuisi, jos ne kaikki noin vain sammuisivat, jättäisivät sadan kilometrin tuntivauhtia kiitävät autot selviytymään omin voimin.

Älä käänny katsomaan taakse.

Moottori hurisee, kattoluukku on auki ja kostea tuuli vinkuu korvissa; älä käänny takaisin, älä. Tie ei ole suora, se kiemurtelee niin ettei katkoviivasta näe kuin pätkän kerrallaan. Ja silmiin osuvat vastaantulevien autojen nopeat valoleikkurit.

Ja sitä se on, on ollut, yhtä lailla pilkottuja kaupunkeja ja neonkylttejä ja tienviittoja, jotka kertovat kylistä joista ei ole aiemmin tiennyt edes sitä, että ne ovat olemassa. Karttatiet ovat niin selvillä suunnastaan, lähtevät jostakin pisteestä ja vievät toiseen. Nyt sitä on vaikea uskoa, ensimmäisen vuoren takaa kohoaa korkeampi, niitten seinämät sulautuvat karheina yhteen, avaavat rotkoja ja putouksia kuin äkkiä ratkeaisivat liitoksistaan. Ylhäällä ajaessa vuoria on loputon jono, loputtomia taivasta kohti sojottavia piikkejä, neuloja jotka parsivat pilvet yhteen.

Rinteillä keikkuu toistensa näköisiä kyliä, kirkontorneja ja kattoja.

He tulevat kaupungista, jonka keskusta on koostunut toisiaan kiertävistä ympyröistä. Opernring Kärntnerring Schubertring, luettelee Taija ja saa Petrin huoahtamaan tuskastuneesti Niitten ympyröitten sisällä kaupunki elää, laajenee kehänsä ulkopuolelle, yksisuuntaisiin, toisiaan kohtaamattomiin katuihin. Pysähdytään, tuossa on hotelli ja sitten ei olekaan, pyörivä hotelli, das hyrrähotel. He huomaavat ajavansa jo seuraavalla kehällä, Parkring, Stubenring, ja ajavansa ulos, uudestaan, uudestaan.

Ja ulos entisestä elämästä, eikö se niin ole ollut jo kauan, miettii Taija, miettii kaikkea tapahtunutta, se on tarttunut häneen kuin lukinseitti ja kiristellyt otettaan vastaanpyristellessä kunnes ei enää ole tuntenut halua pyristellä. Petri hänen vieressään sytyttää savukkeen; en minä polta, hän on sanonut, poltan silloin tällöin, joukossa, tai kun olen hermostunut. Kerro jotakin Georgista, on Taija hetkeä aiemmin sanonut, ajatellut että sillä voi täyttää matkan yhtä hyvin. Välillä syödä voileipiä, välillä käydä kahvilla, välillä pysähtyä penkalle ja katsoa karttaa. Ja välillä, kerro jotain Georgista, anna minulle jonkinlainen kuva niin kuin ohi vilistävät mainostaulut ovat.

– Lue nyt perkele sitä karttaa, niin että päästään johonkin, Petri huutaa äkkiä, pysäyttää auton kiivaasti miltei keskelle katua, ja Taija kuulee miten takana töötätään, keltaisesta Golfista aukeaa ovi ja kirous ladellaan heidän ylleen reilulla itävaltalaismurteella, sellainen kirous joka lankeaa ainakin viideksitoista vuodeksi tai jopa tulevien sukupolvien yli. Taija taittaa karttaa, lue itse, tekisi mieli tiuskaista, mutta väsyttää niin kuin olisi tehnyt koko pyörivän matkan jalkaisin.

Tunneli jatkuu, lamppujen kovat keltaiset kuoret, vaanivat uteliaat katseet, jotka tietävät enemmän kuin he itse, valmiina ottamaan askeleen, jättämään kiviseiniin pelkät kuopat, vaeltamaan tunnelinsuusta ulos ja jättämään heidät pimeään.

– Tule, sanoo Petri, ja ojentaa vakuudeksi vielä kätensä-kin häntä kohti. Taija ei ole pitkään aikaan tiennyt, mitä mies ajattelee, he lähestyvät määränpäätä ja mitä lähempänä he ovat, sitä enemmän se on Petrin määränpää ja hänen oma tilansa kutistuu. Mutta nyt, tutun leveän käden puristaessa on selvää, ettei mies haluaisi hänen rakastavan ketään muutakaan.

– Tule, Petri sanoo ja tarttuu häntä kädestä; he jättävät auton Piazzale Roman maksulliselle parkkipaikalle, jonka kovaäänisistä kaikuu jatkuvasti sama sävel ja samat ohjeet neljällä eri kielellä. Laita raha aukkoon, paina punaista nappia, ota kuitti. Muista säilyttää kuitti, lukee pienissä erillisissä lapuissa. Ja sävel vingahtaa iloisesti päälle, Rondo Veneziano. Heidän ehtiessään vesibussiin Taija osaa lauseet jo ulkoa, alkeellinen sävel liplattaa kanaalin likaisessa vedessä. Isola del Tronchetto, kuulostaa heti joltain vaikealta.

Siinä tiheässä he kaikki sitten, tuntemattomat matkalaiset, laukut ja koirat ja kyyhkyshäkkiä kantava signora, iho ihoa vasten veneen tuksuttaessa eteenpäin ja laineiden lyödessä laitoihin. Märiksi hikoiltuja vaatteita, autoissa rypistyneitä muka silittämättä siistejä matkavaatteita. Kasvot heidän edessään liikkuvat ja keinuvat veneen rytmiin, jossain kauempana kaikki nämä kanaalit valuvat kuin virtsa, ohuena nauhana mereen.

He saavat huoneen heti rautatieaseman läheltä kapealta kujalta, jonne aurinko livahtaa hetkeksi kuin varkain. Taija kantaa kevyemmän laukun ja Petri tulee hänen perässään portaissa, hän kuulee tihentyneen hengityksen ja ajattelee, että se kuulostaa samalta kuin rakastellessa. Petri on väsyneempi, ajanut koko päivän kun hän on huljuttanut kättään avoimesta ikkunasta, vauhdin synnyttämässä tuulessa.

Taija avaa oven; miksi hotellien avaimet ovat aina näin raskaita ja kömpelöitä; huone heidän edessään on samanlainen hotellihuone kuin muutkin, parivuode keskellä seinustaa ja verhot katosta lattiaan, pesutila pieni ja jotenkuten desinfioitu. Petri osoittaa katossa roikkuvaa lasi– lamppua ja virnistys on Taijalle tuttu, tämä kaupunki on lasistaan kuuluisa, lampun joutsenet jähmettyneet kurkottamaan, kauemmas, kohti. Jos se putoaisi ja särkyisi? Joutuisimmeko korvaamaan? Ja miten paljon sirpaleita olisi. Petri virnistää ja virnistys on hänelle niin tuttu, en minä jaksa vielä purkaa tavaroita, rypyssä ne ovat kuitenkin. Petri vetää raskaan päiväpeiton sängyltä lattialle ja riisuutuu, ja Taija tuijottaa äkkiä himon vallassa Petrin paljasta rintaa ja haluaa koskettaa ja suudella ja purra. On lounasaika, on matkamuistojen tuijotusaika, on aika viiletellä kaupungin siltojen ali mustissa gondoleissa.

– Tule nyt siitä, sanoo Petri.

Aseman portailla paistattavat matkailijat päivää, laskevat tavaransa maahan ja juovat puolentoista litran vesipulloista. Ja he keinuvat patjalla, joka upottaa ihmisen vyötäröön saakka, ja kaupunki vajoaa (kuinka paljon kuinka pitkässä ajassa?) heidän allaan.

Taija herää ensin, siristelee silmiään hämärässä ja osuu katseellaan joutsenen ohueen kaulaan. Petri nukkuu yhä häntä vasten, jäsenet solmussa hänen jäsenissään. Kello yöpöydällä näyttää neljää; on noustava, Taija ajattelee, muttei kuitenkaan henno katkaista Petrin unta.

Hän pujahtaa irti miehen otteesta ja menee ikkunaan, raottaa verhoa ja näkee sen mitä näki jo tullessa, suuret harmaat roskasäiliöt ja kaksi kissaa, pelargonioita seinän– vieruspenkeissä. Kattojen takana helottaa öljyinen aurinko, kyyhkyset kujertavat, ja hän ajattelee vesibussissa näkemäänsä naista ja kyyhkysiä häkissä, mikä tarkoitus niillä oli? Hän on innostunut, on ollut jokaisesta kaupungista. Käytävän päässä on suihku, hän muistaa, on mentävä, pukeuduttava, lähdettävä ulos.

Petri liikahtaa ja hän kääntyy. Miten Petrin kasvot ovat nuoret, varsinkin tämän nukkuessa, pitkän ja raskaan ajon merkit kokonaan pyyhitty pois. Kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan, lujaa loputonta moottoritietä, katseen rynnistäessä ohi kiitävässä maisemassa. Rakastatko sinä minua, Taija tahtoisi kysyä, ja Petri avaa silmänsä ja katsoo tiukkaan, vaikka hän on varma, ettei ole puhunut ääneen.

Petri kumartuu, katsoo kelloa, sanoo tule vielä, ei mennä vielä, ja he tuntevat toinen toisensa ihon niin hyvin ettei siihen tarvitse sanoja. Viisarit yöpöydällä raksuttavat ja heidän aikansa kaupungissa hupenee, mutta Taija ei tahdo epäröidä, tai menettää mitään. Petri on hänessä, sillä tavalla hetken taas lähellä häntä ja on niin kauan kuin on.

On pimeää heidän astuessaan ulos. Rannoille ja kanaalien ylle on sytytetty lamppuja jotka värjäävät kivet ja veden.

– Teillä oli onnea, sattui juuri yksi vieras lähtemään näin juhlapäivänä, sanoo hotellin vastaanottovirkailija heidän jättäessään avaimen. – Huonommatkin paikat ovat täynnä.

– Mistä juhlasta hän puhui? Taija kysyy; täällä on jokin teatterifestivaali, tietää Petri.

He kulkevat käsi kädessä, valitsevat turistiryhmiä välttääkseen pienempiä katuja, jotka useimmiten osoittautuvat umpikujiksi. Pimeys on kujilla sakeampaa, välillä tuskin näkee eteensä. Kissa livahtaa Taijan jalkojen välistä, hiipii talojen välistä ja katoaa.

Ikkunoista ei pilkistä valoa, kuka täällä asuu? Ovat kai kaikki San Marcolla, Petri arvelee, juhlien takia. Taijaa pimeys kiehtoo, aivan niin kuin kaupungilla olisi kaksi puolata, aito ja kulissi. Mutta keskustaan päin mentäessä ihmisiä alkaa virrata vastaan, ja veitset ja haarukat kilisevät iloisesti kanaalien varsilla sijaitsevissa ravintoloissa. He istuvat pöytään veden äärelle, ja laineet loiskivat limaista vihreää kiveä vasten. Tarjoilija tuo heidän annoksensa, he kilistävät lasejaan, gondolin perässä pitävät hämmentyneet rakastavaiset toisiaan kädestä. Sinipuna-nauhaisia olkihattuja saa ostaa katujen varsilla olevista kojuista.

Outo kaupunki kiveä, kiveä ja vettä ja askeleita, niin paljon askeleita vaikka niin vähän kunnollisia katuja, Taija myöhemmin ajattelee. Taivas puhkeaa kukkaan, räjähtelee pieniin kipinöiviin ratoihin, tuntuu kuin ilotulitus ei olisi heidän päittensä yläpuolella vaan kuin he olisivat sen sisässä, Petri nostaa hänet ilmaan, jotta hän näkisi paremmin ja kaikkien päitten yli. Siniset ja kultaiset sädekimput hajoavat ja jättävät taivaalle harmaan savun; hetken ajan voi kuvitella ettei se lopu koskaan, että pauke ja sähinä siittävät yhä uusia leveitä terälehtiä ja hehkuvia keskustoja. Kuvajaiset välkehtivät ja liplattavat mustaksi muuttuneessa vedessä ja häviävät taivaalta juuri ennen kuin vesi hukuttaa ne. Kuin kiusaksi: meihin et tartu, et osu, valolle et mahda mitään.

On kylmä ja piikikäs sade, viides vuodenaika kaikkien niitten muitten välillä, ei talvi eikä kevät. Taija hakeutuu siihen lämpöön minkä saa, keskuslämmitykseen tai saunan lauteille tai toiseen ihmiseen. Saunassa naisella on silmissä avara katse, sellainen mihin mahtuu vaikkei yritä tunkeutua. Vaaleansinistä puuteria luomissa ja mustaa ripsissä ja kulmakarvoissa, luusto josta näkee minkä muotoinen pääkallo on. Iso otsatukka, siitä mallista oli kuvia kampaamojen ikkunoissa kymmenen vuotta sitten, vai kaksikymmentä? Föönin alla helppo, ja poolo ja paitapusero päällekkäin. Ampuu Taijan mieleen koulun käytävät kauan sitten, keittolasta tulevan pakastekalan hajun joka maistui suussa jo valmiiksi, ja kopisevien askelten rytmin joka yhdessä sekunnissa saattoi sortua huutomyrskyyn. Miksi minä tällaisia mietin, Taija ajattelee, siirtää liinaa pakaroitten alla ja hikoilee. Mutta muistaa jäämäen ja kahluualtaan ja suvivirren, ja sulkakynän kirjakaupassa ja sen kampaajan, joka kerran sanoi yhdeksänvuotiaalle, että kauneuden takia on kärsittävä. Rullasi hänen lapsenpäähänsä Mini Voguen.

Yksi naisista hivuttautuu lähemmäs, Taija tuntee hänen hikisen ihonsa ja puristuu pienemmäksi lauteisiin kiinni; tuntee naisen hengityksen ja terävän katseen, joka hehkuu punoittavista kasvoista niin kuin lähistöllä palaisi. Pistetäänkö vähän löylyä, mitä; nainen ottaa kauhan ja käsivarren löystynyt nahka roikkuu kuin kukonheltta, käsi viskaa vettä ja kivet sihisevät ja tulee liian kuuma ja selkää pistelee, Taija ottaa liinan ja syöksyy ulos ja kuulee kuinka nainen päästää kuuluvan kaakatuksen. Kuinka ei nykyajan likat mitään kestä, ei todella kuumaa, ei tiedä mitä kunnon saunominen onkaan.

Mutta Taija kaipaa lämpöön, toiseen ihmiseen. Jos saa jos pääsee jos on kanttia ja rohkeutta jos ei liikaa roikota vanhoja haavojaan näkyvissä eikä pelkää uusia. Ei pelkää mitään, ottaa toista ihmistä hihasta kiinni tai silmistä tai suoraan pitävän otteen sisäelimistä. Ja sydän, mikä se on, mikä elin; tekemisissä veren kanssa.

Niin meille tapahtui, Taija ajattelee, vakuuttaa itsensä siitä mitä on.

Kun he Petrin kanssa tapasivat, he työnsivät haamunsa ja tarinansa ja koko elämän toisiaan kohti. Toisen sisään pyrkiminen on vaarallista eikä ilman sitä vaaraa olisi kai sitä pyrkimystäkään.

Kahvilan ikkunalasiin sataa vettä valumalla, Taijan lasissa on läpinäkyvää juomaa kun kahvin jälkeen tekikin äkkiä vahvempaa mieli, eikä halunnut ulos ei halunnut kastua eikä että kengät menevät pilalle, vaikka niissä jo on kaikki talven suolaraidat.

Juoma on epämääräisen näköistä, niin väritöntä kuin lasissa olisi kangastus, pinnalla vihreänkalpea kurkkuviipale.

Ja Petri tulee juuri sillä läpinäkyvällä hetkellä, nauraa ja pyyhkii sadetta otsaltaan, siihen jää märkä hiuskiehkura, joka ei koskaan suostu asentoon. Istuu, tuoli raapii lattiaa.

– Mikä tuo juoma on nimeltään, Kasvihuone?

Petri pitää ilmeensä kuivana sateen sisällä. Siihen Taija tarttuu; tuohon mieheen eivät luonnonvoimat pysty, kahvilassa ei ole vapaita pöytiä, on ihmisiä ja puheensorinaa ja kosteita päällysvaatteita, märän koiran haju kaikkialla, sattumalta vapaa tuoli tuossa noin. Siihen hän tarttuu, katsoo takaisin silmiin: tuon ihmisen kanssa on varmasti lämmin, tuon ihmisen kanssa tulee varmasti kuuma.

He poistuvat kahvilasta yhdessä. Tuulen riuhtoessa ikkunanpieliä, takit napittamatta. Kaikkialla maaliskuun tasainen harmaa väri, ja kuinka se on aivan pakko puhkaista.

He odottavat raitiovaunua, Petri potkaisee räystäskourua ja jäät kolisevat kadulle, kevät sen kolinan kantomatkan päässä. He tapaavat toisensa, kaikki tapahtuu niin kuin silloin kun tehdään merkityksetöntä, alussa sanotut sanat ovat kertakäyttötavaraa. Ensimmäisen yhteisen yön jälkeen menee päiviä. Omia päiviä, täynnä työtä ja ystäviä ja tuttuja kadunkulmia. On maaliskuu, puistoissa ruskeaa lunta ja harmaa taivas kattojen yläpuolella kuin irrallinen kansi. Mutta hitaasti kevät tekee kaupunkia uusiksi, vihreä ruohonkorsi nousee ja sininen skilla; he kävelevät satamassa ja kulkevat puistojen läpi, opettelevat yhdessä Eiraa ja Punavuorta ja Kalliota, tuttuja paikkoja jotka ovat uusia yhdessä.

– Kerro minulle työstäsi, millaista se on, Taija pyytää. Hän on lukenut arvosteluja, aina vain ylistäviä, nouseva tähti musiikkitaivaalla. Enimmäkseen Petri puhuu ja hän kuuntelee, ei vielä kerro itsestään, mutta yöllä Petri näkee hänet käsin. Hän ajattelee, että sanat saavat odottaa, epäonnistuneissa suhteissa niitä on aina liikaa, puhetta joka peittää epäonnen. Ja kun puheenaiheet loppuvat, ei verhon takana enää ole mitään.

Petri nauraa hänen ajatuksilleen.

Vuosi sitten hänellä oli toinen mies, joka toistamistaan toisti kuinka kaunis hän oli. Sitä hän ei kerro, vaikka puhuu muuta merkityksetöntä ei kerro tästä. Kuinka lauseesta tuli rutiini niin kuin hampaiden pesusta. Sai tuijottaa peiliin, ajatella ettei näe ikenien taakse, tai kasvojen, niin kuin se olisi ollut sama asia.

– Suunnittelen koruja, hän sanoo ja hänessä on pieni uusi ulottuvuus. – Pidän siitä, että saan tehdä jotain käsilläni.

Hän tuijottaa käsiinsä niin