Pako takaisin

By Patricia Rodríguez

Kulttiohjaaja David Lynchin vaikutuspiirissä kiitävä unenomainen road trip.

Espanjalaisen Patricia Rodríguezin (s.1975) teoksessa nainen tekee matkaa sisimpäänsä mahdollisuuksien Kaliforniassa, imperiumin aikaisen loiston kadottaneessa Englannissa ja esiäitiensä Espanjassa.

Mm. kahlekuningas Harry Houdini, paperiton siivooja, kuolleiden nimiä keräävä nainen, maailmansodan kaiut ja nykyhetken avuttomuus sävyttävät matkaa.

Lynchin elokuvien tavoin teos kuvaa ihmisen pyrkimystä hallita luontoa, mutta luonto säilyy omana painajaismaisena mysteerinään.

Kahden kertomuksen täydentämä romaani on hitaasti nautittavaksi tarkoitettu timantti.

• Language: Suomi
• Publisher: Lurra Editions
• Release date: Jul 26, 2019
• ISBN: 9789525850871

Patricia Rodríguez

Lontoossa asuva ja työskentelevä Patricia Rodríguez on Valladolidissa, Pohjois-Espanjassa, vuonna 1975 syntynyt kirjailija. Hän on opiskellut taiteita Middlesexin yliopistossa ja on toiminut mm. El Paisin ja Vanity Fairin avustajana. Vuonna 2002 hän perusti taide- ja kirjallisuuslehti Kilimanjaron. Hän on työskennellyt mm. käsikirjoittajana ja copywriterina. Hänen ensimmäinen teoksensa, romaani 19 Pulgadas (El Aleph Editores, 2008) oli arvostelumenestys. Pako Takaisin (La Huida Inversa, El Desvelo Ediciones, 2015) on transsendenttinen kuvaus ahdistuneen minäkertojan, nuoren naisen, matkasta sisimpäänsä David Lynchin elokuvien hengessä. Lynchin vaikutus tulee esille jo romaanin Concorde-aiheisessa motossa - Lynch matkusti Concordella tavan takaa. Teoksen road trip etenee pakotteettomasti maissa, merillä ja ilmassa kadotetun menneisyyden - mm. brittiläisen imperiumin ja toisen maailmansodan kaikujen - ja kiihtyvän, unettoman nykyisyyden muodostamassa jet-lag-tilassa. Kirjailijan kieli on lyyrisen karua proosaa, jossa jokainen virke on harkittu ja puhtaaksi siistitty. Eräiltä osin Joseph Conradin kirjailijaääneen viittaava teksti soljuu odottavassa tunnelmassa, eikä mitään ylimääräistä paljasteta edes lopussa. Teoksen kokonaisuutta sävyttävät kulttuuriset viitteet, jotka tekevät lukukokemuksesta unenomaisen matkan paitsi ihmisen tietoisuuteen ja räjähdysalttiiseen tunnetilaan, myös subjektiivisesti koettuun aikakauteen.

Book preview

Susijahti

1.

AUTON

SUOJAAVA KORI

Tapahtumat tuulilasin takana ovat vain kuvaa, eivät muuta.

Vastedes katson vain kaksiulotteista valokuvaa, jossa ei ole ajan syvyyttä. Näkö kenttäni ulkopuolelle jäävät asiat eivät enää vaivaa minua.

Päätökseni kehystää valtatie sopii luontevasti tuulilasin koruttomiin raameihin. Olen asettanut näkökentälleni rajat, ja vaikka muodot ja valo vaihtelevat, ne pysyvät nyt osana pintatasoa, kaksiulotteista kuvaa tästä hetkestä.

Rajojen ulkopuolelle on mahdotonta tarkentaa, alue on minun ja vaikutusvaltani tavoittamattomissa. Entä entinen, kaikki mikä on ajanut minut tähän? Menneisyys on liikkumaton kokonaisuus.

Alkuun pelkään katsoa sivupeileihin, mutta huomaan heti, että niistä heijastuva kuva on silkka vääristymä. Otos taitetusta matkasta taaksepäin katsottuna.

Maan vauraimmassa osavaltiossa asfalttipäällyste on hailakanharmaa, samaa aneemista väriä useimmilla valtateillä ja liikenneväylillä.

Nyt moottoritie laskeutuu laveassa kaaressa lähemmäs merenpintaa. Horisontti tulee näkyviin tällä viimeisellä rinteellä ennen kaupunkialueen päättymistä. Tämä on reitin ainoa mieleen painuva hetki ja ainoa paikka, jossa jokapäiväinen taipaleeni muistuttaa todellista matkaa.

Kun valtameri tulee näkyviin, aistit kanssakulkijoiden seuran. Samat ihmiset palaavat kanssasi iltaisin. Heidän elämänsä ei sinua juuri kiinnosta, mutta tässä kohtaa Tyyni valtameri säihkyy ja kaikki hiljentävät yksimielisesti vauhtia. Höllennämme kaasua ja ajattelemme, että olisi mukavaa vaihtaa katse viereisellä kaistalla etenevän kuljettajan kanssa, nähdä takanamme ja edessämme ajavien autoilijoiden kasvot.

Jos aamu on koittanut sumuisena, aurinko pursottaa hälyttävää syvyyttä pilviin ja taivas näyttäytyy sellaisena kuin se todellisuudessa on, vaihtelevana höyrymassana, häilyvien kaasujen titaanisena vuoropuheluna; jos aika olisi aineellista, se ilmenisi todennäköisesti samanlaisessa muodossa.

Haluaisit siis vilkaista vierellä ajavia kuljettajia, mutta tiedät, että sinun on keskityttävä tiiviisti tulevaan, katsottava vain eteenpäin ja varottava harhautumasta Tyynenmeren valheelliseen usvaan.

Saattaa olla, että vauhdin kollektiivista hidastumista ei aiheutakaan taivas vaan auringon veteen tuikkaama tuli. Metallinen leimahdus, joka paljastaa oitis valtameren suunnattoman voiman.

Se ei ole sopivaa katseltavaa tavallisen työmatkalaisen aamunalkajaisiksi.

Me työmatkalaiset olemme suunnitelleet aamumme tarkkaan. Hörpimme kahvia kertakäyttökupin muovikannen juomareiästä. Soitamme ajaessamme kännykällä saamatta siitä sakkoja. Kuuntelemme laulua, josta muistamme erään sisäelimen likimääräisen sijainnin rintakehässämme.

Tarkkaan harkitut toimemme ovat turvallisia, niin pieniä eksymiä, että emme etäänny tehtävästä, jonka vuoksi olemme nousseet vuoteesta. Tiedämme, mihin olemme menossa. Parin kolmen merkityksettömän toimen jälkeen saavumme työpaikallemme menettämättä perustavaa tunnetta elämänhallinnasta.

Valtameren kauneuden kehystäminen ei kuulu turvallisiin aamutoimiin. Taivaan absoluuttisen voiman myöntäminen ei ole suotavaa. Sen pidäkkeetön vimma muistuttaa asioista, joita voimme tavoitella vasta elämän toisessa ulottuvuudessa.

Vedestä kimpoava kirkkaus vaarantaa päätökseni. Se valtaa tuulilasin vasemman laidan, ja kaksiulotteinen tasokuva on ylittämäisillään ortogonaaliset rajansa. Syntyy kaihoisa tunne, jota en voi itselleni sallia.

Avaan radion. Säädän ilmastointia. Painaudun ryhdikkäästi istuimen selkänojaa vasten. Meren valo katoaa hetkessä uudisrakennusten ja mainoskilpien taakse. Mainokset tietävät ennustaa onnea asuinalueelle pian muuttaville perheille. Tuulilasi talttuu takaisin hallituksi, korkeudeltaan, leveydeltään ja syvyydeltään rajatuksi kuvaksi.

Suljin kotioven kunnolla. Kiersin avainta kahdesti lukossa. Ikkunat. Ikkunatkin olivat kiinni, vaikka jätän ne toisinaan yöksi auki. En tee sitä kuumuuden vuoksi. Tai teen sitä myös kuumuuden vuoksi, mutta se ei ole ainoa syy. Tärkeämpiä syitä ovat raitis ilma ja eräät muut seikat, joita en ikipäivänä tunnustaisi ääneen.

Avoin ikkuna kutsuu vaaraa. Se on esteetön väylä tunkeilijoille. Joskus houkuttelen yöllisiä vaaroja, jotka voivat ilmaantua kotiini verenhimoisten hyönteisten, pikkujyrsijöiden, harhautuneiden lintujen, myrkyllisten kaasujen, äkillisten sääilmiöiden, varkaiden tai nukkuvia asukkaita tyynyllä tukehduttavien murhaajien muodossa.

Radiosta kuuluu puhetta, lauluja ja mainoksia, mutta yksikään ääni ei muunna tuulilasiin rajautunutta kuvaa, ennen kuin kuuluttaja siirtyy liikennetiedotteisiin. Suljen radion. Tieto tapahtumista kahden- tai kolmen kymmenen kilometrin päässä vaarantaisi päätökseni. Näkymät kojelaudan yläpuolella saisivat ajallisen ulottuvuuden, josta en halua tietää mitään.

Päädyn usein hankkimaan tavaroita, joita en tahdo omistaa. Minun on suojauduttava määrätynlaiselta informaatiolta. Minun on opittava torjumaan tilastoja, tarjouksia, uutisia, mainoksia, lahjoja, viimeisiä tilaisuuksia. Luonnollisesti kaartuva, ilmavirtaa ohjaava tuulilasi soveltuu hyvin tänään saamaansa kilven tehtävään.

Ajattelen makuuhuoneeni ikkunan leikkaamaa kuvaa. Se on suurin piirtein samankokoinen kuin tuulilasi, mutta se ei ole koskaan tarjonnut niin paljon mahdollisuuksia. Se on avautuva ja sulkeutuva, liikkumaton suorakaide, väylä sisään ja ulos. Kotona en ole koskaan kokenut sellaista turvallisuudentunnetta kuin katsoessani autosta ulos.

Tällä tieosuudella on aina paljon liikennettä. Syytämme liikenteestä muita, vaikka olemme siihen itse osallisia. Meillä on samat aikeet kuin muillakin. Muiden aikeet tuntuvat meistä aina vähäpätöisemmiltä kuin omat suunnitelmamme, velvoitteemme, joiden vuoksi meidän olisi pakko päästä perille ennen muita ja joiden takia muiden olisi ehdottomasti annettava meille tietä. Kaikottava pois.

Vauhti hidastuu seisahtumatta kokonaan, pysäyttämättä kuvaa. Usean kilometrin matkalla emme pääse erkanemaan toisistamme emmekä katoamaan kaupungista.

Rullaamme hitaasti kaupunkia varustavien teollisuusalueiden ja -hallien vyöhykkeellä. Asutuskeskuksen riippuvuudet kavaltavalla kehällä, yksilölliset tarpeemme ja mukavuudenhalumme paljastavassa kollektiivisessa rumuudessa.

Elottomia teollisuushalleja, uraliitin ja betonin arkkitehtonista eripuraa. Asuttua ja autiota, asuinkelvotonta mutta rakennettua maisemaa. Käytännöllistä keskittämistä.

Tämä hitaus on raskaan liikenteen syytä.

Sanon kuvalle: et ole vielä näyttänyt mitään katsomisen arvoista. Pysytkö yhä silmäni peittävänä kankaana? Vai näytätkö minulle jotakin, mikä voi vapauttaa sinut siitä mitä olet, siitä mitä olen päättänyt sinun olevan? Verho, jonka sisällä tai takana ei ole mitään.

Toistuvien, jokapäiväisten matkojen seurauksena liike muuttuu, lakkaa olemasta todellista. Se vaipuu horrokseen kuin pois pyyhitty aika.

Ehkä varsinainen taakka ei olekaan toistuvuus. Ehkä liikkeen ainoa este on päivittäisen matkani tarkoitus, kirkkaasti näkemäni määränpää.

Siksi uskon tavoittavani jälleen matkani todellisen liikkeen, jos onnistun kaappaamaan kaiken näkemäni hetkelliseen kuvaan, jossa ei ole syvyysulottuvuutta. Kaipaan mahdollisuuksien tuomaa tunnetta, ajatusta ennalta arvaamattomasta tulevaisuudesta.

Tuulilasi ei ole makuuhuoneeni ikkuna. Täällä ei sovi houkutella vaaraa. Mieleeni juontuvat houkutukset ovat absurdeja, itsetuhoisia. Vahingon riski on liian suuri. En ole niin kyllästynyt, että haluaisin kuolla. En tiedä, olenko edes riittävän kyllästynyt ottaakseni riskejä. Enkä minä tarkoita laskuvarjo- tai benjihyppyjä. Tarkoitan riskejä joista ei ilmoiteta paikallislehdissä, riskejä joista ei peritä tuntimaksua. Riskejä vailla ohjaajaa, riskejä vailla valvontaa. Kohtuuttomia riskejä, joista ei kerrota mainoslehtisissä.

Maanvyörymän katkaisema tienpätkä ratkaisisi kaiken. Täällä mikään ei houkuta vaaraan, mutta en heitä toivoani, aina voi joutua odottamattomaan tapaturmaan.

Liikenne soljuu taas. Irtaudumme teollisuushallien kyljestä, ja kasvillisuutta alkaa näkyä enemmän valtatien molemmin puolin.

Sitten kyltti ilmoittaa kaupungin rajasta.

Tieosuus kulkee lähellä sijaitsevan kaupungin kuluttaman viheralueen, muokatun luonnon halki. Mikään tässä maisemassa ei osoita erityistä voimaa, ei epätasainen maasto eikä kasvillisuus. Jos täällä on eläimiä, ne pysyvät piilossa, näkösällä on vain lintuja, jotka syövät jätteitä ja ovat oppineet tekemään pesänsä ihmisen rakentamiin paikkoihin.

Vehreys tuudittaa autoilijat miellyttävään horrokseen. Olemme vaipuneet tasaiseen, yhdenmukaiseen, unettavaan nopeuteen.

Vähään aikaan kuva ei hangoittele vastaan. Perun ajatukseni tarkoituksesta ja päämäärästä. Kiirettä ja perilletuloa vastustaakseni kuvittelen olevani tällä valtatiellä aivan muista syistä ja saavutan väkinäisen päämäärättömyyden tunteen. Pienen hetken tuntuu siltä kuin en tietäisi, kuka olen ja minne olen menossa, mutta maisema ympärilläni näyttää edelleen paikallaan pysyvältä panoraamalta, kuvalta joka ei kykene kehittymään eikä muovautumaan.

Kiihdytän. Ohitan autoja. Vauhti ei karista minusta turtumusta. Se saa kyllä ruumiistani otteen, tunnen työntövoiman ja vitkan, mutta en varsinaista liikettä. Mikään ei virtaa eteenpäin. Tämä valtatie on kuollut, seisova, pahanhajuinen joki.

Liikenne vähenee sitä mukaa kuin