Nuhruiset kaupungit: Kirjeitä kuolleelle ystävälle

By Ari Koponen

Kirjassa ortodoksteologi yrittää päästä sopuun ystävänsä kuoleman kanssa. Unet, ajattelu ja muistot tarjoavat kuoleman varjossa uuden tavan lähestyä ystävyyden teologiaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 5, 2023
• ISBN: 9789528064039

Ari Koponen

TT Ari Koponen on hämeenlinnalainen tutkija, kääntäjä ja vapaa kirjoittaja. Hän ei pidä mistään tärkeästä.

Book preview

Sisällysluettelo

23.9.16

30.9.16

9.10.16

10.10.16

11.10.16

8.11.16

11.11.16

19.11.16

15.12.

16.12.16

17.12.16

18.12.16

19.12.16

20.12.16

21.12.16

27.12.16

28.12.16

30.12.16

7.1.17

9.1.17

12.1.17

13.1.17

17.1.17

18.1.17

20.1.17

25.1.17

31.1.17

6.2.17

9.2.17

1.3.17

2.3.17

12.3.17

8.4.17

15.4.17

16.4.17

4.5.17

5.5.17

15.5.17

16.5.17

18.5.17

19.5.17

30.5.17

1.6.17

2.6.17

7.6.17

11.6.17

12.6.17

16.6.17

21.6.17

25.6.17

29.6.17

6.7.17

11.7.17

15.7.17

29.7.17

7.8.17

9.8.17

5.9.17

12.9.17

24.9.17

30.9.17

3.10.17

16.11.17

12.12.17

31.1.18

9.3.18

13.3.18

21.3.18

25.3.18

23.9.16

Syyskuun yö, syvä kuin voimattoman äidin huuto.

Olet yhä kuollut. Kuolit 2.8. Kuuntelen Patti Smithiä, Changing of the Guardsia. Sitä soitettiin hautajaisissakin. Muistotilaisuuteen oli tehty kuvakollaasi. Valitsimme P:n kanssa taustalle musiikin, muut tekivät kuvat. Ystävyys on tavallaan huipussaan, kun saat itse valita elämän vaihtuvien kuvien taustalle musiikin. Mitään tekemistähän sillä ei ole sinun elämäsi kanssa. Mutta siitä eivät kuvat kerrokaan: ne kertovat satunnaisesta yhteydestä, joka on kuitenkin merkityksellisempi kuin osansa. Legopalikat sopivat kukin keskenään, mutta useimmiten tuloksena on vain kasoja. On muistettava niin kuin ihminen muistaa: sarjana välähdyksiä, taustanaan pimeä yö.

Hautajaiset olivat hienot. Kävimme myöhemmin illalla vielä haudalla kumoamassa vodkaryypyt. U. sanoi, että hänen hautajaisensa eivät koskaan pystyisi vastaavaan. Omien hautajaisten vertailu muiden hautajaisiin on tähän maailmaan sopivaa hommaa. Paluumatkalla jäin vielä lyhtypylvääseen nojailemaan ja juttelemaan V:n kanssa, en muista mitä, olin aika juopunut, mutta muistan että keskustelu oli aivan perusteellisesti hyvä. Eräänlainen ydinkeskustelu, substanssista viis. Jotain pitävää sovimme, en muista mitä.

Hautajaisten kuvissa näytit tietenkin hyvältä. Pysäytyskuva ei ole luonnollinen ihmisen kuva; kuollessa hän pysähtyy, mutta ei jää. On vaikea sovittaa suruaan kuvaksi tai noihin hautajaisissa pyöritettyihin kuviin. Suru on minun, ei sinun.

Jos nyt pakottamalla pakottaa tätä mielikuvaa edemmäs, niin elämä on epämääräisesti koottu sarja kuvia. Suru puolestaan on sitä, että pyrkii kuvien väliin, vaikka siellä roikkuu vain raskaita vanhoja palttoita, haisee ullakolta ja mitään erityisen hyvää ei siellä ole. Paitsi piilopaikkoja. Kuten Narniassa, siellä on toinen maailma, jonka ajankulu ja kokemus ajasta poikkeaa omastamme. Tai maailman nimeä sille ei voi antaa; kuvien välissä tapahtuu jotain mikä ei ole tarkoitettu muistettavaksi, vaan on tavallaan olemassa vain itse muistojen varassa. Muistihan on tunnetusti epäluotettava, valikoiva, tendenssimäinen – ja sen takia se on kiinnostava ja ainoa validi väylä ihmiseen.

Elämä on sitä, että etäisyydet asioiden välissä kasvavat. Ihmisessä on henkilökohtainen avaruus, se on hänen surunsa ja yksinäisyytensä ikuisesti laajenemaan pakotettu universumi. Olen koko ajan etäämmällä kaikesta siitä mitä olen tai olen ollut. Ehkä on niin, että kuolemassa ei vain voi enää nähdä tai koskettaa niitä. Kuollut ei enää yksinkertaisesti yletä todellisuuteen. Kuolema on välimatkojen muuttumista pysyväksi etäisyydeksi.

Ja vanheneminen: asioiden väliin ilmestyy yhä enemmän tyhjää tilaa, matkaa, jota kukaan ei käy eikä tee. Olisi helppo sanoa, että tämä matka koostuisi viisaudesta, tai että se muodostuisi suuremmasta lukumäärästä mielipiteitä tai että se olisi yhteen liimattu rata kasaantuneesta tiedosta ja tiedottomuudesta. Olisi helppo ajatella, että ihminen kumuloituu. Että olisin jotenkin kypsynyt tai kehittynyt.

Väärin.

Ihminen ei kumuloidu, vaan kummuttuu. Hän tulee täyteen etäisyyksiä, periaatteessa ilmaa, mutta ei tyhjää, sillä etäisyys on kuitenkin paikkojen väli. Rakkauksien, Jumalan, lasten välinen matka. Mutta se kasvaa. Ihminen on tiimalasi, jonka pohja vuotaa. Mitä vanhemmaksi käymme, sitä enemmän tiedämme hiekkaa valuneen, mutta tosiasiassa käymme yhä kevyemmiksi. Ja kevyenä olo tämän magneettisen ja hiljaa kivettyvän himon maapallon päällä on helvetin raskasta.

Mutta näkemys, aito ja väkevä näkemys, vanhassa kielenkäytössä koeteltu näkemys, ei ota huomioon välimatkoja. Tällaisia ovat juuri uskonto, lapset, ystävät luonnostaan. Sen takia minäkään en voi luovuttaa tästä elämästä, vaikka se itkettää aika usein. Tai pyri aktiivisesti surusta eroon. Se olisi kuin amputoisi raajan voidakseen todistaa, että se oli mätä. En voi luovuttaa, koska on hetkiä niin kuin nyt, lähempänä keskiyötä, kun istun kellarissa ja kirjat sopivat keskenään hyllyssä, että kukaan ei vielä tänäänkään eliminoi toista. En voi luovuttaa, koska olen nähnyt elämän.

Ei voi kiistatta sanoa, että olisin elänyt. Mutta olen nähnyt elämän.

Tänään kävelin kotiin aamupäivällä toimitettuani asioita. Kävelin urheilukentän ohi, jossa lapseni, joita sinä et varsinaisesti oppinut koskaan tuntemaan, olivat muiden hoitolasten kanssa urheilemassa. Heillä oli passit, joihin sai leimoja eri lajeihin osallistumisesta. He läähättivät, juoksivat keikkuen niin kuin pienet lapset juoksevat ja hengästyivät keskivartalosta saakka. Omien lasten kaukaa näkeminen on kokemuksena jotakin mikä lähenee kuolemaa ja pyhyyden sekoitusta. Olin lähellä rynnätä joukkoon ja viedä heidät pois joukosta. Tietenkin kyseessä oli vain oma tunteeni, siis ei-mikään. Mutta kuolemasi jälkeen nämä ei-mikyydet lepattavat lujaa, kaikkialla.

Laitoin auton parkkiin urheilukentän laidalle ja jäin katselemaan. Miten kauan kaikki kestää? Se ei ole sama kysymys kuin että miten kauan kaikki on. Yritin kuunnella radiota, mutta puhe oli käsittämätöntä ja musiikki ei sen enempää atonaalista kuin tonaalistakaan. Erityisen käsittämättömiä olivat talot ja tiet; verhoja verhojen päällä. Maailma yhä suurempien peittojen alla.

Kun on nähnyt elämän, ja muistaa sen ajoittain, tietää että itku ja murhe tulevat vain siitä, että etäisyys alkaa taas poikia. Elämä on ihminen, kuolema on eläin. Kärsimyksestä kyljellään maailman heinissä makaava emakko, joka puskee sykäyksittäin lisää tummaa välimatkaa maailmaan. Se haukkoo elämää sisuksiinsa, päästäen ulos vain käytettyä elämää, muistoa, kuoleman solukkoa.

Onni ei ole vaikea asia. Se ei todella ole. Niin kuin minä olin onnellinen useimmiten, kun puhuin yksiössäsi onnettomuudesta, valkoisella ja nitisevällä nahkasohvalla istuen. Istuit koneella ja totesit sopimuksenmukaisesti ei se mitään. Laitoimme jotain musiikkia tuttujen hölmöjen huudahdusten saattelemana. Teimme rituaalin, jossa monimutkaisin menoin ilmaistiin yksinkertainen ajatus: ystävä.

Vaikkapa näin näytelmän muotoon kirjoitettuna [sivuhuomautuksena olen aina ollut sellaisten näytelmätekstien ystävä, joissa annetaan aivan liikaa ja aivan liian epämääräisiä kuvauksia repliikkien tueksi]:

A1: - Pistä joku biisi sieltä sun internet-peeceestä!

A1 alkaa vääntelehtiä ja luikerrella pulleaa keskivartaloaan vaikeasti nahkasohvaa nitisyttäen, esittäen ahtaassa datakaapelissa kulkevaa ja pullistelevaa särmikästä kappaletta, kuin hänen kehossaan rimpuilisi opossumi etsimässä syvempää reittiä täydempään kuolemaan sähköisen boan sisässä.

A2 ryhtyy toimiin, heristäen samalla nyrkkiä ulkona kadulla kulkevalle nuorelleparille: - Pistäkää se twitteri hiljemmalle, täällä yritetään kuunnella musiikkia!

Käärmeistä puheen ollen, ne ovat symbolisia eläimiä, koska ne hotkaisevat uhrinsa kokonaan. Vain ne metaforat ovat käyttökelpoisia, joihin voi astua kokonaan ja huomata sen jälkeen olevansa erilainen samassa maailmassa. Metaforat, allegoriat – kaikki mikä siirtää faktan toisaalle, pukee sen, peilaa sitä – ovat kielen suihkuja, hartiat rentoina voi astua takaisin samaan virtaan. Siksi vain uskonto on kyllin hyvää kuvittamaan tuntemaamme todellisuutta. Olen huomannut, että vaikka en koe olevani kovin uskonnollinen, siis kirkossa käyvä, niin minun on vaikea ajatella muuten kuin uskonnollisesti. Kristinusko sen perinteisessä muodossa on selvästi minulle juuri sopiva kuvasto ymmärtää ja olla ymmärtämättä asioita. Ymmärtämättömyys tarvitsee oman kuvastonsa sekin. Ja kristinuskossa niitä riittää. Kauheita ovat ne uskovaiset, joille uskonasiat ovat selviä tai vaikkapa Raamattu on selkeä. Kauhea on Jumala, joka ilmoittaa itsensä suorasanaisesti.

Jung oli sitä mieltä, että ihmisen ei pidä etsiä ratkaisuja tai tulkintoja oman annetun kuvastonsa ulkopuolelta. Eksoottiset uskonnot tai vaikkapa mahdollisimman puhdas rationalismi – kummatkin kelvottomia sisustamaan elämän pääkäytävää.

Korkeintaan ne voivat koristaa jotain alkovia tai olemaan sitä mitä ne ovat – kuriositeetteja. Vain tuttu kuva voi olla koko kuva. Jos alkaisin ateistiksi, olisin todellisuudessa kristillisesti ateisti. Ja muuten ei voi ollakaan.

Viimeinen tekstiviesti, johon et enää jaksanut vastata, käsitteli parhainta asiaa mitä kykenin silloin keksimään, enkä edelleenkään keksi