Haudantakainen elämä

By Sir Arthur Conan Doyle

Mitä ihmisen minuudelle tapahtuu kuoleman jälkeen? Voivatko kuolleet kommunikoida elävien ihmisten kanssa – ja jos voivat, niin miten? Ovatko kummitukset vain satuolentoja vai totisinta totta?Kirjailija Arthur Conan Doyle, joka tunnetaan erityisesti Sherlock Holmes -kirjoistaan, oli kiinnostunut myös yliluonnollisuudesta ja spiritismistä, ja "Haudantakainen elämä" on Doylen syväluotaava katsaus aiheeseen. Kirjassa Doyle kertoo myös omakohtaisista kokemuksistaan spiritismiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726517354

Sir Arthur Conan Doyle

Arthur Conan Doyle was a British writer and physician. He is the creator of the Sherlock Holmes character, writing his debut appearance in A Study in Scarlet. Doyle wrote notable books in the fantasy and science fiction genres, as well as plays, romances, poetry, non-fiction, and historical novels.

Book preview

DOYLE.

I

Tutkistelu

Psyykillinen eli sielullinen tutkistelu on ala, jota olen ajatellut enemmän ja jonka suhteen olen hitaammin eli varovaisemmin muodostanut itselleni käsityskannan kuin mistään muusta asiasta. Käydä kitkutellessamme elon tiellä sattuu tuon tuostakin jotakin, mikä voimakkaasti muistuttaa meille siitä tosiasiasta, että aika rientää ja että ensin nuoruus ja sitten miehuudenikä lipuvat tiehensä. Sellainen tapaus sattui aivan äskettäin. Oivallisessa _Light_-nimisessä lehtisessä on palsta omistettuna sellaiselle, mitä julkaistiin vastaavana päivänä sukupolven aika – toisin sanoen, kolmekymmentä vuotta – sitten. Silmäillessäni äskettäin tuota palstaa ihan säpsähdin nähdessäni oman nimeni ja lukiessani uudestaan painettuna vuonna 1887 kirjoittamani kirjeen, jossa selostelin muuatta eräässä istunnossa (séance) sattunutta spiritististä kokemusta. Näin on ilmeistä, että harrastukseni tällä alalla on jo melkoisen vanha, ja myöskin, että en ole hätiköinyt käsityskantani muodostamisessa, koskapa vasta viimeisten parin vuoden kuluessa olen lopullisesti julistanut olevani tyytyväinen todistukseen.

Jos esitän muutamia kokemuksiani ja vaikeuksiani, niin eivät lukijani toivottavasti pidä sitä itsekkäänä minun puoleltani, vaan käsittänevät, että se on kuvaavin ja selvin menettelytapa ilmi tuodakseni ne seikat, jotka luultavasti sattuvat eteen jokaiselle muulle tutkistelijalle. Päästyäni tämän taipaleen yli on helpompi ryhtyä johonkin luonteeltaan yleisempään ja persoonattomampaan.

Päätettyäni lääketieteelliset opintoni vuonna 1882 huomasin olevani, kuten monet muutkin nuoret lääketieteen tutkijat, piintynyt materialisti henkilökohtaisen päämäärämme suhteen. En ollut koskaan lakannut hartaana theistinä uskomasta Jumalan olemassaoloon, koska Napoleonin Egyptiin matkatessaan atheismin tunnustajille tähtikirkkaana iltana tekemään kysymykseen: Ken, hyvät herrat, on luonut nuo tähdet? ei ole koskaan vastattu. Väittää, että maailmankaikkeus on muuttumattomien lakien tulos, siirtää kysymyksen vain astetta etäämmälle, noiden lakien luojaa tiedustelevaksi.

En tietenkään uskonut ihmisenmuotoiseen jumalaan, mutta uskoin silloin, kuten uskon nytkin, järkevään voimaan kaikkien luonnon toimintani takana – niin äärettömän monivivahteiseen ja suureen voimaan, että rajoitetut aivoni eivät kyenneet tunkeutumaan pitemmälle kuin sen olemassaolon tajuamiseen. Oikean ja väärän näin myöskin suurina eittämättöminä tosiasioina, joiden selittämiseksi ei tarvittu jumalallista ilmestystä.

Mutta kun tuli kysymys oman pienen persoonallisen minämme jatkumisesta kuoleman jälkeen, niin koko luonnon analogia eli samanmukaisuus näkyi mielestäni sotivan sitä vastaan. Kun kynttilä palaa loppuun, niin lieska sammuu. Kun sähköpatteri murskautuu, niin virta lakkaa. Kun ruumis joutuu hajoamistilaan, niin aines loppuu. Itsekkyydessään saattaa jokainen ihminen tuntea, että hänen elämänsä pitäisi jatkua, mutta katselkoonpa hän esimerkiksi tavallista tyhjäntoimittajaa – korkea- tai halpasäätyistä. Tahtoisiko kukaan väittää olevan mitään ilmeistä syytä, miksi _tuo_ persoonallisuus jatkuisi? Se näytti minusta harhalta, ja olin varma, että kuolema tosiaan oli kaiken loppuna, vaikka en silti käsittänyt, että sen seikan olisi pitänyt vaikuttaa velvollisuuteemme ihmiskuntaa kohtaan tämän ohimenevän olemassaolomme aikana.

Tässä mielentilassa olin, kun spiritistiset henkimaailman ilmiöt ensiksi kiinnittivät huomioni. Olin aina katsellut tätä asiaa suurimpana järjettömyytenä maan päällä ja lukenut petollisten medioiden ilmisaamisesta sekä ihmetellyt, kuinka tervejärkiset miehet saattoivat mokomaa uskoa. Tapasin kuitenkin muutamia tähän asiaan innostuneita ystäviä ja olin heidän mukanaan joissakuissa pöydänliikkumis-istunnoissa. Saimme yhtenäisiä tiedonantoja. Pelkään, että ne eivät tehneet minun mieleeni muuta vaikutusta kuin herättivät minussa hieman epäluuloa näitä ystäviä kohtaan. Usein ne olivat pitkiä, nykäyksin tavailtuja tiedoituksia, ja oli aivan mahdotonta, että ne olisivat aiheutuneet sattumasta. Jonkun täytyi siis liikuttaa pöytää. Minä arvelin heidän sitä liikuttavan. He taas luultavasti epäilivät siitä minua. Minua se hämmensi ja kiusasi, sillä he eivät olleet ihmisiä, joiden olisin voinut otaksua petkuttavan, – enkä kuitenkaan voinut käsittää, kuinka nuo sanomat saattoivat johtua muusta kuin tietoisesta kosketuksesta.

Niihin aikoihin – kaiketikin vuonna 1886 – sattui käsiini kirja nimeltä Tuomari Edmundsin muistelmat. Hän oli Yhdysvaltain ylioikeuksien tuomareita ja perin arvossapidetty mies. Kirjassa kerrottiin hänen vaimonsa kuolemasta ja kuinka hänen monet vuodet oli onnistunut pysyä kosketuksissa vainajan kanssa. Kaikenlaisia yksityiskohtia esitettiin. Luin kirjan mielenkiinnolla ja ehdottomana epäilijänä. Se näytti minusta esimerkiltä, kuinka jäykällä käytännön miehellä saattoi olla heikko kohta aivoissaan ikäänkuin vastapainona niille elämän kouraantuntuville tosiasioille, joissa hänen oli puuhailtava.

Missä oli tuo henki, josta hän puhui? Jos otaksumme että ihminen tapaturmaisesti murskaisi kallonsa, niin muuttuisi hänen koko sisäinen olemuksensa; ja ylevästä luonteesta saattaisi tulla alhainen. Alkoholilla tai opiumilla ja monilla muilla rohdoilla voisi näennäisesti kokonaan muuttaa ihmisen sielun. Henki olisi siis aineesta riippuvainen. Nämä olivat niitä vastaväitteitä, joita siihen aikaan käytin. En käsittänyt, että tuollaisissa tapauksissa ei muuttunutkaan sielu eli henki, vaan se ruumis, jonka välityksellä henki toimi, samoin kuin ei voisi syyttää soittoniekkaa tai kieltää hänen taitoansa, jos hypistelisitte hänen viulunsa sellaiseksi, että se värähdyttelisi pelkkiä epäsointuja.

Minulla oli kyllin mielenkiintoa jatkaakseni tällaisen kirjallisuuden lukemista, milloin sitä käsiini sattui. Kummastuksekseni huomasin, kuinka monet suuret miehet, – miehet, joiden nimet mainittiin tieteen ensimmäisten joukossa – täydellisesti uskoivat, että henki oli aineesta riippumaton ja saattoi jatkaa elämäänsä aineen häviämisen jälkeen. Katsellessani spiritismiä oppimattoman rahvaan karkeana harhaluulona oli minulle mahdollista sille hymähdellä ja sitä halveksia; mutta kun sitä kannattivat sellaiset miehet kuin Crookes, jonka tiesin olevan Britannian etevimmäksi kohoavan kemistin, sellaiset kuin Darwinin kilpailija Wallace ja sellaiset kuin Flammarion, parhaaksi tunnettu tähtientutkija, niin minulla ei enää ollut varaa sitä olkapäitäni kohautellen hyljätä.

Oli kyllä hyvin helppoa raastaa alas