Aina vähän tyhmä: paskantärkeysonpahasta

By Pissis Paskeli

Kun sairaus veti litsarin poskelle ja maton jalkojen alta, päätti Pissis Paskeli toteuttaa aikoinaan laatimansa to do -listan kohdan: kirjoita kirja. Tässä se nyt on.

Kirja kertoo mustalla huumorilla höystetyn, arkikommellusten siivittämän tarinan Piia -tytön kasvusta ja elämästä. Piia syntyy viisilapsisen perheen nuorimmaksi. Häpäisy ja sisaruskateus näkyivät kasvatuksessa. Tarina etenee koulukiusaamisen kautta perheen perustamiseen ja parisuhteisiin, joissa näkyy lapsuuden muovaamat käytösmallit. Elämässä heijastuu kasvatuksen vaikutus ja kantaperheen hallinta, joka päättyy vasta isän kuolemaa seuranneeseen perinnönjakoon. Vai päättyykö?

Kirja käsittelee myös masennusta ja elämää kivun kanssa.
Kipu. Se on perkeleellinen kumppani, joka hallitsee paitsi ruumista, valtaa myös sielun ja mielen.
Kaikesta huolimatta kirjainten raosta pilkistää aurinko, vaikka sitä miten yrittäisi sammuttaa. Valitettavasti. Koska semmoista se elämä on.

Kirja saa lukijan tutkimaan omaakin elämää, herättää ja antaa vertaistukea. Henkiseen kasvuun lapsesta keski-ikään mahtuu kokemuksia ja mietteitä useista aiheista, kuten:
eutanasia, henkinen ja fyysinen väkivalta, hyväksikäyttö, häpeä, ihmissuhteet, itsemurha, kipu, kuolema, masennus, mielenterveys, narsismi, parisuhteet, päihteet, rakkaus, toksiset suhteet, yksinhuoltajuus.

Esille nousee myös ajatuksia, joista ei ole tapana puhua.

Ei tosikoille. Koska paskantärkeys on pahasta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 27, 2022
• ISBN: 9789528079972

Pissis Paskeli

Odottaessaan yhtä aikaa tuloksia lääkäriltä ja nuorempaa lastaan Pissis Paskeli teki to do -listan: Juttuja, jotka vielä haluan kokea. Sairauden pysäyttäessä elämän, päätti Pissis Paskeli toteuttaa aikoinaan laatimansa listan kohdan: kirjoita kirja. Tässä se nyt on. Ja jos keksii nimen Pissis Paskeli, niin pakkohan sitä on hyödyntää, eikö vain? Pissis Paskeli on muualta tullut, omiin ajatuksiinsa ja Paskakaupunniin jumittunut tavallinen tallaaja, joka haaveilee poismuutosta ja paremmasta elämästä, eikä osaa elää tässä hetkessä. Ihan perusoululainen siis. Paitsi se muuttohaave ja hetkessä elämisen vaikeus. Kaikki muut kun tuntuvat olevan tyytyväisiä asuinpaikkaansa ja osaavat nauttia kaupungin tarjoamista riemuista.

Book preview

Sisällys

KIITOKSET

ALKUHÖPÖTYS

ITSESÄÄLIÄ

VAHINKO

KOTI JA PASKOJA MUISTOJA

PIRJO LAPSENVAHTINA

ULKOILUA

KUOLEMA

KARKAILUA JA NOLOJA TILANTEITA

1.MAALISKUUTA 2021

KOULU ALKAA

KIUSATTU

YLÄASTE

UTOPIAKOULU

ONNETTOMIA YRITYKSIÄ

JANI

ESIKOISEN SYNTYMÄ

VÄKIVALTAA JA KUMMALLISIA KUVIOITA

PITKÄT UNET JA MUUTOKSIA

LAPPEENRANTA

ELÄMÄÄ SAMOLASSA

MUUTOSTA MUUTTOON

TYÖPAIKKA

MINUT, MINUA

IRTI

PIKKUKAUPUNNIN HULLU

JÄLKIPYYKKI

ELÄMÄNI VIIMEINEN RAKKAUS

SITÄ TIKULLA SILMÄÄN JA HALOLLA SEINÄÄN, JOKA…

MUSTASUKKAINEN KOIRANMYRKYTTÄJÄ

JÄLKIMONOLOGI

ISÄN KUOLEMA

VASTARANNAN KIISKI

ULKOPUOLINEN

ENEMMISTÖ PÄÄTTÄÄ

UURNANLASKU

MÖKILLÄ

KUNTOUTUS

PERUNKIRJOITUS

PERINNÖNJAKO

HUHUU, HUHULA

SAAKO ITSEÄ SUOJELLA?

JÄLKINÄYTÖS

LOPPULÖPÖTYS

KIITOKSET

Joka kirjan alussa pruukaa olla kiitokset, jotka olen yleensä hypännyt ohi lukien ne simppelisti sanoin plaa-plaa ja kääntänyt sivua. Nyt ymmärrän niiden merkityksen. Siispä: Kiitos Janetelle, kun olet tukenut minua koko elämäni läpi. Janette korjaa paitsi jäseniä, myös sieluja. Kiitos Katja Hoolle, kun jaksoit lukea sepustukseni läpi ja kertoa rohkeasti oman mielipiteesi. Nauruterapiasi on ollut ylläpitävä voima. Kiitos Riitta Iille suorasta palautteesta ja jakamistamme asioista, ja Anu Koolle mm. loppuhetken hifistelyistä. Kiitos Tommi Jiille, kun ratkoit kanssani mystisiä ongelmia tietokoneeni sielunelämästä ja kaikkeen siihen liittyvästä. Kiitos kuuluu myös, ja etenkin, Teresa Teelle, jonka tietämys kaikenlaisista asioista jaksaa aina ihmetyttää ja nostaa uusia ajatuksia mietintämyssyyn.

Ja Leena <3. Apusi oli korvaamatonta!

Kiitos koulukiusaajilleni. Ilman teidän tuomaa helvetillistä opetusta ja kokemusta en varmaan olisi selvinnyt läpi isän poismenon jälkeisestä ajasta. Toisaalta ilman sisaruksiani en olisi selvinnyt läpi teistä.

Kiitos suvulleni, ja etenkin piruperkeleille – ilman teitä tämä kirja olisi voinut jäädä kirjoittamatta, vaikka olin jo aloittanut ja tästä tuli nyt huomattavasti erilainen kuin alun perin piti. Teidän avullanne sain myös loksautettua elämäni paloja paljon paikoilleen, niitä mitä olitte erilleen vetäneet. Te olette tehneet elämästäni henkisen seikkailun.

Kiitos kuuluu myös teille kaikille, monille muille, jotka olette minua tukeneet ja jaksaneet kuunnella vuodatustani elämäni aikana – ystävät ovat perhe, jonka voi itse valita. Kiitos, että valitsitte minut <3

Erityinen kiitos lapsilleni, että olette olemassa. Ilman teitä elämäni olisi ollut merkityksetöntä.

Ja ennen kaikkea, kiitos isälleni *in memoriam*, kun siirsit selkärankaani oikeudenmukaisuuden periaatteen, rehellisyyden ja kunnioituksen muita ja kaikkea elämää kohtaan. Yritän vaalia tätä ja siirtää sitä omalta kohdaltani eteenpäin kuten myös oppiasi:

-Muista aina, kun lähdet ihmisten luota, kato että ne jää nauramaan.

ALKUHÖPÖTYS

Minulla on aina ollut tunne, etten kuulu tänne. Koko elämäni ajan olen ollut kuin ulkopuolinen, muukalainen omassa elämässäni. Muiden ihmisten käytös ja arvot ovat mielestäni enimmäkseen jotain käsittämätöntä, en ymmärrä heidän ajattelutapaansa. Ei kaikkien tietenkään, mutta suurimman osan. Ihmissuhteet, itsekkyys ja toisen omaksi hyödyksi käyttäminen ovat asioita, joita en vaan voi ymmärtää. Monesti olen miettinyt, että olenko joku muinaisjäänne vaiko muuten vain vajakki, minun silmissäni ja mielessäni kai sen kummallisuuden täytyy olla. Kumminka vain, joka tapauksessa tämän päivän ihmiskuviot ahdistavat ja tekevät vieläkin enemmän ulkopuolisen olon.

Yksi seikoista, joita en ymmärrä, on ihmisten suhtautuminen tunteeseen nimeltä häpeä. Olen sillä laillakin tyhmä. Jos negatiivista häpeää ei olisi, jos vain keskityttäisiin sen positiivisen puoleen ja siihen, mikä sen tarkoitus oikeasti on ja siihen, mitä se haluaa meille kertoa ja opettaa, maailma olisi hyvinkin toisenlainen.

Esimerkiksi tämä Vastaamon tietomurtotapaus vuonna 2020. Kuka piittaisi paskaakaan mitä joku toinen on tehnyt, tai mitä hänelle on tehty, vaikka miten henkilökohtaiset asiat tulisivat kaikkien tietoon, jos häpeä otettaisiin vastaan positiivisena? Jos ihmiset otettaisiin ennakkoluulottomasti vastaan, tuettaisiin ja autettaisiin, niin kuka piittaisi kenellä on alkoholiongelma tai vaikeuksia avioliitossaan, ketä on hyväksikäytetty lapsena tai kuka on murhannut jonkun, kun viimeksi mainituissakin tekijä ja uhri tietävät, että sellaista ei hyväksytä? Jos yhteisö pystyisi ymmärtämään mistä tehdyt teot johtuvat, mitkä ovat syyt moiseen sekoiluun ja sen, kun ihminen haluaa muuttua, tekojen negatiivinen arvo alenisi. Jos jokainen haluaisi onnea toisilleen. Onni. Tiedättehän sen rauhallisen, turvallisen olon näiden kuorien sisällä, mitä ihmiskehoksi nimitetään?

Mutta ei… Kun tämän päivän ihmisen pitää olla parempi toistaan, että saa osoitella sormella ja olla edes porrasta ylempänä. Pitää esittää rahakasta, vaikka ulosoton jälkeen kouraan jää vain leipäraha. Pitää esittää menestyvää ja kaikin puolin miellyttävää ihmistä, vaikka töistä kotimatkalla pysähdytään hakemaan se kaljalaatikko, ja taas saa puoliso kuulla kotona vittuilua ja lapset nukahtaa riitaan. Pitää olla valtaa, että kokee olevansa jotakin ja muita ylempänä.

Jokainen tänne alasti syntyy ja yksin kuolee, olemme unohtaneet sen.

Lapsellista ja naivia ajattelua? Todennäköisesti kyllä. Sellainen minä olen. Ja joo-o, ymmärrän kyllä senkin, etteivät asiat ihan noin simppeleitä ole.

On olemassa ihmisiä, joiden aivot ja ajattelumallit on raiskattu niin pilalle, ettei heiltä vain onnistu elää symbioosissa muiden kanssa puhtaalla tavalla. Tai sitten se johtuu fyysisistä asioista, aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta tai mistä lie. Laitettakoon heidät vaikka erilliselle saarelle asumaan keskenään. Vaikka Ahvenanmaalle.

Ei ole minun asiani edes miettiä nippelitietoa. Sitä varten meillä on ministerit ja asiantuntijat, jotka voivat asioita paremmin kehitellä ja laittaa ne toimimaan. Pointti oli, että miksei tätä paskaa voi rakentaa toimimaan niin, että täällä olisi hyvä olla ilman turhaa painolastia? Ihminen on ihminen toiselle, se kai se suurin syy kaikkeen kurjuuteen on.

Valta ja raha ovat ne kaksi, jotka ovat yleensä kaiken onnen tiellä. Mielestäni on vain kaksi jumalaa, joista toinen on Rakkaus, ja toinen on raha. Ja rahaan väärin palvottuna liittyy paljon ikäviä liitännäisiä, jotka estävät rakkautta olemasta. Äärimmäisen surullista. Suurin osa päätöksistä, jotka teemme, jos eivät jopa kaikki, pohjautuvat joko luottamukseen eli rakkauteen, tai pelkoon. Niin se vain on.

Tämä on tarina minun paskamaisesta elämästäni, jota on kestänyt reilusti yli 40 vuotta. Elämässäni tehdyistä huonoista päätöksistä, jotka tekisin todennäköisesti juuri samoin uudelleen, niin tollukka olen (Tollukka oli itse asiassa pappavainaan hellittelynimi vaimolleen). Tämä kertoo siis aivan tavallisen ihmisen tylsästä elämästä. Ei glamouria, kuuluisuutta, huvijahteja tai kunniaa. Ei rahakasta ripulia. Ja siksikin tekisin kaiken samoin, koska eri lailla elettyäni en olisi se, joka tänä päivänä olen, kummallisine ajatuksineni. Enemmänkin kaduttaa tekemättä jääneet asiat, päätökset, joita en uskaltanut tehdä antaessani pelon hallita elämääni. Vaikka sama lopputulos siinäkin. En olisi tänään tässä tätä kirjoittamassa, jos olisin tehnyt jotain toisin.

Miksi sitten kirjoitan? Ihan vain omaksi ilokseni. Siksi, että haluan jotain hupia ja merkitystä elämääni vielä hetkeksi. Laittaa ajatuksia paperille. Ja siksi, että ehkäpä tämä herättää jonkun samanlaisessa henkisessä helvetissä eläneen horroksestaan.

Enkä voi sanoa, että tämä tarina on totta. Sellaista se on. Toiselle voi tehdä mitä vain, mutta jos hän siitä julkisesti kertoo, pelkona on kunnianloukkaussyytteet ja ties mitä. Näin se laki toimii. Säännöt, jotka ihmiset ovat keksineet. Tämä on siis tarina minun päästäni. Sekin on jännä juttu, että jokainen tilanteessa oleva kokee ja tulkitsee tapahtumat eri lailla. Lainatakseni Saku Tuomista: "On vain epämääräinen kokoelma itselleni kertomiani… tarinoita siitä, mitä omasta mielestäni tapahtui, miksi niin tapahtui, miten toimin siinä tilanteessa ja mitä se kertoo minusta." Tämän tarinan voi siis tulkita mielikuvitukseksi. Tarkoitukseni ei ole saattaa ketään häpeään, satuttaa ketään tai muutenkaan loukata. Haluan vain kertoa tarinani.

Tämä tarina on siis faktaa höystettynä mielikuvituksella. Tai päinvastoin. Siis faktaa ja fiktiota. Yritin itseasiassa googlettaa siihen sanaakin, joka voisi olla faktatiivinen. Sitä ei löytynyt. Sana muistuttaa suuresti sanaa laksatiivinen, ja sitähän tämä on. Jotakin on hyödynnetty, ja se tulee paskaisena ryöppynä ulos.

Ja kiroilua… Sitäkin tässä kirjassa on. Se nyt vain on osa suomalaista kulttuuria, on aina ollut. Puoli elämääni sitten kirjoitin silloiseen paikallislehteenkin suomalaisesta kulttuurista, en muista julkaistiinko sitä ikinä. Niin se vain on, että kirosanat ovat yksiä kantasanojamme, samoin kuin hups ja oho ovat anteeksipyyntösanojamme. Miksi korjata kipsillä, jos voi laittaa laastarin, kuten joku muukin jossain joskus kirjoitti. On muissakin kielissä sanoja pyydellä anteeksi, useampia eri tarkoituksiin. Kuten englannissa ekskusemiit ja pekjoorpardonit. Se on vaan sopeuduttava ja lopetettava turha nipotus tässäkin asiassa. Kyllä kirosanojen käyttö itsestään vähenee yksilön ikääntyessä ja älytason noustessa käyttämään sivistyneempiä sanoja.

Sanan vittu -merkityskin lienee laantunut ja muuttaa vähitellen tarkoitustaan, eikä niinkään vihjaa enää naisen lärpähtyneeseen sukuelimeen. Esimerkiksi vituttaa helvetisti kertoo enemmänkin siitä, että henkilöä ottaa joku asia päähän vallan mahdottomasti kuin siitä, että hänen seksuaalisen viettinsä purkautumisen paine lyö tunteisiin ja nivusiin kuumemmin kuin manalan lieskat. Tosin en tiedä sanan syntyperää, enkä omista penistä, eli en tiedä minkälainen jomotus ja paineentunne siellä alanupissa silloin on. Että tuntuuko se samalta silloin yläpäässä, kun joku asia ahdistaa eli vituttaa, kuin alapäässä, kun on tarve toteuttaa perusviettiään.

Aloitetaan tarina itsesäälillä. Miten ihana onkaan tiettyinä päivinä kuukaudessa antaa itselleen lupa surkutella ja märehtiä maailman kurjuutta, turvassa sohvannurkassa lämpimän peiton alla.

Minun kohdallani vain ei ollut kyse siitä.

ITSESÄÄLIÄ

Tässä minä istun ja tuijotan käsiä sylissäni. Kipeitä, kyhmyisiä käsiäni. Käsiäni, joissa on nivelrikko, kulumia, mitä lie, vasemmassa etusormessa ilmeisesti kasvainkin vielä. Joku vitun kasvain, jota ei edes aiota poistaa, minussa! Ylimääräistä! Mitä helvettiä näillä käsillä enää tekee? Mitä helvettiä minä teen enää koko elämälläni?

Siinä meni työt, harrastukset, kaikki mikä minulle oli tärkeää. Vielä kolmisen vuotta sitten tein vaihtelevasti neljää eri työtä. Mulla oli elämä! Hyvästi vain kaikki tähän asti kerrytetty ammatillinen osaamiseni. Ei enää baaritöitä, keittiöhommista puhumattakaan. Hyvästi hieronnat, jäsenkorjaukset, lastenhoitohommelit ja kaikki muu. Hyvästi, ne pienetkin tulot. Millä minä lapseni elätän?

Vapaa-ajalla tykkäsin hioa ja maalata huonekaluja, näperrellä milloin mitäkin, kutoa, leipoa, pilkkoa vihanneksia ruokaa laittaessani, kalastamisen riemunkin löysin uudelleen lapsuuden jälkeen. Aina jotakin, käsillä. Näillä, nyt vammaisilla käsillä! Niin nyt… Hyvästi elämä.

Tällä viikolla en saanut itse edes tonnikalapurkkia auki, kun käsiin sattui niin. En pysty edes tahroja pyyhkimään pystytasoilta huonoina päivinä. Ja niitä tulee, uskokaa pois, vaikka taloudessa asuu lisäkseni vain ADD¹- teini ja välillä käy pyörähtämässä vajaa 2-vuotias ihana tyttärenpoikani, joka on kovin tykästynyt tällä hetkellä suuteloimaan itseään peilin kautta. Mitä enemmän suklaata suussa, sitä kiihkeämpää rakkaus kuvaansa on. Ja mitä tahmaisemmat kädet, sitä ketterämpää on liikkuminen paikasta toiseen.

Minun käteni ovat arvottomat. Minä olen arvoton. Minun elämälläni ei ole arvoa, enää, minulle. Minusta ei ole hyötyä enää kellekään, sama kuin kuolisi pois. Minä, 44-vuotias, vammainen. Samalla kun viimeiset lauseet välkähtävät mieleeni, kuulen ajatusääneni, jolla on äidin kasvoja muistuttavat ääriviivat. Tai ehkä Haapajärven mummu näytti tuolta nuorena. Äänensä on jonkun epämääräisen tätini ääntä muistuttavaa. Tätini, josta en ikinä ole kuullutkaan. (Kyllä, hullukin vielä olen, kun puen ajatukseni sanoiksi, jotka kuulen!):

-Hyi ei saa ajatella noin, sinä syntinen! Mieti niitä kaikkia, joilla oikeasti menee huonosti, jotka ovat sairaampia. Maailmassa on paljon neliraajahalvaantuneita, syntymästään saakka vaurioituneita, pyörätuolilla liikkuvia, hengityskoneessa makaavia, sädehoidossa käyviä hiuksettomia syöpäpotilaita. Mikä sinä olet näin pienestä valittamaan? Ajattelepa vaikka siskoasi, joka sai vasta sairauskohtauksen, minkä kanssa hän kamppailee.

Tätä kirjoittaessani hän vielä toipuu siitä, ja kävelee rollaattoria hyödyntäen.

Mutta kun ei se mene noin. Ei kenenkään kohdalla. Miksi minun pitäisi väheksyä itseäni ja laittaa muut edelle tässäkin asiassa? Miksi yhden kärsimys on toisen kärsimystä arvokkaampaa? Aina kaikki muut ensin, miksen minä saa ajatella itseäni ja voivotella omaa kurjuuttani? Minulla myös on oikeus vihaan, katkeruuteen, menetyksen tunteeseen. Minäkin saan olla uhri, onneton ja sääliä itseäni. Jokaiselle oma taakkansa on juuri ja vain se, jonka kantaa. Ei sitä voi, eikä tarvitsekaan verrata muiden kärsimykseen. Minä en elä heidän saappaissaan. He eivät elä minun saappaissani. Sotikoot muut omat sotansa omissa sairauksissaan. Tämä on minun elämäni, minun kärsimykseni.

Tiedän, että siskollani on tällä hetkellä liikkumisskaalassaan enemmän rajoitteita kuin minulla. Tai no, sanotaan että ne ovat erilaisia. Hänellä on kuitenkin ollut elämä. Hän pystyy kuntoutumaan, minun tilani vain pahenee. Varmaan viiden vuoden päästä joku joutuu pyyhkimään takapuolenikin, sisareni on kuntoutunut tekemään sen jo itse. Hänellä on kädet, millä tehdä kaikkia asioita. Hänellä on ihana oma koti, mies ja perhe, työuraa takana, johon hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä vielä palaa, ja kertynyt eläke. Tämä kaikella kunnioituksella sisartani ja hänen kärsimyksiään kohtaan. Tiedän, että se on hänelle erittäin raskas taakka ja hän on todennäköisesti käynyt samoja ajatuksia ja tunteita läpi mielessään kuin minä. Mutta näin esimerkkinä. Kannettavia taakkoja ei voi vertailla.

Viimeisellä reissullani kotikonnuille Samolaan, kun tiesin jo tilanteeni, purskahdin itkuun äitini edessä, ja kysyin:

-Kuinka paljon pitää yhden ihmisen kestää? johon äitini hämmentyneenä vastasi:

-Sen verran kuin se on vahva.

Hän tuli ja halasi.

-Elähän nyt, elähän nyt. Kaikki kyllä järjestyy.

Minä muistan ajatelleeni, että älä höpötä minulle elämisestä, kun en minä halua enää elää. En tämmöistä elämää. Minä en halua olla vahva. Eikä minulla ollut silloin vielä mitään käsitystä tulevien kipujen määrästä ja laadusta, eikä siitä, miten paljon elämäni tulee muuttumaan. (Käsitystä - hah, kädethän ne ongelma ovat, elämän sairasta huumoria!) Kipu. Se on perkeleellinen kumppani, joka hallitsee paitsi ruumista, valtaa myös sielun ja mielen.

Joinakin epätoivon hetkinä aikuiselämäni aikana olen kohottanut katseeni yläilmoihin ja pyytänyt enkeleiltä, että antakaa nyt joku merkki! Mikä vain. Olen vaikeroinut ja uikuttanut turhautuneena vastauksia universumin olemattomilta henkiolennoilta:

-Mitä minä teen, joko nakkaan hanskat tiskiin?!

Mutta toisaalta olen sen tyypin ihminen, että vaikka ne tiputtaisivat eteeni alasimen keskelle katua aurinkoisena päivänä (tiedättehän, tuttu kohtaus amerikkalaisista piirrosfilmeistä), astuisin vain sen yli sitä huomaamatta ja jatkaisin märisemistä kädet yhteen liitettyinä merkinantoa kerjäten. On minussa enkeleillä, mikäli sellaisia on olemassa, työmaa.

Täytyy toivoa, että tämäkin vammaisuus on sellainen alasintemppu, jonka merkityksen huomaan myöhemmin. Kunhan huomaan sen ajoissa, sillä olen päätökseni poislähdöstä jo aika varmaksi tehnyt. En minä halunnut tällaista elämää, enkä jaksa täällä enää olla. En halua loppuelämääni kitua. Joko saa lähteä pois?

---

¹ Attention Deficit Disorder. Keskittymishäiriö ilman ylivilkkautta.

VAHINKO

Ilmeisesti Suomessa alettiin puhua perhesuunnittelusta enemmänkin 1960-luvulla, varmaankin YK:n vuonna 1967 rahoittamien erilaisten perhesuunnitteluohjelmien ansiosta. Äitini suunnitelmiin kuului saada 3 lasta. Ensimmäinen syntyikin vuonna 1967, sisareni Pirjo.

Pirjo raasu paini ja painii kai vieläkin omien mörköjensä parissa. En usko tilanteen siitä muuttuneen, vaikka välimme ovat olleet katki useita vuosia. Hänen suurin tarpeensa oli tulla isän hyväksymäksi. Olla rakastettu. Niitä tunteitahan me kaikki kaipaamme. Todennäköisesti hän oli pettymys, koska ei ollut poika. Tosin perheessä oli muutenkin paljon meneillään siihen aikaan. Joka tapauksessa Pirjo yrittää yhä edelleen täyttää sisällään olevaa tyhjiötä. Hän on aina ollut holtiton rahankäyttäjä, ajanut omaa etuaan muita jyräten ja muiden oikeuksista piittaamatta. Sellaista se ahneus, tuo yksi perisynneistämme, on. Tavara ei kuitenkaan ole tuonut hänelle toivomaansa ehjyyden tunnetta.

Pirjon ympärillä, valitettavasti, uhkuu katkeruuden harmaa ilmapiiri piikikkäine kommentteineen. Hän luulee, ettei hänen vittuilunsa kohde ymmärrä hänen laskevan pilkkaa tämän kustannuksella. Todellisuudessa aina me kaikki olemme ymmärtäneet ja siitä keskenämme jutelleet, mutta päättäneet ettemme välitä. Jopa minulle tuntemattomat ovat tästä avautuneet. Kukaan ei vaan viitsi puuttua siihen. Ehkä hämmennyksestä, ehkä käytöksen törkeyden takia ja useimmiten toivoen, että Pirjo itse ymmärtäisi lopettaa huonon käytöksensä ja naurettavan piikittelynsä.

Pirjolla on selitys kaikkeen, etenkin omaan oikeutukseensa. Hän osaa selittää asiat parhain päin niin, että vika lopulta kääntyy muihin. Ei niin, että hän miettii mitä itse olisi voinut tehdä toisin. Tai jos miettiikin, lopputulos on se, että hänen oli pakko tehdä niin vaikka olisi halunnut tehdä toisin, koska se toinen teki tai sanoi niin, niinpä hänellä ei ollut vaihtoehtoa, eli se oli sen toisen syy.

Pirjo on avulias ja auttavainen, oli valmiina kuuntelemaan ja tukemaan silloin, kun olimme väleissä. Tosin hän on sitä tyyppiä, jonka mielestä hänellä on oikeus korvaukseen, vaikkapa tavaran viemiseen luvatta. Tiedättekö ihmistyypin? Ei tästä tarvitse kertoa, ei se tätä kuitenkaan tarvitse tai Ei se edes muista, että sillä on tämmöinen kapistus tai Minä voin ottaa tämän, koska silloin kuskasin sitä ilmaiseksi tai Annoin hänelle sen tavaran, joten se on oikeastaan minun, vaikka Pirjon antama tavara olisi ollut menossa roskiin ja hän olisi puoliväkisin sen toisen mukaan työntänyt. Yleensä pohjimmainen syy anteliaisuuteen oli se, että Pirjo ei raskinut nakata tavaraa roskiin ja hän ajatteli tavaran olevan toisella vain säilytyksessä, ja voisi ottaa sen takaisin, kun hän itse sitä taas tarvitsisi. Usein kyse oli isompien tavaroiden, kuten huonekalujen osalta siitä, että hänellä ei yksinkertaisesti vain ollut tilaa niiden säilytykseen.

Toisaalta Pirjon auttamisessa on uhriutuva sävy. Ehkä hän on ylikiltti, mikä voisi selittää sisäänsä patoutuvan negatiivisuuden. Toisaalta hän on myös sellainen, joka tekee toiselle pahaa sillä oikeutuksella, että hän vain haluaa auttaa ja hänen mielestään oikea apu on juuri sitä mitä hän itse päättää toisen tarvitsevan. Ja jos et tee niin kuin tämä oikeuden jyrä haluaa, silloin hän tuhahtaa:

-Tee sitten niin kuin itse haluat. Minä oisin auttanut vaan kerta et sitä halua ja tarvitse niin ei sitten. Ei tarvitse sitten jälkeenpäin tulla valittamaan tai pyytämään apua, minä olisin kyllä auttanut nyt.

Ja siihen loppuu ymmärrys. Tai ainakin auttaminen. Noh, tuomitsematta ketään on muistettava, että jokaisen meistä muovaa eletty elämä ja olosuhteet, joista lapsuudella on se suurin vaikutus, Pirjon tai muidenkaan sisaruksieni lapsuudesta sen kummemmin yksityiskohtia tietämättä. Kaikissa meissä on ne hyvät ja huonot puolensa.

Pirjon kootut selitykset olivat hupaisia. Esimerkiksi, kun minulla jäi jonkin vierailun yhteydessä ruskeat nahkakintaat heille. Kysyessäni ei niitä ollut näkynyt. Seuraavalla kerralla ilahduin, kun näin ne naulakon päällä ja sanoin:

-Täällähän nämä!

-Ne on kuule anopin kintaat, sillä jäi ne tänne, kun hän kävi täällä kävelyllä.

Hänen anoppinsa teki pitkiä kävelylenkkejä. Ihan en kuitenkaan usko, että tavaroistaan niinkin huolellinen ihminen olisi ne unohtanut, saati lähtenyt ilman hanskojaan takaisin talvipakkasella kävelemään viiden kilometrin matkaa. Hymyilin, nyökyttelin ja jätin hanskat Pirjolle.

Toinen naurettava esimerkkitapaus liittyi aikaan, jolloin olin itsekin saanut jo esikoiseni. Olin kysellyt kotoa vanhoja lelujani, etenkin sellaista 3D- kameraa. En tiedä muistatteko vempainta? Sellainen punainen, kiikarimainen vehje, jonka sisään laitettiin pahvikiekko, joka pyörähti aina yhden kuvan eteenpäin vivusta painettaessa.

Minulla oli aika vähän leluja lapsena, jos ollenkaan, ennen sitä erästä joulua, jolloin saimme valtavasti lahjoja. En muista ennen tuota joulua kuin kaksivuotislahjaksi saamani nuken, meillä kaikilla tytöillä oli nuket. Sillä oli pitkät, vaaleat hiukset kuten minullakin pienenä, ja silmät, joissa oli liikkuvat luomet ja niissä tummat ripset. Pirjon tapana oli vääntää nukeltani toinen jalka osittain irti, niin etten itse saanut sitä korjattua. Eihän minun auttanut kuin mennä nukke kainalossa äidin luo lääkäriin, joka oli sitä mieltä, että jos en osaisi sillä leikkiä ja olla rikkomatta sitä, se otettaisiin minulta pois koko nukke. Ehkäpä juuri siksi nuket eivät ole oikein koskaan minua viehättäneet.

Sinä jouluna kuitenkin paketteja tuli Norjasta asti. Muistan aina saamani vaaleanpunaisen kassakoneen vihreine nappuloineen. Sinä aattona karkkipaperit olivat seteleitä, ja tein kovasti kauppaa ja sulloin niitä koneeseeni, jonka rahaluukku aukesi kilahtaen napista painettaessa. Sillä koneella leikittiin vuosien mittaan monet huippuleikit isolla porukalla, me lapset, siskojen kaverit ja mummolan serkut.

Sain myös nukkekodin ja nukenvaunut. Olin nähnyt monta päivää ennen joulua ison paketin konttorissa, jossa kävimme sisarusten kanssa salaa lahjoja hypistelemässä. Olin ihan varma, että saisin vihdoin kauan toivomani polkuauton, samanlaisen kuin Haapajärven mummolassa oli. Pettymys oli suuri, kun paketista ulos kääriytyivät punaiset nukenrattaat. Sain myös pistoolin, jonka liipaisinta painaessa lensi kipinöitä. Se oli mieluisa. Minusta otettiin oikein valokuva, kun ammuin pyssyllä. Äitini tosin vaati minulle paketista juuri syntyneen vauvanuken toiseen kainaloon, ja nukenvaunut töröttävät kuvan taustalla. Näin jälkikäteen ajateltuna tämäkin tapahtuma kuvasti tulevaisuuteni elämää.

Nyt Pirjolta kyselemäni kiikarivempeleen sain paria vuotta myöhemmin.

-Ei ole olemassa sellaista, ei löydy, varmaan nakattu pois, sanoi äitini, joka usein oli mukana muiden simputusjuonissa.

Erään vierailun yhteydessä ne sitten löytyivät Pirjon tyköä. Ihmettelin, että täällähän nämä.

-Nämä on kuule Antin vanhoja, sinä nyt muistat väärin. Ei sulla ole tällaisia ollut.

Antti oli hänen silloinen miehensä.

-