En voi luvata kuin lumetta

By Oona Kuutti

Alisa on lopettanut korkeakouluopinnot ja laskenut tapettiensa kuviot satakaksi kertaa. Kuolema ei ole tavoite, mutta ulkona odottava elämä tuntuu liian pelottavalta elettäväksi. Kunnes Alisa tapaa Jasun, pojan joka on kuin aurinko. Tunteet Jasua kohtaan heittävät Alisan pois välitilasta, keskelle tapahtumantäytteistä kolmiodraamaa, joka pakottaa tytön kohtaamaan omat ongelmansa. Uudet ihmiset vaikuttavat jännittäviltä ja raikkailta, jopa onnellisilta, mutta todellisuudessa kukaan ei voi luvata muille kuin lumetta. Kaikilla on oma ristinsä kannettavanaan ja tähdet ovat kirkkaimmillaan vain hetkeä ennen luhistumistaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 16, 2017
• ISBN: 9789515687333

Oona Kuutti

Elokuva- ja tv-käsikirjoittaja, joka haluaisi aina kirjoittaa synkkiä tarinoita nuorista aikuisista, jotka rakastuvat lujaa, kantavat mukanaan outoja fetissejä ja niistävät nenänsä muiden ihmisten koiriin.

Book preview

Kiitokset

1

Mä halusin kuolla. Ymmärsin sen seisoessani hikoilevan ihmismassan puristuksissa, kirkkaiden värivalojen pyyhkiytyessä kasvojeni ylitse. Oivalluksen hetkellä mun sydän hakkasi rinnassa nopeammin kuin kaiuttimista jumputtava basso ja aiemmin miellyttävän, joskin epäselvän musiikin sävelet saivat mut puristamaan hartiat tiukasti korviin.

Kaikki muut tanssivat kuin se olisi ollut tärkeintä tässä hetkessä, tärkeintä koko maailmassa. Ne eivät tienneet, että varautuneesti hymyillyt tyttö, joka oli vielä juuri äsken liikkunut musiikin tahtiin kuin jäälle ajautunut varsa, halusi rikkoa robottia imitoivan pojan kädessä olevan pullon ja viiltää sillä kurkkunsa auki.

Ehkä olin hikoillut elämänhaluni pois. Kehosta poistui nestettä sykettä nostattavan liikkeen ja korkean lämpötilan seurauksena. Miksei samalla voisi lähteä jotain muutakin? Nyt jäljellä oli pelkkä ontto kuori. Jos joku olisi halkaissut nyt mut kahtia, puoliskoni olisivat mätkähtäneet kumahtaen siideristä tahmealle lattialle, eikä sapeliin olisi jäänyt veren pisaraakaan.

Mun tyhjä paperinen ruumis poljettaisiin tahkeiksi sirpaleiksi tanssin pyörteissä, silmämunani tarttuisi vaaleahiuksisen tytön piikkikorkoon ja hiukset painautuisivat laahaten askeltavan pojan maihareiden pohjiin. Joku saattaisi nostaa mun ruumiini toisen puoliskon ilmaan, kohotetut kädet heittelisivät sitä ympäri baaria. Ontosta kallosta juotaisiin hanakaljaa. Kylmä käteni tungettaisiin räkäisesti nauraen jonkun hameen alle. Aknen arpeuttama poika veisi mun jalan matkamuistona kotiinsa ja heräisi aamulla sen vierestä hämmennyksen vallassa.

Mua alkoi huimata ja suuhun palasi etkoilla juomani valkoviinin maku. Lattia ei enää ollut suora ja hiilidioksidi oli syönyt hapen sisäänsä. Keuhkoni yrittivät pullistua purjeiksi, mutta onnistuivat nykimään vain voimattomina edestakaisin.

Tunsin kuinka ihmiset hönkivät mun hiukset kiharalle.

Miksetsä tanssi? joku poika huusi mun korvaan. Sillä oli yllään haalarit ja siniset silmät olivat levottomat humalasta. Se oli kai ollut mun luokalla, silloin kun mä olin ollut vielä koulussa. En muistanut sen nimeä. Miten se kysyi multa tuollaista, kun mä en edes muistanut sen nimeä?

Sori, sanoin, eikä mun äänessä ollut väriä. Tönäisin pojan sivuun, siitä saattoi päästä hämmentynyt älähdys, ja mun suu vain toisteli anteeksipyyntöjä, kun yritin päästä nihkeiden ihojen läpi tanssilattialta. Niiden joukossa pyöri vihreä valo. Sori. Sori. Sori. Unohdin hengittää.

Jalkani olivat huterat päästessäni portaisiin. Narikassa seisoi yksinään järjestyksenvalvoja, joka näytti mun silmiin vain sumealta möykyltä ja tyrkytin sille tärisevin sormin narikkalappua. Möykky tutki naulakkoa ikuisuudelta tuntuvan ajan, mä tuijotin sen keltaista liiviä ja sydämeni löi kuin ansaan jäänyt perhonen. Mun kurkussa oli varmasti jotain. Joku tukkeuma. Karvapallo. Mä tukehtuisin siihen.

Vaikka mä nyt halusinkin kuolla, mä en tahtonut tukehtua.

Järjestyksenvalvoja ojensi mulle oliivinvärisen parkatakin, vedin sen kiireesti ylleni ja painauduin koko vartalollani lasista ovea vasten, että sain sen auki. Siinä oli punainen juliste, mainos näistä opiskelijabileistä. Reuna repsotti. Paikalle tulijat saisivat haalarimerkin. Mä en ollut hakenut omaani, koska mulla ei ollut haalareita.

Mä en kuulunut tänne.

Mulla ei ollut paikkaa tässä maailmassa.

Talvi-ilma painautui kirvelevänä hikisille kasvoille ja musiikki kaikkosi oven vetäytyessä kiinni. Harmaan lumen peittämällä terassilla seisoi muutama haalaripukuinen tupakalla ja tunsin polttavan katseen selässäni.

Eiks toi lopettanut meidän luokalla? tytön ääni kysyi. Olisi varmaan pitänyt tunnistaa se, koska se puhui musta. Vedin vain karvaisen hupun päähäni ja työnsin käteni lämpimiin taskuihin, sormiin tarttui viileät avaimet sekä pyöreä avaimenperä. Vaikka kylmä ilma auttoi hengittämään, painoin silti avaimet tiukasti kämmentäni vasten. Kipu oli ankkuri, ajatukset vetäytyivät sen ympärille magneetin lailla ja tunsin mun tennarien pohjien liukastelevan auraamattomalla tiellä sen sijaan, että ne olisivat leijuneet tyhjyydessä. Lumihiutaleita tarttui mun maskaraisiin ripsiin, kun huomasin lähestyvän auton.

Jos hyppäisin sen eteen, kuinka todennäköisesti se ehtisi jarruttaa ennen kuin osuisi muhun? Kuinka todennäköistä olisi, että mä kuolisin etupuskurin iskeytyessä mun vartaloon? Vai päätyisinkö vain sairaalasänkyyn, selkäranka murtuneena ja keho tunnottomana, mutta pää yhtä risteilevänä ja synkkänä kuin ennenkin?

Keltaiset valokiilat pyyhkivät tietä, polttivat lumihiutaleet puhki. Loska lotisi renkaiden alla. Mä painoin avaimen vain tiukemmin kämmeneeni, jotta mun jalat pysyisivät kävelytiellä.

Pudotin takkini lattialle, hylkäsin tennarit sen viereen ja lysähdin petaamattomaan sänkyyn mustassa trikoomekossani. Tuntui että kilometrin matka kotiin oli ollut kymmenien mittainen. Kädet olivat lötköä spagettia, kuin olisin koko matkan nostellut painoja. Mun pää oli raskaampi kuin koskaan ennen.

Siinä mä makasin, kuunnellen kuinka yksiöni seinät hengittivät mun tahtiin, kunnes lopulta nukahdin. Näin sekavaa, pakokaasuisen talven väristä unta, jossa seisoin yläasteaikaisen kaveriporukkani kanssa lumen peittämillä montuilla. Meillä oli yllämme kukikkaat kesämekot, pullo Lindan äidiltä varastettua punaviiniä ja mä tiesin, että montun takana oleva metsä oli täynnä susia. Aurinko paistoi hyvin matalalla ja sen vieressä oli valtava kullanhohtoinen Saturnus. Susien kurnuttaessa taivaankappaleille me huomattiin kirkkaassa vedessä lipuva ruumis, jolla oli vihreä parkatakki ja raidoitetut maantien sävyiset hiukset. Sen kasvot olivat veteen päin. Unessa mua kylmäsi: ruumis olin mä. Yhtäkkiä Linda ja muut olivat poissa, ja kylmä vesi ympäröi mut. Mä olin ruumis, mutta elossa, hiukset täynnä sinilevää ja tiesin hukkuvani.

Havahduin hereille hiestä märkänä, kun mun puhelin soi. Kuunnellessani sen värinää nahkaista kangasta ja pastillirasiaa vasten, muistin sumeasti, etten mä tosiaan ollut ollut baarissa yksin. En kuitenkaan jaksanut kurotella laukkuani, joten nukahdin uudestaan.

Aamulla heräsin pistävään tunteeseen alavatsassa ja kampesin vaivalloisesti itseni ylös sängystä, etten laskisi alleni. Matkalla vessaan poimin puhelimen laukustani ja avasin näppäinlukon laskettuani sukkahousut nilkkoihin. Mun vatsa lysähti vapauteen, reidet levisivät ja vyötärössäni oli punaiset painaumat sauman jäljiltä.

Kuohuvan meren kuvan päällä oli ilmoitus kahdesta soitetusta puhelusta ja neljästä Whatsapp-viestistä. Soitot olivat Olivialta. Samoin viestit.

En löydä sua mistään? 02.50

Vastaa muru! 03.16

Laita viestiä, et tiiän sun olevan turvallisesti himassa! 03.45

Alisa!! 04.23

Mietin hetken mitä vastaisin. Mun sormet pyörivät nivelkipuisina näytöllä, mietin pitkiä selityksiä ja perusteluja sille, miksi olin lähtenyt ilmoittamatta. En halunnut pelästyttää mun ainoaa ystävää sanomalla, että mut valtasi epätodellinen kuolemanhalu ja siksi unohdin kokonaan sen olemassaolon. Olivia kyllä tiesi mun ahdistuksesta, joka iski murskaavana päälle varsinkin julkisilla paikoilla, veren ollessa täynnä promilleja, mutta tämä saattaisi olla sille liikaa.

Anteeksi, alko ahdistaa ja lähin himaan. Kaikki ok. 11.02

Laitoin puhelimen lavuaarin reunalle ja potkin sukkahousut lopullisesti jalastani. Noustessani vedin vessan, siitä lähtevä ääni huumasi korvia. Pieni koski posliinin sisällä. En jaksanut pestä käsiäni. Otin puhelimen mukaani ja painelin takaisin muumilakanoihini.

Sänky otti mut vangikseen. Peitto kääriytyi ympärilleni kuin äidin rauhoittava syli ja naamani liimautui valkoiseen tyynyliinaan. Synkät ajatukset kulkeutuivat säikeinä päästäni ympäri sänkyä.

Mä olin säälittävä, täydellinen epäonnistuja. Olin lopettanut koulun toissaviikolla, koska ’ala ei ollut tuntunut omalta’, mutta oikeasti mä olin vain liian laiska ja liian herkkä. Mä en ollut kestänyt niitä tehtäviä, aikaisia herätyksiä, hymyn pakottamista kasvoille tunneilla ja käytävillä, sitä mautonta leipää ruoan kanssa. Sopimattomia rutiineja, jotka vaativat mua olemaan jotain, mitä en enää osannut. Mä olin liian herkkä selvitäkseni arjesta ja elämästä.

Mun olisi pitänyt hypätä sen auton alle. Hyppäisin nyt heti, jos vaan löytäisin sen rauta-asian, jolla mun ikkunat sai auki. Jos vaan vittu pääsisin ylös tästä.

Säikeet rakensivat mun ympärilleni verkon ja litistivät vartaloni hikisiin lakanoihin. Hyvä että jaksoin hengittää.

Päivät seurasivat toista ja mulla oli edelleen ylläni musta trikoomekko. En osannut kuin nukkua, hengittää, hörppiä jääkaapista hakemaani lämmennyttä mehukeittoa ja päivittää sosiaalisten medioiden etusivuja. Rasva ja lika tarttuivat mun hiuksiin, tunteet vaihtuivat täydellisestä välinpitämättömyydestä niin rajuihin epätoivon pyörremyrskyihin, etten mä voinut kuin itkeä hysteerisesti, katsoen punaisin silmin Nuuskamuikkusta ja Niiskuneitiä. Niitä kyllästytti. Ne oli nähneet mut tällaisena ennenkin.

Neljäntenä päivänä Olivia kysyi, voisiko se tulla käymään. En ollut vastannut sen viesteihin kovinkaan monisanaisesti, toisinaan olin ohittanut ne kokonaan. Tavallaan olin iloinen siitä, että se halusi viettää aikaa mun kanssa, mutta en halunnut, että se näkisi mut tällaisena. Me oltiin kuitenkin tunnettu vasta jokunen kuukausi. Toisaalta uskalsin kutsua sitä mun parhaaksi ystäväksi. Se tosin johtui siitä, että se oli mun ainoa ystävä. Olivia oli tarpeeksi sinnikäs ja pitkähermoinen kestääkseen mun toistuvat viikkojen radiohiljaisuudet ja apaattiset ilmeet. Aivot, jotka eivät keksineet mitään sanottavaa.

Mä väitin olevani kiireinen ja tungin puhelimen petauspatjan alle.

Kuudentena päivänä ovikello soi kellon ollessa hieman yli viiden. Siellä olisi varmasti taas se pyylevä jehovantodistaja oranssihiuksisen tyttärensä kanssa. Ne olivat käyneet viime kuussakin, kysyneet punaposkisina ja miellyttävinä kuin lämmin maito, että olinko mä miettinyt elämää kuoleman jälkeen. Olin sanonut, että nykyisessäkin elämässä oli ihan tarpeeksi pohdittavaa. Pyylevä nainen oli naurahtanut ja kysynyt, olinko kääntynyt koskaan Herran puoleen ja kaivanut sitten esille paksun Raamatun, joka oli täynnä siistejä alleviivauksia. Näyttivät siltä, että ne oli painettu kirjaan valmiiksi.

Mä olin kysynyt estääkö Jumala pohtimasta. Nainen oli todennut, että se tuo lohtua ja punaiseen takkiin pukeutunut tyttö oli nyökytellyt iloisesti. Se oli niin tietämätön vielä, uskoi Jumalaankin, joten sitä ei edes pelottanut kuolema niin kuin lapsia yleensä. Tulin kateelliseksi ja paiskasin oven kiinni niiden nenän edestä.

Ne olivat jättäneet postiluukkuun esitteensä.

Yritin teeskennellä, ettei tuo raivostuttava, kumea pimpotus ollut koskaan rikkonutkaan mun rauhaa limaisiksi muuttuneiden säikeiden alla. Ääni kuitenkin kuului uudestaan, painostavampana. Se muuttui vihaiseksi rinkutukseksi.

Ääni oli ärsyttävämpi kuin mun raajoja painava väsymys, joten nousin ylös ja raahauduin pitkin askelin ovelle. Työnsin oven auki ovisilmään katsomatta: ovensuussa seisoi mua lyhyempi tyttö, jolla oli kiiltävä vaaleanpunainen polkkatukka ja yllään musta tekoturkistakki. Tytöllä oli kädessään täysi kangaskassi ja nukkemaisen kauniilla kasvoillaan tyrmistynyt ilme.

Olivian soma suu aukesi, mutta tytön huulten välistä pääsi vain hiljainen henkäisy, aivan kuin se olisi rauhoitellut itseään. Sen reaktio kertoi enemmän kuin tarpeeksi. Olivia kuitenkin työnsi maiharilla peitetyn jalkansa oven väliin ennen kuin ehdin vetää sen kiinni.

Sä et todellakaan laita tätä kiinni mun nenän edestä, tyttö sanoi tiukasti.

Sori, mutisin, ja päästin irti ovesta. Olivia sujahti sisälle eteiseen, laski kassinsa lattialle ja asetteli takkinsa siististi henkariin. Mun oli pakko nojata seinään, etten olisi lysähtänyt väsymyksestä polvilleni lattialle.

Onks sulla ollut toi sama mekko päällä kaikki nää päivät? Olivia kysyi nauhoittaessaan maihareitaan auki. Sillä oli yllään mustat polvisukat, samanvärinen kellohelmainen hame ja vaaleanpunainen jumpperi. Kaulan ympärillä oli samettinen nauha, josta roikkui hopeinen Saturnus. Mulle tuli syyllinen olo katsoessani sen huoliteltua kauneutta. Itse en ollut edes pessyt hampaitani moneen päivään.

Eiku ajattelin tänään lähteä bilettään, mä sanoin väsyneesti ja Olivia naurahti, tummat kulmat kuitenkin hieman rypyssä huolesta.

Sori että mä tungen tänne tällee ilmoittamatta, Olivia sanoi ja siirsi hiuksia korvansa taakse, Mutta mä arvelin, että tilanne on... tää.

Mikä tää? mä kysyin kuulostaen kärttyiseltä. Olivia huokaisi, poimi kassinsa lattialla ja käveli tottunein askelin keittiöön. Laahasin itseäni perässä ja näin, kuinka se siirsi muutamat likaiset kupit sivuun laskeakseen ostoksensa tiskipöydälle.

Että sä oot jumissa kotonasi, Olivia selitti tietäväisellä äänellä, Mulla oli yhteen aikaan ystävä, joka kans oli välillä niin masentunut ja ahdistunut, ettei se pystynyt toimimaan viikkoihin.

Mä olin ennalta-arvattava. Hienoa.

Mä laitan sulle kylvyn, Olivia sanoi painaessaan kätensä mun selkää vasten ja ajatuksissani värähdin kosketusta. Tyttö lähti johdattamaan mua takaisin eteiseen, kylpyhuoneen suuntaan.

Ja sillä aikaa sä harjaat hampaasi. Okei?

Okei, mä sanoin, kun Olivia avasi kylpyhuoneen oven ja painoi katkaisijasta. Teollisen keltainen valo näytti epäkäytännöllisen muotoisen kylpyhuoneen Ikean suihkuverhon, kalkkiutuneet hanat ja likaisen peilikaapin kaikessa kauheudessaan.

Olivia marssi mun edellä peilikaapeille, otti sieltä hammastahnatuubin sekä hammasharjan, ja iski ne mun käteen. Mä avasin tuubin korkin, annoin sen pudota lattialle kädestäni ja puristin valkoista tahnaa läpikuultaville harjaksille. Samalla katsoin, kun Olivia iski tulpan kylpyammeeseen.

Likaset hiukset synnyttää vaan sameita, ikäviä ajatuksia, Olivia sanoi vakavana ja avasi hanan. Amme alkoi täyttyä höyryävästä vedestä.

2

Olivia kävi mun luona joka päivä, joko koulun ja töiden välillä, tai töidensä jälkeen. En osannut sanoa oliko sen kupliva läsnäolo piristävää vai ei. Olin tavallaan iloinen, että Olivia oli rikkonut itsesäälikuplani pakottamalla mut kylpyyn, tekemällä ruokaa ja täyttämällä asunnon pölyiset nurkat höpötyksillä mieskuvioistaan, politiikasta ja vain nimeltä tuntemieni ihmisten kuulumisista. Toisaalta vähäinenkin sosiaalinen kanssakäyminen väsytti mua ja häpesin, ettei mulla ollut voimia viedä edes roskia, saati nostaa haarukkaa tiskialtaaseen.

Kun Olivia oli paikalla, sain joko taukoa päässäni jylläävästä rihmasotkusta tai jouduin oikeasti pinnistelemään, että osasin tehdä jotain muutakin kuin vain tuijottaa jyrsittyjä kynsiäni. Olivian kynnet eivät olleet pureskellut — ne olivat akryylia, ja jokaisen kynnen juuressa oli yksi timantti.

Olisinpa ollut Olivia.

Perjantaina Olivia kysyi - samalla kun työnsi mun nenän alle maustettuja sipsejä - haluaisinko lähteä sen kanssa elokuviin. Siellä oli tulossa ensi-iltaan jokin toimintaelokuva, jossa oli pääosassa Ryan Gosling, ja Olivia uskoi Ryan Goslingin piristävän mua: miehen tuijotus teki kuulemma naisia raskaaksi ja raskaus-hormoonit kohentaisivat jopa mun mielialaa. Ajatus pimeästä ihmisiä pursuavasta salista käänsi kuitenkin mun vatsan ylösalaisin, joten vetosin univajeeseeni ja Olivia mutristi pettyneenä suutaan.

Sä et voi olla täällä ikuisesti, Olivia sanoi tehdessään lähtöä sinä iltana.

En mä haluakaan olla täällä ikuisesti, mä sanoin rehellisesti ja nyin hiuksia takkuuntuneesta nutturastani, Kyllä tää kohta menee ohi.

Olivia oli sanonut luottavansa siihen ja halannut sitten mua lujasti. Se oli tuoksunut kimaltavalle keijukaispölylle ja kukkasille. Mä olin tuoksunut aika varmasti homeelle.

Seuraavalla viikolla Olivia kysyi, lähtisinkö sen ja jonkun sen lukioaikaisen kaverin kanssa kahville (Se on niin ihana tyyppi, ihan niinku sä ja sen isoveli on meribiologi! 11.21) Mulla oli ihan hyvä päivä, vähemmän sumea ja olin päässyt jopa ensiyrittämällä sängystä ylös. Vastasin myöntävästi, mutta kun pari tuntia myöhemmin olin vetämässä takkia ylleni, mun takaraivossa alkoi jyskyttää pelko: entä jos kesken naurunpuuskan mut valtaisi se sama kylmä ja tyhjä tunne, joka oli yllättänyt mut yökerhossakin? Enhän mä edes tuntenut sitä Olivian lukioaikaista ystävää. Me ei tultaisi toimeen. Mä en ollut kamalan hyvä ihmisten kanssa. Itseasiassa mä olin ihan surkea; lauoin omituisia kommentteja, en katsonut silmiin ja naureskelin hermostuneesti.

Entä jos mä haluaisin kuolla, vaikka mulla pitäisi olla hauskaa?

Mä en enää muistanut, miten kengännauhat solmittiin. Mun hengitys muuttui pinnalliseksi, rintani värisi kumeana ja vatsaa väänsi kuin joku olisi pitänyt mun suolistoa märkänä pesusienenä. Olisi parempi, jos mä vain pysyttelisin kotona. Tekstasin Olivialle, etten päässytkään tulemaan ja huokaisin helpotuksesta kietoutuessani takaisin lakanoihini, jotka me oltiin Olivian kanssa vaihdettu toissa päivänä.

Kului tunti. Valkoisia tapetteja tuijotellessani tajusin, että mä en ollut päässyt lähtemään edes alle kilometrin päähän kahvilaan mun parhaan ystävän kanssa. Oma huonouteni musersi mua alleen kuin alasin. Hengenahdistus palasi ja pian en tuntenut jäseniäni enkä asioita ympärilläni. Kuulin vain oman huohotukseni. Kyyneleet valuivat pulppuavana virtana, lima tukki hengitystiet ja päässäni kaikui, että mä olin epäonnistuminen. Musta ei koskaan tulisi yhtään mitään, mä olisin mielisairas lopun ikääni ja siksi huonompi kuin kukaan muu.

Paha olo sinkoili päässäni tervaisen tennispallon lailla, kun kiskaisin keittiön laatikon auki. Nostin sieltä tärisevin käsin veitsen, jolla olin joskus pilkkonut hedelmiä. Appelsiineja, omenoja ja banaaneja, kerran mangon.

Paniikissa iho puhui mulle kihelmöimällä, se huusi. Huuto loppui vasta kun viilsin maidonvalkeaa pintaa terällä ja se aukesi. Suustani pääsi äänekäs henkäys kivun hyökätessä ja katsoin hampaat irvessä, kun valuva veri peitti kihelmöinnin alleen. Hengittäminen oli edelleen vaikeaa, mutta oma tummanpunainen veri rauhoitti. Kuten kipukin. Sitoi todellisuuteen, laittoi paljaat varpaat tuntemaan lattian.

Olin palannut vanhoihin tapoihini. Upotin hampaat alahuuleen ja rikoin ihon pinnan uudestaan. Verenmaku tulvi suuhun.

Kun Olivia tuli seuraavan kerran mun luokse, olin pukeutunut pitkähihaiseen villaneuleeseen. Yleensä kuljin kotonani lähinnä t-paidassa, koska mulle tuli helposti kuuma varsinkin kevättalvella.

Oletko sä kipeä? Olivia kysyi huolestuneena vääntäessään uunin päälle valmistaakseen meille pakastepitsat ennen kuin lähtisi töihin. Se teki ilta- ja viikonloppuvuoroja myyjänä Siwassa.

Ehkä vähän kuumeinen olo, mä sanoin kouristellen sormiani selkäni takana ja Olivia äännähti myötätuntoisesti. Villa takertui arpeutuviin haavoihin, kuin muistutukseksi siitä, että olin valehdellut. Puna kohosi kasvoilleni, mutta kätkin sen ottamalla kulauksen appelsiinimehua.

Olivia istui sängylläni polvet yhdessä, valkoisten nilkkasukkien peittämät jalat merenneitomaisesti vartalonsa sivulla. Tyttö söi mozzarellapitsaa talouspaperin päältä, pienin näykkäisyin ettei pehmeän vaaleanpunainen huulimeikki leviäisi. Mä makasin vatsallani, keskittyen vain osittain tietokoneen näytöllä pyöriviin Kardashianeihin, ja pyyhin jatkuvasti lakanoilleni pudottamia pestoisia juustopaloja. Pitsan kadottua lautaseltani mun olo oli lähinnä uupunut ja painoin leukani käsivarsiani vasten. Suljin silmäni Scott Disickin uhriutumista kuunnellen.

Heräsin vasta seuraavana aamuna ovikellon pimputukseen. Tietokoneen näyttö oli lepotilassa, ja Olivia oli poissa. Se oli näköjään ennen lähtöään tiskannut käyttämämme valkoiset lautaset. Unisena laahauduin ovelle, jonka takana mua tervehti mustaviiksinen postimies, jolla oli kainalossaan rapiseva paketti. Kuittasin paketin tervehtimättä, otin sen kainalooni ja sulkeuduin takaisin hämärään asuntooni. Paketissa olivat kolme