Tunteiden sanelemaa

By Miranda Tirri

Kukapa nainen ei joskus olisi joutunut kiroamaan miehiä hornan tuuttiin? Janinalla se tuntuu olevan jokapäiväistä puuhaa hänen hypähdellessään vauhdikkaasti tilanteesta toiseen. Nyt on tinki todellakin tullut täyteen ja reipas partioelämä saa luvan laittaa stopin miesten perässä juoksentelulle!

Näinhän Janina päättää, mutta kuinka kauan tämä lupaus sitten pitää kun kuvioissa sattuukin pyörimään riuskaotteinen ja leveäharteinen lippukunnanjohtaja. Ja kun kaiken kukkuraksi ajatuksenjuoksua änkeää häiritsemään vielä toinenkin mies, ei ole enää päivääkään ilman tunteiden kuohahtelua.

Tunteet ja järki käyvät kovaa kädenvääntöä tuon temperamenttisen nuoren naisen maailmassa, jossa miehet saavat vuoroon kenkää ja vuoroon otetaan avosylin vastaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 17, 2019
• ISBN: 9789522866905

Miranda Tirri

Miten minusta tuli kirjailija?: Olen aina halunnut tulla isona kirjailijaksi. Joskus halusin myös astronautiksi, salaiseksi agentiksi tai tutkimusmatkailijaksi. Mutta tajusin että kirjailijana veisin koko potin. Kirjailijana voisin olla kaikkea tuota ja vieläpä yhtä aikaa! Kirjoittaisin siitä kuinka yhdistyneiden aurinkokuntien salainen palvelu (YASP) lähettää minut tutkimusmatkalle kaukaiseen galaksiin, ja kuinka satun rakastumaan vakoiluni kohteena olevaan galaktisen avaruuslaivaston komentajaan! Ja kuitenkin, päädyn kirjoittamaan ihan tavallisesta nuoresta naisesta joka kamppailee ihan tavallisten maanpäällisten ongelmien parissa ja antaa ihan tavallisten nuorten miesten sekoittaa päänsä. Tavallinen elämä kun on tarua ihmeellisempää! ;) Lukijoilleni lupaan paljon hymyä ja hölmöjä naurun hörähdyksiä (joiden ansiosta kukaan ei änkeä bussissa viereesi istumaan), samaistumisen tunnetta ja myötäelämistä, kenties jopa terapeuttista tukea huomatessasi ettet ole ainoa jonka pään ja elämän vastakkainen sukupuoli laittaa mullin mallin. Toisin sanoen lupaan piristäviä lukuhetkiä! :) Mitä ja kenelle kirjoitan?: Kirjani sopivat kaikenikäisille romantiikan ja huumorinjanoisille lukijoille. Kaikkein helpointa kirjojeni päähenkilöhahmoon samaistuminen on nuorille sinkkunaisille, jotka tietävät mitä tepposia tunteet voivat saada aikaan. Sinkkumiestä taas saattaa kiinnostaa tietää millaisia tunteita ja ajatuksia miehiset hormonit (ehkäpä juuri sinun?) saavat aikaan nuoren naisen mielessä ;) Kuka olen?: Olen viihdekirjailija. Suhtaudun asioihin positiivisesti ja haluan jakaa hyvää oloa ympärilleni. Omista kokemuksista voi aina ottaa opikseen, vaikka sitten kantapään kautta, ja parhaimmassa tapauksessa lukijan kantapää näin ollen säästyy. Olen kiinnostunut aivan kaikesta paitsi pitsin nypläyksestä (koska hermorakenteeni on enemmänkin suuntautunut painonnostorautojen nypläykseen) ja housujen prässäämisestä (monta rautaa kyllä tulessa mutta silitysrautaa en kerta kaikkiaan hallitse). Olen ulospäin suuntautunut (ihmiset ympärilläni kiinnostavat) ja puhelias (tiedän, puhun päälle!), mutta onneksesi en pääse keskeyttämään lukuelämystäsi jatkuvalla puhetulvallani vaan annan sinun nautiskella tekstiä omaan tahtiisi. Faktaa: Synt. 1989 Sisaruksia: 4 Siviilisääty: Sinkku, kunnes toisin todistetaan

Book preview

Tunteiden sanelemaa

Tunteiden Sanelemaa

I Aika Kirjoittaa

II Ensimmäinen sivu

III Tehtaan varjossa

IV Partioasemalle Marssiminen

V Kololla

VI Kiipeilytys ja mies

VII Kevätretki

VIII Huudot metsässä

IX Kämpässä

X Eksyminen

XI Saunassa

XII Menetkös jo nyt nukkumaan?

XIII Lähtötunnelmissa

XIV Auton kyydissä

XV Hyllyjen pystytys

XVI Järjestyksenvalvojina

XVII Suurleiri

XVIII Lilja

XIX Syvällinen keskustelu

XX Kukot tunkiolla

XXI Silmien siristelyä ja raudan takomista

XXII Taiteilija

XXIII Päätösjuhla

XXIV Nukuttaminen

XXV Syysretki

XXVI Väittely

XXVII Etupenkki

XXVIII Ulos autosta

XXIX Soitto

XXX Tuulettumaan

XXXI Pöytäkirja

XXXII Broidin suojeluvaisto

XXXIII Kirjastossa

XXXIV Joulujuhla

XXXV Luurankoja kaapissa

XXXVI Avautuminen

XXXVII Tekstari, ties monesko

XXXVIII Kevätjuhla

XXXIX Kohtaus

XL Kosto on suloinen

XLI Viimeinen sivu

XLII Elämänohjeita jakamassa

XLIII Uusi alku

XLIV Episodi metsässä

Valmistusmerkinnät

Tunteiden Sanelemaa

MIRANDA TIRRI  

Tämä kertomus pohjautuu tositapahtumiin.

Kuitenkin, mikäli joku tunnistaa itsensä tarinan henkilöhahmoksi, tulen kieltämään kaiken.

Lisäksi en suostu myöntämään olevani kirjan päähenkilö.

ISBN: 9789522866905

Copyright © 2019 Miranda Tirri

All rights reserved.

I Aika Kirjoittaa

Nyt oli tullut aika kirjoittaa ylös nuo tapahtumat. Olin jo moneen kertaan sen ajatellut tehdä, mutta aina oli jotain tullut eteeni. Pelko siitä, että asiat muuttuisivat huonompaan suuntaan jos alkaisin pistää niitä ylös, esti minua lennättämästä kynää. Aivan kuin jokin voima joka liikutti kaikkea pahastuisi jos tapahtumat ja kohtalot, joita se minulle oli järjestänyt, jäisivät mustana ja valkoisena paperille elämään vaikka ne oli tarkoitettu vain minua varten.

Lopulta ratkaisin tuon pelkoni päättämällä, että kun olisin selvittänyt kirjoitelmieni perusteella pääni, polttaisin koko kirjoittamani paperipinkan, ja näin kohtalottaret eivät ehtisi huomaamaan toimiani.

Tai ehkei suurin pelkoni ollutkaan kohtalon jumalattaren kosto, vaan se että minulle selviäisivät oikeat tunteeni. Nyt ei kuitenkaan enää ollut syytä tuota mieleni syövereissä piilevää tunteiden vyyhden aukaisemista viivyttää. Halusin selvittää päässäni kaiken tapahtuneen, käydä yksityiskohtaisesti läpi kaiken sen mieltäni ravistelleen tunnekuohun. Kaikki ne tyynen rauhalliset laineiden liplatukset auringonpaisteessa, myrskyä enteilevät mainingit ja ne kaikki suuret hirmumyrskyt, joita elämässäni tuona niin lyhyenä ajanjaksona olin ehtinyt läpikäydä.

Kuinka sitten tällaiseen sekamelskaiseen tilaan olin itseni saattanut? Sitä tuskin lienee kovin vaikea arvata. Kaiken kattava vastaukseni: miehet!

Kaiken tämän halusin nyt panna paperille, purkaa sen kaksiulotteisena ja ymmärrettävänä eteeni esille jatkoanalyysiä varten. Selvittää sotkun jonka sisimpääni olin aikaansaanut.

Otin siis tuona myrskyisenä iltana kynän käteeni, pureskelin hetken sen päätä tuijottaen ulos ikkunasta kuinka tuuli ravisteli puiden oksia, ja sitten kuin tuon myrskyn riepoteltavaksi joutuneena annoin tunteilleni ja muistoilleni täyden vallan mielessäni ja ne ohjautuivat käteni ja kynäni kautta puhtaan valkoiselle paperiarkille mustiksi kiemurteleviksi riveiksi kuin vaahtopäiset laineet.

II Ensimmäinen sivu

Muistan kuinka seisoin yhden jalan varassa aaltojen pyöreäksi hioman rantakiven päällä toinen jalka ilmassa polvi koukistettuna ja kädet sivuille kurotettuna lootuskukkamaisessa asennossa. Silmät kiinni keskityin kuuntelemaan luonnonvoimien ääntelyä. Kuinka aallot paukkuivatkaan niiden iskiessä rantavalleihin. Tuuli tuiversi korvia huumaavasti laittaen hiukseni lepattamaan joka suuntaan. Tunsin kasvoillani pärskeiden kosteuden. Enkä tuntenut niitä ainoastaan kasvoillani, vaan joka puolella ihoani, kun vaatteeni pikkuhiljaa kastuivat aivan läpimäriksi.

En kuitenkaan antanut näiden rajujen luonnonvoimien järkyttää tasapainoani. Siinä seisoin nauttien täydellä sydämellä luonnonvoimien uhmaamisesta. Aah, kuinka ihana tunne! Kuinka tunsinkaan vapautuvani!

Mutta miksi seisoin siinä kuin mikäkin myrskylintu yhden jalan varassa, valmiina avosylin vastaanottamaan tummana myrskyävän meren raivon, samaan aikaan kun kaikki järkevät ihmiset istuivat kotonaan lämmin kaakaokuppi edessään höyryten?

Niin tyynen oloisena, antamatta rajujen luonnonvoimien ollenkaan häiritä mielenrauhaani, ja kuitenkin, juuri mielenrauhan toivossa olin tähän tilanteeseen ajautunut.

Niin, tässä nyt seisoin antaen sisimpäni täysin puhdistua mieltäni painavista, mieltäni ärsyttävistä, mieltäni ahdistavista ajatuksista. Tänne luonnon armoille olin tullut rauhoittumaan ja ajattelemaan asioita, sillä olin saanut tarpeekseni.

Kyllä, olin todellakin saanut tarpeekseni.

Jokainen nainen ainakin kerran elämässään saa miehistä tarpeeksensa, ja se oli nyt tapahtunut minulle.

Olin saanut tarpeekseni koko miessukupuolesta. Ei enää paikasta toiseen ravaamista, niiden perässä juoksemista. Raja se oli minullakin!

Kaikki potentiaaliset paikat olin läpikäynyt. Tanssiravintolat pullistelivat juopuneita tangontahtiin pyörittäjiä ja taivuttajia niin, että selkä vain niksahteli ja kotiin päästyä sai vaseliinia valella joka puolelle. Paikalliset baarit olivat täynnään pelkkiä veijareita ja epäluotettavia yhden illan jutun hakijoita. Oli kai näissä paikoissa ihan kunnon ihmisiäkin kävijöinä, mutta kun tarkoituksena on hakea juuri sitä oikeaa, on tapana nähdä kaikki, jotka vähänkään eroavat tällaisesta unelmien täyttymyksestä, aivan jonain muuna. Jonain sellaisena kuin: Mitä tuokin hyypiö täältä oikein hakee?, eikä mieleen juolahda ollenkaan, että tämä kyseinen hyypiö varmasti hakee aivan sitä samaa kuin minä itsekin.

Kyllä minä hyvin tiesin liioittelevani vähintään satakertaisesti väittäessäni kaikkien maailman miesten olevan pelkkiä lurjuksia, pettäjiä ja roistoja. Ja kaikkea tätä ihan vain sen vuoksi, etten itse ollut onnistunut vaivaisen vuoden yrittämisen jälkeen löytämään lähikapakoista ja tanssiravintoloista sitä oikeaa. Kyllä minä sen hyvin tiesin, mutta tuollaisen äkkipikaisen luonteen omaavana henkilönä sain hyvin nopeasti tarpeekseni asioista, joissa en nähnyt edistymistä suurin piirtein heti ensi yrittämällä, ja minulla oli lisäksi tapana soveltaa näitä kokemiani takapakkeja muihin yhteyksiin, vieläpä hyvinkin laajoissa mittasuhteissa kun oikein vauhtiin pääsin.

Oli miten oli, olin nyt kuitenkin tuollaisessa voimakkaassa mielentilassa, ja kun jostain asiasta olin suurenluokan päätelmät vetänyt, kuten nyt sen, että kaikki maailman miehet olivat yhdessä tuumin liittoutuneet minua vastaan, silloin ei mieltäni hevin saatukaan kääntymään.

Hyväksyin asian tällaisena ja päätin jättää miehet sellaisia kaipaaville. Itse siirtyisin tästä lähin aivan muiden asioiden pariin. Nyt minulla olisi vihdoinkin aikaa itselleni, saisin tehdä mitä ikinä lystäisi, ei enää kriteerinä onko siellä miehiä, montako miestä siellä on, mikä ikähaarukka miespuolisilla siellä on, ovatko miehet siellä urheilullisia. Ehei, ei sinne päinkään! Ei enää, sillä olin saanut tarpeekseni!

III Tehtaan varjossa

Niihin aikoihin asuimme ahtaassa kerrostalohuoneistossa Helsingin ydinkeskustan laitamilla, suuren savujaan röyhkeän näkyvästi tupruttelevan tehtaan varjossa.

Kolmen veljeni ja yhden siskoni kanssa olimme vannoneet sisarusvalan, että yhdessä asuttaisiin kunnes kullekin aikanaan koittava avioliiton auvoinen onni meidät erottaisi.

Siinä pienessä vanhimman veljeni ja minun yhteisessä huoneessa katselin turtuneena kuinka tehdas taas päästeli katkun tuoksuisia sauhujaan taivasta pimentämään, ja kiukuissani tehtaanomistajien itsekeskeisyydelle ja lompakkojensa lihottamiselle ympäristön pilaantumisen kustannuksella paiskasin ikkunan kiinni niin että helähti.

Keskityin tietokoneeni ruudussa hyppelehtivään animaatioon molekyylin rakenteesta kun huoneeni ovi äkkiä lennähti auki ja yksi veljistäni ryntäsi sisään suureen ääneen hekottaen, nappasi kaapista jonkun vaatekappaleen, taisi olla minun punainen hupparini, ja marssi ulos huoneesta jättäen oven apposen auki niin että kovatehoinen Jamaikan räppi pauhasi keittiöstä suurin desibelein tärykalvojani tärisyttämään. Huusin ärtyneesti, että ken oven avaa, se myös sen perässään sulkee, mutta se oli sama kuin olisi tyhjälle huoneelle puhunut. Naurun rähäkkä, korkeat Jamaikan desibelit ja kenties tahallinen välinpitämättömyyskin, peittivät kaiken järjenäänen kuulumasta tässä huushollissa. Nousin ponnahtaen ylös tuolistani ja vedin oveni kiinni mielenosoituksellisesti läimäyttäen.

Juuri kun olin taas päässyt keskittyneeseen tilaan ja alkanut ymmärtää molekyylirakenteen syvimpiä olemuksia, lennähti huoneeni ovi uudemman kerran auki sellaisella voimalla, että olin pudota tuolistani ja hetken ehdin jo kuvitella koko asuinrakennuksen romahtavan niskaani. Toinen veljistäni lensi huoneeseen pyörremyrskyn lailla, penkoi kaikki tavarat pöydälläni ja voitonriemuisesti huudahtaen lopulta nappasi puhelimeni laturin käteensä ja ryntäsi ulos huoneesta, jättäen oveni apposen auki. Tietenkin. Kuinkas muutenkaan.

Vaatimukseni laturini palauttamisesta oikealle paikalleen käytön jälkeen ja oven sulkemisesta kaikuivat kuin kuuroille korville ja sain taas ponnahtaa ylös ja ovea sulkemaan. Desibelit vain kovenivat ja tiesin, ettei keskittymisestäni molekyylianalyysiin enää tulisi mitään. Oven teatraalinen läimäys, ja ennen kuin pääsin taas lysähtämään raskaasti huokaisten tuoliini, lennähti oveni auki kolmannen kerran.

– Hei, älä ota elämää niin vakavasti, oli kolmannen veljeni huomautus, kun päästin taas paineet purkautumaan avoimeksi jätetyn oven johdosta.

Tenttitehtävien viimeinen palautuspäivä läheni hurjaa vauhtia ja toinen vaati olemaan ottamatta elämää niin vakavasti! Olin kateellinen siskolleni, joka oli löytänyt väylän kiertää sisarusvala muuttamalla toiselle paikkakunnalle opintojensa perässä. Pakko salli tehdä poikkeuksen valaan ja nytkin se vain vahingoniloisesti hymyili sivussa kun ovea paiskottiin edestakaisin. Minäpä tästä lähdenkin takaisin rauhalliseen kotiini. Nähdään taas viikon päästä.

Kuinka olinkaan kateellinen!

Rahatilanteemme ei sallinut isompaa asuntoa, joten tilanne piti vain hyväksyä. Olimmehan toki aina asuneet ahtaasti, oppineet viihtymään keskellä kyynärpäillä tuuppimista ja polvensa pöydänkulmaan iskemisiä, mutta nyt jotenkin tuo ahtaus rupesi tuntumaan aivan sietämättömältä.

Asiaan ehkä vaikutti myös se, että olin ennätyksellisen nopeasti onnistunut saamaan tarpeekseni viimeisimmästä villityksestäni eli aviomiehenhakumarkkinoista.

En pitänyt minkäänlaisista takapakeista ja kun sellainen sitten kohdalleni sattui osumaan, annoin sen kyllä harmillisen hyvin näkyä, eikä silloin kukaan lähipiiristäni jäänyt paitsi turhan runsaalta avoimuudeltani.

Oli päästävä ulos ja äkkiä. Nappasin takkini naulasta ja painelin asunnosta ulos. Lensin sellaisella voimalla porraskäytävän rappusia alas, että melkein syöksähdin juuri asuntonsa ovesta ulos astuneen miehen syliin. Mies näytti tyytyväiseltä tähän yllättävään sattumukseen, mutta eteisestä käytävään työntyvän vaimon kasvoilta tyytyväisyys oli varmasti Timbuktussa asti.

Ulos päästyäni vetäisin helpottuneena happea keuhkoni täyteen, ja saman tien sain hirmuisen yskänkohtauksen, kun sisään vetämäni happi olikin tänään höystetty aikamoisella tujauksella tehtaan kitkeriä aromeja.

Tarkkasin mihin suuntaan tuuli suuntasi tehtaan tummanharmaan savuvanan ja suuntasin kulkuni päinvastaiseen suuntaan, kohti raikkaampia seutuja.

IV Partioasemalle Marssiminen

Mitä olen aina halunnut tehdä? Nousin ponnahtaen ylös sängystäni ja viikontakainen rantakiven päällä keikkuen tekemäni päätös välähti heti ensimmäisenä mieleeni. Niin, nyt minulla olisi aikaa ryhtyä tekemään mitä ikinä halusin, kun ei enää aika kuluisi potentiaalisesta miesreservipaikasta toiseen ravaamiseen ja valppaaseen ympäristön tarkkailuun. Ei tarvitsisi enää pitää näköhermoja erittäin rasittavassa tilassa valmiina havaitsemaan sopivan potentiaalin omaavan ehdokkaan. Eikä suupielien pieniä lihaksia valmiina salamannopeasti vetäytymään korkealle korviin saakka ulottuvaksi kaareksi. Toisaalta täytyi myös samalla visusti varoa tuota kaarta saamasta liian suurta alaa kasvoilla, sillä muutoin ilme olisi saattanut antaa väkinäisen kuvan ja karkottaa yhden noista harvinaisista mahdollisuuksista. Huulten oli vetäydyttävä mieluummin hieman kainoon hymyyn, sellaiseen, joka ei ainakaan aivan heti ehtisi pelästyttää kandidaattia. Aah, ihanaa ettei sellaista enää tarvinnut harrastaa. Ei enää nyt, kun olin saanut tarpeekseni.

Oli siis varhainen kevätpäivä, juuri sellainen, joka pistää valtavat määrät energiaa virtaamaan kehossa. Sellaiset määrät, että on aivan pakko päästä sitä käyttämään johonkin. Niinpä ajatus heräsi mielessäni: Nyt on pakko löytää kanava tälle kaikelle ylimääräiselle energialle. Nyt on pakko liittyä partioon!

Se oli äitini idea. Hän oli nuorena kuulunut partioon ja tiesi siellä kaivattavan uusia aikuisia johtajia lapsia ohjaamaan. En oikeastaan edes sen enempiä ajatellut asiaa. Oli keväinen, aurinkoinen, ihanan vapauden tunteen luova aamu ja nyt otin ennakkoluulottomasti vastaan melkeinpä minkä tahansa idean. Luonnonläheistä toimintaa lasten kanssa. Kaukana aikuisten murheista ja kiireestä. Olin aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa, ja luonto oli ollut aina minulle hyvin läheisessä roolissa. Se oli jotenkin rauhoittava, virkistävä ja ajatuksia tasapainottava. Ja mikä parasta, tässä uudessa harrastuksessani ei olisi vaaraa törmätä naisten perässä juoksentelemaan innostuneisiin uroisiin! Miehet eivät tunnetusti siedä suuren kirkuvan lapsilauman kaitsemista, joten minulla oli suuret mahdollisuudet olla törmäämättä ainakaan kovin moneen tuon lajin edustajaan.

En aluksi tiennyt käytännöllisesti katsoen yhtään mitään partiosta, tiesin vain että se oli jonkinlaista nuorisotoimintaa, jonka pääpaino oli retkeilyllä ja erilaisten taitojen kehittämisellä. En kuitenkaan tiennyt olisiko siellä tällaiselle jo 23 vuotta täyttäneelle vanhukselle mitään asiaa.

Itselleni ominaisella tavalla päätin, jonkin aikaa partion nettisivuilla surffailtuani, marssia suoraan tapahtumien keskipisteeseen, eli Partio-asemalle. Varmasti pöllähtäneen näköisenä siinä hetken ehdin seistä aseman eteisaulassa kun minut ystävällisesti ohjattiin yläkerran puolelle.

Siitä kaikki alkoi.

Tule näyttämään naamaasi ensi viikon kokoukseen, niin katsotaan mitä hommia sinulle löytyy, oli maili, jonka Stadin Huipputyyppien lippukunnanjohtaja minulle heitti. Rennon tuntuista porukkaa, ajattelin tyytyväisenä.

Niin, tyytyväisenä ja pahaa aavistamatta. Minulla ei silloin vielä ollut pienintäkään aavistusta, millaisen lähtemättömän vaikutuksen tämä rento porukka olisi minuun tekevä.

V Kololla

Se oli kivinen ihan tavallisen näköinen asuinkerrostalo. Ulko-oven vieressä oli summeri, jonka kohdalla luki kolo. Se oli partioslangia ja tarkoitti samaa kuin kokoontumistila. Jokaisella partiolippukunnalla on paikka jolla viikoittainen toiminta sekä kokoukset pidetään, ja oli kyse sitten Mansikkalan Menninkäisistä tai Karhusuon Kulkijoista, kaikille lippukunnille oli yhteistä nimittää tällaista toimintansa tukikohtaa koloksi. Ainakin tämän lippukunnan tukikohtaa sana kolo kuvasi paremmin kuin mikään muu sana olisi voinut tehdä, sillä kokoustila sijaitsi pari metriä maanpintaa alempana kellarissa. Eipähän ainakaan minkäänlaista ylellisyysajattelua odotettavissa, ajattelin hymyillen ja painoin summeria. Astuin jännittyneenä sisälle ulko-oven avautuessa ja laskeuduin portaat alas. Ovi kellarihuoneeseen oli apposen auki ja kurkistin varovasti sisälle.

Seinillä roikkui kaikenmaailman tunnuksia, lippuja, huiveja ja puusta veistettyjä tauluja, joihin oli kaiverrettu tai poltettu sloganeja, jotka pitivät sisällään jonkin tärkeän, mutta kenties vain todella pienen, hyvin asioista perillä olevan populaation, tunteman sanoman. Sellaisia kuten: Maantiellä minä sen näin, v. 1992, taikka: Hei me lennetään, me hypitään, me nukutaan jo ssshhhh!. Kuten sanoin, vain todella pienen populaation tunteman.

Keskellä huonetta seisoi iso puinen pöytä. Sen ääressä istui parikymppinen nuori nainen paperipinkka edessään ja kynä korvan taakse aseteltuna. Hän piti jonkinlaista selontekoa tomeralla tavalla muille huoneessa olijoille. Tiesin heti, että tässä ainakin olisi yksi kaapinpaikan määrääjistä. Huoneeseen oli pöydän lisäksi aseteltu vanhoja sohvia ja erittäin kuluneita lepotuoleja, niin että ne muodostivat sekalaisen ringin pöydän ympärille. Sohvalla loikoili välinpitämättömän näköisenä arviolta kuudentoista ikäinen poika sekä kauimmaisessa nurkassa viehkeä nuori nainen, joka oli laittautunut erityisen huolellisesti ja kuunteli muiden juttelua leveästi hymyillen. Sitten oli vielä eräs tyttö, josta sain heti käsityksen, että hän olisi aikamoinen tuittupää. Tässä ryhmässä oli selkeästi monta kiinnostavaa persoonallisuutta.

Minun astuessani huoneeseen leppoisa hälinä ja juttelu, joka huoneessa tähän asti oli vallinnut, katkesi kuin veitsellä leikaten ja kaikki katsahtivat minua epäluuloisesti.

– Hei, olen Janina, ihan uusi näissä piireissä, esittäydyin ja kättelin kaikkia. En oikein tiennyt oliko täällä tapana kätellä, mutta ajattelin auttaa keventämään tätä yllättäen sisälle tupsahtamiseni aikaansaamaa vähän hämmentynyttä ilmapiiriä.

Reippaan kädenpuristuksen olin todennut toisinaan toimivaksi lääkkeeksi tällaiseen suomalaisten niin yleisesti potemaan vaivaan. Ehkä tuollainen vieraan ihmisen aikaansaama hämmennys oli peruja ajoilta, jolloin vielä elelimme metsissä pienissä ryhmissä metsästäen ja keräillen mitä kylmän karulla pohjolan luonnolla oli tarjottavanaan, kaukana Keski-Euroopan sivistyksestä ja vilkkaista suurkaupungeista. Jos näimme lumessa karhun tassun painauman, olivat asiat kohdillaan ja herkkuateria tiedossa koko talvelle, mutta jos näimme vieraan ihmisen jalanjäljen, oli siinä silmänräpäyksessä sotaretki naapuriin julistettuna ja kaikki miehet aseistettuna lähdössä kohti tämän röyhkeän tunkeutujan reviirejä. Sellaisia me suomalaiset olimme olleet, ja sitä me edelleenkin vielä hieman