Valmiissa maailmassa

By Markku Turunen

Mustaa huumoria sodasta, sukupuolista ja mielenterveydestäKauhistuttavassa mutta satiirisen hauskassa romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa: toisaalta ajassa ennen lasten aloittamaa ydinsotaa, toisaalta sen jälkeisessä maailmassa, jossa kaikki on muuttunut. Kirjan päähenkilönä nähdään mies, jolla on maailmanlopun jälkeen vain yksi tehtävä: lisääntyä, sillä onhan hän maailman ainoa jäljellä oleva mies. 1980-luvun polttavat aiheet ovat jälleen ajankohtaisia, ja Turunen käsittelee niitä julman hulvattomasti.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728536186

Book preview

Valmiissa maailmassa

Copyright ©1982, 2023 Markku Turunen and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788728536186

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Silloin kun siemennesteen tarve oli huutava ja kun sitä ei vielä osattu käyttä taloudellisesti, he kävivät useita kertoja päivässä. He tarvitsivat kekseliäisyyttä. Ulottuvillani oli lihavia naisia, laihoja naisia, vaaleita naisia, tummia naisia, neitsyitä ja lutkia. Naisia loputtomana virtana. Sain kokea asioita joista en ollut aikaisemmin osannut edes uneksia.

Se oli kylmää ja laskelmoitua, mistä heitä tietenkin on typerää syyttää, he tarvitsivat vain siemennesteeni. Olisin halunnut tappaa heidät jokaisen siemensyöksyn jälkeen. Mutta en voinut sillä minut oli sidottu käsistä ja jaloista — temppu joka jaksoi myös kiihottaa kerta kerran jälkeen. He ottivat spermani siististi lasipurkkiin ja taputtivat sitten poskelle kuin lasta joka on tehnyt tarpeensa pottaan.

Nykyään heidän ei tarvitse sitoa minua. Olen lauhkea kuin lammas. He ovat ruiskuttaneet minuun jotain niin että enimmäkseen vain hymyilen itsekseni. Kaikesta päätellen he ovat kehitelleet kemiaa ja lääketiedettä aika lailla.

Palvelujani käytetään enää harvoin, kerran pari kuukaudessa. Eivätkä he enää tarvitse temppuja. Jo muutaman vuoden ajan he ovat johtaneet ohimoilleni ja kiveksiini melko tömäkän sähkövirran. Tajuntani läpäisee kuuma aalto ja he ovat saaneet haluamansa. Mutta miksei heitä jo kuulu?

Alkoiko kaikki parikymmentä vuotta sitten kun kohtasin jäteauton ensimmäisen kerran? Tai voi siitä olla kauemminkin, en ole kyennyt seuraamaan ajan kulkua erityisen hyvin. Hoitajat eivät halua pitää minua ajan tasalla, ehkä sillä on jokin tarkoitus, en tiedä. Olen sitä paitsi aika ajoin kemikaaleja ja hormoneja niin pullollaan että kesä saattaa näyttää talvelta ja varttitunti tuntua vuorokaudelta. Tällä hetkellä minusta tuntuu ettei aurinko ole näyttäytynyt pitkään aikaan, raskaat pilvet roikkuvat alhaalla ja ikkunalasin sumentaa alituinen sade. Mitä hyötyä minulle on olettamuksesta että on syksy? Ei mitään.

Minulla ei ole sanomalehtiä, radiota eikä televisiota, kaikkia noita välineitä joita ilman ei saattanut elämää aikoinaan kuvitella. En edes tiedä käytetäänkö niitä enää. Muistan kysyneeni asiaa joskus eräältä hoitajalta mutta olen unohtanut mitä hän vastasi. Ehkä hän ei antanut suoraa vastausta. En ole kovinkaan kiinnostunut tämän pienen huoneen ulkopuolella olevista asioista.

Ainoa yhteyteni ulkomaailmaan on ikkuna, sikäli kun olen kyllin viitseliäs noustakseni siitä katsomaan. Naisia raivaus- ja rakennustöissä, raunioitten seasta nousevia kummallisia rakennuksia, uutta arkkitehtuuria jonka on määrä poiketa mahdollisimman paljon entisestä. He ovat päättäneet hävittää sodan jäljet ja näyttää siltä että he kykenevät siihen ennen pitkää.

Huoneeni on viheliäinen loukku joka, kuten minäkin, kuin ihmeen kautta on säilynyt entisiltä ajoilta. Tämä on ensimmäisessä kerroksessa ja on vaikea kuvitella että talon ylemmät kerrokset olisivat ehjinä. Kolhiintuneen putkisängyn lisäksi kopissani on kemiallisesti toimiva wc-istuin sekä pöytä ja tuoli. Minulle riittäisivät sänky ja wc-istuin mutta hoitajani tarvitsevat pöytää ja tuolia. He tarjoilevat ruokanikin sänkyyn jolleivat sitten anna sitä suoraan suoneen.

Seinällä on pieni kaiutin josta virtaa hiljaista ja unettavaa musiikkia. Kauan luulin että musiikki kumpusi sisältäni ennen kuin huomasin kaiuttimen. Olin jo ehtinyt ihastua omaksi luulemaani musiikkiin joten minun ei auta kuin edelleen pitää siitä. Usein kellun päiväkausia musiikissa ja annan virran viedä.

Niin, tietenkin on mahdollista että asiat olivat kehittyneet niin sanoakseni pinnan alla jo kauan ennen jäteauton ilmaantumista, mutta siitä en voi tietää mitään varmaa, enkä halua puuttua sellaiseen. Liikun jo nyt riittävän hataralla pohjalla, kun ajattelee mitä kaikkea pääparkani on saanut kokea.

Kun parikymmentä vuotta sitten heräsin hikisten ja kylmien lakanoiden välissä luulin ensin nähneeni painajaista. Ehkä todentuntuisin uni minkä olen koskaan nähnyt, ajattelin järkyttyneenä. Vääntäydyin kankeasti istumaan ja ripustin silmälasit nenälleni.

Tajuntaani tunkeutui raateleva krapula joka juoksutti minut vessaan. Asetin silmälasini lavuaarin reunalle ja tyhjensin mahalaukkuni perin pohjin pönttöön. Koko ajan uni kummitteli ihmeen elävänä mielessäni. Heittelehdin jäteauton mahassa holtittomana kuin roskasäkki, liukastelen ja kompuroin takaisin seisomaan kunnes luovun yrityksistä pysyä pystyssä ja käperryn nurkkaan nyyhkyttämään. Matkan päätteeksi peltisäiliö alkaa kallistua ja kaikkinainen törky pakkautuu päälleni kunnes puserrun jätteiden seassa ulos kirkuvaan aamuauringon valoon. Kierin jätekukkulan rinnettä alas. Oksennuksensa päätteeksi jäteauto röyhtäisee ja lonksauttaa järeät leukaperänsä kiinni. Sen leuka lonksahtaa uudestaan auki kun se näkee minun nousevan jätteiden seasta. Se yrittää tavoittaa minua mutta vajoaa jäteliejuun niin että hädin tuskin pääsee takaisin kovalle maalle. Se voi vain ulista harmista, se ei kai ole tottunut tällaiseen. Lähden kompuroimaan roinan seassa. Ympärilläni aaltoilee röykkiöittäin pahvilaatikoita, pullottavia ja pursuilevia muovikasseja, ruostunutta peltiromua, homehtuneita vaaterisoja, pulloja, törkyä… kuin kutistettua tunturimaisemaa silmänkantamattomiin. Lokit ja varikset tappelevat suupaloista rottien kanssa, kärpäslaumat surisevat kuin pommikonelaivueet. Aurinko hehkuu jo kuumana, sen sirpaleista sinkoamat salamat kirveltävät silmiäni. Vaellan eteenpäin ja lopulta väsyn ja uppoan mustaan ja unettomaan uneen…

Istahdin voipuneena kylmälle kaakelilattialle ja annoin viileän suihkun virrata päälleni. Tuntui kuin olisisin ollut yltä päältä oksennuksessa. Peseydyin hitaasti ja huolellisesti sitä mukaa kun voimani palautuivat.

Päivästä näytti kehkeytyvän helteinen ja päätin mennä rannalle parantelemaan kohmeloani, kävisin jossain välissä syömässä aamiaista satamakuppilassa ja siemaisisin muutaman kylmän oluen sikäli kun sisäkaluni sen sallisivat. Vetäisin ylleni farkut ja t-paidan, heitin rantakassiin uimahousut ja pyyhkeen ja läksin matkaan.

Eteisessä vastaani löi armoton löyhkä Uusi vaalea kesäpukuni oli mytyssä kynnysmatolla kenkieni päällä. Kiikutin puvun pesukoneeseen ja upotin kengät vesiämpäriin. Huuhdoin käteni ja sen kummempia miettimättä uusin lähtöyritykseni.

Jäteauto seisoi ulko-ovella. Nähdessään minut se valpastui kuin torkkuva kissa jolta rävähtävät silmät auki. Sen leuat raottuivat ja suupielistä rupesi valumaan vihreää ja limaista kuolaa. Pakenin kauhuissani takaisin kotiin ja heittäydyin voimattomana sängylleni.

Oli totta etten ylioppilaaksi tuloni jälkeen ollut tehnyt päivääkään työtä enkä liioin ollut hakeutunut mihinkään opiskelemaan. Silti tuntui turhan osoittelevalta että jäteauto odotti minua ulko-ovella.

Äkkiä minut valtasi kiihkeä toivo. Harpoin puhelimen luo ja kiersin sormi vavisten ystäväni puhelinnumeron. Mitä edellisenä iltani oli tapahtunut? Olimmeko syöneet joitain pillereitä ja oliko jäteauto niin muodoin pelkkää harhaa?

Ystäväni kuulosti niin omituiselta etten saanut kysytyksi mitään. Tuntui kuin hän olisi koko ajan yrittänyt muistella kuka minä olin. Laskin luurin paikoilleen ja purskahdin itkuun.

Jäteauto pysytteli tiiviisti ulko-ovella. Kerran uskaltauduin alas ja varmistuin että se odotti juuri minua. Se murisi ja paljasti hampaansa kuin luutaan vartioiva koira. En pääsisi ulos sen huomaamatta.

Vanhempani olivat lomalla ja olin yksin kotona. Sain heiltä postikortin jossa äiti muistutti kukkien kastelusta. Tilasin ruokaa lähikaupasta jossa meillä oli tili. Finninaamainen lähetti oli ainoa ihminen jonka kanssa olin tekemisissä. Söin pelkkää ruisleipää ja lenkkimakkaraa. Katselin televisiota. Vaikka en jaksanutkaan seurata ohjelmia oli minulla päivisin mitä odottaa. En muistanut kastella kukkia.

En kyennyt pitämään elinympäristöäni siistinä. Tarmoni ei riittänyt pitämään järjestyksessä esineitä joita pakonomaisesti otin esiin kaapeista ja komeroista. Keittiön eri tasot alkoivat olla täynnään jätteitä. Pelkkä ajatuskin siivoamisesta vei kaikki voimani.

Kerran käteeni osui uutuuttaan kiiltelevä saksofoni jonka