Luonto pakastimessa

By Anu Silfverberg

Ikävä mies, kerta kaikkiaan. Pandantappaja! Mutta entä jos hän oli oikeassa?

Anu Silfverbergin "Luonto pakastimessa" käsittelee mielipiteitä ja tunteita. Tunteet ovat sotkuisia ja usein piinaavia, ja siksi kai toiveikkaasti teeskennellään, että ne kuuluvat yksityisen piiriin, kun taas järki kuuluu yhteiskuntaan. Julkisuudessa tunteet sysätään naistenlehtiin, mutta kun puhe tulee isoista asioista, rajataan puhe tilastoihin, lakiin tai lasten parhaaseen - näin tehdään vaikka oikeasti sisällä kiehuisi niin, ettei uni yöllä tule.

Näissä suorasukaisissa ja aseistariisuvissa teksteissä Anu Silfverberg uskaltaa sanoa jotain, minkä kanssa on elettävä ja koettaa lähestyä aiheitaan kuin eräänlaisia pisteitä kartalla. Pisteet ovat valikoituneet arkisen prosessin kautta. Silfverberg kirjoittaa siitä, mikä miellyttää tai ei miellytä. Joskus ajatus alkaa pienestä ja paisuukin valtavaksi, vähän niin kuin Bengtskärin majakka veneellä lähestyttäessä näyttää ensin suloiselta tikulta ja on lopulta pelottavahko, kaiken ylle kohoava toteemi. Pisteet, joita hän lähestyy, ovat ihmisenä olemisen pisteitä: liikettä kohti toisia eläimiä ja ihmisiä, sukupuolta, kansallisuutta tai toisten ihmisten jumalia.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: May 6, 2015
• ISBN: 9789518516913

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2011 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Anu Silfverberg, 2011

ISBN 978-951-851-691-3

www.teos.fi

Aluksi

Tämän kirjan kirjoitukset käsittelevät mielipiteitä ja tunteita. Kirjan tekstit perustuvat osin kolumneihin, joita olen kirjoittanut vuosina 2008–2010 Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen. Kolumnit ovat kuitenkin vain ituja – useimmiten tekstit ovat lähteneet omille teilleen ajatuksia ja virkkeitä yhdistellessä. Välillä vastaan tulee lähes kokonainen kolumni, välillä taas lauseet ovat vaihtaneet paikkaa ja löytäneet uusia merkityksiä ja uusia ajatuksia rinnalleen. Olen laskenut, että kirjan lauseista vajaa kolmannes on sellaisia, jotka on aiemmin julkaistu Nyt-liitteessä.

Kirjassa on seitsemän isoa teemaa, joiden alle tekstikokonaisuudet ovat ryhmittyneet. En tiedä, ovatko nämä tekstit esseitä. Ainakin ne ovat esseehköjä.

Essee ja sen sukulainen pamfletti ovat tekstityyppejä, joiden yleisesti ajatellaan pyrkivän jonkinlaiseen muutokseen tai ainakin mielipidevaikuttamiseen. Toisaalta usein on niin, että kirjallisuus, joka on ohjelmallisen poliittista, kömmähtää omaan suoraviivaisuuteensa. On vain harvoja kirjailijoita, jotka ovat onnistuneet yhdistämään aatteet ja kaunokirjallisuuden. He taas ovat poikkeuksellisesti jotenkin surullisia kirjoittajia, sellaisia kuin Pablo Neruda, jonka runot ylistävät ensin kauneutta ja surevat sitten kauniin maailman kauheuksia. Ne käsittelevät enemmän tunteita kuin tietoa. Niissäkin on lopulta tärkeintä sama, mikä on tärkeintä kaikessa kirjoittamisessa: rehellisyys ja avoimuus. Ihminen, joka ei ole avoin, miettii, miten miellyttäisi tai sokeeraisi, miten pelaisi korttinsa parhaiten, miten laskelmoisi ja voittaisi.

Rehellisyys ei tarkoita totuutta, vaan sitä, että on jotakin mieltä, siis tuntee jotakin ja ilmaisee sen sanallisesti tavalla, joka vastaa tuota tunnetta, tuota mieltä mahdollisimman paljon. Rehellinen ei voi olla kokonaisuudessaan, ei aina ja kaikissa hetkissä, kaikkien kanssa. Sitä voi olla hetkessä kerrallaan, ja lopulta vain itselleen, itsestään käsin. Aina voi kokea toisin kuin toinen, mutta milloinkaan ei voi kieltää toisen kokemusta.

On kokemuksia, joita on mahdotonta ilmaista toisille niin, että he omasta mielestämme ymmärtäisivät – oikeastaan suurin osa kaikista kokemuksista on tällaisia. Joillakin ne kattavat elämästä hetkiä, toisilla koko elämän. Konkreettisimmillaan ymmärtämättömyyden kokemukset ovat fyysistä kipua, sairautta; ruumiinsa rajojen kanssa ihminen on yksin aina. Useimmiten yksinäisyys liittyy kuitenkin kieleen. Se on sitä, että ajatukset koodautuvat vastaanottajan mieleen aina toisin kuin oli tarkoittanut.

Itse olin perheeni ainoa lapsi, ja usein yksin. Yksinäiset lapset ovat tulkinnasta riippuen joko itsekkäitä ja hemmoteltuja kuninkaallisia, tai vastuun ja epävarmuuden romuttamia eläimiä. Tai molempia, ja kaikkea muuta.

Ja tietenkin ainoita lapsia on maailmassa niin paljon, ettei heistä voi sanoa paljon mitään. Sisarussuhteet ovat vain yksi mahdollinen osa tarinassa, jota päätämme itsestämme kertoa.

Opin lukemaan varhain, ja ajattelin pitkään sen johtuvan ainokaisuudestani. Myöhemmin tapasin ystävän, joka opetteli varhain lukemaan ja kirjoittamaan päästäkseen pakoon kolmilapsisen perheensä hälinää. Se niistä syistä ja seurauksista. Mutta puhuimme ystävän kanssa siitä, miten kiinnostavaa lapsen kirjoituksia on lukea ja millaisia satuja ihminen kirjoittaa, kun hän ei ajattele yleisöä eikä odotuksia. Olin viisivuotiaana tehnyt tarinan, jossa päähenkilö, purjelaiva, seilasi irrallaan muusta maailmasta ja näki todellisuuden vinksahtaneena (ihmiset näyttivät norsuilta ja norsut kirahveilta, eikä niistä ottanut selkoa). Ehkä se oli yritys kuvata erillisyyden tunteita tai ihmetystä toisten erilaisuudesta.

Muistan kokeneeni lapsena kirjojen äärellä yllättyneitä, huojentuneita samastumisen tunteita. Ihminen ajattelee aina lähtökohtaisesti omien kokemustensa olevan ainutkertaisia, mutta kirjat todistavat, että kaikkea on enemmän kuin yksi. Lukiessani kirjaa ajattelin usein toisia ihmisiä, jotka lukivat samaa; ihmisiä, joita minun olisi mahdollista tätä kautta ymmärtää.

Nostin pääni kirjasta vasta kun teini-iässä oli aika alkaa juoda alkoholia ja harrastaa seksiä.

Päihteet vasta yksinäisyyttä torjuvatkin, mutta ikävä kyllä vain hetkellisesti. Yksinäiset murheelliset juopot raitiovaunuissa eivät ole yksin niin kauan kuin pysyttelevät päissään, mikä on laiha lohtu, mutta nähtävästi silti siedettävämpää kuin sukeltaminen selvänä mustaan aukkoon nimeltä kolmosen raitiovaunu paskat housussa. Ja seksikin on tapa karata yksinäisyydeltä, ei niinkään sen tarjoaman läheisyyden vuoksi, vaan ennen kaikkea ajan pysähtymisen.

Juuri ajan kuluminen ja sen rajallisuus antavat merkityksen yksinäisyydelle. Jos emme koskaan kuolisi, olisi aina aikaa kaikkeen, eikä mikään olisi hätäännyttävää. Elämä ja se mitä sillä tehdään ei olisi kiireisin selvitettävä ongelma kiireisten selvitettävien ongelmien yhä kasvavalla listalla.

Kirjoittaminen on huikentelevainen ja useimmiten melko itsekeskeinen yritys vapautua eristyneisyyden tai liiallisen läheisyyden kokemuksesta – epäterve ehkä, mutta paljon vaarattomampi kuin vaikkapa alkoholismi, ainakin joillakin mittapuilla. Samalla kirjoittaminen on riskialtista puuhaa, paljasta ja lopullista. Kepeimpiäkin kirjoja ihmiset tekevät ja lukevat paetakseen, irtautuakseen... niin, mistä? Kepeyden vastakohdasta varmaankin.

Muuan kepeydestä elämäntyönsä rakentanut, syvästi murheellinen mies on kirjoittanut: Korostunut itsetietoisuus, erillisyyden tunne, kykenemättömyys liittyä mukaan, fyysinen häpeä ja itseinho – eivät ne ole yksinomaan pahoja. […] Ilman niitä en olisi koskaan kadonnut kieleen, kirjallisuuteen, mieleen, nauruun ja kaikkiin niihin mielipuolisiin intensiteetteihin jotka ovat rakentaneet ja hajottaneet minut.

Teksti voisi olla monenkin kirjailijan suusta, mutta nyt sen kirjoittaja sattuu olemaan Stephen Fry. Niin hän kuvailee tunnelmiaan elämäkerrallisessa kirjassa Moab Is My Washpot. Kirja on yksi osa Fryn päättymättömässä yrityksessä paljastaa sisimpänsä maailmalle noloimmilla, herkimmillä hetkillään. Arvelen, että hän haluaa katsoa, mitä maailma siihen sanoo, ja yllättyy (ehkä närkästyy) joka kerta siitä, että maailma ei kovaäänisesti tuomitse häntä.

Ironisesti siinä, että ihminen paljastaa itseään, on jotain paljastavaa – ei kuitenkaan sitä, mitä kirjailija tavoitteli. Fry paljastuukin paljastelijaksi, eikä yksikään tunnustettu rikos tai valhe, yksikään yleisölle kerrottu nolo rakkaussotku tai kehollisen häpeän demonstraatio milloinkaan vapauta häntä täysin. Ja niin hän jatkaa kirjoittamista.

Fry tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että maailmalla on hänestä väärä käsitys, että se ajattelee hänen olevan hyvä, vaikka hän oikeasti on paha, ja että vain paljastamalla maailmalle totuuden hän voisi lopulta elää puhtain paperein. Työssään Fry on kirjoittanut ja esittänyt hulvattoman huvittavia tekstejä, ja hän todella myös on hauska mies. Hän on myös, kuten sanottu, murheellinen. Kaikki klovnit ovat.

Lisäksi – ja nyt päästään asiaan – Fry on myös loistoesimerkki siitä, että ihminen ei kirjoita huvikseen. Aina siinä on jotain mätää taustalla. Mitä henkilökohtaisempaa Fryn teksti on, sitä humoristisempaa, sitä kepeämpää se on: hän raportoi stand up -koomikon hilpeydellä lapsena kokemansa julmuudet, lukemattomat häpeälliset valheensa ja varkautensa, pelkonsa ja pakkomielteensä. Hän tuntuu toivovan, että paljastamalla itsensä täysin voisi saada selville, onko todella rakkauden arvoinen. Ja tietenkään mikään kunnianosoitus ei riitä, mikään ei saa Stephen Fryta uskomaan että hän on.

Tosiaan: miksi kukaan tekee, mitä tekee? Oliver Stonen elokuvan W. perusväite on, että George W. Bushista tuli Yhdysvaltain presidentti, koska hän tavoitteli isänsä hyväksyntää. Se vaikuttaa järkeenkäyvältä. Bush on tietysti poikkeuksellinen tapaus, mutta se on vain syy, miksi hän nousee esiin. Pohjimmiltaan hän on samanlainen kuin kaikki.

Aikuiset tekevät asioita enemmän tai vähemmän lapsen tavoin. He juoksevat maratonia, koska velikin juoksee, muuttavat ulkomaille, koska kadehdittu ystäväkin teki niin, kirjoittavat kirjoja, jotta rakkauden kohde lukisi ne, säästävät rahaa, koska vanhempien lapsuus oli köyhä, tekevät käsitöitä, jotta muuttuisivat vanhempana ja puolisona. Kun tarkemmin ajattelee, luultavasti kaikkeen, mitä ihmiset tekevät, löytyy jokin muu kuin yleisin selitys.

Otetaan vaikkapa toimittajat. Tavallisesti ajatellaan, että toimittaja toimittaa, koska pitää kirjoittamisesta, on utelias tai tarvitsee hiukan rahaa. Niinpä niin! No minä ainakin kirjoitan näitä lehtijuttuja äidilleni, eräs kollega myönsi. Toinen arveli tekevänsä työtä, jotta voittaisi silmittömän ujoutensa. Kuinka sujuu? kysyin. Ei kuulemma niin hyvin, mutta yritystä on takana vasta kymmenisen vuotta.

Me olemme kaikki tällaisia, vaivaisia. Me yritämme olla kovia ja vakuuttavia, mutta me olemme lapsia ja itkupillejä, me tarvitsemme jonkun joka sanoo: kaikki hyvin. Kun hommat menevät pieleen, me olemme George Bush, ja parhaanakin päivänä me olemme kuin toimittaja, joka kirjoittaa miljoonan suomalaisen lukemaa lehteä äidilleen.

Eräs ystäväni tuntee miehen, joka väittää sinnikkäästi, että koirilla ei ole tunteita (muista eläimistä puhumattakaan). Olen taipuvainen uskomaan, että mies oikeastaan toivoisi, että hänellä itsellään ei olisi tunteita, että kellään ei olisi. Hän ei ole toiveensa kanssa yksin.

Tunteet ovat sotkuisia ja usein piinaavia, ja siksi kai toiveikkaasti teeskennellään, että ne kuuluvat yksityisen piiriin, kun taas järki kuuluu yhteiskuntaan. Julkisuudessa tunteet sysätään naistenlehtiin, mutta kun puhe tulee isoista asioista, rajataan puhe tilastoihin, lakiin tai lasten parhaaseen –

niin tehdään, vaikka oikeasti sisällä kiehuisi niin ettei uni yöllä tule.

Ilman tunteita ei kuitenkaan olisi myöskään mitään järkevää. Neuropsykologit ovat huomanneet, että ihmiset, joilla tunteiden kokeminen on estynyt, eivät pysty myöskään tekemään rationaalisia päätöksiä. Tunteettomasta tuleekin täysin irrationaalinen.

Ja tietenkin tunteiden kieltäminen on aina vastuuttomuutta. Omat tunteensa kieltävä ihminen sysää ne aina tavalla tai toisella muiden käsiteltäviksi.

Tätä kirjoittaessani toimittajilta vaaditaan avoimuutta puoluekantojen suhteen. Paljon merkittävämpää olisi tietää, mikä ihmisiä oikeasti kuohuttaa, ilahduttaa, itkettää tai raivostuttaa. Sen myöntäminen olisi rohkeaa, sillä se on myös pelottavaa.

Kun jotakin sanoo ääneen, se karkaa itseltä ja muuttaa muotoaan ja pian myös todellisuutta. Juuri siksi rehellisyys on niin hankalaa ja tunteista niin vaikea puhua. On kauheaa sanoa jotakin itselle suurta ja sitten katsoa kuinka se vääntyy silmien edessä ja liihottaa lopuksi tiehensä väärin ymmärrettynä.

Kirjoittaminen on kauhistuttavan lopullista ja kirjan julkaiseminen vähän kuin ottaisi tatuoinnin: hupakkomaisesti ihminen olettaa, että valitun kuvan kanssa haluaa todella elää vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Näissä teksteissä yritän uskaltaa sanoa jotain, minkä kanssa on elettävä. Samalla koetan lähestyä pisteitä eräänlaisella kartalla, tai sitten horisontissa. Pisteet ovat valikoituneet puhtaan itsekkään, sattumanvaraisen ja arkisen prosessin kautta. Kirjoitan siitä, mikä miellyttää tai ei miellytä. Joskus ajatus alkaa pienestä ja paisuukin valtavaksi, vähän niin kuin Bengtskärin majakka veneellä lähestyttäessä näyttää ensin suloiselta tikulta ja on lopulta pelottavahko, kaiken ylle kohoava toteemi. Pisteet joita lähestyn ovat kai ylevästi ihmisenä olemisen pisteitä: liikettä kohti toisia eläimiä ja ihmisiä, sukupuolta, kansallisuutta, tai toisten ihmisten jumalia. Yritän miettiä, millaista täällä on olla, ja millaista muilla ehkä on, ja miten heidän kanssaan pitäisi olla tai voisi olla. Huomaan, että yksi asia nousee yli muiden: vallankäyttö vailla vastuuta.

Kyllä se vaan kismittää.

Luonto pakastimessa

Kesällä 2009 BBC:n luontoasiantuntija Chris Packham aiheutti mediamyrskyn sanomalla ääneen ikävän ajatuksen: pandakarhun pitäisi antaa kuolla sukupuuttoon. Niin juuri: pandan. Sen mustavalkoisen ja pörröisen, hiljaisen ja hengenvaarallisen karvapalleron, yhteisen eläinrakkautemme ja kaiken kauniin symbolin. Tietysti Packhamin kommenttia kritisoivat suureen ääneen sekä eläintarhojen ystävät että niitä vastustavat luonnonsuojelujärjestöt. Ikävä mies, kertakaikkiaan. Pandantappaja!

Mutta entä jos hän oli oikeassa?

Packhamin mukaan typeriä summia rahaa kulutetaan pandojen ylläpitämiseen vankeudessa, lähinnä siksi, että se on noussut jonkinlaiseksi herttaisen mutta mykän luonnon symboliksi. Pandalla riittää yleisöä. Jos se kuolisi, meille tulisi paha mieli ja joku saattaisi huolestua ja tulla jopa ajatelleeksi, että olemme tehneet jotakin väärää.

Sitä paitsi Chris Packham ei sanonut, että pandat tulisi tappaa. Hän sanoi, että niiden tulisi antaa kuolla. Emme me suojele pandaa sukupuutolta, me olemme jo tappaneet sen sukupuuttoon, hänen viestinsä kuului. Kaikki mitä teemme on tekohengitystä, pelkkää ohuen ja säröilevän pinnan kiillotusta.

Kun eläintarhoja oikein miettii, ne ovat erikoisia laitoksia. Koko villieläimen käsitehän pitää sisällään ajatuksen, että eläin on... no, villi. Vankeutta taas perustellaan sillä, että muuten monet lajit kuolisivat. Tämä on kuitenkin marginaalista. Suurin osa vankeudessa elävistä eläimistä on vankeja ihmisen parhaaksi, ei omakseen.

Toinen argumentti on, että ilman eläintarhoja ihmiset eivät tuntisi eläimiä. Mutta onko eläinten tunteminen jokin itseisarvo, ja jos, niin kenelle? Pitääkö eläimiä tuntea hinnalla millä hyvänsä? Niille itselleen lienee se ja sama, tiedänkö vaikkapa minä miltä ne näyttävät. Se on asia, jolla on merkitystä vain katsojalle itselleen.

Sitä paitsi, jos on niin tärkeää, että ne eivät kuole, on erikoista, että samalla on tehty lähes kaikki sen eteen että ne kuolisivat. Uhanalaisen eläimen pitäminen eläintarhassa on vähän kuin pakastamista: pidetään jotain säilössä. Mutta minkä varalle? Elävän olennon suojelu vankeudessa tuntuu olettavan, että joskus koittaa tulevaisuus, jolloin... niin, mitä? Jolloin ihminen on peruuttanut pahat tekonsa ja jossain on yhtäkkiä valtavasti metsää eläinten tallustaa?

Siinä yritetään ikään kuin koko ihmiskunnan voimin teeskennellä, että tässä kävi nyt tällainen pikku haaveri, mutta asiaa korjataan parhaillaan.

Keväällä 2009 tapasin Etelä-Afrikassa eläinten käyttäytymisen tutkijan. Mies oli töissä orvoksi jääneiden elefanttien reservaatissa. Paikassa oli lähinnä eläimiä, jotka olisivat muuten kuolleet; orpoja sekä sirkuksista ja eläintarhoista vapautettuja. Öisin eläimet yöpyivät ihmisten rakentamissa pilttuissa, päivisin ne vaelsivat ympäristön metsissä ja pelloilla. Selvisi, että jotkut eteläafrikkalaiset luonnonsuojelujärjestöt vastustavat elefanttireservaattia, vaikka siellä eläimet laiduntavatkin vapaana – sitä syystä, että elefantit kuitenkin asuvat ihmisten vierellä ja niiden liikkuminen on lopulta jotenkin rajattua, vaikka ne kuinka vaeltaisivat.

Ongelma vain on, että paikkoja, joissa ne voisivat täysin rajoituksetta vaellella ihmiseen törmäämättä, ei Etelä-Afrikasta juuri enää löydy, mies sanoi. Pysäyttävä tieto. Eikä paljon muualtakaan Afrikasta.

Kulkiessamme lauman perässä helsinkiläistä syysaamua muistuttavassa valossa mies kertoi pelottavan asian elefanteista ja vankeudesta. Tutkimuksissa on havaittu, että sirkuksesta vapautetut yksilöt osoittavat vähemmän psyykkisiä ongelmia kuin eläintarhoista vapautetut – niillä kun on sentään ollut jotain tekemistä.

Ja tämä ei tarkoita, että sirkuseläimet voisivat hyvin, mies tarkensi vakavana. Päinvastoin.

Yritin kuvailla hänelle Helsingin Korkeasaarta, ja asian sanallistaminen teki siitä jotenkin tavallistakin sietämättömämmän. Pieni saari ja häkit. Ympyrää kiertävät tiikerit.

Puhumattakaan Särkänniemestä ja valtamerieläimistä, joita siellä halvennetaan typerillä tempuilla, silakkapalkalla. Miksi ne ovat siellä? Miksi me pidämme niitä siellä? (Sanon me, vaikka en käy Korkeasaaressa enkä varsinkaan Särkänniemessä. Kollektiivinen syyllisyys on silti olemassa oleva fakta, sitä on turha paeta. Pahanteko ei ole ainoa aihe syyllisyyteen, pelkkä hyväosaisuus riittää. Hyväosainen, joka ei luovu eduistaan ja omista elämäänsä pahan murskaamiselle, on syyllinen, syyllinen. Tämä koskee lähes kaikkia meistä.)

Eläintarha onkin ihmiselle ylellinen paikka niin kauan kuin siltä ei kysy kysymyksiä. Siellä näkee eläimiä, joita ei kotimaassa normaalisti näkisi, ja siellä näkee eläimiä, joita ei näkisi edes jos ne olisivat luontaisessa ympäristössään, siitä yksinkertaisesta syystä että ellei niitä ympäröisi aita, ne eivät olisi lähelläkään ihmistä.

Mutta eläinten oikeuksista eläintarhassa ei ole kyse, sillä on ilmiselvää, että eläimiä pidetään siellä ihmistä varten. Ei sukupuuttoon kuollut eläin itseään sure, tai luonto. Sen sijaan lajin katoaminen synnyttäisi aiheellista syyllisyyttä, ja lapsiperheet jäisivät kaipaamaan häkkejä. Siksi niitä markkinoidaankin juuri heille, opetusmielessä.

Kun ihminen viedään mahdollisimman nuorena katsomaan vangittua eläintä, hän kasvaa uskoen, että eläimen paikka on häkissä. Hän kasvaa uskoen, että häkki on hyvä – koska miksi muuten vanhemmat olisivat näyttäneet hänelle tällaisen näyn?

Tutkimusmatkailija ja merentutkija Jacques Cousteau on sanonut vangituista delfiineistä, että niiden seuraamisen koulutuksellinen arvo on sama kuin yrittäisi tutkia ihmiskuntaa seuraamalla eristyssellivankeja. Cousteau on oikeassa, paitsi että vertauskuva on hiukan liian kepeä. Oikeastaan delfiini altaassa on jotain vielä ahdistavampaa, käsittämättömämpää. Ajatellaan vaikkapa Floridasta valtamerestä nostettuja delfiinejä, jotka on vangittu ja kuljetettu lentokoneessa Suomeen Tampereelle. Ne on suljettu betonitankkiin tekemään sirkustemppuja eläintenhoitajien ja muiden sydämettömien sirkustirehtöörien kera. Niiden liikkumatila on kymmeniä kilometrejä luonnollista pienempi. Niiden vedessä on klooria, niille syötetään lääkkeitä. Ne eivät enää koskaan surffaa aalloilla, tai pysty liikkumaan kaikuluotaintaan hyödyntäen, sillä altaan kovat seinät estävät sen. Ne eivät voi enää milloinkaan tehdä mitään, mitä delfiinit tekevät.

Ehkä tässä olisi osuvampi analogia: ihminen vangitaan ja sullotaan nukutettuna pieneen kuljetustilaan, jossa on huonosti happea.