Sudenkaarne

By Mira Andrejeff

Saatoin vain toivoa, että vielä koittaisi päivä, jolloin osaisin kulkea tieni takaisin lammen äärelle ja jolloin voisin sukeltaa etsiäkseni valon lammen keskeltä. Minun oli vain luotettava itseeni, niin nainen oli sanonut.

Muutaman tunnin aikana Sirje ehtii tehdä matkan kadoksissa olleeseen syvimpään minuuteensa. Tie perille ei löydy yksin, ja Knut tekee kaikkensa auttaakseen rakastaan. Parhaimman avun Sirje saa kuitenkin odottamattomalta taholta.

Sudenkaarne elää muistojen kautta tässä hetkessä ja ui syvälle aina pohjamutiin asti löytääkseen oman sisäisen valonsa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 2, 2018
• ISBN: 9789528052234

Mira Andrejeff

Kirjan kirjoittaja toimii päätyössään yrittäjänä ja tärkein vahvuus perheen lisäksi on hänen rakkautensa kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Book preview

"Kun ihminen syntyy,

alkaa väistämättä matka

kohti kuolemaa."

(Tuomas Kyrö)

Lift up your eyes, child.

Lift up your arms, you are home.

I know you're hurt, child.

But you can't do this on your own.

I'll untie you from the strings

caught in your wings.

And I'll try to fill in the gaps,

all of the cracks they left behind.

(Crywolf, Rising rising, 2016)

Asioilla on aina enemmän kuin yksi puoli. Elämästä ja olemassaolosta ylipäätään aistii näkemällä ja kuulemalla vain yhden puolen, mutta toiselta laidalta tarkasteltuna ne voivat näyttää aivan toisenlaiselta. Maailmankatsomus ja kunnioitus elämää kohtaan kasvavat, kun ottaa vastaan sen mahdollisuutena, että kuka tahansa meistä voi käydä myös toisella puolella.

(Kirjoitan tämän tähän muistiin, jotten unohda käydä istumassa myös toisella puolella.)

Sisällysluettelo

Matka

Korppi

Kohtaaminen

Yksin

Talo

Tehtävä

Siivet

Viilto

Unessa

Kirje

Paluu

Kituva

Piilossa

Muutos

Sudenkaarne

Karussa

Väistämätön

Irti

Syvällä

Matka

Avaan auton oven ja istun matkustajan paikalle. Tunnen, kuinka Knut tuijottaa minua, mutta en käänny katsomaan häntä. Knut laittaa vaihteen ykköselle ennen kuin minä ehdin vetää oven kunnolla kiinni. Auto lähtee liikkeelle, vedän ovenkahvasta ja painan oven lukkoon. En halua avata sitä ennen kuin olemme perillä. Auton hiljainen hyrinä turruttaa hetkessä ajatukseni ja vaivun tuijottamaan eteeni.

Knut ajaa autoa tottunein liikkein. Auto kaartaa hitaasti pitkin asuinalueemme kapeita kujia. Juuri missään ikkunassa ei pala valo enää tähän aikaan. Katuvalojen tuikkiva välke sivuikkunassa rytmittää liikkeemme, kunnes saavumme risteykseen, josta seuraava tie johtaa moottoritielle. Tien kaarre on jyrkkä, mutta Knut ottaa sen rauhallisesti. Vaikka kiinnitimme arkun auton lavalle tiukoin solmuin, kuulen, kuinka se osuu ensin vasempaan laitaan ja sitten oikeaan. Palan halusta saada koskettaa arkkua, tuntea sen lähelläni, kertoa sille, että olen tässä. Kuvittelen mielessäni, kuinka sormeni liukuvat kannen päälle piirretyn mustan ristin kiiltävällä pinnalla. Kannen päällä helmeilevät sadepisarat tanssivat auton liikkeen tahdissa.

Havahdun ajatuksistani, kun Knut alkaa kiihdyttää autoa moottoritien rampilla. Ohitsemme vilahtaa sadan kilometrin tuntinopeuden salliva liikennemerkki, ja ennen kuin kiihdytyskaista on puolessa välissäkään, auton mittari on saavuttanut tämän pisteen. Sulavasti Knut vaihtaa isompaa vaihdetta ja lipuu viereiselle kaistalle. Yön yksinäinen liikkuja ei seuraa kaipaa, pimeyden läpäiseminen on nyt sen ainoa päämäärä. Vilkaisen varovasti auton takalasista ja lohduttaudun nähdessäni arkun olevan omalla paikallaan. Helpotan oloani koskettamalla vierelläni istuvaa mustaa korppia. Sen lempeä katse rauhoittaa, terävä ja kylmä nokka koskettaa käteni ihoa, silmissä on turvallinen syvyys. Tunnen sisälläni jotain, aivan kuin olisin vielä elossa. Minun hyvä olla, kun lähelläni on jotain kuolematonta. Jotain, joka voi liikkua kanssani paikasta toiseen, täältä tuonpuoleiseen ja takaisin.

Alan hyräillä mielessäni laulua, joka soi silloin, kun juhlimme Knutin kanssa viime kerran yhdessä. Kuinka paljon pidänkään tuosta kappaleesta. Laulussa kerrotaan erilaisesta rakkaudesta. Rakkaudesta, jota on vaikea määritellä ja mitata tai sanoin kuvailla. Aihe oli jonkun arvostelijan mielestä liian vaikea, mutta minä ymmärrän täysin, mistä laulu kertoo. Se kertoo minusta, rakkauden antamisen ja vastaanottamisen vaikeasta yhtälöstä. Halveksin joskus itseäni, koska ymmärsin, mutta jo ensi kerran laulun kuultuani, se pakotti minut opettelemaan kohtaamaan pelkoni. Laulu on minun turvasatamani kaikessa raadollisuudessaan ja epäkiitollisuudessaan. Ja Knutkin oli silloin ollut ymmärtävinään. Sekin lohdutti, vaikken hetkeäkään uskonut hänen olevan tosissaan. Mutta hän yritti ja se tuntui hyvältä.

Tuolloin meillä oli ollut hetken jotain yhteistä. Tunne siitä, että jaoimme jotain. Todellisuus oli kuitenkin pinnan alla lähempänä, kuin uskalsimme myöntääkään. Nyt kosketimme tuota todellisuutta ja siitä oli tullut ylitsepääsemätön este välittämisellemme. Emme päässeet yhdessä se yli. Knut jäi toiselle puolen ja minä jatkoin matkaani.

Seuraavan tienviitan jälkeen matkaa olisi jäljellä vielä noin neljä tuntia. Kuudesosa kokonaisesta vuorokaudesta lähes täydellisessä hiljaisuudessa, liian monta minuuttia aikaa kääntää katseensa itseensä ja sitä kautta taivaalle.

Olin silloin 16-vuotias ja yritin epätoivoisesti rakentaa siltaa itseni ja pojan välille. Ajatuksistani oli tullut minulle toinen maailma. Maailma, jossa tapahtui asioita, johon uskoin ja jotka näin todeksi. Silta oli hutera, mutta minä kävelin sillan päällä epävarmoin askelin puolelta toiselle. En nähnyt enkä tuntenut jalkojeni alla sillan heikkoa rakennetta ja huteria perustuksia. Olin naiivi, kuten kuka tahansa teiniikäinen, ja ripustautumiseni tuohon poikaan oli lähes epätoivoista. Kävellessämme katulamppujen varjoissa käsikädessä uskoin hänen puheensa luottamuksesta ja uskollisuudesta. Janosin kuin kuolevainen rakkautta, joka olisi täyttänyt minut ja joka olisi puskenut minut läpi synkkyyden. Jokainen pisara, jonka poika minulle vuodatti, täytti rakkaudenlähdettäni ja minä rakastin niin lujaa kuin pieni ihminen vain voi.

Mutta eräänä päivänä poika tunnisti minulle, että ne pisarat olivat vain lainattuja. Eivät suoraan minulle osoitettuja, vaan jo kerran käytettyjä, toisen lähteessä käyneitä. Yksi kylmä puhelinsoitto riitti kertomaan minulle, kuinka sinisilmäisyyteni kostautui jättäen syvän viillon sisimpääni. Arpi kasvoi aikanaan haavan päälle, kuroi umpeen vereslihalle vääntyneen sydämen, mutta jäljestä tuli pysyvä osa minua. Kokemuksesta syntyi tyhjille valkoisille papereille totuuteen pohjautuva tarina. Vaikkei se koskaan nähnyt päivänvaloa, se auttoi kasvamaan tapahtuneen yläpuolelle ja poistamaan syvimmän kivun tunteen. Se oli ensimmäinen kerta, kun kirjoitin itseäni ehjäksi.

Painan käteni rintaani vasten. Sydämenlyönnit tuntuvat kämmenessäni rintakehän liikkuessa ylös ja alas. Sydämessäni oleva vamma on saanut minut epäilemään aina kaikkea, Knutiakin. Kyseenalaistan tahtomattani toisen teot ja sanat. Kaikella pitää olla merkityksensä, kaikessa on takana jotain epämääräistä, jotain joka kohottaa tekijänsä omaan arvoonsa. Tekojen syyt ovat itsekkyydessä ja omassa tahtotilassa jättää jälkeensä jotain elämää suurempaa. Pahiten tähän olen langettanut itseni. Teen, kuten epäilen toisten minulle tekevän, mutten vastaan niiden seurauksista.

Vihanpurkauksissaan Knut sanoi kerran minulle rakkautensa minua kohtaan olleen pakonsanelemaa. Jälkeenpäin hän perui sanansa ja oli katuvinaan. Uskoin häntä ja annoin hänelle anteeksi. Viha ja viina saavat ihmisen sanomaan ja tekemään jotain sellaista, jota ei selvin päin kehtaisi päästää päivän valoon. Toiselle se voi olla keino uskaltaa olla oma itsensä. Saa leikkiä mieltään kontrolloimatonta ihmispoloa, jonka voimat kasvavat täyteen mittaansa vasta, kun sen aikaansaannoksista voi syyttää jotakuta toista. Kuten esimerkiksi holtitonta humalatilaansa tai lapsuudessa koettuja aggressiivisia pelkotiloja, joihin kukaan ei koskaan aikaisemmin osannut puuttua. Näin Knut minulle selosti, ja minä kyllä yhdyin hänen viisaisiin sanoihinsa.

Haluaisin juuri nyt koskettaa Knutin kättä, joka lepää ratin päällä, mutta hän on liian kaukana. En pysty