Pakkopaita

By Jack London

Darrell Standing on yliopiston professori, joka on tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen murhasta. Elämä vankilassa on kamalaa. Vanginvartijat kiduttavat Standingia pukemalla tämän päälle eräänlaisen pakkopaidan. He haluavat saada Standingin puhumaan. Professori löytää kuitenkin tavan paeta kärsimystä. Kun paita puetaan Standingin ylle, hän vaipuu transsiin ja matkustaa mielensä sisällä kauas pois.Jack Londonin fantasiaklassikko on julkaistu suomeksi myös nimellä Tähtivaeltaja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728250662

Jack London

Jack London was born in San Francisco in 1876, and was a prolific and successful writer until his death in 1916. During his lifetime he wrote novels, short stories and essays, and is best known for ‘The Call of the Wild’ and ‘White Fang’.

Book preview

Pakkopaita

Translated by Kaapo Murros

Original title: The Star Rover

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1915, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728250662

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Pienestä pitäen on mielessäni usein herännyt aavistuksen tapainen muistamisen tunne jolloinkin ennen ja jossakin muualla sattuneista tapahtumista, jotka eivät kuulu tämän elämän kokemuspiiriin. Olen tuntenut, että minussa on useampia yksilöitä. — Niin, ja samoin on ollut sinullakin, lukijani, jonka käsiin kertomukseni joskus joutuu. Silmäilepä takaisinpäin lapsuusaikoihisi! Juuri samanlainen tunne johtuu varmasti mieleesi aikaisimpien elinvuosiesi kokemuksista. Et silloin vielä ollut kiinteästi kiteytynyt. Olemuksesi oli taipuisa ja muovautuva, nestemäisen joustava sielu, jonka tietoisuus ja henkilöllisyys olivat muodostumisen — niin, muodostumisen ja unhottamisen tilassa.

Olet unohtanut paljon, lukijani, mutta sittenkin sinä näitä rivejä lukiessasi hämärästi muistat ne nyt sinulle tuntemattomiin aikoihin ja paikkoihin kuuluvat, sekavat näyt, joihin lapsensilmäsi tuijottivat. Unelta ne sinusta nyt tuntuvat. Mutta vaikka ne olivatkin unennäköä, niin mistä ne unet saivat sisältönsä, vaikutteensa? Unemme ovat fantastisia yhdistelmiä meille tutuista esineistä ja asioista. Kokemuksistamme saavat unemme aineistonsa. Lapsena, aivan pienenä lapsena sinä uneksit putoavasi hyvin korkealta. Ilmojen asukkaiden lailla sinä lensit tuulien teitä. Ryömivät hämähäkit ja tuhatjalkaiset, limaiset oliot ahdistelivat sinua. Kuulit outoja ääniä, näit outoja kasvoja, jotka kuitenkin painajaisen tavoin olivat sinulle tuttuja. Ja auringon et muista milloinkaan nousseen eikä laskeneen sillä tavoin, kuin silloin näit.

Siinäpä se! Nämä lapsuusaikaiset näkemykset johtuvat muista maailmoista, toisilta elinkausiltasi, sellaisista tapahtumista, joita et juuri tässä elämässäsi ole kokenut, sellaisista olioista, joita et milloinkaan ole nähnyt juuri tässä maailmassa. Mistä sitten? Muilta elinkausiltako? Muista maailmoista? Kentiespä sinä luettuasi koko kertomukseni saat vastaukset näihin sekaviin kysymyksiin, jotka olen sinulle esittänyt ja jotka olivat jo heränneet mielessäsi, ennenkuin kertomukseni sattui käsiisi.

Wordsworth tiesi sen. Ei hän ollut tietäjä eikä profeetta, vaan aivan tavallinen ihminen, samanlainen kuin sinä tahi kuka muu hyvänsä. Ja sen, mitä hän tiesi, tiedät sinäkin, jokainen sen tietää. Mutta hän lausui sen hyvin sattuvasti siinä kohdassa, joka alkaa sanoilla: »Ei täysin selväpiirteisenä eikä aivan kokonaan unohtuneena…»

Todellakin! Vankilan varjot sulkevat pimentoonsa meidät jo kohta synnyttyämme, ja liian pian me unohdamme. Ja kuitenkin oli meillä varhaisimmassa lapsuudessamme muistoja muilta ajoilta, muista paikoista. Avuttomina sylilapsina ja ryömiessämme nelinkontin lattialla me näimme lentounemme. Niin, ja tunsimme pelkoa ja tuskaista kauhua nähdessämme kummallisia, painajaisentapaisia hirmu-olioita. Silloin ei meillä, äskensyntyneillä, ollut kokemuksia. Syntyessämme oli pelko, pelon muisto seurannut mukanamme. Ja muisto on kokemusta.

Kertoakseni itsestäni tiesin minä jo silloin, kun sanavarastoni oli vasta alkeillaan, kun olin vielä niin pieni, että vain erilaisilla äänillä ilmaisin nälkäni ja unisuuteni, jo silloin kuitenkin tiesin olleeni tähtivaeltaja. Niin, minä, jonka huulet eivät milloinkaan olleet sopertaneet »kuningas»-sanaa, muistin kerran olleeni kuninkaanpoika. Ja vielä enemmän. Muistin kerran olleeni orja ja orjanpoika, kantaneeni rautaista rengasta kaulassani.

Ja edelleen. Ollessani kolmen, neljän ja viiden vuoden ikäinen en vielä ollut nykyinen itseni. Olin vasta muodostumassa. Sieluni oli nestemäisen taipuisa, vielä se ei ollut kiinteästi jähmettynyt tämän nykyistä aikaa ja paikkaa vastaavan ruumiini kaavoihin. Niihin aikoihin myllersivät minussa kaikki ne muodot, joina olin ollut kymmenentuhannen aikaisemman elämäni aikana, häiriten kiteytymätöntä olemustani sen pyrkiessä pukeutumaan kiinteihin muotoihin tullakseen minuksi.

Se on kummallista, eikö olekin? Mutta muista, lukijani, jonka toivon saavani mukaani kaukaisillematkoilleni kautta aikojen ja avaruuksien, pyydän sinua, lukijani, muistamaan, että olen paljon miettinyt näitä seikkoja, että vuosien pituisina, hirveinä öinä ja tuskaisina hämärähetkinä olen ollut yksin monien olomuotojeni seurassa, pohtien ja ajatellen. Olen kärsinyt kaikkien niiden helvetilliset vaivat kertoakseni sinulle nämä tiedot, joihin sinä sopivana hetkenä mukavasti tutustut lukemalla kertomukseni painettuja sivuja.

Niinpä niin, palatakseni asiaan toistan, että kolmannella, neljännellä ja viidennellä ikävuodellani en ollut vielä nykyinen itseni. Olin vasta muodostumassa pukeuduttuani nykyiseen ruumiiseeni, ja koko valtava, häviämätön menneisyys muokkasi olemukseni seosta määräten kehittymässä olevan olennon vastaisen muodon: Se ääni, joka silloin öisin kiljui pelkoaan, ei ollut minun ääneni, enkä minä tietysti tuntenut, en voinut tuntea pelon syytä. Samoin oli lapsellisen kiukkuni, rakkauteni ja nauruni laita. Muiden olioiden, menneiden aikojen miesten ja naisten, kaikkien esivanhempaini kauhua ne äänet ilmaisivat. Ja vihaiseen murinaani sekaantui vuoria vanhempien petojen murahtelua, ja lapsellisen hysteeriset vimmanpuuskani kaikkine punaisine raivoineen olivat saaneet sointunsa ennen Aatamia ja geologista aikaa eläneiden petojen järjettömästä karjunnasta.

Ja siinäpä salaisuus onkin. Punainen raivo! Se on tuhonnut minut, nykyisen elämäni. Sen tähden minut muutamien lyhyiden viikkojen kuluttua viedään kopistani korkealle, epävakaiselle paikalle, jonka yläpuolella riippuu nuora oikosenaan. Ja siihen nuoraan pannaan minut riippumaan, kunnes olen kuollut. Punainen raivo on aina tuhonnut minut jokaisessa elämässäni, sillä punainen raivo on minun hirvittävä turmanperintöni maailman alkuaikojen limaisilta olioilta.

On aika minun esitellä itseni. En ole hullu enkä sekapäinen. Se sinun on tiedettävä uskoaksesi kertomukseni. Olen Darrell Standing. Kenties sinä tunnet minut heti. Mutta enemmistölle olen outo, ja sellaisten varalta tahdon tehdä selkoa itsestäni. Kahdeksan vuotta sitten olin Kalifornian yliopiston maanviljelystiedekunnassa agronomianprofessorina. Kahdeksan vuotta sitten herätti Vuoriopiston laboratoriossa tapahtunut professori Haskellin murha kauhua Berkeleyn pienessä ja hiljaisessa yliopistokaupungissa. Murhaaja oli Darrell Standing.

Minä olen Darrell Standing. Minut tavattiin itse teossa. En tahdo ryhtyä tässä käsittelemään professori Haskellin murhan oikeutusta tahi vääryyttä. Asia oli puhtaasti yksityinen. Tärkeätä on vain se, että kiukun puuskassa, kautta aikojen minua kirouksena seuranneen, tuhoisan punaisen raivon valtaamana tapoin virkaveljeni. Oikeuden pöytäkirjat osoittavat, että minä tein sen, ja tällä kertaa olen minäkin yhtä mieltä oikeuden pöytäkirjojen kanssa.

Ei, siitä murhasta minua ei hirtetä. Minut tuomittiin silloin elinkaudeksi vankilaan. Olin 36-vuotias, ja nyt on ikäni 44 vuotta. Nämä kahdeksan välivuotta olen viettänyt Kalifornian valtionvankilassa San Quentinissa. Viisi vuotta sain olla pimeässä. Eristämiseksi sitä virallisesti nimitetään. Ne, jotka joutuvat sitä kärsimään, nimittävät sitä elävänäkuolemiseksi. Mutta näinä viitenä vuotena, jotka olin elävänä kuollut, minun onnistui saavuttaa sellainen vapaus, jollaista harvat ihmiset ovat milloinkaan kokeneet. Olin vanki ja vapauteni oli mitä ankarimmin rajoitettu, mutta sittenkin kuljeskelin kautta maailman, vieläpä kautta aikojen. Minut suljettiin koppiin vaivaisiksi vuosiksi, mutta tahtomattaan antoivat telkeejäni minulle vuosisataisen liikuntavapauden. Todella olen, kiitos Ed Morrellin, ollut viisi vuotta tähtivaeltajana. Mutta Ed Morrellin kertomus on eri juttu. Tuonnempana hänestä. Minulla on niin paljon kertomista, että tuskin tiedän mistä aloitan.

Kas tässä alku! Olen syntynyt Minnesotassa. Äitini oli maahanmuuttanut ruotsalainen nimeltä Hilda Tönnesson. Isäni oli Chauncey Standing, vanhaa amerikkalaista juurta. Hän polveutui Alfred Standingista, joka oli pestautunut rengiksi eli, jos teitä huvittaa, orjaksi, Englannista Virginian viljelyksille kauan ennen niitä aikoja, jolloin nuori Washington silmäili Pennsylvanian erämaita.

Alfred Standingin poika taisteli vallankumoussodassa, pojanpoika vuoden 1812:n sodassa. Senjälkeen ei ole käyty ainoatakaan sotaa, jossa ei joku Standing olisi ollut mukana. Minä, viimeinen Standing, joka pian kuolen jälkeläisettä, taistelin viimeisessä sodassamme Filippiineillä tavallisena sotamiehenä, ja sinne päästäkseni minä silloin, ollessani urani alkuportailla, kieltäydyin ottamasta vastaan professorinvirkaa Nebraskan yliopistossa. Taivaitten jumala! Silloin kieltäytyessäni olin ensimmäisenä ehdokkaana mainitun yliopiston maanviljelystiedekunnan dekaanukseksi — minä, tähtivaeltaja, punaverinen seikkailija, vuosisatojen kiertävä Kain, kaukaisten aikojen sotaisa pappi, unholaan painuneen menneisyyden uneksiva kuutamorunoilija ja nykyisin tuntematon ihmisten kirjoittamissa aikakirjoissa!

Verisin käsin istun minä nyt murhamiesten kopissa valtionvankilassa Folsomissa odottaen valtiokoneiston määräämää päivää, jolloin valtionpalvelijat vievät minut sinne, jota he mielellään nimittävät pimeydeksi ja jota he pelkäävät. Se herättää heissä pelokkaita, taikauskoisia kuvitelmia, se ajaa heidät vapisevina ja uikuttavina pelon luomien, ihmisten muotoisten jumalien alttarien ääreen.

Ei, minusta ei milloinkaan tule maanviljelystiedekunnan dekaanusta. Ja kuitenkin minä tunsin maanviljelyksen. Se oli ammattini. Siihen minä olin syntynyt, siihen kasvatettu ja harjoitettu, siinä minä olin mestari. Sille alalle minulla on taipumusta. Ulkonäöstä kykenen erottamaan hyvämaitoisen lehmän, ja Babcockin rasvapitoisuusmittari osoittaa silmäni arvion oikeaksi. Maisemasta, maanlaatua tarkastamatta, voin päättää, mitkä ovat kullakin paikkakunnalla maaperän hyvät ja mitkä huonot puolet. En tarvitse lakmuspaperia määrätäkseni, onko maa hapan vai emäksinen. Toistan vielä: maanviljelys korkeimmassa, tieteellisessä muodossaan oli ja on vieläkin taipumuksilleni sopiva ala. Ja valtio, johon kaikki valtion kansalaiset sisältyvät, kuitenkin luulee voivansa pyyhkäistä tämän viisauteni lopulliseen pimeyteen panemalla nuorasilmukan kaulaani ja antamalla minun pudota äkkinykäyksellä — tämän viisauteni, joka on piilevänä ollut olemassa vuosituhansia ja joka oli hyvin kehittynyt, ennenkuin paimentolaisheimojen karjalaumat liikkuivat Troian kentillä.

Vilja? Kukapa muu tuntee viljan? Wistarissa esittämäni tutkielman vaikutuksesta lisääntyi Iovan jokaisessa kunnassa vuotuinen viljasato puolella miljoonalla dollarilla. Se on tosipuhetta. Ajaessaan nykyisin moottorivaunussaan tietää moni maanviljelijä kyllä, kenen ansiosta moottorivaunun hankkiminen kävi mahdolliseksi. Viehkeärintaiset tytöt ja kirkasilmeiset pojat, jotka kumarassa tutkivat kurssikirjojaan opiskellessaan korkeakouluissa, tuskin uneksinevat, että heidän korkeampi opillinen kasvatuksensa tuli mahdolliseksi minun Wistarissa esittämäni viljatutkielman johdosta.

Entä maanviljelyksen ohjaaminen sitten! Minä tiedän, miten väsyttävää on tarpeeton ponnistelu, tutkimatta sitä koskevia liikuttavia kuvauksia, olkoonpa sitten kysymyksessä farmi tahi farminhoito, rakennusten tahi työskentelyn järjestäminen. Olen julkaissut käsikirjan ja taulukkoja näistä kysymyksistä. Ilman epäilyksen varjoakaan sadattuhannet farmarit nykyisin silmäilevät miettien sen sivuja, ennenkuin laskevat kädestään iltapiippunsa vuoteeseen mennäkseen.

Nyt minun on lopetettava kertomukseni ensimmäinen luku. Kello on yhdeksän, ja murhamiesten kopissa sammutetaan valo. Parhaillaan kuulen kumikenkäisen vartijan hiljaiset askelet, kun hän saapuu antamaan minulle nuhteita lampun yliaikaisesta polttamisesta. Ikäänkuin tavallinen kuolevainen kykenisi nuhtelemaan kuolemaantuomittua!

II.

Olen Darrell Standing. Varsin pian minut viedään kopistani ja hirtetään. Mutta siihen mennessä sanon sanottavani ja kirjoitan kertomukseni muista ajoista ja paikoista.

Tuomioni jälkeen vietiin minut »maallisen elämäni» loppuosaksi San Quentinin vankilaan. Osoittauduin parantumattomaksi. Parantumaton on hirvittävä ihmisolio — sellainen on ainakin vankilan ajatustavassa »parantumattoman» merkitys. Minusta tuli parantumaton, sen tähden että inhosin tarpeetonta ponnistelua. Ja siinä vankilassa oli työn tuhlaus, kuten vankiloissa tavallisesti, suorastaan häpeällisen räikeätä. Minut pantiin hamppukutomoon. Siellä kiusasi minua rikollisenhuono työjärjestys. Ja miksikä sitten ei! Tarpeettoman ponnistelun vähentäminenhän oli minun erikoisalani. Ennen höyryn ja höyrylläkäyvien kutomakoneiden keksimistä minä kolmetuhatta vuotta takaperin viruin vanhan Babylonin vankilassa. Ja saatte uskoa minua, että me vangit kudoimme silloin enemmän käsinemme kuin San Quentinin vangit höyrylläkäyvine koneineen.

Työskentelysuunnitelma oli rikollisen kehno. Minä kapinoin. Koetin monissa kohdin esittää vartijoille tehokkaampia tapoja. Minusta tehtiin raportteja. Sain vesikoppia, niukalti sekä valoa että ruokaa. Kopista päästyäni koetin työskennellä kutomon sekavan ja huonon järjestyksen mukaan. Mutta kapinoin uudelleen. Uudelleen pantiin minut koppiin ja lisäksi pakkopaitaan. Minua piiskattiin julkisesti ja salassa, sain osakseni pahoinpitelyä ja iskuja typeriltä vartijoilta, joiden älypuoli parhaiksi riitti tekemään heille selväksi, etten ollut samanlainen kuin he enkä yhtä typerä kuin he.

Kaksi vuotta kärsin tätä järjetöntä kiusaamista. Hirveätä on miehen maata sidottuna ja tuntea rottien nakertavan ruumistaan. Typerät vartijanaudat olivat rottia, ja he nakersivat minun sielunvoimiani, hermojani ja tietoisuuttani. Ja vaikkakin muinoin olen ollut peloittava taistelija, ei minussa ollut taistelijan jälkeäkään nykyisessä elämässäni. Olin maanviljelijä, maanviljelyksen tutkija, luentopöytään sidottu professori, laboratoriotoukka, jonka mieli kiintyi yksinomaan maahan ja maan tuottavaisuuden lisäämiseen.

Olin Filippiineillä taistelemassa, koska taisteleminen kuului Standingien perinnäistapoihin. Ei minulla ollut siihen taipumuksia. Se tuntui minusta liian järjettömältä. Lähetellä repiviä vieraita kappaleita pienien, tummaihoisten miesten ruumiiseen! On hullua ajatella, että tiede alentaisi koko saavutustensa voiman ja keksijäinsä nerokkuuden palvelemaan sellaista tarkoitusta, että väkisin tungetaan vieraita aineita tummien miesten ihoon.

Kuten mainitsin, menin sotaan noudattaen Standingien perinnäistapaa ja huomasin siellä, etten soveltunut siihen. Sen huomasivat upseerinikin, sillä he tekivät minusta majoitusmestarin kirjanpitäjän, ja konttoripöydän ääressä minä taistelin espanjalaisamerikkalaisessa sodassa.

Se raivo, jonka kutomohuoneiden järjetön työsuunnitelma minussa aiheutti ja joka saattoi minut vartijoiden rääkättäväksi tehden minusta lopuksi »parantumattoman», ei siis suinkaan johtunut siitä, että olin taistelija, vaan siitä, että olin ajattelija. Aivoni toimivat, ja niiden toiminnasta minua rangaistiin. Sanoinkin sen johtaja Athertonille, kun parantumattomuuteni oli tullut niin ilmeiseksi, että hän kutsutti minut kansliaansa puhellakseen kanssani. Silloin sanoin hänelle:

»On aivan järjetöntä, hyvä johtaja, ajatella, että rotanhirttäjä-vartijanne kykenisivät karistamaan aivoistani kaiken sen, mikä sinne on niin selvästi kiteytynyt. Koko järjestelmä on tässä vankilassa typerä. Olette poliitikko. Te osaatte kutoa poliittisia vyyhtejä San Franciscon valitsijain keskuudessa päästäksenne korkeaan asemaan, jollaisessa nyt olette, mutta hamppua te ette osaa kutoa. Teidän kutomonne on viisikymmentä vuotta jäljellä ajastaan…»

Mutta miksipä jatkaisin tätä sanojenpurkausta? Sillä siihen se supistui. Osoitin hänelle, miten typerä hän oli, ja tuloksena oli, että hän piti minua toivottomasti parantumattomana.

Kun piru saa pikkusormen — tunnettehan sananlaskun. Niinpä niin. Johtaja Atherton antoi maineelleni lopullisen vahvistuksen. Minua kohtaan oli peli selvä. Useammin kuin kerran jouduin syntipukiksi muiden vankien rikkomuksista ja sain virua niiden tähden kopissa vedellä ja leivällä. Usein olin tuntikausia pakkopaidassa nuoritettuna tiukasti varpaita myöten, ja jokainen sellainen tunti oli pitempi kuin mikään eletty elämäni.

Sivistyneet ihmiset ovat julmia. Typerät ihmiset ovat kauhistuttavan julmia. Vartijat ja kaikki päällystöni, johtajasta alkaen, olivat typeriä hirviöitä. Kerron teille mitä he minulle tekivät. Vankilassa oli runoilija, tuomittu vanki, heikkoleukainen, leveäkulmainen, degeneroitunut runoilija. Hän oli panetteleva juonienpunoja ja pelkuriraukka. Hän oli hännystelijä — outo sana agronomianprofessorin kirjallisesti käyttämänä, mutta agronomianprofessori saattanee oppia käyttämään outoja sanoja, kun hänet on teljetty vankilaan koko maallisen vaelluksensa ajaksi.

Tämän runoilija-jesuiitan nimi oli Cecil Winwood. Hänet oli jo aikaisemminkin tuomittu rikoksista, mutta matelevana kuin keltainen rakki onnistui hänen viimeksi saada vain seitsemän vuoden tuomio. Hyvän käytöksen nojalla voitiin tätä aikaa vielä tuntuvasti lyhentää. Minun tuomioni oli elinkautinen. Mutta saadakseen oman vankeusaikansa lyhennetyksi muutamilla vaivaisilla vuosilla tämän rappeutuneen raukan onnistui lisätä kelpo annos ikuisuutta minun elinkautiseen tuomiooni.

Kerron tapahtumien oikean kulun, jonka itsekin sain tietää vasta pitkän ja raskaan ajan jälkeen. Liehittäytyäkseen vartijapäällikön ja sitten vankilan johtajien, armah duskomitean sekä Kalifornian kuvernöörin suosioon Cecil Winwood järjesti suunnitelman paeta joukolla vankilasta. Kolme seikkaa on tässä pantava merkille: 1) kaikki vankitoverit halveksivat Cecil Winwoodia siksi paljon, etteivät he suostuneet lyömään hänen kanssaan vetoa unssista Bull Durham-tupakkaa lutikkakilpailujen tuloksesta — ja luteiden juoksukilpailut olivat vankien tärkein urheilu; 2) minun maineeni oli huono; 3) onnistuakseen Cecil Winwood tarvitsi huonomaineisia vankeja, elinkautisia, toivottomia, parantumattomia.

Mutta elinkautiset halveksivat Cecil Winwoodia, ja kun hän ryhtyi selittelemään heille suunnitelmaansa yleisestä kapinasta, käänsivät he hänelle selkänsä osoittaen inhoavansa hänen tapaistaan tunkiota. Mutta lopuksi hän sai heidät petetyksi, neljäkymmentä vankilan kovaosaisinta asukasta. Yhä uudelleen hän heitä lähenteli kertoillen, mitä kaikkea hän voisi vankilassa suorittaa, kun hän nautti johtajan viraston luottamusta ja hänellä oli vapaa pääsy vankilan lääkevarastoon.

»Todista väitteesi», sanoi pitkä Bill Hodge, junanryöstöstä elinkaudeksi tuomittu vuorelainen, joka oli keskittänyt koko sielunsa pakenemiseen. Ainoana pyrkimyksenä hänellä oli päästä tapaamaan ryöstössä mukana ollut rikostoveri, joka oli kavaltanut hänet oikeuden käsiin.

Cecil Winwood hyväksyi vaatimuksen. Hän väitti voivansa nukuttaa vartijat sinä yönä, jolloin karkaamisen piti tapahtua.

»Puhuminen on helppoa…» sanoi Bill Hodge. »Me tarvitsemme tekoja. Nukuta yksi vartija ensi yönä. Barnumilla on vartiovuoro, ja hän on häijy mies. Eilen hän pieksi sekapäistä Chinkiä, vaikkakaan ei ollut hänen palvelusvuoronsa. Tänä yönä on hänen vuoronsa. Nukuta hänet, niin että hän menettää toimensa. Todistukset ensin, ja sitten keskustelemme kanssasi asiasta.»

Kaiken tämän kertoi pitkä Bill minulle jälkeenpäin kopissa. Cecil Winwood selitteli, että hänet pantiin koetukselle liian äkkiä, ja vaati enemmän aikaa voidakseen varastaa nukutusaineen lääkevarastosta. Tähän vaatimukseen suostuttiin, ja viikkoa myöhemmin hän ilmoitti olevansa valmis. Neljäkymmentä paatunutta elinkautista odotti, että vartija Barnum nukkuisi vuorollaan. Ja Barnum nukkui. Hänet yllätettiin sikeästä unesta ja erotettiin toimestaan.

Tämä sai luonnollisestikin elinkautiset vakuutetuiksi. Mutta vartijapäällikkö oli myöskin saatava uskomaan. Joka päivä Cecil Winwood selosti hänelle karkausvalmistelujen edistymistä — kaikki tietysti hänen oman mielikuvituksensa punontaa. Päällikkö vaati todistuksia, ja Winwood esitti hänelle ne. Vasta kokonaisen vuoden kuluttua sain minä tietää yksityiskohdat hänen todistelustaan. Niin hitaasti leviävät tiedot salaisista vankilajuonista.

Winwood kertoi, että ne neljäkymmentä vankia, jotka karkaamista suunnittelivat ja joiden luottamuksen hän oli saavuttanut, olivat jo saaneet järjestetyksi asiansa varsin pitkälle. Parhaillaan he muka varustautuivat hankkimaan itselleen revolvereja lahjomiensa vartijoiden avulla.

»Entä todistukset?» oli vartijapäällikkö vaatinut.

Ja veijari-runoilija esitti todistukset. Leipomossa työskenneltiin säännöllisesti öisin. Ensimmäisellä yövuorolla oli työssä eräs vanki, joka oli vartijapäällikön kätyri, ja Winwood tiesi sen.

»Tänä iltana», selitti hän päällikölle, »tuo Summerface tusinan 44-kaliberisia revolvereja. Seuraavan vapaa-aikansa jälkeen hän tuo patruunat. Mutta tänä iltana hän antaa minulle revolverit leipomossa. Siellä teillä on hyvä vakooja. Hän kertoo siitä huomenna.»

Summerface, vartija, oli Humboldt Countysta kotoisin oleva jättiläiskokoinen maalaispoika. Hän oli perin yksinkertainen, hyväsydäminen tolvana, jota omatunto ei soimannut siitä, että hän kunniallisesti ansaitsi lisädollarin kuljettamalla salaa vangeille tupakkaa. Sinä iltana hän oli palannut San Franciscosta ja toi mukanaan viisitoista naulaa parasta savuketupakkaa. Usein hän oli sen tehnyt ennenkin jättäen tavaran aina Cecil Winwoodille. Mitään pahaa aavistamatta hän nytkin antoi tälle ison, paperiin käärityn paketin, jonka sisällys oli viatonta tupakkaa. Vakoileva kätyri-leipuri näki sen ja kertoi näkemänsä seuraavana aamuna päällikölle.

Mutta sillä välin runoilija-veijarin laukkaava mielikuvitus pillastui. Hän punoi konnanjuonen, joka saattoi minut viideksi vuodeksi eristyskoppiin ja lopuksi tänne kuolemaantuomittujen paikalle, jossa nyt kirjoitan. Eikä minulla ollut kaikesta siitä vähäisintäkään aavistusta. En tietänyt edes mitään koko karkaamissuunnitelmasta, jota valmistelemaan hän oli saanut muut neljäkymmentä elinkautista yllytetyksi. Minä en tietänyt mitään, en kerrassa mitään. Ja toiset tiesivät hyvin vähän. Elinkautiset eivät aavistaneet, että he olivat joutumassa petoksen uhreiksi, eikä vartijapäälliköllä ollut aavistusta, että häntä petettiin myöskin. Ja kaikkein vähimmin osasi viaton Summerface epäillä mitään. Enintäänhän hänen omatuntonsa olisi voinut häntä syyttää vaarattoman tupakan salakuljetuksesta.

Mutta edelleen Cecil Winwoodin kummallisen tarkoituksettomaan konnanjuoneen. Tavatessaan seuraavana aamuna päällikön hän oli voitonriemuinen. Hänen mielikuvituksensa oli saanut makupalan hampaisiinsa.

»No niin, tavara tuli, niinkuin sanoitte», huomautti päällikkö.

»Ja tarpeeksi lähettämään puolet vankilasta pilviin», vahvisti Winwood.

»Tarpeeksi mitä?» kysyi päällikkö.

»Dynamiittia ja räjähdyspatruunia», höpisi mielipuoli. »Kolmekymmentäviisi naulaa. Vakoojanne näki, kun Summerface jätti sen minulle.»

Uskonpa, että vartijapäällikkö tyrmistyi puolikuolleeksi. Tunnen todella myötätuntoista sääliä häntä kohtaan. Kolmekymmentäviisi naulaa dynamiittia vankilassa, vankien hallussa!

Kerrotaan, että kapteeni Jamie — se oli hänen liikanimensä — vaipui istualleen ja piteli käsin päätään.

»Missä se on nyt?» hän huusi. »Tahdon sen heti. Anna se tänne paikalla!»

Vasta silloin Cecil Winwood huomasi tehneensä erehdyksen.

»Panin sen säilyyn», valeht li hän. Ja pakkohan hänen oli valehdella, sillä aikoja sitten oli pienissä kääröissä ollut tupakka tavallisia salateitä myöten joutunut vangeille.

»No hyvä», jatkoi kapteeni Jamie saaden takaisin itsehillintänsä. »Vie heti minut kätköpaikalle!»

Mutta räjähdysainekätköä ei ollut. Koko aine oli ollut vain Winwoodin sekavassa mielikuvituksessa.

Sellaisessa laajassa vankilassa kuin San Quentinissa on runsaasti piilotuspaikkoja. Ja saatellessaan kapteeni Jamieta oli Winwood varmastikin äkkiä suunnitellut keinon selviytyä pulasta.

Sen mukaan kuin kapteeni Jamie todisti vankilan johtokunnassa ja kuten myöskin Winwood todisti, oli viimemainittu opastaessaan kapteenia kätköpaikalle kertonut piilottaneensa dynamiitin yhdessä minun kanssani.

Ja minä olin juuri päässyt vesikopista, jossa olin ollut viisi päivää, niistä kahdeksankymmentä tuntia pakkopaidassa. Kuten typerinkin vartija saattoi nähdä, olin liian heikko työskentelemään kutomossa. Juuri minut, jolle oli annettu päivä toipumisaikaa — liian kauhean rangaistuksen jälkeen—minut hän mainitsi apurikseen, jonka kanssa hän oli piilottanut kolmekymmentäviisi naulaa painavan dynamiittikäärönl

Winwood vei kapteeni Jamien oletetulle kätkölle. Luonnollisestikaan ei sieltä dynamiittia löytynyt.

»Hyvä Jumala!» valehteli Winwood. »Standing on pettänyt minut. Hän on ottanut paketin ja piilottanut sen johonkin toiseen paikkaan.»

Vartijapäällikön sanat olivat voimaperäisempiä kuin »hyvä jumala». Ja äkillisen kiivastuksen valtaamana, mutta kylmäverisen rauhallisena hän vei Winwoodin yksityistoimistoonsa, pani ovet lukkoon ja antoi Winwoodille hirvittävän selkäsaunan, kuten asian ollessa johtokunnan käsiteltävänä ilmeni. Mutta se tapahtui myöhemmin. Sillävälin Winwood, silloinkin kun häntä piiskattiin, vannoi kertomuksensa olevan totta.

Mitä oli kapteeni Jamien tehtävä? Hän uskoi varmasti, että vankilaan oli piilotettu kolmekymmentäviisi naulaa dynamiittia ja että neljäkymmentä epätoivoista elinkautista oli valmiina yrittämään karkaamista. Ja vaikka Summerface kuulustelussa väitti, että paketti sisälsi tupakkaa, niin vannoi Winwood sen olleen dynamiittia, ja häntä uskottiin.

Tässä kohdassa joudun minä esille tahi mieluumminkin katoan, sillä auringonpaisteesta ja päivänvalosta minut vietiin maanalaisiin onkaloihin ja sain virua viisi vuotta eristyskopeissa, joihin ei aurinko eikä päivänvalo pääse.

Olin ymmällä. Olin juuri päässyt vesikopista ja ojentelin kipeitä ja vaivautuneita jäseniäni tavallisella paikallani, kun minut uudelleen vietiin koppiin.

»Vaikkakaan emme tiedä, missä dynamiitti on», selitteli Winwood kapteeni Jamielle, »on se kuitenkin vaaratonta. Standing yksin tuntee piilopaikan, eikä hän eristyskopista saa sanaa muille. Vangit ovat valmiit yrittämään karkaamista. Voimme saada heidät kiinni itse teosta. Minun tehtäväkseni on annettu ajan määrääminen. Määrään ajaksi klo 2 tänä yönä ja lupaan nukutettuani ensin vartijat avata heidän koppiensa ovet sekä antaa heille revolverit. Jos ne neljäkymmentä vankia, joiden nimet sanon, eivät tänä yönä klo 2 ole täysissä pukimissa ja valveilla, niin saatte panna minut eristyskoppiin vankeuteni loppuajaksi. Ja kun sitten Standing ja toiset neljäkymmentä ovat eristyskopeissa, on meillä yllin kyllin aikaa etsiä dynamiitin piilopaikka.»

»Ja puramme vaikka koko linnan yksin kivin», lisäsi kapteeni Jamie pontevasti.

Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten. Ja tällä välin on vankila ainakin tuhat kertaa käännetty ylösalaisin, mutta kaikista etsiskelyistä huolimatta ei olematonta dynamiittia ole löydetty. Mutta sittenkin uskoi johtaja Atherton sen olemassaolon vielä silloinkin, kun hän oli viimeistä päivää virassaan. Ja kapteeni Jamie, joka edelleenkin on vartija päällikkönä, uskoo vielä tänäkin päivänä, että dynamiittikäärö on piilotettuna vankilaan. Viimeksi eilen hän vaivautui kulkemaan matkan San Quentinista Folsomiin yrittääkseen vielä kerran saada minut ilmoittamaan piilopaikan. Tiedän, ettei hän saa rauhallista lepoa, ennenkuin minut on hirtetty.

III.

Koko sen päivän viruin eristyskopissa vaivaten aivojani koettaessani turhaan saada selville, mistä tämä uusi ja aiheeton rangaistus saattoi johtua. Ainoa mahdollisuus oli mielestäni se, että joku urkkijaksi antautunut vanki oli valehdellut minun rikkoneen sääntöjä voidakseen paremmin liehittäytyä vartijain suosioon.

Sillävälin kapteeni Jamien ajatukset olivat kuumeisessa työssä hänen tehdessään valmistuksia seuraavan yön varalta. Winwood oli antanut neljällkymmenelle elinkautiselle määräyksen olla valmiina karkaamaan. Ja klo 2 yöllä olivat kaikki vartijat toimessa, myöskin päivävuorolaiset, jotka muuten olisivat saaneet olla vapaina. Täsmälleen klo 2 tehtiin hyökkäys elinkautisten koppeihin, jokaiseen yht’aikaa. Koppien ovet avattiin samalla hetkellä, ja kaikki Winwoodin luettelemat vangit olivat poissa vuoteiltaan kyyristellen täysissä pukimissa ovien takana. Luonnollisesti pidettiin tätä eittämättömänä todistuksena runoilijalurjuksen kapteeni Jamielle esittämän valhesepitelmän totuudenmukaisuudesta. Elinkautisten karkaamisyritys oli ilmeinen. Mitäpä merkitystä oli sillä, että he perästäpäin yksimielisesti väittivät, että juuri Winwood oli koko suunnitelman isä! Vankilan johtajat uskoivat joka mies, että elinkautiset valehtelivat koettaen siten pelastaa nahkansa. Samoin uskoi armahduskomitea, sillä ennenkuin kolme kuukautta oli kulunut, oli Cecil Winwood, veijari ja runoilija, kurjin mies maailmassa, armahduksen kautta päässyt vapauteen.

Niinpä niin, vankila eli kanahäkki, kuten nimitys rikollisten kielellä kuuluu, on käytännöllinen filosofian koulu. Ei ainoakaan asukki saata viettää siellä vuosikausia menettämättä sisimpiä kuvitelmiaan ja kauneimpia metafyysillisiä unelmiaan. Oikeus voittaa, on meille opetettu, rikos tulee ilmi. No niin, tämä tapaus on todistuksena siitä, että rikosta ei aina saada selville. Vartijapäällikkö, Atherton-vainaja ja vankilan johtajat uskovat vielä tänäkin päivänä kertomuksen dynamiitista, jota ei milloinkaan ollut muualla kuin runoilijalurjuksen Cecil Winwoodin sekavissa ja pillastuneissa ajatuksissa. Ja Cecil Winwood elää edelleen kaikessa rauhassa, kun taas minä, vakavin ja viattomin kaikista tähän asiaan sekaantuneista, saan muutamien lyhyiden viikkojen kuluttua astua hirttolavalle.

Ja nyt on minun kerrottava, miten elinkautiset saapuivat keskeyttämään eristyskoppini hiljaisuuden. Heräsin unestani käytävän oven lennähtäessä rymisten auki. »Kukahan onneton paholainen mahtaa sekin olla?» ajattelin ja elävästi tiesin ja tunsin, mitä tapahtui, kuunnellessani raskaita potkuja ja iskuja, äkillisiä tuskanhuutoja, räikeätä kiroustulvaa ja ääntä, joka syntyi, kun ruumista laahattiin pitkin lattiaa. Samat äänet toistuivat, sillä kaikki neljäkymmentä miestä kuljetettiin koppeihin samalla tavoin.

Ovi toisensa jälkeen rämähti auki ja vuorotellen heitettiin tahi raahattiin miehet sisään. Ja yhä vain saapui uusia vartijoita tuoden uusia pieksettyjä vankeja antaen näille yhä lisää iskuja, yhä uusia koppeja aukaistiin ja niihin heitettin vertavuotavina ja tiedottomiksi rusikoituina oliot, jotka olivat rohjenneet kaivata vapautta.

Totisestil Kun nyt perästäpäin ajattelen, niin olen varma, että sellaisessa miehessä, joka vuosikausia