Kuningatarperhonen

By Juha Siro

Juha Siron esikoisromaani on monitasoinen ja kieleltään runollinen romaani rakkaudettomuudesta ja läheisyyden tarpeesta, keski-ikäisen miehen halusta murtaa rutiinit. Siinä ihmiset peittävät todellisen minänsä joko fiktiivisiltä hahmoilta otettujen lainausten tai puhumattomuuden taakse. Kun elämä on ajautunut kriisiin, on aika tehdä tiliä ja tarkistaa suuntaa. Voiko arjen kahleet rikkoa ja urautuneen mykkyyden katkaista?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727061665

Book preview

Kuningatarperhonen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2004, 2023 Juha Siro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061665

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Olemme tyhjentäneet syviä juomia,

olemme kuitanneet

suuria viestejä. Nyt

katsomme ympärillemme

niin kuin olisimme heränneet.

Tilanteen ollessa toivoton

hukkuva tottelee. Lähdemme,

muuta yhteenvetoa ei tarvita.

Gösta Ågren,

kokoelmasta Arkadinen laulu, 2003

Hän odottaa.

Ikkunan takana lentää harakka. Kuusimetsä kasvaa sairaalan takaa järven rajaan saakka. Kevään valo punertuu horisontin yllä. Ylimmän kerroksen ikkunasta silmä kantaa kauas – ja lähelle. Alhaalla kävelee äiti ja lapsi kohti leikkipuiston liukumäkeä.

Hän istuu ikkunalaudalle ja sulkee silmät: jossain nainen laskeutuu kiviportaita silkkisukin, vihanneksilla kuormattu vene odottaa kanaalin laituriin köytettynä, vuoren huipulla miinus viisikymmentä ja lasijauhona lentävät lumikiteet, kujalla kuolee koira ja syntyy lapsi, leiriä rakennetaan, pystytetään telttoja ja kivikasarmeja. Pilvenpiirtäjä luhistuu, olkimaja hulmahtaa liekkeihin, käsi heittää kiven, kohottaa kristallimaljan, hypistelee seteliä, silittää ihoa ja puristuu kylmän metallin kaulalle. Punainen kuu siivilöityy viidakon kitaan, veitsi katkaisee köyden ja käden – sataa, tuuli painaa laivaa karikkoon, sähköjuna syöksyy tunneliin, fasaani lentää verkkoon, lammikon vesi jäätyy ja aurinko nousee meren takaa.

Elämä on kuin humala, viimeinen lasillinen jää aina juomatta. Mies ajattelee miten kahden tien välistä kasvaa kolmas. Mahdollisen ja mahdottoman välissä on aukko, salakäytävä, joka vie perille. Hän katsoo alas, punnitsee kahta mahdollisuutta – näkee odottavan taksin sairaalan ovella vaikka se ei ole vielä saapunut. Tuleva saattaa tapahtua jollekin toiselle, joka on aivan hänen kaltaisensa. Hän ei tiedä kummasta vaihtoehdosta tulee totta. Vain yhdestä asiasta hän on varma: osa hänestä on alkanut kasvaa toisen ihmisen sisällä.

Ensimmäinen osa

Mestari

I

Lasiakvaariossa istuu hentoluinen mies kuin suuri, valkotakkinen hyönteinen ilman siipiä. Hän tilaa minulle auton.

Ulkona avaan kännykän ja soitan kotiin:

– Tulen taksilla, pitää hoitaa yksi asia matkalla. Pistivät pois. Verikokeet kunnossa ja reseptit taskussa. Lääkäri sanoi, ettei minulle välittömästi mitään tehdä.

– Kyllä minä voin hakea.

– Turha vaiva, vie vaikka koiraa lenkille. Noudan pari paperia töistä ja tulen sitten.

– Töistä, sunnuntaina. Aiotko tavata jonkun?

– En.

Ulkona pakastaa, taksi huokaa lämpöä. Istuin ottaa pehmeään syliin ja hengitän uuden Mersun tuoksua.

Parkkipaikan takana humajaa kuusten rivi. Sama syvänvihreä metsä, jota olin katsellut sairaalan kahdennentoista kerroksen ikkunasta aamut ja yöt.

– Hiljainen päivä, sanoo kuski. – Arkisin tänne tilataan keikat aiemmin, päästävät lähtijät osastoilta heti aamukierron ja ruokailun jälkeen.

– Sunnuntait on aina ikäviä, sanon. – Maanantai alkaa jo kaatua päälle.

– Iltaa kohden vilkastuu, rautatientorilta ja linjaautoasemalta riittää kyytejä kun ihmiset palaavat kotiin.

Ajamme hiljaisen keskustan läpi. Kaduilla likaista sohjopuuroa, muutama ihminen seisoo bussipysäkillä. Kadun mitalla näy ainoatakaan autoa. Pysähdymme punaisiin. Vieressä aukeaa ravintolan ovi ja tummatukkainen nainen astuu ulos: musta takki nilkkoihin saakka, pantterikuvioinen hiuspanta. Hän jää oven viereen odottamaan.

Ikkunasta näkee sisälle. Taskun kokoinen kapakka, samettisohvat, muutama madonreikäinen kirpputoripöytä ja eriparituolit. Tumma baaritiski takaseinällä, pöytien päällä leijuvat valaisimien keltaiset lasikuvut.

– Käänny seuraavasta oikealle ja pysähdy hetkeksi, vartti korkeintaan.

Ylläni on samat vaatteet, jotka ensiapuun lähtiessä käsiin sattuivat: verryttelyhousut, farkkutakki ja mustat nahkakengät, jotka sopisivat paremmin puvun housuihin. Villapaitaan kuivunut tahra ei lähde vaikka hieron sitä sylkeen kastetuin sormin. Nainen ravintolan edessä on kuin italialaisesta muotilehdestä. Pujahdan ovesta mahdollisimman nopeasti – sivuttain, kuin varas tai heikko vanhus, joka ei jaksa vetää ovea kokonaan auki. Kapakassa tuntuu tyhjemmältä kuin ulkona.

– Punaviini.

– Ja kuinka paljon kaadetaan?

– Niin paljon kuin lasiin mahtuu.

– Laitetaanko kaksikymmentäneljä senttiä aluksi.

II

Toimisto nukkuu puistokadun varrella. Pyydän taksia kiertämään takapihalle. Huhtikuun valo alkaa sammua, taivas hakee väriä vielä ja alkaa punertua hiilloksena.

Sydän leijuu kevyenä nyt ja viini tasaa mieltä.

– Tässä ei mene viittä minuuttia kauempaa. Voit kääntää valmiiksi, pihasta ei pääse ajamaan läpi.

Epäröin portaissa. Valitsen hissin.

Sisällä ei ole valoa, enkä sytytä. Hämärä käytävä ja sen päässä huoneeni, jonka ikkuna hohkaa vaaleana. Istun pöytäni taakse ja vedän alimmaisen laatikon auki. Hapuilen pohjalta sormiini muovitaskun, josta pursuaa kellertäviä papereita. Nipun alimmaisena on suljettu kirjekuori, jonka tungen povitaskuun. Muut paperit kietaisen nyrkkiin rullalle.

Juoksen kuumissani portaat alas.

– Aja Pyynikille, sanon missä jarrutetaan.

Tie kulkee harjun kuvetta. Kuski ajaa eikä yritä pitää juttua väkisin yllä. Vasemmalla vilkkuu puiden välistä järvenselkä. Oikealla rinne kohoaa jyrkkänä ja taittuu näkymättömiin vasta näkötornin juurelle. Auto humisee alamäkeen ennen viimeistä nousua. Keltaiseksi rapatut viisikymmenluvun talot ja sitten tehtaan punatiilinen, pitkä muuri, joka sulkee hetkeksi maiseman vasemmalta kokonaan.

Lohkotun kallion sivua ylös, yhä korkeammalle. Horisontti alkaa piirtyä järven takana, ilmassa lainehtii sulaa metallia ja mäntyjen rungot hohtavat punaa kun auton moottori vie meitä hengästymättä kohti viimeistä kaarretta. Sormeni tavoittaa vasemman ranteen pulssin, lyönnit tasaisena kuin meridiesel, compoundkone, joka pitkin iskuin kuljettaa väsyneen hiililaivan läpi suolaisten aaltojen.

Rauha tavoittaa minut pisara pisaralta kuin yöllä autuaassa unessa, tai sairaalan tiputuksessa morfiiniruiskeen tainnuttamana – kun haluaisi vielä sanoa yhden lauseen, mutta silmät eivät pysy enää auki.

– Pysäytä tähän.

– Liian kapea paikka.

– Peruuta näköalapaikan levikkeelle. Ei tässä monta minuuttia mene.

III

Kierrän punaiset perävalot. Jäisen tien toiselta puolelta laskeutuvat jyrkät portaat rantaan. Paikalle on rakennettu parin neliön levähdystasanne, jota kiertää kaide ja sen takana parinkymmenen metrin pudotus louhikkoon. Järvi vielä jään alla, vastarantaan matkaa kymmenen kilometriä. Edessä muutama saari ja niiden takana auringonlaskun vastavaloon hukkumassa Rajasalmen silta.

En ole ennen nähnyt tällaista valoa keväällä: ohuita usvalankoja leijuu horisontin rajalla ja pilvet hengittävät taivaan kerroksissa: ruosteenraskasta violettia ja appelsiininoranssia höytyä, joka taittaa hehkua taivaankannen mitalta.

Silmään nopeasti jokaisen jutun ja leikkeen ennen kuin revin ne silpuksi:

It was 1957, in Louisville Ky. Cassius Clay was 15 years old, a sophomore at Central High School. An obscure, black, Babtist youngster in the city’s West End. He ran alone down Greenwood toward Chickasaw Park and the Ohio River – and toward his destiny as the greatest boxer of all time, and probably the most recognizable face in world history.

Seuraavana kellastunut etusivu:

ERIKOIS ILTA-SANOMAT

N:o 121 – 1965

Keskiviikkona toukokuun 26 pnä

30 p. (sis. lvv)

SONNY LISTON TYRMÄTTIIN

HUULIVEIKKO YHÄ MESTARI

Ottelu kesti 60 sekuntia. Cassius Clayn kaksi ensimmäistä lyöntiä päättivät suurella kohulla odotetun raskaan sarjan maailmanmestaruusottelun tarmottoman Sonny Listonin suistuessa vasemmasta koukusta jaloiltaan näiden ottelujen uudessa maailmanennätysajassa, 60 sekunnissa. Oikean käden huitaisu täydensi maailmanmestarin työn. Liston kieriskeli kanveesilla yli kymmenen sekuntia, mutta hänen päästyään pystyyn ottelun kehätuomari, entinen maailmanmestari Jersey Joe Walcott päästi miehet vielä kerran vastakkain. Ylimääräistä iskujenvaihtoa ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua Walcottin kiirehtiessä julistamaan Cassiuksen maailmanmestariksi.

IV

Koulu oli kirkon vieressä. Kuljin reppuni kanssa joka arkiaamu halki kaupungin. Matkalla pysähdyin tuijottamaan kahvilan näyteikkunaa: marenkitankoja, suklaatorttuja, hillosilmäisiä viinereitä ja syvästi himoitsemiani koiranluuleivoksia, joita niin harvoin sain.

Toukokuun kahdennenkymmenennenkuudennen päivän aamuna, vuonna 1965, kahvilan ikkunaa koristi suuri täytekakku. Leipuri oli taiteillut kakun päälle nyrkkeilykehän ja muotoillut vastapäisiin kulmiin istumaan mustat marsipaanimiehet: Sonny Liston ja Cassius Clay. Paha vastaan hyvä. Vanha, ruma ja hidas vastaan nuori, nokkela ja nopea. Liston oli vankilan kasvatti ja armoton tyrmääjä. Clay oli kukistanut hänet jo kerran, mutta tulos olisi voinut kääntyä toisinkin.

Kun palasin koulusta, Listonin tuoli kehän nurkasta oli kaadettu. Iso Ruma Karhu makasi sykkyrässä valkean sokerikakun kanveesilla.

Lisää kuvia, lisää lehtijuttuja, lisää perhosen kokoiseksi revittyjä paperipaloja, jotka lentävät, lepattavat ja kieppuvat auringonlaskussa. Muistoja, joilla ei ole enää minulle merkitystä.

Kumpi on miehelle kovempi paikka: nousta ensimmäistä kertaa olympiakehään? Vai kavuta olympia-areenalle vanhana ja sairaana menneiden aikojen mestarina, tutisevin jaloin ja vapisevin käsin kantamaa soihtua. Muhammad Ali on tehnyt molemmat. Kun hän sytytti olympiatulen Atlantassa 1996, katsojat jännittivät. Parkinsonin taudin hidastama Ali selviytyi tehtävästä ja nousi taas otsikoihin. Sankarille ei mikään ole niin tärkeää kuin oman heikkouden tunnustaminen.

Ja kuvan alla teksti: Maailmanmestari Muhammad Ali Chicagossa 1966.

Ali seisoo pilvenpiirtäjän katolla. Chicago-joki virtaa horisonttiin, hinaaja kiskoo proomua, etualalla erottuu Jim Beam-viskimainos. Pilvenpiirtäjien tornit piikittävät taivasta ja Blue Islandin takana terästehtaiden ja teurastamoiden sekavat korttelit hukkuvat sumuun. Nyrkkeilijä on kohottanut kätensä taivasta kohti. Hän seisoo kuvassa ilman paitaa puvun housuissaan, jalassa italialaiset, käsintehdyt kengät. Suu on auennut huutoon. Hän on kuuluisampi kuin Tarzan, enemmän kuin koko takana piirtyvä miljoonakaupungin maisema kaikkineen. Hän on Goljatia vahvempi ja Michelangelon Davidin patsasta kauniimpi.

Revin loput yhtenä nippuna. En minä voittajiin halua samaistua. En enää. Silppuan lehtileikkeitä toisen ihmisen jäämistöstä. Minä en edes pidä urheilusta. Jos totta puhutaan, en voi sietää. Elokuvat ja Edvard Hopperin taulut ovat eri asia. Ja linnut – kaikki linnut.

V

Alkaa palella. Piruako minä näitä revin, hullun hommaa. Nostalgiaan sairastuvat sotilaat ja merimiehet. Sääli on heikon mielen työkalu – olen elossa, muulla ei ole väliä.

Taksikuski kurottaa avaamaan ovea.

– Mihin päin jatketaan?

– Kai tässä kotia kohti pitää pyrkiä.

– Revitkö rakkauskirjeitä?

– Tavallaan.

– Vaikka mitä se minulle kuuluu, tässä hommassa näkee kaikenlaista. Vai pitäisikö sanoa, ettei voi välttyä näkemästä.

– Onhan se hullua viskoa papereita pitkin mäkiä. Olisi niillä voinut vaikka saunan sytyttää.

– Ainakin tulen kiukaan alle, kuski vastaa ja vilkaisee minua syrjäsilmällä, rykäisee ja vetää nahkatakin vetoketjua auki viisi senttiä. Pitää hulluna tietysti. Miettii minkä vintinpolttajan on sairaalan ovelta joutunut hakemaan.

– Joskus pitää karsia, sanon. – Niin kuin omenapuusta kuolleita oksia. Korjaan asentoa vaivautuneena, tavoitan kännykkää povitaskusta ja vilkaisen sitä kuin varmuudeksi.

Kuski kaartaa moottoritien luiskaan.

– Kerrotko oikean liittymän kohdalla. Harvemmin ajoa tänne päin, uutta aluetta, hän sanoo.

– Ensimmäiset talot tehtiin muutama vuosi sitten. Viime keväänä alettiin rakentaa lisää. Lohkottiin kartanon peltoa tonteiksi, sanon.

– En minä tätä päähommiksi tee. Tuuraan joskus. Pitäisi saada jotain kasaan ennen eläkettä, pääsisi lämpimään sydäntalviksi, kuski sanoo.

Käännymme liittymästä ylikulkusillalle.

– Snowbird, niin ne sanoo jenkeissä, kuski jatkaa. – Eläkeläisiä, jotka viettävät talvet Kaliforniassa tai Floridassa. Lämmittelee vanhoja luitaan ja juo Bacardicolaa. Snowbird, hän toistaa. – Viisaat linnut lähtee täältäkin. Joku hullu sorsa kiertää sulassa yötä päivää ja koettaa pitää elintilaa uimalla auki. Aiemmin ne on olleetkin muuttolintuja, sanoo kuski ja kaivaa nenäänsä. – Kun kärsimään oppii, ei osaa muutakaan.

Puolen minuutin hiljaisuus, jonka murtaa vastaamisen pakko. Kun puheen alkuun on päästy, äänettömyyttä on vaikea kestää.

– Olen minäkin lintuja harrastanut, sanon. – Tai nyt niin harrastanutkaan – tarkkaillut, ollut joskus mukana rengastamassa. Ja onhan sellaisiakin lintuja, joilla on siivet, vaan eivät pysty lentämään, strutsit ja muut, jatkan. – Ne on ihmisen kaltaisia. Teoria on, mutta käytäntö puuttuu. Mekin vaan haaveillaan ja odotetaan parempia päiviä, tiliä, lomaa tai viikonloppua. Säästetään elämää eläkkeelle.

– Jaa että siivet, sanoo kuski itsekseen ennen kuin juttu sammuu.

Hän on aivan Markuksen näköinen, sivuprofiilista. Iso nenä ja pienet silmät. Vahva tumma tukka ja viikset. Ei hoikka, muttei lihavakaan. Vanttera.

Markuskin ajoi autoa. Ja kaikkea liikkuvaa potkulaudasta panssarivaunuun. Hän osasi myös korjata kaiken. Niin tiensä päähän kulkenutta romua ei kohdalle sattunut, etteikö hän sitä henkiin herättänyt. Kaksikymmentä vuotta vanha Johnsonin perämoottori, joka oli ruostunut kolme talvea kesämökin liiterissä, oli helppo tapaus. Kun lumimyrsky hyydytti rekan venäjän arolle ennen Moskovaa, piti jo vähän kirota. Matkamme olisi voinut päättyä yhtä onnettomasti kuin Napoleonin sotaretki aikanaan. Mutta me pääsimme ajoissa perille. Ja takaisin.

Markus oli yleisnero, mies, jonka iltalukemisena oli tietosanakirja. Kun hän myi yrityksensä, kiinnostuksen kohteet vaihtuivat, mutta rentous ja reteys säilyivät. Lisäksi hänelle kasvoi maaninen halu vaihtaa maisemaa kuin junapummi, vaikka rahasta ei puutetta ollut. Tai ehkä juuri siksi.

Historia ja elokuvat olivat hänen erikoisalaansa. Kaiken muun ohessa, esimerkiksi musiikin. Jos joku testasi häntä kysymällä kuka soitti rumpuja MJQ:n alkuperäisessä Django-levytyksessä, vastaus tuli heti: Kenny Clarke. Tai kenen ohjaamassa elokuvassa Jack Nicholson teki läpimurtonsa? Dennis Hopperin Easy Riderissa, tietty. Hopper näytteli itsekin Nicholsonin kanssa – ja Peter Fonda.

Jos puhuttiin sankareista, taikureista tai löytöretkeilijöistä, kaikkien elämäntarina oli Markukselle niin tuttu, ettei hänen maanisia esitelmiään aina jaksanut kuunnella.

Hän oli renessanssi-ihminen, l’ uomo universale, utelias, älykäs ja innokas. Niin hyvässä kuin pahassakin. Jos juhlijoilta alkoi veto loppua, hän komensi: Herätkää ja nouskaa, sillä sydämillämme on halu syntiin.

Mutta Markus on mennyt ja minä olen repinyt viimeisetkin muistot. Jätin vain kirjeen povitaskuun, että muistaisin miten meillä jokaisella on salaisuus, jota haluamme varjella. Etten unohtaisi miten usein leikkinä alkanut muuttuu todeksi.

Kuollut on hän, joka ei tule takaisin.

Elokuvaa

VI

Seison kotioven takana ja haron tyhjiä taskuja. Turha refleksi, ei minulla avaimia ole.

Tarja avaa oven, hymyilee, halaa ja itkee. Koira haukkuu ilosta ja innosta. Häntä hakkaa ovipieleen. Rutiini pelastaa meidät pitemmiltä puheilta – tottumus, joka niin usein valitaan onnen sijaan.

– Otatko kahvia, jos keitän? Tarja kysyy.

– Taidan tyytyä viinilasiin.

Noustessani yläkerran portaita makuuhuoneeseen teen yhden päätöksen: menen huomenna töihin ja sanon itseni irti. Miksi odottaa sairasloman loppua? Olin ollut kuin kynttilä, jonka sydänlankaa ei hennota sytyttää, elänyt ilman liekkiä, joka olisi polttanut sen, minkä palaa pitää.

Markus olisi sanonut, että vain tuntemattomaan voi kaivata niin kiihkeästi, että sairastuu.

Helvetti, turhaa tunteilua, ei tämä elokuvaa ole! Tai onhan tämä, kameroiden edessä on