Eksyvä löytää: matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä

By Anneli Vainio

Hyväntuulinen kirja kaukokaipuusta, seikkailusta ja kotiinpaluusta.Moni meistä tunnistaa itsessään seikkailijan, jota uteliaisuus, uudet kokemukset ja kiehtovat maisemat vetävät maailmalle. Rautatieasemilla katse seuraa lähteviä junia, silmät bongaavat taivaalta lentokoneita, ja merenrannalla horisontissa näkyvä laiva saa sisimmässä aikaan sykähdyksen.Paljon maailmaa matkustaneen kirjailijan Anneli Vainion teos avaa matkustamisen monia ulottuvuuksia. Pohdintaa siivittävät niin Vainion omat kokemukset, kuuluisien maailmanmatkaajien tarinat kuin matkustamisen historiakin. Teos on monitahoinen ja kiehtova matkustamisen ylistys, joka kutsuu lukijaa aloittamaan oman seikkailunsa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 6, 2023
• ISBN: 9788727041452

Book preview

Anneli Vainio

Eksyvä löytää

Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä

SAGA Egmont

Eksyvä löytää: matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2014, 2023 Anneli Vainio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727041452

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Paljon on maailmassa vaeltajia.

(Miguel de Cervantes)

I Kauas pois

Matka, paluu, muistaminen

Ensimmäiset ihmiset olivat kulkevaisia, he olivat keräilijöitä ja metsästäjiä. He eivät asettuneet pitkiksi ajoiksi paikoilleen vaan vaeltelivat siellä, mistä löysivät parhaiten ravintoa, lämpöä ja turvaa. Myöhemmin mukaan tulivat kotieläimet, joista sai sekä ruokaa että vaatteita suojaksi. Paimentolaisten leirit siirtyivät ja siirtyvät yhä paikasta toiseen. Vasta maanviljelys sitoi ihmiset paikoilleen. Syntyi pysyviä kyliä, ja kylistä tuli kaupunkeja. Senkin jälkeen halu lähteä – vaihtaa maisemaa, katsoa mitä on järven, joen, vuoren ja meren toisella puolella – on värittänyt ihmisen elämää.

Ei sentään kaikkien. Osa meistä on kulkureita, jotka tähyävät taivaanrantaan ja lähtevät sitten: suunnistavat auringon, kuun ja tähtikuvioiden liikkeitä katsellen, joen alajuoksua kohti ja sekstantin, kompassiruusun, karttojen, tienviittojen tai GPS:n mukaan yhä kauemmaksi. He rakastavat vapautta ja liikettä, loppumatonta tietä ja sen mutkittelua, kulman takaa avautuvia uusia näkymiä, ennalta arvaamattomia tapahtumia, odottamattomia kohtaamisia ja matkan seikkailua. Toiset taas ovat paikoillaan pysyviä, juurtuvaisia, heitä, jotka etsivät pysyvyyttä, rauhaa, säännöllistä elämää, ystäviä, jotka löytää sieltä mistä pitääkin, maata, sen kosteutta ja varjoisuutta.

Kirjailija Olga Tokarczuk kuvaa itseään mieluummin liikkuvaiseksi kuin juurtuvaiseksi: Minulta ilmeisesti puuttui jokin geeni, jonka ansiosta sitä alkaa heti kasvattaa juuria, jos jää vähänkin pitemmäksi aikaa paikoilleen. Olen koettanut useasti, mutta juureni ovat joka kerta jääneet hennoiksi ja pieninkin tuulenpuuska on kaatanut minut nurin. En ole osannut itää, minulle ei tätä kasvin kykyä ole suotu. Olen anti-Antaios. Minä saan energiani liikkeestä – bussien tärinästä, lentokoneiden jyminästä, lauttojen ja junien keinahtelusta.

Harva meistä on yksinomaan rauhaton vaeltaja tai konservatiivinen paikoillaanpysyjä. Paimentolainen ja maanviljelijä, vaihtelunhaluinen ja pysyvyyttä rakastava, levoton ja rauhallinen asuvat ainakin jossain määrin jokaisessa ihmisessä. Lähtijä ja pysyjä toteutuvat eri elämänvaiheiden aikana, toisilla pakosta, toisilla hyvässä sovussa, mutta aina elämää rytmittäen. Oltuani kauan paikoillani kaipaan vaihtelua, kaukaisia maita ja vaeltamisen seikkailua. Kun olen viipynyt tarpeeksi kauan poissa ja täyttänyt silmät, korvat, nenän ja suun uusilla elämyksillä, väsyn ainaiseen liikkeeseen ja kaipaan takaisin kotiin miettimään, mitä tuli nähtyä ja koettua.

Kuten kaikki elävä ja tärkeä, matkakin vetää yhtä aikaa puoleensa ja työntää pois. Vaikka nautin matkustamisen seikkailusta, havaitsen usein lähtöhetkellä itsessäni myös lähtemistä vastustavan voiman, hitausmomentin. Olikohan tämä nyt hyvä idea? Miksi aina pitää matkustaa, se on niin vaivalloistakin. Miksi en jäisi vain kotiin, tuttuihin rutiineihin! Kuitenkin tiedän, että lähteminen, matka muualle, pois ja tuntemattomaan, saa sielun verenkierron yhä uudestaan liikkeelle. Sielu vertyy. Se, mikä vetää puoleensa, on muutos. Kun päättää lähteä pois tuntemattomaan ja sitten toteuttaa päätöksensä, irrottaa samalla jonkin osan sielustaan, juuri sen osan, joka on takertunut ja jämähtänyt arkirutiinin jenkoihin. Juuri siksi kannattaakin lähteä!

Ranskalainen tutkija, vuonna 1902 syntynyt Théodore Monod vietti vuosia elämästään matkustamalla Saharan erämaata ristiin rastiin. Monod tuo matkustamiseen ja elämään metafyysisen ulottuvuuden sanoessaan: Emmekö me kaikki olekin ruumiiltamme ja sielultamme pyhiinvaeltajia ja majatalon asukkaita, muukalaisia ja matkalaisia, yhtä aikaa vapaita valitsemaan tiemme, ja toisaalta aina horisonttimme vankeja, horisonttimme, joka siirtyy hetki hetkeltä kauemmaksi?

Kotiinpaluu on matkan tärkein vaihe, ja matkasta kertominen on sen kohokohta. Ennen vanhaan, kun ihmiset matkustelivat harvemmin eikä televisio, netti ja lehtien ja kirjojen valtava määrä tuonut vieraita seutuja joka päivä näköpiiriimme, kyläläiset kokoontuivat joukolla kuulemaan vaeltajan tarinoita matkoistaan. François Chen kirjoittaa: Matkailijan lähestyessä kotikylää hänen askeleensa hidastuvat ja käyvät raskaiksi. Hänet valtaa yhtäkkiä pelko, että jotain ikävää on tapahtunut hänen poissaollessaan. Mutta heti, kun hän on tavannut ensimmäisen vastaantulijan, joka kertoo kaiken olevan hyvin, hänen askeleensa kevenevät ja saavat voimaa. Häntä odotetaan täällä, ja nyt on hänen vuoronsa ilahduttaa niitä, jotka ovat jääneet kotikonnuille ja jotka eivät vielä tiedä, mitä hänelle on tapahtunut.

Matkasta kirjoittaminen on eräs tapa kertoa kotikontujen ihmisille siitä, mitä on maailmalla nähnyt, oppinut ja tullut miettineeksi. Matkapäiväkirjan pitäminen auttaa palauttamaan tarkasti mieleen nimiä ja asioita, jotka luulee muistavansa vielä kymmenen vuoden päästäkin mutta jotka itse asiassa unohtuvat muutamassa kuukaudessa. Valokuvat eivät pysty samaan. Niinpä valokuvaankin vain pääni sisällä ja kirjoitan päiväni muistiin. Kirjoittaminen on tapa ajatella. Matkatessa pään sisältö vaihtuu. Ideat, joita on vaalinut vuosikausia, saattavat jäädä tien varrelle, ja uudet asettuvat tilalle. Tie ja matkan tapahtumat kulkevat pään läpi jatkuvana virtana ja kirkastavat ajatuksia. Etäisyys auttaa näkemään oman elämän ääriviivoja. Olennainen erottuu.

Juuri matkalla voi tapahtua, että yksi hetki, yksi silmänräpäys, painuu muistiin ikuisiksi ajoiksi. Sen tietää juuri sillä hetkellä. Istun puun varjossa, nojaan sen runkoon pienen kylän ulkopuolella, aurinko paistaa. Kissa kulkee ohi, pylväillä seisovan talon televisioantenni piirtyy sinistä taivasta vasten. Tienristeyksestä kuuluu ihmisten keskustelua – kuulen sen selvästi mutta en erota sanoja. Hieman kauempaa kantautuu pagodista munkkien hiljaista laulua ja kongin helähdys. Kaikki tämä piirtyy mieleeni yksityiskohtaisesti, kuin suurennettuna. Hetki on pala ikuisuutta, erilainen kuin muut hetket. Pian lumous haihtuu, valot sammutetaan ja hetki ikään kuin tyhjenee sisällöstään. Seuraava tuokio on jo tavallista elämää.

Kokemusten kuvaileminen kirjoittamalla on jo sinänsä eräänlainen matka. Se on kulkemista asian ja sanan välillä. Usein tuntuu, ettei ole sanoja, jotka kuvailevat koettua tarpeeksi hyvin. Oikeat sanat ovat löydettävissä, aivan kuin postiljooni löytää lopulta oikean osoitteen. Matka voi olla pitkäkin, mutta lopulta sanat löytyvät. Ja kun ne löytyvät, lukijalla ei ole aavistustakaan niiden vaatiman matkan vaivalloisuudesta.

Jotkut kokemukset tulevat valmiiksi jo kokiessa. Ne eivät kaipaa jälkipuintia, eivät mietiskelyä eivätkä kirjoittamista. Ne palavat kokonaan loppuun paikan päällä. Toisista syntyy palamisjätettä, joka jää kytemään mielessäni ja vaatii työstämistä. Mitä se kaikki oikein tarkoitti, ja mikä yhteys sillä on muuhun kokemaani? Tällaiset kokemukset haluavat tulla kirjoitetuiksi muodossa tai toisessa, ja ne antavat kyllä kuulua itsestään.

Eräässä haastattelussaan kirjailija Peter Handke sanoo, että matkustaminen on hänelle uudestisyntymisen muoto. Matkustaminen on hänenkin mielestään metafora kirjoittamiselle, koska olennaisen saavuttamiseksi on noustava lukemattomia portaita, eksyttävä mutkaisilla teillä, tehtävä monia poikkeamia. Jokainen kirja on uusi harhailu, jonka alku on samaa kuin matkalle lähtö, ja tarinan varrella sekä kirjailija että lukija ottavat sen riskin, että voivat välillä olla eksyksissä. Peter Handken ikoni on mutkitteleva, virtaava joki.

Pentti Saarikoski vertasi usein ajatteluaan ja runon tekoa sieniretkeen. Tärkeintä ei ollut se, mitä koriin päätyi, vaan kävely ja etsiskely. Ja sitten kun jotain hyvää löytyi, ei riittänyt, että talteen otettiin herkullinen lakki, vaan mukaan piti saada sieni kaikkine rihmastoineen, metsä ja matkanteko.

Olivier Weber sanoo asian näin: Huomisen nostalgia, saksalaisten romantikkojen tuntema Sehnsuht, on edessäni kauheana ja kauniina, levottomana ja rauhallisena. Ehkä kaipuu matkustamiseen onkin melankolian, surumielisyyden saattamista siedettävämmäksi, eräänlainen itsensä etsimisen muoto. Voin itse hyvin samastua tähän melankoliseen levottomuuteen, ja samalla matkustaminen vertautuu koko elämän mittaiseen itsensä etsimiseen. Minulle sen symbolina toimii unissani usein esiintyvä sininen matkalaukku, jonka olen kadottanut ja jota etsin kaikkialta. Luultavasti en löydä sitä koskaan. Matkalaukun tehtävänä on ollakin kadoksissa. Tärkeintä on etsiminen.

Kaukokaipuu

Kun minä olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minä ajattelin kuin lapsi ja minulla oli lapsen mieli. En muista tunteneeni lapsena kaukokaipuuta. Pikkukaupungin elämä, sen pihat, takapihat ja kujat, koulu ja toverit, kirjat, vuodenaikojen vaihtelu ja siirtyminen edestakaisin kaupunkikodin ja kesämökin välillä riittivät elinympäristöksi. Kun vanhempani lähettivät minut viisitoistavuotiaana koululaisvaihtoon Saksaan, en ollut innostunut. Idea oli heidän, ja tytön ulkomaille viskaamisen pääasiallinen ellei yksinomainen tarkoitus oli saada kymppi saksasta. Sen sainkin, mutta kokemukseni ensimmäisestä ulkomaanvierailusta olivat lähinnä ankeita. Keskellä pahinta murrosikää harhailin tunnemyrskyjen ja ikävystymisen välillä ja kulutin pitkiä aikoja peilin edessä laskemassa finnejäni. Ennen lähtöä hankittu käkkäräinen permanenttini oli yksinkertaisesti kauhea, ja äidin matkaa varten ompelemat vaaleanpunaiset ja siniset, puhvihihaiset ja kellohelmaiset vauvanmekot, joissa oli vielä rusetti takapuolen päällä, saivat minut tuntemaan itseni yli-ikäiseksi Shirley Templeksi.

Isäntäperheeni tytöt kulkivat farkuissa. Kirjoitin päiväkirjaani: Haluaisin, että minulla olisi tyyliä. Katsoin Brigitte-lehdestä ’Tule mukaan muuttumaan’ -palstoja. Niissä on valokuvia naisista ennen kuin heidän tyylinsä muutetaan. Sinne saa ilmoittautua, ja sitten kampaajat ja kosmetologit muuttavat hiukset ja kasvot, ja muodin asiantuntijat etsivät sopivia vaatteita. Sitten otetaan uudet kuvat. Haluaisin kirjoittaa Brigitte-lehteen ja pyytää, että he muuttaisivat minut kokonaan toiseksi.

Kolmen kouluvuoden saksani oli melko avutonta, ja pelkäsin koko ajan, että joku kysyy minulta jotakin enkä ymmärrä kysymystä. Saksalaiset siskoni jättivätkin minut enimmäkseen rauhaan, ja vanhempia en kovin usein nähnytkään. Onneksi minulle ei esitelty Pohjois-Saksan nähtävyyksiä – en olisi jaksanut niistä kiinnostua. Hampurista muistan tavaratalon. Söin sen ravintolassa kanaa ensimmäistä kertaa elämässäni, ja perheeni isä joutui paloittelemaan sen minulle. Punastelin nolona.

Kaukokaipuu astui kuvaan vasta lukioaikana jonkinlaisena epämääräisenä kaihona, ja kaiketi ensimmäinen Saksan-matkani antoi siihen sysäyksen vaikeuksista huolimatta. Kokkola tuntui yhtäkkiä pieneltä ja ahtaalta. Kevätpakkasen metallinen tuoksu sai sydämeni sykkimään korvissa ja herätti vatsanpohjassa vellovan tunteen. Kun Venus syttyi läntiselle taivaalle auringonlaskun jälkeen, vedin takin niskaan ja lähdin muiden nuorten tavoin rautatieasemalle katsomaan junia. Rovaniemen-juna pysähtyi puoli kymmeneltä ja otti mukaansa Helsinkiin lähtijät, ne onnelliset! Pohjoiseen menevä pikajuna lähti samaan aikaan. Ihmiset värjöttelivät pakkasessa pienen puisen asemarakennuksen edessä. Yhdet kulkivat villaisissa pompissaan ja karvalakeissaan matkalaukkuja raahaten, toiset olivat saattamassa, kolmannet vastaanottamassa. Me nuoret tarkkailimme uteliaina matkustajia. Oliko tuttuja, saapuisiko jännittäviä muukalaisia kaupunkiin? Milloin koittaisi meidän vuoromme? Milloin mekin saisimme astua junaan, joka veisi kauas pois?

Johtuukohan Tanskan ja Kokkolan ilmaston yhtäläisyyksistä, että myös Hans Christian Andersen tunsi kevään tullen pakottavaa lähtömieltä? Hän kirjoittaa kirjeessään vuonna 1856: Koti-ikävä on monille tuttu sairaus; minä taas tunnen hyvin erään vähemmän tunnetun taudin. Se on nimeltään ’Poiskaipuu’. Kun lumi sulaa, haikara saapuu ja ensimmäiset höyrylaivat puhkeavat lähtöhuutoon, silloin tunnen sisälläni tuskallisen lähtölevottomuuden.

Charles Baudelairella tämä sairaus kehittyi vieläkin pahemmaksi. Hän nimittäin tunsi suoranaista kotikammoa, joka sai runoilijan lähtemään liikkeelle.

Nuoruuden polttavista auringonlaskuista on vierähtänyt aikaa jo puoli vuosisataa, mutta tähtitaivas ja sen kuvioiden kartta on yhäti sama, katsoipa sitä Kokkolassa, Montrealissa tai Etelä-Ranskassa. Vain Otava on nykyisin hieman kallellaan Suomen Otavaan verrattuna. Tähtitaivaan muuttumattomuus lohduttaa minua, kun herään yhtäkkiä yöllä jossain maailman äärissä ja tunnen koti-ikävää. Samat tähdet loistavat myös siellä kaukana, missä ovat rakkaat omat ihmiset.

Voimme siis tuntea koti-ikävää seutuihin, joissa emme ole koskaan käyneet. Eksoottiset paikannimet herättävät halun mennä katsomaan niitä paikkoja, ne ovat varmaankin ihmeellisiä! Henri Salvador lauloi vielä 90-vuotiaana: "J’aimerais tant voir Syracuse, l’Île de Paques et Kairouan, voire les oiseaux qui s’amusent en levant les ailes sous le vent…" (Haluaisin niin nähdä Syrakusan, Pääsiäissaaret ja Kairouanin, nähdä suuret linnut, jotka levittävät siipensä tuuleen). Jokaisella on suosikkinimensä, ja jos haaveilija joskus pääsee lopultakin katsomaan omin silmin unelmiensa kohdetta, voi hän kokea aivan muuta kuin mitä on mielikuvissaan nähnyt. Lapsuudessa pidin Montevideota pelkän nimen perusteella ihanana kaupunkina, ja Ulan Bator ja Samarkand kiehtoivat vielä aikuisenakin mieltäni. Ulan Batorin olen nähnyt. Minulta pääsi nauru, kun unelmieni kaupunki muistuttikin ennen kaikkea Rovaniemeä huhtikuisessa pakkasessa. Samarkandin kultaiset tornit ovat sen sijaan vielä näkemättä ja loistelevat vain mielikuvituksessani.

Kaukokaipuunikin on muuttanut muotoaan elämän taitteissa. Se ei enää sisällä kaihoa, ainoastaan tunnustelevaa kiinnostusta silloin, kun jonkin vieraan maan jännittävät yksityiskohdat pulpahtavat esiin keskustelussa, kirjassa tai lehtiartikkelissa. Vai niin, sellaistako siellä on? Olisipa mukavaa käydä tutustumassa lähemmin. Ehkä jonain päivänä, jos Luoja suo. Itse asiassa, miksikäs ei! Otetaanpa selvää, miten sinne pääsee.

Arvostan yhä enemmän rauhallista, tavallista elämää. Kotona on hyvä olla. Kotiaskareissa on aikaa muistella ja pohdiskella tehtyjä matkoja, nähtyjä maita, kohdattuja ihmisiä, koettuja elämyksiä ja tapahtumia. Kirjoittaessa ja kertoessa matkamuistumat järjestyvät ja tiivistyvät, vertautuvat toisiin kokemuksiin, kirkastuvat ja saavat uusia merkityksiä. Siksi kaikki ihmiset kertovat niin mielellään matkoistaan ja näyttävät iankaikkisia valokuviaan ja kotivideoitaan, jotka saavat naapurit haukottelemaan. Tärkeintä on muistelu ja muistaminen, uudelleen kokeminen silmien, nenän, korvien, suun ja koko ruumiin kautta – millaista oli kävellä erämaassa, tuntea sen lämpö, haistaa kuivuus ja tuuli, kuulla askelten ääni, puraista evääksi otettua hedelmää, nähdä sinistä, keltaista, sinistä ja keltaista loppumattomiin. Kaukaisen maan uudestaan kokeminen muistuttaa lievää huimausta: ajan ja paikan ääriviivat häipyvät. Kertominen piirtää kokemukset kerta kerralta tarkemmin mieleen, ja voin palata samalle tielle yhä uudestaan, loppumattomiin.

Kun putoaa kehyksistä

Jokainen