Turkkilainen satula

By Tytti Parras

Kun Anja-tyttö päättää muuttaa Suomesta Saksaan tarjoilijaharjoittelijaksi, hän ei vielä aavista, millainen ravintola häntä perillä odottaa. Ravintolan nimi on Turkkilainen satula, ja se on nähnyt parhaat päivänsä aikoja sitten. Ravintolan omistaja Raili on hänkin suomalainen alkujaan, mutta viime ajat Raili on ollut kiinnostuneempi viinipulloista kuin ravintolansa menestymisestä. Anjan elämä kotona Suomessakaan ei ole ollut loisteliasta, mutta tuoko ulkomaille muutto hänelle kuitenkaan sellaista irtiottoa kuin hän oli toivonut? Ja ennen kaikkea – voiko vaikeista tunteista päästä eroon vain vaihtamalla maisemaa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726537512

Book preview

www.egmont.com

Livanos, Raili

Suomalainen tyttö oli lähtenyt myrskyä seuranneena yönä, häipynyt vähin äänin ja kenellekään ilmoittamatta. Aamulla oli kuuma, taivaalla suihkukoneen raukeita vanoja ja kellarissa metri vettä, musta tulva, jonka pinnalla kellui roinaa ja romua: hedelmälaatikon kansi ja vanhat sanomalehdet menivät pinnassa hidasta valssia. Syvältä kuului kurlutusta.

— Saamarin luuviulu, Raili sanoi ja lonksotti ympäri kumisaappaissa, varoi aamutakkinsa helmoja. — Kato nyt minkä kehtas tehdä. Vaikka kuka sen olisi uskonut, ihminen kun nukkuneen rukous.

Tyttö oli ollut hiljainen ja arka, luut heti ihon alla. Se oli liikkunut jäykästi ja hetkauttelematta, varonut rintoja ja lantioita. Pohjoisen naiset, Livanos ajatteli, kymmenessä vuodessa niitä oli ehtinyt tavata vähän joka lajia, enimmät hiljaisia ja yhden joka aina kännipäin riisuutui ja heitti kengät ikkunasta. Hänen kenkänsä. Ei omiaan.

— Häipynyt jonkun äijän mukana tietysti, Raili sanoi, — kyttäsi vaan nää pari päivää ja lähti. Otti jotain ja laski vedet ettei huomattaisi.

— Mitähän se vois olla?

— Mene sinä tarkistamaan, kahlaa tonne kun on vettä napaan asti.

— Tilaa palokunta, äijät pumppaa hujauksessa.

— Minä en voi.

— Mikset?

— Kunen voi, Raili näytti vaikealta. Sillä oli siellä hamstrattuna pimeä viinalasti, montakymmentä pulloa tullaamatonta, herraties mistä ja millä suhteilla hommattua. Laatikoiden täyteheinä pulahteli pintaan, kellui siinä kuin vehka umpeenkasvaneessa lammessa.

— Sinun pitäis nyt auttaa minua, Raili sanoi ja tuijotteli tiiliseinää jonka katonrajassa kuupaton lamppu tuikki himmeästi, teki läpikuultavaa, lusikannäköistä varjoa. — Tuolta pitäisi saada ylös kolme laatikkoa. Nyt just ja välttämättä.

— En kahlaa minäkään, hajusta päätellen siellä on prakannu joku muukin.

— Mutta ne menee pilalle siellä.

— Avaamattomat pullot?

— Etiketit lähtee, ne on jo irti, tuolla menee yks nurkassa.

— Anna liota niin voit pistää tuplahinnan ja sanoo että on helvetin vanhaa ja kallista.

— Näkee ne pulloista, voi onneton …

— Pullot on kuule pikkujuttu, Livanos sanoi ja pisti tupakaksi, — sinuna mää miettisin mitä vesi tekee perustuksille, sinne valuu parhaillaan litratolkulla. Hyvin käy niin tää menee kasaan koko paska, sata vuotta vanha talo, eikä perustuksista tiedä pirukaan.

— Laotkoo sitten, munpuolesta, minä alan kuule saada tarpeekseni.

— Menee naapuritkin, tää on jotain suota johon nää on joskus rakennettu. Ja kun pannaan tutkimus, niin ravintola on kussu alleen ja reilusti. Sitä et selitä millään.

— Olet sinä tosissasi, Raili kysyi, — vai puhutko vaan.

Se oli kalpea ja näytti valvoneelta. Luomissa vielä edellisillan parantelun jäljet, hutaisu violettia. Kasvoissa kaikki oli vähän liioiteltua, silmät, sieraimet ja leuan kaari. Se oli pieni mutta kasvot kuin pitkällä ja laihalla. Se siristeli, niisti.

— Hommaat pullot helvettiin, Livanos sanoi, — ja tilaat palokunnan.

— Noi ensin tuolta, se intti, — ja se olis miehen asia.

— Talo täynnä palkollisia mun tietääkseni.

— Nillon vapaata, eilenkin meni vaikka kuinka myöhään, en minä voi niitä noin vaan tänne marssittaa.

— Maksat reilusti tai annat löytöpalkkion semmoisenaan. Annakkin pulloissa, niin Wogesser sukeltaa kun joutsen ja pitää muille suunsa tukossa. Minä yritän kattoa sitä tyttöä lähikapakoista, se on hyvinkin voinu mennä niihin piilottelemaan.

— Tavarat mukana? Älä naurata.

— Hermostunu vaan jostakin, jos sinä olet sanonu sille pahasti.

— Sanonu, toinen toisti, ääni alkoi nousta kimeäksi, — kuka sille mitään sano? Luurasi nurkissa eikä näyttäny itteensä paljon kelleen. Mun syyksi tää nyt tietysti laitetaan vaikka itte toit autossa ja näit mimmonen se oli. Mutta sää vaan kehtaat, se sanoi, niiskautti nenää, oli tosissaan suuttumassa.

Vähän ajan päästä se yritti kellarinportailta syvemmälle, kahlasi etukenossa ja aamutakin helmat käsiin rypistettyinä, pääsi kaksi askelta ja saappaat hörppäsivät.

Lattia oli vino. Vietti reilusti kohti takaseinää.

— Ja permantokin tämmönen, se noitui, peruutti, istui portaille ja kaatoi mustan lirauksen saappaistaan, — miten talon kellari voi olla vinossa?

— Sen takia vissiin, että vesi kerääntyisi yhteen paikkaan.

Raili vilkaisi pahasti, nipisti suunsa kiinni ja takinhelmat kouraansa, lähti harppomaan portaita. Saappaat lonksuivat ja aamutakki oli takaa märkä. Se katsoi vielä yläovelta, pamautti kiinni. Vähään aikaan ei kuulunut kuin veden kuiskutusta. Voi tämä kaatuakin, Livanos ajatteli, parhaillaan valui litra toisensa perään valveihin, inisi mustuneisiin punttilautoihin ja sammaleisiin, jotka pitkähameinen naisväki oli noukkinut lähimetsistä ihmisikä sitten. Sadan vuoden päästä tällainen, sodilta säästynyt alkaisi olla muistomerkki, vai miksi sitä sanoisi, kun muistutti siitä ettei mitään ollut tapahtunut. Hän hikoili. Ei tehnyt mieli yläkertaan. Vähän aikaa hän ajatteli hakea lehden ja nojatuolin, istuskella täällä viileässä, miettiä talvea ja tulvivaa jokea, korkeita marunaa ja oleanteria kasvavia pehkoja joiden välissä joki kohisee keltaisena, paksunaan ryönää ja romua. Virta laulattaa pohjaan iskettyjä karahkoita, ne huiskivat ja tempovat ja värisevät kuin hurjasti riemuissaan. Vuosia sitten oli jostain tullut piippalakkinen ruumis kirjotuissa liiveissään ja jäänyt mulehtimaan kala-aitaan, käännellyt ja väännellyt siinä. Kun virkavaltaa oli hoputettu toisesta kylästä, kuollut oli irronnut, hävinnyt enää ilmestymättä. Viikon päästä naiset väittivät nähneensä rannassa ventovieraan seisoskelemassa.

Huhtikuu, hän ajattelee, iltahämärä syvenee verkkaan ja taivaalle syttyy etikanvärinen tähti, kylässä pauhaavat kellot ja nopea pyörteinen vesi kahisee kuin hengittäisi. Ruoho tuoksuu, sammal tuoksuu, aamulla taivas roihuaa punaisena.

— Sammutitkos valon? Raili kysyi keittiössä, näytti rauhoittuneen, kääriskeli hihojaan ja tutki oliko helmaan tullut likaa.

— Sammutin.

— Tiedä mitä vesi niille johdoillekaan tekee, se sanoi ja sitoi hihan ruusuketta.

— Ei hyvää ainakaan.

— Tulee vielä oikosulku, se sanoi silmät ympyriäisenä, — tulipalo vaikka uidaan vedessä. Mitä sinä siellä kuppasit?

— Katselin.

— Mitä siellä ny on kattomista?

— Meillä tulvi aina kevättalvesta ja silloin saatto näkyy ruumiita.

— Kellarissa? Herrajumala.

— Joessa, kesällä se olikin melkein tyhjä, valkosta kivee ja oja keskellä.

— Tuolla ei ny ainakaan ole raatoja, vaikka taidan tietää missä, Raili sanoi, tempoi saappaat jaloistaan, viskasi sanomalehden päälle, läpsytti makuuhuoneeseen.

Lattiaan jäävät jäljet muistuttivat huutomerkkejä, viisi pistettä latvassaan. Himmenivät askel askeleelta kunnes katosivat. Tajusi, että sillä oli ollut oma elämänsä, joka oli vietetty muualla ja niin monen kanssa, ettei tätä nykyistä yhteistä piisannut kuin vaaksan mitalta.

Hän yritti ajatella sitä lapseksi johonkin Eteläsuomen kaupunkiin, sai mieleensä lunta ja kohisevan tehtaan, mutta nainen pysyi naisena, pienenemättä. Lapio sillä sentään oli ja kintaat ja nenä märkä. Kodin paikalle tuli hänen alivuokralaiskämppänsä Tukholman Spetsgatanilla, läiskätapettinen kaksio jonka kitkuvassa patenttisängyssä yritti saada unta kraanan lirittäessä tiskipinoon, Bergmannin ja Espanjalaisen yskiskellessä verhon takana ja viimeisen bussin hyristessä asvaltilla kuin uupuneen huokaus. Ulkona oli kahissut musta koivu ja nukahdettuaan Espanjalainen huudellut jotain Ingaa, maanitellut, kironnut ja pompannut istualleen niin että jysähti. Neljäkymmentäkolme yötä, neljäkymmentäkolme jysähdystä. Se oli Ruotsissa se, nyt oltiin Pohjois-Saksassa.

Raili huuteli makuuhuoneesta, oli siellä kontallaan, pää vaatekomerossa. Se ähisi. Sillä oli siellä hiiri.

Viikko sitten se oli kuullut rapinaa, laittanut pyydykset, kipakat rautalankaloukut, ja joutui sen jälkeen korjaamaan satoa. Isoäiti oli aikoinaan käyttänyt tyhjää kanisteria ja juustonpalaa ja mikäli hiiri haksahti, muori kiljui peluvajassa yksitoikkoisesti kuin sumusireeni kunnes joku, Theodor, hän itse tai välillä ohikulkijakin, ryntäsi katsomaan kuka oli taittanut jalkansa.

— Kellari ui, rotat mellastaa ja likat häipyy viinakassin kanssa, mää en enää jaksa, mää alan saada tarpeekseni, Raili sanoi, tuli esiin komerosta.

Se oli kalpea, silmät himmeät kuin napit kolmekymmentä vuotta käytetyssä virkatakissa. Hapuili sangon, tyhjensi siihen pyydykset. Elukoista lähti pieni kopsahdus, hiljainen ja pehmeä kuin ruohikkoon putoavista omenoista.

Ikkunalla humisi tuuletin, samanlaisen raskaan sytkyttävän sivuäänen oli kuullut jossain tuulettimessa joskus aikaisemmin. Hän yritti muistaa missä.

— Rauhoitu nyt, hän sanoi, — ota hissun kissun.

— Rauhoitu kuka? Se huusi ja heilautti ämpäriä.

— Sen tytönkään tarvinnu mitään ottaa, tai mennä miehen kanssa. Sinä vaan luulet.

— Minä en luule mitään, Raili räjähti, — mikä muiden takapuolen vartija minä olen? Jos joku häipyy työpaikasta kahden päivän päästä niin vassokuu. Seikkailkoot seikkailunsa. Mutta siitä minä pidän huolen ettei nää eläimet jyrsi hajalle koko taloa. Kohta niitä on yöllä sängyssäkin.

— Jos niitä oli senkin sängyssä?

— Haluatko sinä että tulee tappelu, toinen kysyi.

— En.

— Ole siipiäs myöten sitten, se sanoi, oikaisi ja yritti tukkaa silmiltään. Alimmat jäivät paikoilleen, olivat hiessä.

Tuulettimen ääni kuului taas, raapiva unettava jumputus aivankuin joku olisi koputtanut ikkunaan, varovasti kämmen pehmeänä.

Äkkiä Livanos muisti missä. Bordelli Lamiassa kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen ensimmäinen käyntinsä. Käynti jossa pääsi sivuhuoneeseen, odotettu, hartaasti odotettu homma, kuumana iltana elokuussa.

Aikaisemminkin hän oli jo roikkunut kaverien kanssa talon ovella ja emäntä hätistänyt heidät matkoihinsa välinpitämättömästi niinkuin sellaiset joista kohtapuoliin on hyötyä. Salongin hän oli nähnyt myös aikaisemminkin, ison huonosti tuuletetun huoneen joka oli kalustettu emännän käytöstäpoistamilla vehkeillä, rempsahtaneella notkoselkäisellä sohvalla, nojatuoleilla joiden likainen kangas kiilsi kuin sokerikuorrutetut leivokset kaupan ikkunassa.

Väkeä tulee ja menee, khakipukuisia sotilaita, merimiehiä jotka imeskelevät anisviinaa pienistä kirjavakaulaisista pulloista, opiskelijoita, rahakas maalainen mustassa koinkalvamassa kostyymissään joka väliaikoina roikkuu marunalla topattuna lammasnahkojen ja emännän hääpuvun rinnalla, rähinää mölyä ja höpötystä, ylimpänä rojalistipoliisi jonka naama kuoppainen kuin reikäkauha jolla ravintolassa nostellaan kihisevät ravunpyrstöt öljykattilasta.

Koko paikka muistuttaa ruuhkaista postitoimistoa jossa virkailijat vain pukeutuvat kevyesti: sukkanauhat tai iloisenlesken korsetti jonka yläpäästä pullottavat rinnat ja alapäästä pakarat ovat suosikkiasuna, tuon tuostakin joku tytöistä ilmestyy takahuoneesta, rojahtaa sohvaan jalat harallaan kuin pitkän päivän merellä soutanut kalastaja, leyhyttää itseään viuhkalla ja manailee asiakasta jota kahden jalan sijasta on siunattu kolmella.

Kaikki ovat kalpeita, hengästyneitä ja suonet koholla, haisevat pomadalta ja appelsiininkukalta, haju ympäröi heitä kuin kynttilänvalo pyhimystä ja vähän väliä emäntä käy pirskottamassa lisää puolimetrisestä pullosta joka jököttää nurkkapöydässä kuninkaan kuvan alla.

Kuvassa kuningas on vakava mutta näyttää ystävälliseltä. Se täyttää velvollisuuttaan, on mukana kansalaisten ilossa ja surussa.

— Missä sinä olit viime yönä? Raili kysyi.

— Minä?

— Sinä niin, sää lähdit vielä jonnekin.

Se meni tuulettimen luo, väänsi katkaisijaa, ääni nousi nousemistaan, lopulta siritys oli korvin kuulumattomissa.

— Ajelin vähän.

— Siinä myrskyssä? Humalassa?

— Minä ollut humalassa.

— Mutta minä, niinkö?

— Sen asian sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi ja huomasi yrittävänsä kirjakieltä.

»Puolella hintaa kaverit», Papalos heidän jenginsä johtaja oli sanonut, »talon erikoistarjous. Vanha on kattokaa käyny vähän neuvottelemassa.»

Mikä oli takuulla kukkua.

Vielä kuukausi aikaisemmin se oli kyörätty ulos siinä missä toisetkin, huolimatta ihkauusista viiksistä jotka muistuttivat käytettyä hammasharjaa ja kengistä joiden kärjillä olisi puhkaissut potkupallon. Sen lisäksi sillä oli hopeakuorinen kello joka roikkui kuin ylimääräinen mulkku mahan päällä, ynnä lompsassa amerikkalaisia kordareita jotka tekivät äijästä kuin äijästä sarvikuonon.

Hyvä sen oli kukkoilla: isällä liike jossa välitettiin Egyptiläisiä mattoja. Ne olivat paksua rasvaista villaa ja lemusivat siinämäärin yhä lampaalta, että kaupassa piti polttaa käryävää lamppua ostajien pitämiseksi asiassa. »Ennen minä otan pässin keittiööni kun jonkun sen Dimetroksen loimista», muorilla oli tapana mutista. »Se mies haisee itsekin kun läävä.»

Papaloksen isä oli talon kantakundeja: sohvan yläpuolella, aivan sen käytävän vieressä jonne tytöt hävisivät, oli suuri leijonaa esittävä kudonnainen. Elukka näytti permanentatulta. Se tuntui nuuskivan edestakaisin huojuvaa helmiverhoa, kaipaavasti vai paheksuen, siitä ei saanut selkoa. »Kuuskyt drakmaa koko remmi», Papalos sanoo ja työntää likaisen puhtaan näppinsä vuoronperään heidän nenänsä alle. »Ihan polkuhintaan perkele.»

Sillä summalla olisi istunut viikon jokaisena iltana elokuvissa, juonut ämpärillisen colaa ja katsonut ties montako jalkapallomatsia.

Mitkä nyt kyllä olivat pikkukakaroitten huvia. »Ei tai joo, tää pitää päättää justiin.» Emäntä, lihava ja matala nainen, silmäili heitä eikä ollut kuulevinaan. Se pelasi pasianssia loputtomasti, loputtomasti, huijasi itseään ja voitti aina. »Mimmonen se on?» »Nastakimuli, oikein pakkaus saatana.» »Missä se on? Miksei se tänne tuu? Mitä se pihtaa?» »Huilii», Papalos sanoo ja kiillottaa liiveihin kelloaan, avaa kuoren, napsauttaa kiinni. »Se on kattokaas tän paikan suurmenestys. Ihan suuri menestys.»

Koossa Papalos ei ainakaan valehtele, sillä tyttö joka lojuu paitasillaan huoneessa jonne hänen on arvanheiton jälkeen oikeus ensimmäisenä mennä on pitkä, luunlaiha ja vaikuttaa voipuneelta. Sen tukka on kuin lampaanperse ja pönkitetty kammoilla nutturaksi. Oikeassa käsivarressa heti olkapään alla on meduusankokoinen luomi ja siinä mustia karvoja.

Nuori se kyllä on, alta kahdenkymmenen. Kolmikymmenvuotiaana se tuskin enää pysyy jaloillaan.

Se katsoo häntä mustin ikoninsilmin joiden ympärys on tuhrittu jollakin joka muistuttaa nokea ja on levinnyt poskeen asti. »Jaaha jassoo. Kohta tänne tullaan varmasti lastenvaunuissa. Mutta mitä se mulle kuuluu, alas heitellä housuja, olis kiire». »Näitäkö niin?» hän kysyy ja irrottelee vyötä. »Jos noita ny voi housuiks sanoa», se tuumii eikä hymyile.

Alunperin ne olivat olleet isän, sitten serkun, käänteelliset ja ylhäältä niin leveät että taskuun mahtui kaksi appelsiinia, käsikranaatti tai kokopullo retsinaa.

Appelsiineja siellä on takuulla ollutkin ja viinipullo, käsikranaatista ei tiedä, mutta paljon mahdollista. Kännissä sama serkku kuljeksi ympäriinsä huudellen; »Halkaisen perseesi Papandreou, Churchillin äpärä», kirjoitti samaa seiniin, joutui pidätetyksi ja Averoffiin. Siellä se kuoli lavantautiepidemiaan.

Muori poltti kotona kynttilää sen kuvan edessä: tumma mies, synkkä ilme ja kulmakarvat yhdessä. »No?» tyttö kysyy ja kaivelee hitaasti korvaansa. »Ja sit yks juttu, ei pussata eikä hipelöidä noin muuten», se sanoo ja tutkii kynsiensä alusia.

Melko tarpeeton kielto sillä hänellä alkaa olla vaikeuksia. Eteisessä pikapikaa otetut huikat taskulämmintä ovat haihtuneet: kaksi ensimmäistä nappia lähtee sovinnolla mutta kolmas tekee tenän, pyörii ja lipsahtelee aivankuin joku olisi vetäissyt siihen vaseliinia.

Housunpuntit ovat pitkät ja monin kerroin, niihin voisi kävellä kuin punaista mattoa, kääriytyä muumioksi, ja tehdä köysitikkaat. Huoneessa ei ole ikkunaa, seinissä paskaista tapettia ja jälleen yksi Papaloksen isän matoista, homeenvihreä tällä kertaa, homeenvihreässä homeenvihreä kauris tuijottamassa likinäköisesti lammikkoa. »Aikaa kaks minuuttia. Nyt tästä hetkestä», tyttö sanoo, nousee sohvasta niin että kiusatut jouset parkaisevat ja tepsuttaa paljain jaloin pesutelineelle, nostaa paidanhelmaansa, kyykistyy ja alkaa huuhtoa itseään nopeasti ja loiskimalla kuin väsynyt perheenemäntä päivällisastioita. Karvoitus näyttää puuvillahuiskulta jolla on harjattu lampunlaseja: musta, tappurainen ja harottava. »No toimeks ny, vipinää vipinää.»

Mikä se oikein luulee olevansa, erotuomari Larissa-Lamia jalkapallo-ottelussa vai ammattinainen? Alipainoinen ja ylikarvainen ja ääni kuin loppuunsoitetussa gramofonissa, hän veivimiehenä.

Tyttö loiskii, läiskii ja alkaa lopulta kuivata.

Naapurihuoneesta kuuluu kilinää ja helinää aivankuin ratapihalla olisi koplattu yhteen vaunuja, härkävaunuja ja hienoja pullmaneja joissa kristallivaasit ja punaisia toppauksia.

Daniel on äkkiä ihan selvä.

Hänen reitensä menevät kananlihalle ja takapuoli.

Tämä voisi nyt olla se nainen kippurakulmaiseksi sormeillussa kuvassa jonka hän on löytänyt pulsasta pohjapaperin alta, alaston sirkustyttö polkupyörän satulassa, nännit terhakasti pystyssä ja ilme niin viaton ettei se aavista mitä kundit sille kuvan välityksellä tekevät.

Paitsi ettei tämä ollut se tyttö.

Tämä muistutti pyykkimatamia jonka puhdasvaatekoriin pieninä pantiin kilpikonna joka ensin oli syötetty ähkyksi kirsikoilla ja joka koko yön vasussa ahkeroituaan saanut aikaan näyttävän esityksen: nainen oli juossut kuin tuli ja leimaus rannasta, paiskonut ympärilleen kiviä ja hiekkaa ja kiljunut asioita joista heillä ei ollut aikaisemmin edes hajua. Pyykkimuija tämä olisi voinut olla. Tai turkkilainen. Paska havainto koska heti muisti mitä sikäläiset joskus harrastivat: roikottivat puissa peukaloista, typistivät neniä, korvia ja kiveksiä. Jonkun nippanappa hävityn sodan jälkeen koko armeijasta oli tehty kuoropoikia, tuhannen äijän kimakka kööri. »Jos mää ny sentään yrittäsin», se sanoo sohvasta äkkiä ja kumman lempeästi, »tuus tänne niin katostaan vähän. Äläs ny hei, älä hosu vielä.»

Mutta hän on jo vetämässä housuja jalkaansa, hätäisen raivokkaasti aivan kuin toinen puoli huoneesta olisi tulessa, vyön solki kolahtaa jonnekin, vasen kenkä on huit helvetissä.

Ovella hän törmää yhteen tytöistä ja he jatkavat samassa kahahduksessa verhon läpi salonkiin, jossa kaikki tuijottavat. Hyytävä hiljaisuus ja katossa tuuletin: jumps, jumps.

Äidinkulta,