Ystävätär

By Heikki Luoma

Salli Pajunen on leskeksi jäänyt tehtaan siivooja, jonka elämä muuttuu, kun hän ystävystyy kiinteistönvälittäjän Raakelin kanssa. Hän huomaa pian joutuneensa pahemman kerran pulaan, kun hän lupautuu huonoon vaihtokauppaan ja menettää miehensä rakentaman omakotitalon. Sallin tytär Maikki vainuaa Raakelin ja tämän liikekumppanin epärehelliset aikeet ja ja päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.Ystävätär (2001) on Heikki Luoman romaani raadollisesta ystävyydestä ja vahvoista perhesiteistä. Psykologinen romaani on kuvaelma elämän pienistä käänteistä ja suurista päätöksistä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726877786

Book preview

1

V aikka Salli oli hiljalleen tottumassa Uunon lopulliseen poissaoloon, niin keväällä lumen alta paljastui joka päivä uusia yksityiskohtia, jotka tuntuivat huutavan tämän nimeä. Niin kuin tuo pieni syksyllä käännetty kasvimaa, tai pihan perällä oleva komposti, josta hän huomasi unohtaneensa kannen auki.

Avarasti puhaltava tuuli kuljetteli omakotialueelle tyypillisiä kevään tuoksuja. Savun imelästä hajusta tiesi, että jossain poltettiin viimesyksyisiä lehtiä tai sammalensekaista kulottunutta ruohoa. Salli liikuskeli talonsa takapihalla ajatellen ponnettomasti, että pitäisi kai kohta ruveta kevätsiivoukseen. Jääpoltteen kellastamaa, syksyllä leikkaamatta jäänyttä nurmikkoa rumensivat entisestään pihakoivuista varisseet mustat karahkat. Omenapuitten rungoissa ja oksien yläpinnoilla rehotti jäkälää. Uuno oli istuttanut puut heti ensimmäisenä kesänä ostettuaan oman tontin. Mies oli ollut kotoisin niin pohjoisesta, että omenien saaminen omista puista oli jokasyksyinen ihme. Samana kesänä istutetut marjapensaat kituivat jo yliikäisinä.

Salli oli pukeutunut uuteen tummanpunaiseen verryttelypukuun, haalistuneeseen mustaan baskeriin ja matalakorkoisiin kävelykenkiin. Hänellä oli tänään pekkanen, ja hän odotti vierasta. Maikin koulu oli loppunut edellisellä viikolla, ja tyttö melkein asui naapurissa, toisen hevoshullun luona. Kevättalvella hän oli päästänyt sen ratsastustunneille, ja siitä se hulluus oli vain yltynyt. Isänsä vielä eläessä Maikki oli tyytynyt lukemaan hevoslehtiä ja sarjakuvia, kun Uuno oli ollut ratsastamista vastaan. Oli pelännyt että tytölle sattuu jotakin.

Ja nyt on mies maan mullassa, ja itse pitäisi jaksaa huolehtia tytöstä ja kaikista asioista! Salli vilkaisi vanhalta muistilta olohuoneen ikkunaa aikoen mennä nostamaan kompostin kannen paikoilleen kun kuuli auton ajavan talon eteen. Nurkan ympäri kiiruhtaessaan hän oli kompastua outojen kenkiensä kanssa ja hontturoi tasapainoa tavoitellen vielä tullessaan etupihalle.

Likainen pakettiauto oli työntänyt keulansa aivan kiinni alimpaan rappuseen ja käydä röpötti siinä kumeasti, levittäen likaisenharmaata pakokaasua ympärilleen. Auton kyljessä erottui maalaustelan kuva ja sen jäljessä teksti: ILARI T. LAIHO, maalaukset ja remontit. Hytissä istui viisissäkymmenissä oleva tyyppi, joka hänet huomattuaan sammutti moottorin ja työnsi oven auki pudottautuen pihasepelille. Avopäinen, pienehkö laihanaamainen mies, jolla oli liian suuri muhkea toppatakki ja siihen nähden kapeat housunlahkeet. Kenkien korot olivat ainakin viisisenttiset. Sallille tuli mieleen, että pieni mies pöyhisteli suurilla vaatteillaan, mutta pillikintuilleen se ei mahtanut mitään.

– Jaaha! Talon rouva varmaan?

– Juu, semmonen niin.

– Laiho, maalarimestari, päivää! se esittäytyi ojentaen kätensä leuka pystyssä.

– Pajunen, Salli sanoi rouvittelun höystämänä.

– Vetikin vielä ilman koleaksi, Laiho sanoi silmäillen talon räystäitä pää vinossa.

– Eilen oli lämpöstä koko päivän.

– Vaihtelee kuin keväinen ilma, sanotaan. Jaaha, täältä oli soitettu?

– On soitettu. Näin perjantaiaamuna lehdessä ilmotuksen ja rimpauttelin. Teidän rouva otti nimen ja osotteen. Aattelin että jos teille passaa, niin laskisitte vähän arviota torpan maalaamisesta.

– No sehän meiltä tapahtuu, ollaan olemassa ihan sitä varten. Oliko tarkoitus teettää ulkomaalaus täydellisenä?

– Kaikki seinät vedetään.

Mies katseli häntä hetken syrjäsilmällä ennen kuin sanoi:

– Meinasin että tuleeko ikkunanpuut ja räystäslaudat ja kivijalan rappaus?

– Ei, kun seinät vaan.

– Jaaha, jaaha, että seinät vaan!

Laiho köhähteli kuivaa yskää ja lähti hitaasti kiertämään taloa. Salli kulki jäljessä tuntien miehestä uhoavan oluen- ja tupakanhajun. Leveäsieraiminen nenä kääntyili ylös ja alas kuin olisi vainua vetänyt. Salli joutui pidättelemään hihitystään.

– Aijai jai… aijai! Laiho höpähteli puoliääneen.

Sallin teki mieli kysyä että mitä aijai, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän alkoi selittää:

– Jäi minun hoitoon tämä talo miesvainajan kuoleman jälkeen. Se kun viime kesänä puhu tätä talon maalausta, niin sillä aattelin että se täytys nyt hoitaa.

Laiho vilkaisi taakseen ja totesi: – On mies ollu kuusalla asiasta.

– Kyllä se talosta kaikki tiesi, kun itse tämän rakensi.

– Oliko miehenne ammattirakentaja?

Salli hytkähti mielihyvästä ja alkoi selittää tarpeettoman kovaa:

– No sehän teki ihan mitä vaan! Oli timpuri ja maalari ja putkimies. Sehän sanoikin aina, että toiset tekee mitä osaa, mutta tekomies mitä lystää. Itse tämän rakensi alusta loppuun, lapiolla pisteli rakennusmontunkin yhen kesän aikana ja teki valuhommat… No siinä oli kyllä apuna talkooporukkaa tehtaalta, mutta sähkötyöt kaikki ja peltihommat, tapiseeraukset ja maalaukset. Sitä jakso kun oli vielä nuori ja terve.

Salli ei huomannut Laihon silmien huvittunutta ilmettä.

– On ollut sitten alan miehiä. Miehenne on näköjään käsittänyt, että alkaa olla viimeiset ajat maalata.

– Mitenkä niin… viimiset?

Laiho pysähtyi takaseinän ikkunan alle, tiiraillen ylöspäin. Vihellettyään pari tahtia Liljankukkaa se sanoi kuin itsekseen:

– Aijai jai! Sääli, sääli!

Salli ei enää malttanut:

– Näyttääkö pahalta? Vieläkö tästä saa kalua?

– Noo, kattotahan nyt esti, niinhän se sano entinen Teuvan likkakin.

Katselehan nyt vain pätkäjätkä kaikessa rauhassa, Salli kiukutteli mielessään. Mitä se oikein aijattelee? Onkohan seinät jotenkin pilalla ja vaativat kalliin remontin? Ties vaikka pitäisi uusia koko vuorilaudoitus. Ja mitä se noista ikkunanpokistakin koputtelee?

Laiho kiersi talon ympäri etupihalle ja potkiskeli nyt puisia portaita monesta kohdasta. Sitten se meni seinän viereen ja kopisteli vuorilautoja rystysillään, pää kenossa kuin olisi osannut äänestä päätellä jotakin. Rynkytti katolle nousevia tikarappusiakin ja tähysteli räystäitten alusia.

– Hjuu, sano! Tikkaatkin on uusittava, mutta rahallahan niitä saa. Ja nuo portaat, ei sen puoleen. Otetaanpas mökistä vähän strategisia mittoja.

Se lähti harppomaan uudelleen talon ympäri metrisillä askelilla, mikä vaati melkoista venyttämistä niin pieneltä mieheltä. Salli joutui laittamaan kämmenen suunsa eteen eikä uskaltanut mennä mukana. Pyrskähtää vielä nauru ja se rokottaa sitten hinnassa raskaimman jälkeen. Hän istahti ylimmälle rapulle odottamaan, mutta kun se vastasi kylmänä takamukseen, hän nousi heti ylös.

Laiho tuli nurkan takaa näpytellen kävellessään taskulaskinta. Se pysähtyi ja puhalteli tohisevaa vihellystä.

– Joo, niin se näkyy olevan, kyllä!

– Tuleeko tyyriiksi?

– No, kaikkihan on halpaa mistä paperirahalla selviää.

– Paljonko se sitten niin kun tekee?

– Rouva tarkoittaa kai, että jos saneerataan kaikki se mikä ehdottomasti pitäisi saneerata. Ikkunanpokia minä en teinä alkaisi enää maalauttamaan vaan laittaisin kokonaan uudet.

– Uuvet pokat?

– Tottakai, ja ruudut myös. Pokia ruutuineen saa määrämittaisina ja kestomaalattuina. Ne on ikuiset. Noista ei ole kuin kaatopaikalle.

– Mutta mitenkäs… eihän tämä ole vielä vanhakaan talo.

Miehen ohuthuulinen suu käväisi hymyssä:

– Milloinkas tämä onkaan rakennettu?

– Olisko ollu viiskymmentäyheksän vai kuuskymmentä.

– Neljäkymmentä vuotta naftisti. En minä tätä uudeksikaan sanoisi.

– Mutta ei Uuno puhunu mitään pokien uusimisesta.

– Jaa, voi olla. Minä sanoin vain ammattimiehen mielipiteeni. Ettekös te arviota pyytänyt?

– Paljonko se sitten tekis, maalaukset ja pokien uusiminen?

– Pyöreästi kuusi- seitsemänkymmentätuhatta. Ja tikkaat teidän on tosiaan pakko uusia, noista saa sakot.

Salli tuijotti Laihoa suu auki unohtuneena: – Eihän mulla oo semmosia varoja. Jos maalais vaan seinät?

Laiho käppäili pensasaidan viereen ja sylkäisi oksien sekaan ennen kuin suostui vastaamaan:

– Jos niin on, niin minä antaisin rouvalle hyvän neuvon, jos neuvo kelpaa.

– Mikäs siinä, neuvoo vaan.

– Nyt on talot kovissa hinnoissa, tällaiset vanhatkin. Myykää pois aikanaan.

– En minä oo aatellu…

– Teidän sijassanne minä harkitsisin vakavasti. Tai vaihtakaa kerrostalo-osakkeeseen.

– Vaihtasko tämän joku?

Laiho nosti jalkansa auton astinlaudalle ja alkoi selittää meidänkeskiseen sävyyn:

– Paljonhan sitä vaihdetaan. Hulluhan minä olen kun syön omaa leipääni, mutta minkä sitä rehellisyydelleen mahtaa. Ja voittehan te kysyä tarjousta joltain toiseltakin liikkeeltä, tai yksityiseltä. Varotan vaan, että älkää makselko mitään etukäteen. Moni on menettänyt rahansa, eikä seinään ole tullut kuin pari kolme ammattimiehen kädenjälkeä. Nimittäin ne jäljet, kun on nojattu seinään ja puhuttu leveitä. Ja sitten on monenlaista mutlarilla lääppijää, jotka nimittää itseään maalariksi. Maali tippuu helvettiin ensimmäisillä pakkasilla tai viimeistään kun kevätaurinko alkaa porottaa.

Laiho kai huomasi puhuneensa liikaa, koska vaihtoi sävyä:

– Vaikka mitäs minä tässä ketään opettamaan, rouva tekee juuri silviistee kuin tahtoo. Kyllähän me maalataan vaikka pelkät seinät, ei sillä, mutta rouvan rahoja tulee surku. Meinaan, että ei tästä maalattuna saa niin paljon enempää, että se vaiva kannattais nähdä.

– Minun täytyy puhua tästä Maikin, minun tytön kanssa.

– Minkä ikäinen tytär teillä on?

– Täyttää kesällä seitsemäntoista.

– Vai niin, no, kyllähän sen ikäinen Maikki varmasti nämä asiat ymmärtää.

Laiho naurahti kuivasti, mutta Salli ei huomannut ivaa miehen äänessä. Hän kuohui: seitsemänkymmentätuhatta, herrajjumala! Laskuja tippuu muutenkin harva se päivä, vakuutusmaksuja ja vesimaksuja ja sähkömaksuja ja kiinteistömaksuja. Puita on ostettava ensi talveksi. Uudet tikarappuset ostettava. Saunan kiuaskin olisi uusittava. Uunon kivikin tuli hintoihinsa, kun piti saada kaunis eikä ihan pienikään. Millä helvetillä ne kaikki maksaa?

Matkapuhelin hälytti autossa. Laiho avasi oven ja pompahti pari kertaa toinen jalka maassa ennen kuin pääsi penkille. Se puhui pää tärkeänä heilahdellen muutaman sanan. Sitten se mäjäytti oven kiinni ja selitti avoimen ikkunan kautta.

– Kun tuli puheeksi se myynti- tai vaihtohomma, niin minäpä annan vihjeen eräälle kiinteistönvälittäjälle, jos teille sopii?

– Mikäs siinä, Salli sanoi, vaikka ei oikein saanut tajuunsa mihin sellainen vihje saattaisi johtaa.

– On oltu joskus kaupoissa sen rouvan kanssa, eikä ole varmasti tullut näpeille kertaakaan. Sitäkin hommaa voi tehdä ihmismäisesti.

– Sitä on jos minkälaista, Salli myönteli epämääräisesti. – Mitähän tämä arviointi maksaa?

– Ei mitään, se kuuluu palveluun. Soitelkaa toki minulle, jos päädytte siihen että kannattaa hukata tähän vielä rahaa.

– Oliko se ihan viiminen hinta, se minkä sanotte?

– Kyllä minä siihen jo laskin prosentit.

– Kiitos sitten vaan kamalasti, neuvoista ja muusta.

– Eipä kestä.

Laiho peruutti hyvästelemättä kadulle ja ajoi hitaasti niin kauan kuin talo näkyi sivuikkunasta korkean pensasaidan läpi. Hän näki Sallin seisovan portaiden edessä kädet suorina, suu vähän auki.

Laiho pysäytti seuraavalle bussipysäkille ja näpytteli ulkomuistista numerosarjan kännykkäänsä.

2

T yöpöydällä oleva puhelin visersi kun mekaaninen lintu. Raakel Willanheimo istuutui ja kiilasi kuulokkeen olkapään ja leuan väliin, samalla kun hapuili tupakoitaan.

– Raakel Willanheimo!

– No Illu tässä terve!

– Katsos vain, kuuleehan sinustakin. Missä huitelet?

– Kaupungin eteläkulmilta soittelen. Kuule, olis pieni vihje jos kiinnostaa.

– Aina, jos se haisee rahalle.

– Mistä arvasit. Kävin heittämässä urakkatarjouksen omakotitalon maalauksesta. Viiskyt–kuuskytlukujen vaihteessa rakennettu talo, hyvällä paikalla ja kovassa kunnossa ikäisekseen. Omistaja on tuore leski, no tuore ja tuore, mutta kuitenkin. Ei ymmärrä asian päälle yhtikäs mitään. Kannattaisi soitella sille.

– Mitä sinä sille puhuit?

– Lupasin että otat yhteyttä ja kehuin päälle.

– Ajatella, ja aivan ilmaiseksi!

– Ei sentään. Vanha taksa tietysti ja loput luonnossa.

Raakel nojautui taaksepäin tuolissaan ja nauroi kuluneelle vitsille sen verran kuin katsoi viisaaksi. Hän ajatteli huvittuneena, että tiesi tarkalleen miltä linjan toisessa päässä oleva mies näytti ja miten käyttäytyi. Hyvällä tuulella ollessaan sillä oli tapana puristella huomaamattaan housunetumustaan. Jo ennen Laihoon tutustumistaan hän oli kuullut tästä määritelmän, jonka oli itse myöhemmin todennut paikkansa pitäväksi: oksaansa kasvanut mies!

– Onko sinulla antaa puhelinnumero?

– Totta kai.

Raakel merkitsi tiedot päivyriinsä.

– Minä soittelen sille lähipäivinä, Raakel sanoi.

– Okei, mutta pidä minut ajan tasalla. Jos se ei rupea kauppoihin, niin minä otan sitten sen maalausurakan.

– Tietysti, en kai minä sinun leipäpuutasi syö, Raakel nauroi.

Puhelun loputtua Raakel nousi kävelemään oikoen ryhtiään. Hyvin istuvan puvun leikkaus korosti rintojen rehevyyttä, ja Raakel tiesi sen. Pienikokoisen Laihon estottoman käyttäytymisen ajatteleminen sai hänet nuolaisemaan huuliaan. Edellisestä yöstä motellissa olikin vierähtänyt jo yli kuukausi. Oman vaimonsa kanssa oli Laihon avunantosuhde loppunut pari vuotta sitten, ja avioero kuului olevan kiinni vain yhdestä seikasta: miten omaisuus jaettaisiin.

Raakel pysähtyi ikkunan luo antaen tupakansavun käydä keuhkojen perillä saakka. Siitä aiheutuvaa tukkoisenkuuloista korinaa hänen tajuntansa ei enää rekisteröinyt.

Kiinteistö Willanheimon toimisto oli tilava kaksio viisikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Huoneiston etelään antavista ikkunoista avautui näkymä kaupungin sydämeen: oli kauppatori, elämää ja liikennettä kuhiseva vanha pääkatu, hakkapeliittapatsas ja mäellä puistorinteen takana jyhkeä kaupungintalo. Rinteessä seisovaa Eetu Salinin patsasta Raakel kieltäytyi näkemästä. Ei hän Salinista paljon mitään tiennyt, paitsi sen että tämä oli ollut suutari tai räätäli ja sen lisäksi punikki ja tavallista parempi suustaan villitsemään yksinkertaista kansaa. Sen miehen muistomerkin kaupungin demarit olivat kuusikymmentäluvulla halunneet hyvälle paikalle ikään kuin valtansa merkiksi. Mutta kun oikeisto tahtoi myöhemmin oman valtansa symbolin, tuon upean ratsastajapatsaan, niin se ei olisi sopinut millään eikä mihinkään. Kun sijoituspaikasta oli tapeltu aikansa, oli hakkapeliitat pystytetty entisen suojeluskuntatalon taakse ja varmuuden vuoksi ympäröity istutuksilla. Mutta ajat ja vallassaolijat vaihtuivat, ja hakkapeliitat oli retuutettu kirkon ja kaupungintalon väliselle linjalle nuorison tuhrittavaksi.

Laihon puhelinsoitosta ei ollut kulunut viittätoista minuuttia enempää, kun Raakel jätti apulaisensa puhelinvastaajaan viestin, jossa hän kertoi lähtevänsä silmäilemään erästä kiinteistöä. Hän istahti kookkaaseen autoonsa kivitalon autotallissa, ajoi ulos ja löysi karttaan katsomatta Laihon ilmoittamaan osoitteeseen. Ajaessaan hiljalleen talon ohi hänen harjaantuneet silmänsä poimivat yksityiskohtia sekä talosta että sen omistajasta, joka sattui olemaan pihassa. Lehtiharavan liike pysähtyi ja baskeripäinen nainen jäi katsomaan ohiajavaa autoa. Raakel oli valmis uskomaan Laihon määritelmää siitä, ettei tuo nainen ymmärtänyt talonsa päälle mitään, jos paljon muunkaan. Talo sen sijaan oli aivan kelvollisen näköinen, kauniskin, ja kun kevät ehtisi pari viikkoa pitemmälle, antaisivat täyteen lehteen puhjenneet puut ja marjapensaat kummasti näköä kokonaisuuteen.

Joku omakotia tositarkoituksella etsivä, pääkaupunkiseudun hintatasoon tottunut ostaja maksaisi siitä maltaita. Maalia pintaan ja sata tonnia lisää hintaan! Raakelia hymyilytti: siitähän syntyi melkein runo!

3

S alli ei uskaltanut vielä samana päivänä puhua Maikille mitään Laihon kanssa käydystä keskustelusta. Mieli kyllä teki pohtia asiaa tytön kanssa, mutta hän halusi ensin selvittää tilanteen itselleen. Tehtaalla voisi miehiltä kysellä kautta rantain, millaisissa lukemissa omakotitalojen hinnat liikkuivat nykyään. Miehiä puhuteltuaan hän saikin mielestään jonkinlaisen hintahaarukan selville, ja summat tuntuivat paljon suuremmilta kuin hän oli etukäteen kuvitellut. Hän oli muistellut Uunon puheita talon rakennuskustannuksista, ja siihen nähdenhän hinta oli moninkertaistunut.

Aamupäivällä häntä pyydettiin puhelimeen työnjohtajien piippuhyllylle. Ystävällinen, kirjakieltä puhuva rouva Willanheimo ehdotti tapaamista jo samana iltana, tehtaan portilla heti kun hän pääsisi toimestaan. Willanheimo sanoi jo pitkään etsineensä nättiä taloa juuri tietyltä suunnalta ja kuulleensa, että rouva Pajunen etsi rahakasta ostajaa.

Salli, joka oli kuullut ja lukenut rouva Willanheimosta ja hänen rikkaudestaan, oli niin otettu että sai tuskin sanaa suustaan, ja sitäpaitsi työnjohtaja Liimatainen istui hänen takanaan räpläten hänen rintaliiviensä hakasia puseron läpi. Se oli ollut ihan hullu viime aikoina. Salli ihmetteli, että rupesiko silläkin mahla virtaamaan näin keväällä, vaikka oli laiha ja kuiva kuin mikä.

Hän siivosi sinä päivänä alueensa selväksi vauhdilla ja ehti hieman siistiä itseään pukukopissa. Mitään meikkivälineitä hänellä ei tosin ollut, mutta hän sitoi hiukset uudelleen poninhännälle ja pesi kasvonsa ja kätensä. Verryttelypuku oli uusi ja sai kelvata, koska muitakaan vaatteita ei ollut laittaa. Mustaa baskeriaan hän hankasi vähän aikaa märällä nenäliinalla, ja niin se sai kummasti uutta ilmettä.

Porttivahdit avasivat täsmällisesti vasta tasan kello kuusitoista, joten ihmiset seisoskelivat portin edessä sankkana parvena Sallin tullessa. Harvan teräsverkon läpi hän näki hienon mustan auton ajavan kaupungista päin ja kurvaavan vieraspysäköintiin. Ohjauspyörän takana istui hattupäinen hieno rouva. Kultasankaiset silmälasit välähtivät sen katsellessa portin takana odottelevaa joukkoa. Auton sinimustassa kyljessä hohti kullanvärisin kirjaimin teksti: Raakel Willanheimo.

Sallia rupesi jännittämään tuota kaikkea katsellessa. Mitähän työkaveritkin ajattelevat, kun häntä ollaan noin komeasti vastassa? Hän perääntyi joukon läpi taemmaksi ajatellen, että antaa kiireisempien mennä. Mitä hän sille sanoisi ensimmäiseksi? Pitäisikö kätellä ja sanoa nimensä, vai ottaisiko rempseän asenteen ja sanoisi vain, että minä olen se talonomistaja-akka jolle rouva päivällä soitti, päivää!

Porttivahti tuli avaamaan, ja ihmiset vyörähtivät tilapäiseen vapauteen. Salli hidasteli erottuen jo senkin vuoksi joukosta. Raakel olisi kyllä tuntenut hänet muutenkin, sillä tuon verryttelypuvun ja baskerin hän oli nähnyt jo eilen. Hän vääntäytyi autosta kasvot ystävällisessä hymyssä kävellen vastaan käsi ojossa. Salli huomioi rouvan vaalean välikausitakin, kalliin näköisen huivin ja kuparinpunaiset pöyheät hiukset. Kookas, hyvässä lihassa oleva nainen!

– Rouva Pajunen varmaan?

– Minä oon… olen.

– No hyvää päivää! Todella hauska nähdä.

– Joo, niin on.

Päivän sanominen unohtui, ja kun se tuli mieleen oli jo liian myöhäistä. Rouva silmäili tehdasta ja hämmästeli:

– Tehän olettekin suuren firman palkkalistoilla.

– Aika iso tehas… tehdashan tämä on.

– Oletteko jo pitkään ollut täällä toimessa?

– Yli kakskymmentä vuotta. Ensin tuolla vanhalla tehtaalla ja nyt täällä uudella puolella.

– Ajatella, yli kaksikymmentä vuotta! Se on harvinaista nykyään.

– Kyllähän se siinä on mennyt, kun minulla on niin ihana työ.

– Minä arvaan sen. Jaaha, eiköhän mennä autoon, tuntuu vähän kolealta.

– Juu, se ottaa kesä nyt pikkusen takapakkia.

Willanheimo avasi keskuslukituksen kaukosäätimellään ja Salli kiersi auton toiselle puolen vilkuillen pysäkin suuntaan. Penkitkin olivat mitä lie leopardin karvaa, ja hän pyyhkäisi vaistomaisesti takamustaan muutaman kerran ennen istuutumistaan. Ovi jutkahti kuin kassakaapin ovi, Salli muisti miehiltä kuulemansa vertauksen. Auton täytti stereoista jumputtava humppa ja voimakas hajuveden tuoksu. Salli ei ollut koskaan ennen