Palkkasoturi

By Heikki Luoma

Eletään 1960-lukua ja vapaaehtoiset suomalaiset rauhanturvaajat matkaavat Kyprokselle ylläpitämään rauhaa. Kun jääkäri Eero Koivula saapuu saarelle, hän pääsee seuraamaan sotilaiden elämää läheisesti. Sotilaiden joukossa on kirjava joukko miehiä, joista osa ikävöi vaimojaan ja osa pakenee ihmissuhteitaan. Varmaa on, että erilaisista taustoistaan huolimatta miesten on työskenneltävä yhdessä, mikä osoittautuu ajoittain yllättävän vaikeaksi.Palkkasoturi on Heikki Luoman sota-aiheinen romaani, joka perustuu osittain Luoman omiin kokemuksiin Kyproksella. Ronskia huumoria sisältävä teos sitoo yhteen erilaisia kohtaloita.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726877823

Book preview

1

Pressulla katettu United Nations -tunnuksilla varustettu kuorma-auto jurrasi muutamalla väistöliikkeellä hiekkasäkeistä ja tynnyreistä rakennetun barrikadin läpi. Lavalla istuvat miehet näkivät kiväärillä aseistautuneen kansalliskaartilaisen tulevan esiin aaltopellillä katetun hiekkasäkkivarustuksen pimennosta. Mies siirtyi keskelle katua ja jäi katselemaan heidän jälkeensä. Korkealta paistavan täysikuun valo välähti pistimen kärjessä, ja sotilaan varjo oli vain lyhyt muodoton läikkä kadun pinnassa. Barrikadin yläpuolella heilahteli raidallinen lippu, jonka värit kelmeä valo imi itseensä. Vartiomies haukotteli ja palasi katoksen pimentoon.

Kuljettaja kiihdytti rajusti ja jarrutti heti perään voimakkaasti. Takapyörien raahausääni kertautui valkoiseksi kalkitun talon seinässä. Takalaidan vieressä istunut kirjuri tarttui pressukatoksen tukikaareen ja pudottautui kadulle. Se vilkaisi papereitaan ja komensi:

– Kolme valkovarvasta tähän. Jos sopii!

Lavan pimeydessä syntyi hätäistä liikehdintää, ja uteliaita kasvoja kurottautui näkyviin. Eero Koivula heilautti merimiessäkkinsä laidalle:

– Minä jään!

– Hyvä valinta, kirjuri kehui. – Tämä on hyvä kompooti. Gekot ja skorpionit ravaa joskus mahan päällä, mutta niihin tottuu.

Kirjuri tyrskähti sanoilleen. Eero pudottautui alas. Hän oli haistanut vastaryypätyn votkan hajun jo komppanian komentopaikan edessä. Seuraava mies tarjosi säkkiään:

– Otas Koivula vastaan. Hatakan äidin ainoo poika jalkautuu tähän.

Eero nosti säkin kadulle ja tarttui vielä toiseen, joka oli tyrkyllä. Sitä tarjosi kapeakasvoinen jääkäri, jota hän ei muistanut Niinisalon koulutusajalta. Huoltokomppaniasta lähdön jälkeen he olivat ajaneet Nikosian halki, eikä mies ollut puhunut sanaakaan matkan aikana. Lavalle jäi vielä muutamia miehiä.

– No niin! Seuratkaa!

Kirjuri avasi takometallisen portin ja miehet seurasivat häntä terassille säkit sylissään. Eero ehti panna merkille, että aidan kulmalla oli matala, parilla hiekkasäkkivarvilla varustettu potero. Ympäristöstä hän ei ehtinyt havainnoida muuta kuin sen, että alueella oli matalia valkoisia taloja, joiden kattojen yläpuolella risteili tiheässä puhelin- tai sähkölankoja. Tolppia poikkipinnoineen oli kuin tukkeja harvassa leimikossa, eikä niiden järjestyksessä näyttänyt olevan mitään tolkkua. Aaltoina etenevät langat kiilsivät kuunvalossa kuin hämähäkinseitit.

Samaan aikaan kun kirjuri tyrkkäsi ulko-oven auki, syttyi sisällä valo. He tulivat pihtipieliä kolhien jonkinlaiseen eteiseen, josta avautui vasemmalle kapea käytävä. Sen perällä olevasta ovesta tuli vaaleahiuksinen unisen näköinen poika, joka kävellessään tunki paidanhelmaa housuihinsa. Oliivinvihreän paidan olkalapuissa kiilteli kolme natsaa.

– Juoppo-Tuovila saa lisää miehiä, kirjuri nyökkäsi.

– Niin pitikin. Tervetuloa paskasaarelle!

Kersantti näytti piristyvän nopeasti ja tuli kättelemään uusia miehiä. Hän teki sen nopeasti, jotenkin riuhtomalla, aivan kuin päästäkseen mahdollisimman pian seuraavaan asiaan. Harottuaan muutaman kerran hiuksiaan taaksepäin kersantti tyrkkäsi auki ulko-ovea vastapäätä olevan oven. Huoneessa kajasti punertava valo, ja sisälle tultuaan miehet näkivät sen hehkuvan lattialla olevasta sähkölämmittäjästä. Kirkkaan kaarevan pellin keskellä oli kaksi tulikuumana hehkuvaa punaista kierrelankaa. Kersantti haparoi ovipieltä ja napsautti sähkövalon. Huoneessa oli eri seinustoilla kolme armeijan putkisänkyä, joista yhdessä nukkui joku huopa pään yli vedettynä.

– Peremmälle vaan pojat ja hakekaa istuinta.

Kersantti itse ei aikonutkaan istuutua vaan siirteli kaiken aikaa jalkojaan aivan kuin niitä olisi polttanut tai palellut. Kirjuri otti taskumatin povestaan ja naukkasi pienen ryypyn.

– Ottaako Juoppo-Tuovila pienet?

Kersantti käänsi päätään sivuun ja huitoi varmuudeksi kädellään poispäin.

– Elä, elä, en ota nyt.

– No, ole ilman sitten. Meinaatko illalla koukata Reginan kautta?

– On se käytävä.

– Saatana kun saa valvoa yökaudet muutaman sotahullun valkovarpaan takia. Antakaas nimenne että pääsee tästä lähtemään.

Uudet miehet sanoivat nimensä ja kirjuri sutaisi nopeasti jotakin paperiinsa.

– No, koeta pärjätä näitten kanssa. Jokohan sieltä Härmästä alkaa miehet loppua, kun lähettävät tällasta rupulisakkia.

Eero ja Hatakka hymyilivät kirjurin puheille, mutta kolmas mies katseli ilmeettömänä ympärilleen. Kirjuri lähti ja paiskasi äänekkäästi oven kiinni perässään. Punkalla makaava ynähti tyytymättömästi ja riuhtaisi huovan päältään. Mies ponnahti istumaan ja poimi samanaikaisesti silmälasit tuolilta sängyn vierestä. Ilme oli kuin hongan oksalla yllätetyllä huuhkajalla.

– Alitalo perkele! Eero sanoi. Mies oli ollut Niinisalossa samassa tuvassa ja tullut tutuksi lähinnä suurten puheittensa takia.

– Ristus kun möykätään keskellä yötä. Tuo kirjuri pitäs tappaa pois kuleksimasta.

Alitalo nosti jalkansa lattialle ja haparoi tupakat jostain pääpuolestaan. Miestä näytti palelevan, koska yllä olivat sekä villapaita että maastopuvun housut.

– Tännekö tekin jouduitte? Alitalo sanoi ja päästi lyhyen ivallisen naurun. Niinisalossa se nauru oli usein tullut väärässä paikassa.

– Eikös sitä tänne oltu tulossakin, Hatakka sanoi.

– Älä puhu. Toista tiedät kun seisot Paskakukkulalla vahdissa keskellä yötä ja turkkilaiset kiljuu tappouhkauksia. Onko teillä vakuutukset kunnossa?

Kersantti Tuovila naurahteli ja katseli uusien miesten ilmeitä. Kaitakasvoinen näytti vähän kalpealta ja vilkaisi häneen, mutta Eero ja Hatakka kuuntelivat Alitaloa pieni hymy suupielissä.

– Alitalon puheista ei kannata välittää. Se on pikkasen hermona kun on joutunut heittämään patrullia kolmen tunnin välein. Koko minun vanha ryhmä lähti rotaatiossa Härmään, ja uudet miehet joutu heti remmiin. Meni muuten äsken ohi korvien tämä kolmannen miehen nimi.

Puhuteltu teki asennon ja sanoi nimensä hiljaisella äänellä: – Jääkäri Seunala, herra kersantti.

– Seunala, niin, kersantti kertasi ja koputti ohimoaan.

– Ei tässä tänä yönä muuta kuin asetutte taloksi. Härmän kielellä spiikaten menette nukkumaan. Kaksi jää tähän ja yksi lähtee tuonne toiseen kämppään Pajalan kaveriksi. Se on nyt patrullissa.

Alitalo katsoi rannekelloaan.

– Voi ristuksen perkeleen vittu jumalauta! Tunnin päästä on lähtö eikä ihminen saa nukkua.

Mies kallistui takanojaan punkan päätykaidetta vasten ja kiskoi tupakkaa posket kuopalla. Eeroa huvitti. Alitalo yritti selvästi antaa heille käsityksen, että hermot olivat lopussa jo muutaman päivän saarella oleskelun jälkeen. Kun mies oli lähtenyt Niinisalosta etukomennuskunnan mukana, se oli uhonnut valiosotilaista jotka viedään aivan eri kyydillä kuin tusinaporukka.

Tuovilaa nauratti Alitalon noituminen ja hän iski silmää toisille.

– Alitalo se luettelee yhtenä pötkynä kaikki mihin se uskoo. Paskiksella on maailmanrauha turvattuna kun se on vartiossa. Jaaha! Painukaa pojat vain pehkuihin sitten. Kuka lähtee toiseen kämppään?

– Jääkäri Hatakka, herra kersantti.

– Selvä. Aamulla aletaan sitten toiset toimet. Ei muuta kuin hyvät yöt.

Kersantti meni Hatakka kintereillään. Eero valitsi Alataloa vastapäätä olevan punkan ja Seunala työnsi säkkinsä vapaaksi jäävän petin alle. Kumartuessaan Eero tunsi kovan muhkuran taskussaan. Heidän laskeutuessaan Nikosian kentälle oli vieruskaveri tyrkännyt vajaan litteän viskipullon hänelle, eikä hän ollut muistanut sitä sen jälkeen. Nyt hän ajatteli, että oli tullut saarelle viinapullo taskussaan.

Kersantti pisti päänsä ovenraosta ja näki Eeron seisovan pullo kädessään. Katse ampaisi siihen kuin magneetin vetäisemänä. Tuovila tuli huoneeseen, kasvot näyttivät hakevan ilmettä.

– Jaaha! Minä teen nyt heti selväksi, että kämpille ei viinaa tuoda. Se on varma Workshopin reissu.

– Mikä se on? Eero kysyi.

– Se on ensimmäisen komppanian komentopaikka ja siellä on pose.

– Hyvin alkaa sitten. Jäi lentokoneessa tämä pullonloppu, enkä viitsinyt sinnekään jättää.

– Eikö tästä asiasta puhuttu Niinisalossa?

– En minä ainakaan muista.

– Ei puhuttu, herra kersantti. Seunala todisti.

Eero näki, että kersantti katsoi häntä kiinteästi vähän aikaa, aivan kuin päästäkseen selville minkä laatuinen mies hän oli. Hatakka tuli paitahihasillaan ovensuuhun.

– No, pidetään työtapaturmana, kersantti naurahti.

– Mihin minä tämän pistän? Eero kysyi.

– Hävittää se pitää ja heti. Annas tänne.

Tuovila otti tukevan kulauksen ja ojensi takaisin:

– Pistä kiertämään. Yömyssyksi.

Pullo kiersi Alitalon ja Seunalan kautta Hatakalle, joka palautti sen heti Eerolle.

– En ole niitä miehiä, herra kersantti, Hatakka sanoi.

Eero joi pullon tyhjäksi.

– En minäkään.

– Anna tänne, kersantti sanoi ja hävisi ovenraosta. Kuului ulko-oven narahdus ja ähkäisy, ja sekunnin päästä pirstoutuvan lasin räiskähdys. Kersantti tuli uudelleen ovelle:

– Herätys on sitten kello kuusi. Ei muuta kuin valot pökerryksiin ja unta päähän!

Eero ja Seunala alkoivat riisuutua Alitalon katsellessa heitä monimielinen hymy suupielissään. Näkyi selvästi miten mies nautti siitä, että tiesi tästä kaikesta enemmän kuin he.

– Ne ei antaneet teille vielä aseita. Paha juttu. Jos yöllä alkaa rappelit niin teillä ei ole mitään kättä pitempää.

– Mitkä alkaa? Eero kysyi.

– Rappelit. Eikö ole sattunut sellainen sana vastaan?

– Ei. On tuo kielitaitokin sen verran ruosteessa.

– Se on tilanne. Konflikti, joka vaatii toimintaa.

– No, täytyy sitten vain paljain käsin, Eero naurahti.

Seunala istui sängyn reunalle ja laski puseronsa tuolinselkämykselle. Se ei katsonut Alitaloon vaan rupesi riisumaan maihinnousukenkiään. Alitalo ähkäisi kyllästyneesti ja otti rynnäkkökiväärin sängyn päätykaiteelta. Irrotettuaan lippaan se tyrkki muutamia patruunoita kämmenelleen ja leikitteli niillä. Messinki välkehti ja kuului pientä kilinää. Vasta kun Eero ja Seunala lakkasivat katsomasta, Alitalo paineli patruunat takaisin lippaaseen ja loksautti aseeseen. Viritintapin helähdys soi hetken hiljaisessa kämpässä.

– Älä sitä sentään piippuun jätä, Eero sanoi.

– Mitä? Alitalo kysyi.

– Patruunaa.

– Ei se piipussa ole.

– No näinhän minä että sinä teit latausliikkeen. Ota se pois tai varmista, jos se on pakko sinne jättää.

Alitalon itsevarmuus näytti hieman rakoilevan, ja Eero ajatteli ettei miehen aseenkäsittely ollut lainkaan niin tottunutta kuin se halusi näyttää.

– No otetaan sitten että saat nukutuksi.

Alitalo vetäisi rehvakkaasti viritintapin taakse. Patruuna lennähti huovalle, mutta palautuva lukko sysäsi uuden patruunan pesään.

– Ota lipas irti ja tee latausliike, Eero sanoi.

– Totta helvetissä. Kokeilin vain onko pojat perillä systeemistä.

– Jätit kuitenkin vireeseen, Eero naurahti.

– Tarkka poika, Alitalo sanoi ja painoi liipaisimesta. Kuului terävä helähdys.

Eero lakkasi vahtimasta Alitalon liikkeitä vasta kun oli varma että ase oli lataamaton.

– Kummat niistä on pahempia… Kreikkalaiset vai turkkilaiset? Seunala kysyi.

Alitalo painautui makuulle ja imaisi miehekkään henkosen savukkeestaan.

– Krekujen kanssa pärjää, mutta turkkilaiset on koko saatanoita. Toissapäivänä ne yritti ampua kahta meikäläistä kun pojat eksy pimeässä reitiltä. Vasta kun jätkät älysivät kirota perkeleesti, ne uskoivat että ne on suomalaisia.

– Älä? Onko sulle sattunut mitään?

Alitalo musersi savukkeen lattialla olevaan peltirasiaan ja piti pienen tauon.

– Se voi olla parempi jotten minä puhu enempää. Teiltä menee yöunet. Tai joudutte nukkumaan valot päällä eikä vanhakaan saa unta.

Alitalo laski aseen lattialle kätensä ulottuville ja mylttäsi ja käänteli tyynyä ennen kuin asettui selälleen. Eero veti huovan sivuun petistään ja ajatteli, että siinä hän viettäisi ensimmäisen yön Kyproksella. Hän näki Seunalan tekevän samoin ja laskeutuvan kuin jotakin varoen pitkäkseen.

– Sammutetaanko valot? Pimeässä jutut tehoaa paremmin, Eero sanoi. Alitalon suupielet liikahtivat ja se päästi lyhyen naurun.

– Epäiletkö?

– Meidän kylässä oli ennen yksi kulkumies, joka tapasi sanoa, että »minä en usko ennenkö itte näjen». Minulla on vähän sama systeemi.

– Pork Chop Hillillä ei kuule systeemit paljoa auta.

Eero katseli Alitaloa syrjäsilmällä vähän aikaa ennen kuin sanoi:

– Eikös sinun pitänyt saada joku messimiehen homma? Kuinkas sinä vartiossa olet?

Alitalo oli jo menossa huopansa alle, mutta nosti vielä päätään epäluuloisen näköisenä:

– Vittuileeko aseveli?

– En. Tuli vain mieleen.

– Joku vitun perseennuolija oli itkeny sen homman itselleen. Kaikkia saatanan ruskeakielisiä, jumalauta…

Viimeinen kirous tuli jo huovan alta. Eeroa hymyilytti, sillä hänestä tuntui että Alitalon oli pakko tajuta pudonneensa sankariroolistaan. Hän sammutti valon ja haparoi punkkaansa. Alitalo ähki vähän aikaa huopansa kanssa ja sanoi sitten alistuneen tuntuisesti:

– Yöllä tulee turkkilaiset ja nirhaa tylsillä puukoilla kurkut poikki.

Seunalan punkka nitkahteli miehen hakiessa asentoa. Eero makasi selällään käsivarret pään takana. Kun silmät alkoivat tottua, ei huoneessa ollutkaan kovin pimeää. Seunalan puoleinen ikkuna hohti kuunvalossa, ja siitä lankesi lattialle jyrkässä kulmassa kapea kuvajainen. Ikkunaaukkoa koristavat monikiemuraiset metalliristikot saivat aikaan vieraan tunnun. Eero taivutti niskaansa ja katsoi päätyseinän ikkunasta ylöspäin. Sinimustassa taivaankannessa vilkkuivat kirkkaat tähdet kuin tuhannet hälytysvalot. Hän ei muistanut koskaan nähneensä tähtien väpättävän samalla tavoin. Suorakaiteen muotoisen taivaan poikki vaelsi kiireetön, repaleinen pilvihahtuva.

2

Omorphitan kaupunginosa, jota itsetietoisesti hymyilevä kuunnaama katseli tänä yönä, sijaitsi Nikosian pohjoislaidalla. Siitä vuoristoon päin ei ollut juuri muuta kuin tasaista aroa, joka kaukana muuttui loivasti kumpuileviksi laavadyyneiksi. Niiden takana kohoava vuorenrinne näytti jyrkältä. Siellä täällä rinteessä hohti tiheään rakennettuja kyliä. Kalkitut talot erottuivat tummaa taustaansa vasten aivan kuin niihin olisi silvelty fosforia.

Kolme vuotta sitten käyty sota oli toistaiseksi erottanut kreikkalaisen ja turkkilaisen väestön toisistaan, ja englantilaisen kenraalin vihreällä kynällä kartalle piirtämä polveileva viiva oli vahvistanut tuon rajan. Aluksi aselepolinjan koskemattomuutta olivat valvoneet englantilaiset sotilaat, mutta vajaa kolme vuotta sitten olivat tulleet suomalaiset polkupyörineen, rynnäkkökivääreineen, maastopukuineen ja käärittyine hihoineen. He olivat ottaneet vastuun entisen miehittäjän joukoilta, ja nämä olivat vetäytyneet takaisin tukikohtiinsa. Suomalaiset eivät olleet yksin, sillä joukkoja tuli yhteensä kymmenestä eri maasta. Kukin joukko-osasto turvasi oman osuutensa saarta halkovasta linjasta.

Vihreä linja, Green Line, oli pian käsite maailman lehdistössä, ja suomalaiset sotilaat olivat taas otsikoissa: »Rauhalliset suomalaiset soveltuvat mainiosta kriisialueen oloihin, Meidän poikamme Kyproksella, Talvi- ja jatkosodan ja Suezin kriisin maineikkaiden sankarien pojat ja pikkuveljet osoittavat olevansa edeltäjiensä veroisia sotilaita». Kotimaan lehdet julkaisivat kuvia pojistamme rakkauden saarella ja kertoivat seikkailukirjasävyyn heidän toimistaan.

Kunnes seikkailu vaati ensimmäisen suomalaisen uhrin. Nuori viestimies sai välikohtauksessa turkkilaisen kanssa kuolettavan osuman ja viestitti itse operatiiviseen toimistoon dramaattiset sanat: »Minä kuolen». Lehtien kirjoittelu sai arkisemman sävyn. Saarella ei oltu leikkimässä Talvisotaa vaan turvaamassa rauhaa. Viestimiehen tapauksesta ei syytetty ketään. Kaikki johtui sekavista oloista ja eri osapuolten kokemattomuudesta. Turkkilaiset olivat vilpittömästi pahoillaan. Paikallinen väestö oppi luottamaan suomalaisiin, ja vaikka luottamus ei ollutkaan molemminpuolinen, oppivat suomalaiset olemaan näyttämättä sitä.

Ruoho alkoi kasvaa hiekkasäkkivarustusten rakosista, olot vakiintuivat vähitellen. Miehet vaihtuivat. Kolmen kuukauden välein veivät koneet ruskeaksi paahtuneita miehiä Suomeen ja toivat uusia tilalle. Nikosian halki polveilevan Vihreän linjan molemmin puolin ja Kyrenian vuoren rinteellä alettiin vähitellen oppia suomenkielen sanoja. »Härmä, kirves ja perkele! Nyt on vähän! Pidän pahana! Jos sopii! Mitä kuuluu?» Yökerhoissa, lähibaareissa ja haussien takahuoneissa toisteltiin pohjoisen poikien lentäviä sanontoja. Saaren villiintynyt yöelämä tempaisi monet mukaansa, halpa alkoholi teki tehtävänsä; kaikki eivät kestäneet rajattuakaan vapautta. Heidät lennätettiin vähin puhein kotimaahan. Lisää tappioitakin tuli, mutta niistä vaiettiin julkisuudessa. Maailmanrauhan puolesta voi kuolla tulematta sankariksi.

Uudet miehet tulivat yhtä sinisilmäisinä, tietämättöminä ja aivopestyinä kuten aina. Tämä oli paskavarpaitten saari, paikalliset sotilaat olivat pelkureita järjestään, eivätkö osuisi muuten kuin vahingossa, siviilikansan tärkein harrastus oli varastaminen. Monien kohdalla koulutusajan valistus saavutti tarkoituksensa: kyproslaiset pysyivät ja tulisivat pysymään paskavarpaina heidän mielissään niin kauan kuin he nuoruuden kokemustaan muistelisivat.

Eero Koivula nukkui ensimmäistä yötään Kyproksella talossa, josta kansalliskaartilaiset olivat vajaat kolme vuotta sitten ajaneet pakosalle turkkilaisen perheen. Kuu valmistautui kallistamaan päänsä päivän lepoon, tähtien läpättävä syke himmeni sarastuksen lisääntyessä. Aamuksi viriävä tuuli riuhtoi talon katolla kahden kuuman kesän auringossa haalistunutta sinistä lippua.

3

Kolmannen komppanian uudet miehet parveilivat asevaraston ulkopuolella. Kookkaista tiiliharkoista muurattu rakennus sijaitsi saman kadun varrella kuin talo, johon Eero, Seunala ja Hatakka oli yöllä majoitettu. Rakennuksen edessä oli puutarha, ja sitruunapuiden keltaiset hedelmät hohtivat aamuauringossa. Ilmassa oli vielä yön jälkeinen raikas henki, joka toi mieleen suomalaiset syyskesän aamut. Kauempana, keskeneräisen tasakattoisen talon tuntumassa liikkui rasvahäntälampaiden lauma kiipeilleen maavallien ja tiilikasojen päällä. Joukossa oli muutamia vuonia, joiden surkeankimeä mäkätys antoi olemiselle kesäisen tunnun. Ainoa paikallinen asukas jonka he toistaiseksi olivat nähneet, oli lampaita paimentava harmaaviiksinen ukko. Ulkonäkönsä puolesta pappa olisi yhtä hyvin voinut kävellä vastaan jonkun suomalaisen kirkonkylän raitilla.

Jonontapainen nytkähteli hitaasti asevaraston ovesta sisään. Joitakin jääkäreitä oli tullut jo ulos putkiperäiset rynnäkkökiväärit ja kaksi lipasta käsissään. Eero oli nähnyt, että kaikki lippaat oli täytetty kovilla patruunoilla.

Jotkut häntäpään miehet kyllästyivät seisomaan jonossa ja istahtivat nurmelle varaston auringonpuoleiselle seinustalle. Seinä vastasi jo lämpimänä Eeron selkään. Kirkas valo ja vihreys tuntuivat koko ajan uskomattomilta sen joulukuisen pimeyden jälkeen josta he olivat tänne lähteneet. Kun he olivat aamulla tulleet ensi kertaa ulos, oli kaikkein mykistävin elämys ollut pohjoisessa kohoava sinipunertava vuoristo. Heille matalaan taivaanrantaan tottuneille se oli ollut uskomaton näky. Kersantti Tuovila oli sanonut, että se oli Kyrenian vuoristo. Eero oli tajunnut, että vuoren rinne oli monin verroin kauempana kuin äkkiä katsoen näytti.

Puutarhan takana kadun toisella puolen he olivat äsken nähneet ensimmäisen YK:n vartiopaikan. Se sijaitsi erään rakennuksen kattoterassilla. Siellä oli peltinen sadekatos ja valonheittäjä, ja Yhdistyneitten Kansakuntien lippu heilahteli kookkaan sypressin tummuutta vasten. Päivettynyt vartiomies näytti muukalaislegioonalaiselta sinisessä kypärässään, ja poikittain rinnalla roikkuva rynnäkkökivääri teki sotaisen vaikutelman. Tuovila oli selittänyt, että vartiopaikka oli pääasiassa asevaraston takia siinä missä oli. Heidän joukkueensa Vihreää linjaa valvova vartiopaikka oli parin kilometrin päässä »Paskiksella».

Asevarastosta tuli pitkä raskastekoinen kersantti, jonka kuparinruskeat kasvot kertoivat miehen olleen saarella kauan. Hän vilkuili taakseen, kiersi varaston auringonpuoleiselle seinustalle ja lysähti istumaan päästäen raskaan ähkäisyn.

– Hullu mies, hullu mies tuo Mäkipalo, eikä panna lääkäriin. Ohhoh! Onko pojilla tupakkia?

Hatakka nousi nopeasti ylös ja tarjosi. Kersantti imaisi muutaman kerran syvään ja pyyhki otsaansa hihallaan.

– Kuolemaa tulee… Kuolema tulee ja se on mulle ihan oikein. Iso-Huttunen, rivo mies, joutaa kuolla pois.

Miehet katselivat kersanttia hymyjään peitellen. Jokainen tajusi kersantin potevan kovaa krapulaa ja myöntävän itsensä syypääksi.

– Minkälainen mies tuo ylivääpeli Mäkipalo oli Niinisalossa? kersantti kysyi Hatakalta.

– Mikäs siinä… Jämerä mies ja asiallinen… herra kersantti.

– Elä valehtele. Miten se olisi täällä näin äkkiä mulkuksi muuttunut. Mulkku-Mäkipalo, perhana!

– Mitä se teki? Hatakka kysyi.

– Mitä? Vaati vanhalta kankkusta sairastavalta mieheltä herrottelua. Hyvä ettei vaatinut kaplaita yhteen. Pidän pahana, pidän erittäin pahana.

Kersantti näytti vaipuvan itsesääliinsä, mutta piristyi kun huomasi puutarhan poikki lähestyvän kookkaan jääkärin. Tämä oli yhtä ruskettunut kuin kersanttikin ja näytti erityisen yrmeältä. Kookas vatsa oli pinnistänyt paidannapit niin kireälle, että näytti vain ajan kysymykseltä milloin ne alkaisivat pimahdella irti. Iso-Huttunen vääntäytyi pystyyn ja meni muutaman askeleen vastaan.

– Mero perkele… minä tulen sinun völjyyn. Myyt pari kolme purkkia kaljaa.

– Messi aukeaa puolelta.

– Tiijän, tiijän, mutta kello on jo varttia vaille puoli.

– Niin on. Tulet sitten.

– Mero jumalauta!

– Puolelta aukasen. Juo vettä siihen asti.

– Vettä! kersantti älähti. – Elä kehtaa loukata rotaatioveljeä valkovarpaitten kuullen.

Jääkäri ei edes hiljentänyt vauhtiaan sanailun aikana, mutta pysähtyi äkkiä kun näki Eeron hymyilevän huvittuneena.

– Mitä valkovarvas rivoilee?

– Mitä se on?

– Onko vara rivoilla, mitä?

– Vaikea sanoa kun ei tiedä mitä se on.

– Rivoillaan jumalauta vaikka on oltu saarella vasta muutama tunti.

Jääkäri jatkoi matkaansa, eikä Eerolle selvinnyt millä hän oli tämän mielen pahoittanut. Kersantti luhistui takaisin seinustalle ja painoi kasvot kämmeniinsä.

– Voi Kultasuu, miksi tämän mulle teit. Vaikka kaikkesi annoit kahdesta punnasta… ja enemmänkin.

– Kultasuu! Hatakka hörähti. – Kuka se on?

– Kyllä sen näet aikanaan… jos olet täällä yhtä pitkään kuin minä.

Varaston ovi nielaisi jonon viimeisetkin miehet. Eero ja Hatakka kiirehtivät muitten jälkeen. Sisällä oli viileää, ja Eero vaistosi heti siellä vallitsevan kireän ilmapiirin. Komppanian vääpelin vakanssille tullut ylivääpeli Mäkipalo nojasi tupakoiden karkeista laudoista kyhättyyn tiskiin. Hän oli jo ehtinyt muotoilla päähineensä muistuttamaan enemmän barettia kuin leipurin lakkia. Joku juopunut jääkäri oli huomauttanut asiasta tuloyönä komentopaikan edessä. Tiskin takana seisoi lyhytkasvuinen miehekkään näköinen ylikersantti, jonka kasvot olivat kuin kuparia. Tuovila istuskeli seinustalla puulaatikon päällä. Pienen varaston seinille oli rakennettu asetelineitä, joissa oli vierivieressä suomalaisia putkiperäisiä rynnäkkökivääreitä.

– Tehdään sentään asento kun tullaan sisään, Mäkipalo huomautti. Ääni kuulosti vanhan keinutuolin narinalta. Eero oli juuri sisääntulovuorossa ja totteli. Ylivääpelin haaleitten punareunaisten silmien tuijotus toi mieleen hauen kylmän katseen.

– Eiköhän tämä homma hoituisi ilman ylivääpeliäkin, asevaraston ylikersantti sanoi. – Tuntuu niin saatanan lapselliselta tommonen.

Tuovila katseli lattiaan hymyään peitelläkseen. Mäkipalo tuijotti hetken hitaasti ylikersanttia, mutta tämä ei edes vilkaissut häntä.

– Mikä tuntuu lapselliselta? Mäkipalo kysyi sanojaan venyttäen.

– Tuommonen pomotus. Ei täällä ole tapana.

Mäkipalo ryhdistäytyi ja lakkasi nojaamasta tiskiin. Hän oli ollut saarella vasta muutaman päivän, mutta kokenut silti useampia järkytyksiä kuin koko sotilasuransa aikana. Täällä tuntui vallitsevan täydellinen piittaamattomuus sotilasarvoista ja puuttuvan alkeellisinkin käsitys sotilaskurista. Mäkipalo ei nähnyt pienikokoisessa ylikersantissa mitään, mikä olisi antanut miehelle oikeuden tuollaiseen itsevarmuuteen. Matalajalkainen mies, korkeat poskipäät, puhui kaiken lisäksi omituista murretta.

– Tekeekö ylikersantin mieli vartioon? Mäkipalo kysyi kireästi. Ylikersantilta pääsi lyhyt naurahdus.

– Siekö järjestäsit semmosia hommia?

– Ei se miehestä jumalaa tee