Raju on kranaatin tie

By Erkki V. Salokannel

Eletään jatkosodan aikoja. Korpraali Matti Vartti on mies, jonka elämästä ei puutu vauhtia tai erikoisia tilanteita. Nyt Vartti on palaamassa rintamalle lomalta, joka myönnettiin hautajaisten takia. Ei sillä niin väliä, ettei tädin hautaan saatettu mies ollut Vartille läheinen. Loma kelpaa aina! Nyt Vartin on kuitenkin otettava hörppy repun viinapullosta. Asia on nimittäin niin, että hänen olisi pitänyt palata lomalta jo kolme päivää sitten. Kaikki eivät Vartin tempauksia rintamalla ymmärrä – kai sitä kaveri nyt välillä vähän myöhästyy?Raju on kranaatin tie kertoo Matti Vartin kommelluksista jatkosodassa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728004807

Book preview

Raju on kranaatin tie

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1977, 2022 Erkki V. Salokannel and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004807

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Mottitalkoot

Korpraali Vartti oli tulossa hautajaisista. Hänellä oli kammottava krapula.

Ähkäisten hän seisahtui, yönpimeää tietä kiroillen.

Mistään ei kuulunut mitään. Ritilänmäessäkin oli hiljaista ikään kuin olisivat tehneet välirauhan sillä aikaa kun hän oli ollut kuoppaamassa tädin miestä. Kortteeri-isäntää, niin kuin hänellä oli tapana sanoa.

Isästä tämä tädin toinen mies ei käynyt, ei edes korvikkeesta. Viinaan kuoli niin kuin ensimmäinenkin. Paljon ei surtu. Paremminkin Vartti häntä kiitteli. Miehen ainoa hyvä teko oli ollut siinä, että hän sai hautajaisloman.

Tien kupeesta erottui hämärästä iso kivi. Kankein jaloin Vartti kompuroi ojanpenkan yli ja pudotti itsensä märkää kiveä vasten.

Jaloissa helpotti. Vartti pyyhkäisi kasvoiltaan nihkeän sateen. Heilautti kättään ja roiskautti veden eteensä huuliaan nuoleskellen.

Hikisenä Vartti temppuili repun selästään ja avasi sen. Käsi kopeloi sisältöä. Repussa oli neljä pöytäviinapulloa, kaksi täyttä ja yksi vajaa jaloviinapullo.

Vajaa pullo sattui sormiin. Hän nosti sen taivaankajoa vasten ja tunsi kuinka sadevihma tarttui ahneesti sen lasiseen seinään. Hitaasti hän jenkasi korkin auki ja ryyppäsi aimo suullisen. Viina meni kurkusta kulahtaen. Poltti hetken kurkkutorvea ja levisi sitten vatsaan kuin haavoja lievittävä lääke.

Toinen ryyppy seurasi edellistä. Seisahtui vatsaan odottelemaan, saako seuraa.

Ei saanut. Vartti sulki pullon ja sylkeä rojautti kuraiselle huoltotielle.

Hän työnsi pullon reppuun ja sitoi kantovälineen kiinni. Matkanteko alkoi olla lopuillaan. Oli tultu siviilien maailmasta sodan maailmaan. Välissä oli vain puuskuttanut Pajarin pikajuna läpi eteläisen Suomen.

Ei tämä niin hirveää muuten ollut, mutta hän oli kolme vuorokautta myöhässä. Meteli siitä taas nousee.

Voi perkeleen perkele.

Kyllä ne jotakin kusetusta tulevat järjestämään. Aina kiusanteossa. Kai sitä nyt kaveri joskus lomalta myöhästyy. Tosin se oli tahtonut tulla hänelle tavaksi.

Ei, laverille oli päästävä. Viinakaan ei tuntunut auttavan.

Vartti nousi seisomaan ja reuhtoi repun vihaisesti selkäänsä.

Hitaasti hän lähti lampsimaan tietä pitkin.

Olisikohan ollut parempi, jos olisi jäänyt Tampereelle? Oliko siellä sen kummempaa? Olisivat vielä panneet sotilaskarkurina linnaan.

Mitä hätää tässäkään oli? Täti oli pannut aika tukun rahaa mukaan. Ikään kuin olisi kuittaillut vanhoja. Vähän kuin huutolaispoikaa se tädin viimeinenkin mies oli häntä pitänyt. Nyt oli kuitenkin jaloista pois. Tädin sekatavarakauppa tuotti hyvin. Ei kai se täti ollut ainoa kauppias, joka teki mustanpörssinkauppaa. Ruokatavara oli nyt hintansa väärtti.

Vartti kiertyi metsän keskellä kulkeneelta tieltä alasviettävän aukean reunaan.

Siinä se oli. Aukean toisella puolella rinteessä koko korohorojoukkueen tuliasema. Päällikön korsu, heitinkuoppa, tulenjohtueiden korsu, heitinkuoppa, puhelinmiesten korsu, heitinmiesten korsu, heitinkuoppa ja viimeisenä vanha saunanroppelo. Mäen päällä oli kolmen hevosen talli.

Suhteellisen rauhassa oli asemasota antanut tienoon olla.

Nyt irtaantui saunan nurkalta hahmo. Vartiomies näkyi olevan.

Vartti alkoi pudotella livettävää rinnettä alas. Jalka nuljahteli. Mäen kupeeseen olivat muonahevosen kärryjen pyörät uurtaneet syvät viirut.

Vartti selviytyi alemmaksi ja lähestyi kapeaa porraspuuta, joka kulki parimetrisen puron yli korsupihaan.

Vartiomies, joka oli loitontunut muutaman metrin saunalta, seisahtui. Kivääri putosi käteen. Vartti ehähti sanomaan:

— Älä, älä ammu. Minä täällä. Vartti.

— Ei ole mahdollista. Vartiomies tuli ase kädessä puron reunalle. — Sinä voit olla korkeintaan Vartin haamu.

— Oikein totta. Vartti meni notkuvalle portaalle. — Usko nyt. Minä tulen lomalta.

— En usko. Sinun olisi pitänyt tulla jo kolme vuorokautta sitten.

— No vähän myöhässä ollaan. Myönnän sen. Vartti pudotti repun olkapäiltään ja suoristi pitkää vartaloaan.

Mantteliaan availlen hän astui varovasti porraspuulta ja seisahtui vartiomiehen eteen.

— Massisen poikahan se on. Tultiin tässä siviilien lihapatojen ääreltä.

— Luiki äkkiä korsuun. Sinua on kaipailtu.

— Nämä taitavat ollakin ainoita, jotka minua kaipaavat. Vartti lähti reppu kädessä tulenjohtueen korsua kohden. — Panehan vartioiden niin ettei paha Venäjän mies pääse häiritsemään korpraali Vartin unta.

— Painu helvettiin. Laahustamiseen kyllästynyt vartiomies lähti saunaa kohden ja tunkeutui sen räystään alle sadetta suojaan.

Vartti avasi varovasti korsun oven ja sade tuli hänen mukanaan sisään.

Paksu haju iski sieraimiin.

Kolhiintuneella raakalaudasta tehdyllä pöydällä paloi liekkiään nykivä karbidilyhty. Se valaisi heikosti raapiutuneen pöydän ja sen edessä olevan, housujen takamuksien likaiseksi nuhjaaman penkin.

Laverilla, valon kohdalla, näkyi muutama sukkien peittämä jalkapohja.

Vartti laski repun penkille. Hän liikkui turhan varovasti. Kahdeksaa miestä ei olisi varmasti herättänyt mikään. Ei edes sota.

Äkkiä Vartti käännähti.

— Ja-ha, se kuului laverin vasemmasta päästä. Joku hivuttautui istumaan.

Se oli joukkueen tulenjohtoupseeri Hakanen, maisteriksi yltänyt, lähes kolmissakymmenissä oleva vänrikin hujelo. Hänen paikkansa olisi ollut joukkueen johtajan, vääpelin ja tulenjohtoaliupseerin korsussa, mutta hän nukkui mieluummin miesten kanssa.

Oikeastaan hänen täällä olemiseensa oli yksinkertainen selitys. Hän ei tullut toimeen joukkueenjohtajan kanssa. Eripuraisuus juonsi jo hyökkäysvaiheesta. Siitä ajankohdasta, missä Varttikin oli ollut mukana.

Vänrikki oli herruudestaan huolimatta rehti mies. Hieman hajamielinen, kirjoihin uppoutunut lukutoukka. Vähemmän sotilaallinenkin hän oli. Joukkueenjohtaja oli vastakkainen tyyppi. Saivartelija, jolla oli se ikävä tapa, ettei hän osannut peittää pelkoaan.

Päivät Hakanen hoiti tehtäviään päällikkökorsussa, mutta muun ajan hän vietti miesten kanssa.

Vänrikki sai silmälasit kohdalleen ja viimeisen haukotuksen suustaan. Hän kumartui ja alkoi hämärässä ähkien tempoa saappaita jalkoihinsa.

— Missä sinä olet ollut? Vänrikki tuli laihana ja kumaraisena heikon valon piiriin. Kolisteli sitten peräseinässä olevan muurin luo, heitti sanomalehden sinne ja risuja päälle. Hiilustalla oleva paperi leimahti palamaan.

— Hautajaisissahan minä olin. Vartti riisui nopeasti manttelin ja asetakin ja ripusti seinässä olevaan naulaan. Sitten hän palasi repun luo ja avasi nauhat harkitun rauhallisesti.

— Kuulehan vänrikki, kun helähtää kirkkaasti. Kannaksen kuisketta, suoraan Alkon käteismyynnistä.

Vänrikki istui penkille ja katseli, kun Vartti nosti pöydälle pulloja.

Joku muukin alkoi heräillä, kun takan lämmin alkoi tuntua ruumiissa. Pörröisiä päitä, sääriään kihnuttavia miehiä alkoi työntyä laverin reunalle.

— Katsokaas, vaatteisiin käärittyinä pysyivät varmasti ehjinä.

Uniset kasvot alkoivat saada enemmän eloa.

— Montako, kysyi joku epäillen.

— Neljä, siinä ne ovat.

— Kolme vuorokautta, vänrikki sanoi. — Kävitkö komentokorsussa?

— Herra siunatkoon. Minäkö? Vartti levitti suuria sinisiä silmiään kuin maailman puhtain ja synnittömin sotilas. — Minä en mene sinne muuta kuin käskystä. Eihän sitä nyt luutnantin yöunta … ihan hiljaa tulin. Vartiomieskin luuli haamuksi.

Pari miestä tuli jo pöydän ääreen ja joku sanoi:

— Se on puolikas miestä kohden, kahdeksan miestä.

— Missä saatanassa sinä maleksit, kysyi suuri, leveäharteinen Mäkinen Tampereen Pispalasta.

— Ei sitä putkasta niin vain, Vartti sytytti tupakan.

— No tuon nyt arvasikin. Hautajaisreissulla putkassa. Piti sitä nyt olla säntillisempääkin hommaa.

Vänrikki nousi kuin hänen olkapäilleen olisi laskettu vastuu koko sodasta. Hän haparoi pimeän petinsä kohdalle ja sai hyllyltä käteensä viimeisen muonatupakan. Hän palasi pöydän ääreen ja sytytti tupakan häälyvästä liekistä.

Vartti jenkasi ensimmäisen pullon auki. Seitsemän miestä kerääntyi pöydän ääreen vänrikin istuutuessa takaisin penkille.

— Ota sinä ensin. Vartti ojensi pulloa vänrikille. — Ei pahalla, mutta kaikki toin kun lupasin.

— Ei me sitä epäilty, tunnenhan minä sinut, Vartin tulenjohtueen johtaja kersantti Parkkinen sanoi. — Ihmeteltiin vain, minne olit joutunut. Luulimme jo, että olivat kuopanneet sinutkin vahingossa.

Parkkinen istuutui penkin päähän ja heitti toisen jalkansa toisen päälle.

Vartti vilkaisi miehen jalkoja. Parkkinen oli ainoa, jolla oli lämpimät aamutossut jalassa. Oljenvärinen tukka oli suittu hienolle jakaukselle. Ihan kuin jostakin muotilehdestä. Mutta mihinkäs entinen vaatetehtaan kaupparatsu vanhoista hienouksistaan pääsi.

— Otahan sitten, vänskä.

— Anna tänne. Vänrikki otti pullon luisiin sormiinsa. — Ei sinun kanssasi mistään mitään tule.

Vänrikki ryyppäsi tuiman ryypyn ja pullo lähti kulkemaan tuikun ympärillä seisovien miesten piiriin. He olivat kuin pappisjoukko, joka valmistautui pyhään rituaaliin.

Kauan ei kulunut kun pullo oli tyhjä.

Vänrikki tarttui jo toiseen pulloon sen näköisenä kuin olisi halunnut lopettaa leikin mahdollisimman lyhyeen.

Vartti esteli:

— Elämän matkassa on monta mutkaa. On kuolema ja elämä, on toivo ja epätoivo. Taisi tulla harmia, kun myöhästyin taas. Toin vähän hyvitykseksi omastakin takaa.

Vartin käsi kulki hetken repussa ja pöydälle nousi täysinäinen jaloviinapullo.

Vänrikin silmät eivät tahtoneet kirkastua. Ajatus kiersi jatkuvasti Vartin myöhästymisessä ja rähinässä, mikä aamulla syntyisi, kun luutnantti ottaisi rikollisen puhutteluunsa. Lopulta hän jurrautti:

— Millä sinä tähän aikaan yöstä junalta tulit?

— Rykmentinkomentajan autossa. Vartti avasi jaloviinapullon ja tarjosi vänrikille.

Upseeri otti suuret, sitten suu aukeni ja vänrikki alkoi yskiä. Kakoen hän tolkutti:

— Everstin autossa?

— Kuski siinä vain oli. Herran heitti jonnekin ja oli palailemassa kämpille, selvitti Vartti.

Ahnas käsi tempaisi pullon vänrikiltä ja viina alkoi valua toisten kurkusta alas.

— Huh. Vänrikki huokaisi.

— Kuule vänskä, selvitätkö tämän sopan aamulla?

Pullo palasi vänrikin käteen. Hän norautti pienen ryypyn suuhunsa ja suuri aataminomena teki muutaman mäntämäisen liikkeen. Vänrikki laski pullon pöydälle, käsi heilahti hieman, viina alkoi tuntua tyhjässä mahassa.

— Lähdet aamulla motintekoon.

— Minä en ole koskaan tehnyt motteja.

— Nyt teet. Naapurikorsussa on samanlainen rikollinen, Isojärvi. Viisi päivää motintekoa, kaksi mottia päivässä mieheen. Tuleeko siitä putkareisusta muuten raporttia?

— Ei tänne.

Hetken oli hiljaista.

— Minnekä sitten?

— Korpraali A. Rintalalle ja ihan toiseen paikkaan.

Vänrikki työnsi lankaiset silmälasit paremmin kyömyn nenänsä loveen:

— Kuinka?

— Sain syötetyksi väärän nimen.

— Millä helvetillä? Lomatodistuksessahan oli sinun nimesi.

— En minä omaa lomatodistustani näyttänyt. Ostin lomapaperin toiselta mieheltä. Siltä oli hinnat lopussa. Ajattelin, että jos sattuu jotain väärää niin saan näyttää korpraali A. Rintalan lomapaperia.

— Hahahahahahahahahaaaaa … hihihihihihihihiiiiii … Nauru alkoi irrota miehiltä.

— Olipa hullu kun myi, sanoi vänrikki.

— Se oli aivan auki. Pää oli täynnä ja lisää piti saada. Sanoi, että kyllä hän juopuneen tuurilla pärjää ilman todistustakin.

— Voi jumalauta, vänrikki sanoi painavasti ja hänen jäykkä ilmeensä alkoi sulaa. — Mistä sinä nuo kaikki konstit olet oppinut?

— Kadulta.

— Kadulta?

— Niin. Olen melkein koko ikäni asunut tädin luona.

Sillä on ollut kaksi miestä. Molemmat yhtä hulluja. Minua ne eivät sietäneet. Niinpä minä olen kasvanut melkein kadulla. Äläkä ota vänskä tuota pahaksesi, se oli vain varatoimenpide.

— Oli ja hyvä olikin. Vänrikin silmät kiilsivät. — Voi olla, että selviät pelkällä motinteolla.

— Kai sinä aamulla hoidat asian?

— Hoidan, mutta on sinunkin tultava Hakkaraisen puheille. En minä tätä aivan yksin hoida.

— Hyvä on, sanoi Vartti. — Minä tarjoan hautajaiskahvit. Täti pisti mukaan yhtä sun toista.

— Pankaas pojat pannu tulelle, komensi vänrikki, jonka suonissa elämä souteli taas mukavaa rataansa.

Mielessään hän huitaisi kädellään. Kyllä se tämä Vartin homma aamulla selvitetään, oli minkälainen mies tahansa tämä luutnantti Hakkarainen. Oli sitä pahempiakin asioita selvitetty.

Vartti tarttui pulloon, mutta käsi seisahtui. Hän jäi kuuntelemaan. Venäläinen tykistö ampui harvakseen kuin haukotellen vasemmalle olevalle suolle.

Muut eivät sitä huomanneet, sillä joku alkoi virittää laulua. Se voimistui hitaasti ja ulkona talsivan vartiomiehen korviin alkoi kaikua:

— Kun Kannaksella iltaan päivä kiirehtääää …

— Saatanan sekakuoro, mutisi vartiomies. — Olisivat ne saaneet tulla tarjoamaan ryypyn tähänkin viluun.

Sotamies Isojärvi oli lyhyenläntä mies, Varttia olkapäähän.

Hänen askeleensa oli lyhyempi ja siksi hän kulki jäljessä melkein puolijuoksua, kun he nousivat joen rannasta niitä pariasataa metriä, jotka päättyivät mottitalkoiden näyttämölle.

Vartti vaipui kasteen ja öisen sateen kostuttamalle kiven kupeelle ja Isojärvi rojautti takapuolensa sammaloituneelle kannolle.

Vartti antoi sahan ja kirveen kolista kiveä vasten, vetäisi lepälaukun olkapäältään ja laski sen keltaisten ruohojen päälle.

— Perkeleen urakka. Vartti työnsi tupakannatsaa paremmin holkkiin. — Tai hyvä se oli, että tällä selvittiin.

— Älä muuta viserrä. Olisivat vaikka sotilaskarkureina panneet linnaan.

— Sitä vaaraa ei ollut. Kun Hakanen pääsee selittämään, siinä jää luti toiseksi. Oli se viittä vaille, ettei saanut minulle vapautusta tästä urakasta.

— Taisit tuoda teidän korsukunnalle viinaa?

— Toin.

— Minä sitä ajattelin. Teidän korsulta kuului yöllä helvetinmoinen meteli.

— Saattoi kuulua vaikka Uraliin saakka. Vänskä oli vielä aika seilissä, kun käytiin selittämässä lutille asioita.

— En minä kyllä kadu, sanoi Isojärvi. — On niin makeat muistot, että niiden varassa elää hyvinkin seuraavaan lomaan. Pyörittiin kuule Seinäjoet ja Vaasat. Olihan siinä mimmiä.

Vartti väänsi leipälaukun jalkojensa väliin ja avasi likaisen kannen. Hän otti Isojärveä pälyillen vajaan jaloviinapullon.

— Mistä sinä sen sait, ähkäisi Isojärvi.

— Jätin tätä päivää varten. Pojat eivät tienneet, että minulla oli tippa. Kun kuulin, että motteja, niin jemmaan panin. Yhden oman pullon juotin niille, kun ottivat niinkin rauhallisesti ylimääräisen odotuksen.

Vartti ojensi pulloa.

— Ota.

Isojärvi imaisi ahneesti ja Vartti kulautti heti perään. — Annahan nyt tupakka.

Isojärvi nuoleskeli huuliaan ja tarjosi tupakat.

— Jokos sinä olit talvisodassa?

— Ihan loppupuolella.

Vartti peilasi katseellaan taivasta, joka ei ollut vieläkään kirkastunut.

— Se voi ruveta taas satamaan. Sitten hän pudotti katseensa Isojärveen. — Minä olen usein ajatellut. Täällä on kaikki ilmaista, rahaakin tulee, ei paljon, mutta tulee kumminkin. Mikäs tässä on hätänä. Kuulaa ei tule eikä homma rasita. Otetaan tämä tänään näin ja huomenna sellaisena kuin sen sota meille antaa. Tämä on minun filosofiani, päivä kerrallaan. Minulla ei ole siviilissä juurikaan mitään. Yksi tumma puku, joka ei mahdu päälle. Vanhat mustat kengät ja siinä se melkein onkin. Täällä minulla on vähän enemmän, konepistooli. Vartti korjasi aseen asentoa kiven kupeella ja ojensi pulloa Isojärvelle.

Äänettöminä he antoivat viinan kirpeän maun viipyä suussaan. Vartti jäi roikottelemaan pulloa sormiensa välissä ja sanoi sitten tupakkaa manttelin taskusta tavoitellen:

— Jos sattuu kuula kohdalleen ei jää kukaan suremaan. Surku on vain siinä, kuka perii tädin kaupan trokausrahat.

— On sinullakin murheesi, hymähti Isojärvi. Häntä huvitti koko mies. Ainahan Vartista oli puhuttu. Mies sanoi mitä lystäsi, vaikka vastassa olisi