Tarinoita rakkaudesta

By H.C. Andersen

Mitä rakkaus oikein on? Mitä rakastaminen vaatii? Hans Christian Andersenin klassikkosatujen hahmot tarjoavat hienon mahdollisuuden tutustua rakkauteen sen erilaisissa muodoissa – eihän rakkaus ole pelkkää vaaleanpunaisissa pilvissä leijumista, vaan vaatii joskus myös tahdonvoimaa tai luopumista. Kokoelma sopii niin nuorille kuin aikuisillekin lukijoille, jotka haluavat sukeltaa rakastetun kirjailijan taianomaiseen maailmaan. Kokoelma sisältää seuraavat tarinat: Vakaa tinasotamiesPieni merenneitoPaimentyttö ja nokikolari KihlatutOnnellinen perheÄiti-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726769999

Book preview

www.egmont.com

Vakaa tinasotamies

Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä, sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he sanan: Tinasotamiehiä! Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen. Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.

Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja. Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä, vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä itselläänkin:

Se tyttö sopisi minun vaimokseni! ajatteli hän, mutta hän on ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko, jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen tuttavuuteensa!. Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.

Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään, heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia.

Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa.

Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.

Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta peikko, sellainen oikea noitaukko.

Kuuleppas tinasotamies! virkkoi peikko, pidä sinä kurissa silmäsi!

Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.

Niin, niin, odota sinä vain huomiseen! sanoi peikko.

Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni katukivityksessä.

Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut ruveta huutamaan, kun oli univormussa.

Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.

Katsoppas! virkkoi toinen, tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä purjehdusmatkalle!

Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan makasi kivääri kainalossa.

Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän olisi